Taiteen on pelättävä kaikkea muuta, mutta ei impotenssin nihilismiä.
– Theodor Adorno
Runouden tehtävänä on edelleen pelastaa maailma.
– Teemu Hirvilammi
Kulttuuri:
lat. cultus, viljelyä tarkoittava sana, johon myöhemmin artikuloitui mukaan hoitamiseen ja vartiointiin viittaavat merkitykset. 1500-luvulla kulttuurin käsite sai merkityksen sivistämisenä ja koulutuksen kautta vaikuttamisena; vasta 1800-luvulla muodostui taidekulttuurin käsite.
Kulttuuri ja yhteiskunta
Käsitteellisesti ajateltuna sivistävän taidekulttuurin tehtävä yhteiskunnassa olisi 1) istuttaa ihmisiin tiedonjanon, kriittisen oman ajattelun ja kyseenalaistamisen siemen. Tämän lisäksi kulttuurin tulisi myös 2) hoitaa tätä projektia, eli tarjota jatkuvasti uusia mahdollisuuksia tarkistaa mihin suuntaan tiedostaminen ja ajattelu on lähtenyt, tai ainakin hoivata, eli pitää yllä tiettyä laadullisen sivistyksen tasoa yhteiskunnassa, joka tekee kaikesta tuotetta, sivistyksestä miljoonatietovisailua; sekä edelleen 3) vartioida, että ’sivistyksestä’ ja ’kulttuurista’ ei aleta puhua sellaisissa yhteyksissä, joissa nämä käsitteet menettävät täysin merkityksensä ja niistä tulee itsensä irvikuvia, saatanan sanakirjan hakutermejä.
Kulttuurijärjestelmä toteuttaa hyvin harvoja näistä piirteistä. Politiikan yhteydessä etenkin sivistämisen rappio ja taiteen saralla tapahtuva itsetarkoituksellisuuden lisääntyminen (taide ilman tehtävää) ovat degeneroineet ajattelua. L’art pour l’art palvelee poliittista tyhjäkäyntiä. Projektin hoito ja vartiointi on aikoja sitten jätetty lippaidensa päällä istuvien talousdemonien käsiin.
Hyvää kulttuurituotetta ei ole olemassa, koska taide ei voi olla tuote. Tuotteeksi tekeminen luo teoksesta itsensä jo valmiiksi kaupanneen neidon. Taideteoksen itsensä tulee kuitenkin jättää toistamatta alastoman keisarin mantraa, ja samalla haastaa epäkoherentilla muodollaan todellisuudeksi kutsuttu harha ja poliittisen järjestelmän itsestäänselvyyksiä hyväkseen käyttävä sfääri.
Kulttuuripiirin leikkikehässä asioita ja tuotteita kulutetaan, sulatetaan kuin ravintoa suolistossa ja lasketaan paskana ulos organismista, kun egoa hyödyttävät tai vaihtoarvolliset piirteet on poimittu talteen. Jos taide antaa tehdä itsestään kauppatavaran, siitä tulee välttämättä osa järjestelmän suolistontoimintaa.
Kaupallinen sfääri käyttää taidetta retorisesti hyväkseen, mutta sen leikkiin ei tarvitse osallistua. Käsitettä ’artisti’ on alettu käyttää pälvikaljuisten karaokekuninkaiden ja elähtäneiden suomiviihteen konkareiden yhteydessä. Kulttuuriteollisuuden viihteelliset tuotteet voivat olla yhteiskunnallisia, mutta ainoastaan hegemonian hyväksymisen kautta. Viihde on aina siinä mielessä poliittista, että se uusintaa vallitsevia ajatusrakenteita. Kaiken parodiointi tai mitätöinti on eskapismia, eskapismia on karnevaali, jonka meteli peittää kidutettavan huudon.
Populaarikulttuurin ja viihteen tuottaman teoksen välinen vaikutusero on siinä, että ensimmäinen saattaa sisältää merkittäviä, taiteellisia elementtejä, vaikka onkin kaupallisen jakelun alaiseksi valmistettua. Jälkimmäinen taas pyrkii turruttamaan, saamaan kuluttajan jatkamaan mekaanisesti prosessia, joka on paikallaan pysyvä, jähmeä ja tuottaa (taloudellista) hyvää ainoastaan keinottelijoille. Taidetta puolestaan voidaan kaupitella, mutta sen tekemiseen ei liity huoratalous, korkeintaan kurtisaanin etäinen seurallisuus. Taide voidaan naamioida myöhemmin kaupalliseksi, mutta naamioinnin ei tarvitse vaikuttaa taiteen tekemiseen.
Tuhlauskulttuurin sisään koodattu kuluttaja (tai pikemminkin kulutettava, koska vääristynyt järjestelmä kuluttaa ihmistä tuotteidensa kautta) on kuin lääkäristä kieltäytyvä kohtalokkaan sairautensa aavistava henkilö, joka jatkaa rituaalisesti mekaanista elämäänsä. Tiedostamiseen ja muutokseen johtava taide on kirurgiaa, joka ei houkuttele puoleensa, mutta tarjoaa muotoja, joiden kautta turtumuksen sairaus on voitettavissa.
Todellisuuksien ja yhteiskunnan polttavat ongelmat, joita saattohoitona tarjoiltujen käytösmekanisimien ja rituaalien pe(i)ttämä ihminen ei huomaa, heijastuvat filosofi Theodor Adornon mukaan suoraan taiteeseen, etenkin teosten rakenteeseen – muodon ongelmiin, kielen kompleksiin suhteeseen todellisuuteen. Autonominen taideteos osoittaa eristettynä sen, mikä yhteiskunnassa yritetään peittää sisään sulkemalla. Taide kertoo mistä Platonin luolan seinällä heijastetut kuvat ovat saaneet alkunsa, vaikka ei välttämättä pääsekään niihin käsiksi.
Runous voi siis olla yhteiskunnallista. Poliittiselle (tarkoitan tässä esseessä poliittisella politikointia, puoluekantaista tekoa taiteen kautta) runoudelle ja taiteelle on kova pala, että taide on luopunut empiirisestä maailmasta. Se ei kuulu samaan sfääriin kuin sloganit, joita risupartaiset komeljanttarit jakelevat puistojen podiumeilla. Taiteen tehtävänä on asettaa käytännön maailmaa vastaan omalakinen maailmansa, todellisuuden replika, jossa epäkohtia nostetaan esiin. Poliittinen taide, esimerkiksi puolueintressejä ajava iskulauserunous, käy tällöin mahdottomaksi.
Taideteosten yhteiskunnallisen vastuun ohella kulkee myös vastuuttomuus, vapaus tehdä taidetta olosuhteista ja vaatimuksista huolimatta. Se on järjestelmän oikeuskäsittelyn syytetyn raskaan vastuun kontrapunkti. Taide murtaa illuusion hajottamalla lainatun muotokielensä fragmentilla ja leikillä: ”Taide pyrkii leikkinä puhdistautumaan lumeen synnistä”, sanoo Adorno.
Runous, muoto ja yhteiskunta
Taide haluaa paljastaa lainatun lumemaisuutensa, yhteiskunta ei. Runous voi taiteena siis toimia eräänlaisena toivottavan muodon mallina – koska se yhteiskunnan alkuperäisenä replikana alkaa purkaa siltä perittyä valetta, se voi tarjota teosten lukijoille oman prosessinsa kautta mallin siitä, kuinka yhteiskunnan tulisi toimia. Taide lavastaa paljastaakseen koneiston, yhteiskunta paljastaa lavastaakseen, peittääkseen totuudet triviaalin rivouden avulla.
Runoudessa tekstin muoto on painotuksista riippuen joko yksi tai ainoa tapa kritisoida vallitsevaa yhteiskunnallista järjestystä. Adornoa seuraten voidaan sanoa, että muoto on ainakin välttämätön osa tiedostavan runouden prosessia. Adornon teos Esteettinen teoria (1970) rakentuu tälle muotoperiaatteelle. Adornon mukaan ei ole hyödyllistä hyökätä vallitsevaa poliittista tai yhteiskunnallista järjestystä vastaan käyttämällä sen hegemonisen aseman legitimoimaa kieltä. Tällä kielellä muotoiltu vastalause vain uusintaa samaa rakennetta. Hänen sirpaleinen, virtaava ja ilman väliotsikoita etenevä filosofiansa on esimerkillinen näyte kumouksellisesta kielestä.
Adorno kritisoi tekstinsä muodon tasolla sujuvuutta ja keinotekoisen loogista toimivuutta, joka tuottaa tyydytyksen tunteen. Materiaali ei jakaudu kappaleisiin, vaan assosioi sisäisellä logiikallaan ajattelun taitekohdat, käyttää ellipsejä, kiasmoja ja diasporaa, ja jättää tulkinnan ja omaehtoisen ajattelun vastuun lukijalle. Muoto esittää epäkohdat representaatiossa ja kielen mytyissä. Itsestään selviksi väitetyt riiston muodot ilmenevät lukijalle tulkintoina.
”Taide on yhteiskunnan yhteiskunnallinen vastakohta”, toteaa Adorno ja tarkoittaa, että synnyttyään yhteiskunnasta taide käyttää kaiken voimansa tehdäkseen pesäeron tästä perisynnistään. Yhteiskunnallisesti kriittistä runoutta ei siis enää voida johtaa kausaalisesti yhteiskunnasta, vaikka sukulaisuus on selvä. Postikortin kiiltokuva on yhteiskunnan lumepuoli, sen kääntöpuolella oleva viesti taiteen mahdollisuus.
Runo voi muotokielellään asettua yhteiskunnan vastineeksi ja tarjota lumeen puhdistamisen mallin. Avantgardistiset tekniikat ja kokeellinen runous ovat ottaneet uuden suhteen muuttuvaan maailmaan – niiden tarkoituksena on muodollaan rikkoa koherentit teeskentelyn kaavat, jotka vaikuttavat todellisuudessa, joka lopulta, paljaana, on kuitenkin täysin abstraktia. Vai onko näin?
”Uusi taide on yhtä abstraktia kuin minkälaisiksi ihmisten suhteet ovat tosiasiassa kehittyneet.” sanoo Adorno. Vajaat neljäkymmentä vuotta tämän lauseen jälkeen uskaltaudun väittämään, että uusi taide ei enää kykene saavuttamaan sitä, minkälaisiksi ihmisten suhteet ovat kehittyneet – kenties se kykenee juuri ja juuri simuloimaan kaaosta, olemaan hallinnoidun maailman negatiivi. Runous pyrkii autonomiaan suhteessa kritiikin kohteeseensa. Uusi yhteiskunnallinen taide ei tarvitse kasautuvia neo-etuliitteitä, vaan sen on asemoitava itsensä uudesta lähtökohdasta, ei todellista vastaavaksi, vaan vastaavuuden kautta sitä vastaan. Maailma on jo liian absurdi taiteen saavuttaa.
Abstrakti ja absurdi ovat realismia, jota yhteiskunta ei halua itsessään tunnistaa. Todellisuus on synkkä ja vastuuton paikka. Runouden on jätettävä muuntautumatta yhteiskunnan peilikuvaksi ja sen sijaan piirrettävä otsaansa punainen täplä, katsottava yhteiskunnan peiliin ja kosketettava omaa otsaansa, ei peiliä. Tällöin se ei ole pelkkää lohdutusta, eskapismia ja infantiiliuteen takautuvaa vellomista kanavavirrassa.
Todellisuus on banaali, mutta kykenee maagisuuden avulla kätkemään sen. Ihmiset toistavat ja jakavat lumetta kulutettavassa muodossa. Kapitalistinen yhteiskunta kuitenkin kieltää itseensä sisältyvän irrationaalisuuden, jonka puolestaan taide voi tuoda näkyville järjettömyydessään. Taiteen sfäärin tuottamaton työ, joka tähtää tavaroitumisen välttämiseen, on järjetön, mutta ainoa vaihtoehto, koska siitä ei palkita.
Taide käyttää nimenomaan banaalia, epäpuhdasta ja fragmentaarista rikkoakseen karamellisoidun kuvan todellisuudesta. Sirpale saa lumeen murtumaan ja vaikka magia on taiteen esi-isä, sen ei ole määrä enää absorboivan juovuttavalla tavalla hallita meitä. Runouden on tarkoitus häiritä valheellista elämyksen simulaatiota lyömällä kiiloja sen rakentumisen prosessiin ja täten muodollaan tuomita yhteiskunnan virtuaaliset toimintamuodot. Tämän konkretisoi Charles Chaplin elokuvassaan Nykyaika. Adorno puolestaan muotoilee saman seuraavasti:
konstruktio repäisee todellisuuden elementit alkuperäisestä kontekstistaan ja muuntaa niitä kunnes ne kykenevät muodostamaan itsestään käsin jälleen yhtenäisen kokonaisuuden, joka ei ole sen vähempää sisäisesti pakotettu kuin se heteronominen yhtenäisyys, johon se ulkoisesti pakotettiin. (Theodor Adorno, Esteettinen teoria, 128)
Taideteoksen tehtävänä on siis tuhota se todellisuus, josta se syntynsä kautta on riippuvainen. Esteettinen on yhteiskunnalliseen nähden oma sfäärinsä, jossa todellisuuden elementit vieraannutetaan lavasteeksi. Mitään tiettyä menetelmää tämän toteuttamiseksi ei voi kuitenkaan tarjota. Taidetta ei voida kaventaa joko sisällöllisen (mimeettisen) tai muodollisen (konstruktiivisen) valtakunnaksi. Nämä toimivat välttämättä yhdessä, ilman kompromisseja, ilman pakkoa.
Jotain voidaan kenties silti sanoa sellaisten runojen poetiikasta, jotka estetiikan sfäärissä ilkamoiden häiriköivät todellisuutta. Monimerkityksinen runoteksti on useille lukijoille ahdistava, koska se ei vastaa käyttäytymis- ja ajattelukonventioihin koodattua kysymyksen ja vastauksen, asian ja ei-asian, tai yksinkertaisen kausaliteetin lohkovaa ideaa, vaan rikkoo fragmentin häiriöllä luonnollisina pidettyjä muotoja. Se ei vastaa totunnaista, vaan näyttää, miten tosi syntyy.
Edellä mainitut luonnollisina pidetyt ajatusmuodot ovat miltei täydellisesti uusliberalistisen kilpailuideologian palveluksessa… tuon kehyksen toiminta vaatii, että asioita ei jäädä miettimään, vaan ne ohitetaan yleistämällä ne jompaankumpaan ääripäätotuuteen – mustaan tai valkoiseen, kyllään tai eihin, vasempaan tai oikeaan, 1:een tai 0:aan. Sumea runous valaisee pinnan eheyteen kätkeytyvää kaaosta pinnanalaisella peräänantamattomuudellaan.
Lisätessään merkityksiä ja pakottaessaan tulkitsemaan monien merkitysten läsnäoloa samanaikaisesti sumeus lisää myös havainnon tarkkuutta. Se ei etäänny vastausskaalan ääripäihin, vaan kykenee näkemään välimuotoja, epävarmuuksia, samanaikaisuuksia… Tarkkuus syntyy hämärästä moninaisuudesta, ei yksinkertaisuudesta, joka on tarkan yleistämistä ja etäännyttämistä.
Adornon mukaan taideteoksen toiminta ei perustu parantamiselle tai lohduttamiselle. Teos on pikemminkin kuin yhteiskunnallinen haava, jota ei saa hoidettua täysin. Se voidaan kyllä unohtaa (unohduttaa), kuten meidän todellisuudessamme taiteelle usein käy. Tämä ei kuitenkaan muuta haavan luonnetta myrkyllisenä tiedonantajana. Taideteoksiin kohdistuva viha on ensisijassa sairauden pelkoa, niiden viestistä kieltäytyminen itsepintaista oireiden poissuggerointia.
Taiteen omistamisesta
Monimerkityksellisyyden sietokyvyn vähyys ja runouden tuottaman sairauden pelko liittyvät ennen kaikkea omistamiseen. Taide, joka ei tähtää sovitukseen ei jähmety, vaan tuo muodossaan esiin oman prosessiluonteensa. Se ei sovi, rikkoo säännön, mutta jatkaa silti pelaamista.
Tällaisen taideteoksen voi tulkita lukuisin eri tavoin ja se kiinnittyy moneen eri merkityssysteemiin – siksi sitä ei voi omistaa. Taiteesta ei tule tavaraa, siltä puuttuu fetissiluonne, jolla sen omistaja voisi merkitä itsensä. Omistaminen on taiteenkuluttajan haave; hän haluaa jähmettää, kehystää, ratkaista. ”Tendenssin ilmeisiä merkkejä ovat halu koskettaa, kyvyttömyys jättää teos sellaiseksi kuin se on, pyrkimys somistella ja kaventaa teoksen etäisyytta katsojaan”. Kieltäytyessään tästä taide on yhteiskunnallinen vaikuttamisen väline ilman välinearvoa.
Jos runoteksti jättää joitain asioita epäselviksi tai monimerkityksellisiksi, ei tekstiä voi absoluuttisesti ottaa haltuunsa luennassa ja tulkinnassa. Runoa ei voi kosketella ja jos sen on ratkaissut, on teksti seuraavalla lukukerralla kuitenkin muuttunut – sen vieraaksi tekemä tuttuus on liikaa, eikä se ”anna” ihmiselle mitään, vaan kysyy, mitä lukija voi uhrata sille itselleen.
Max Ernstin maalaus ”Satakieli uhkaa kahta lasta” manifestoi tämän seikan tuomalla kolmannen ulottuvuuden, aidan avautuvat portit, mukaan maalauksen ilmitasolle. Se ei ole pelkkä taiteellinen kikka, vaan konkretisoitu julkilausuma siitä, että taide ei jää kehyksiensä sisään, vaan ikään kuin avaa ovensa yhdelle todellisuudelle. Samoin runous olettaa luonteessaan, että se ei ole kulutustuote, siksi sen omistaminen on hirvittävän hankalaa.
Mieli ei saa hallittua vaikeaa teosta, eikä sen tekstuaalista ympäristöä, koska yhteiskunnan lumeen keskellä toimimisessa ei tarvita niitä ajattelumalleja, joita runous edellyttää. Kausaalisesti toimivalla hyötymielellä ei ole valtaa tekstiin, ja siksi runous, joka haluaisi kysyä mieleltä sen mieltä, saa mielettömän rangaistuksen. Tämä on kuitenkin julma ja väärä tuomio:
Laadukkaat teokset ovat sisäisesti koherentteina objektiivisesti vähemmän kaoottisia kuin lukemattoman sellaiset, joiden rakenne murenee häthätää päälle liimatun tavanomaisen fasadin takana. Tämä häiritsee kuitenkin vain harvoja. Porvarillinen luonne on taipuvainen pitäytymään huonossa paremman oivalluksen sijaan. (Theodor Adorno, Esteettinen teoria, 451)
Monimutkaiselta, jopa kaoottiselta pintapuolisesti näyttävä taideteos omaa taatun, sisäisessä yhtenäisyydessään prosessuaalisen komposition, voiman, joka tekee siitä sumeasti koherentin singulariteetin, joka ei kuitenkaan taannu ykseydeksi. Viihde puolestaan esittää pinnaltaan loogista, mutta jos sitä tutkii syvemmin, se on äärimmäisen kaoottista, lohkovaa, mitäänsanomatonta, epäonnistuneiden varkauksien sarjallinen jono ilman päämäärän auraa.
On täydellinen väärinkäsitys syyttää taidetta kaoottiseksi ja vaikeaksi, sillä sen tulkittavissa oleva kompleksi sekä-että -järjestelmä on autonominen suhteessa kaksinapaiseen Systeemiin. Runouden edellyttämä ajatusrakennelma on vapaa järjestelmän tuomitsemasta epävarmuuden pelosta – se itse asiassa muuttaa tämän pelon voimaksi. Se on vapaa myös ahdingosta, joka syntyy tuntemattoman edessä: runous juhlii vierasta, jonka se näyttää kokoamalla todellisuuden ainekset uudelleen ja osoittamalla lumeen lavastettuna.
On ymmärrettävää, mutta ei hyväksyttävää, että ihmiset eivät halua tulla taiteen häiritsemiksi. Taiteen ja elämän välillä on oltava kuilu, jotta tämä häiriö säilyy eikä mukaudu tyydytyksen iljanteisiin. Hyvä runous on samaan aikaan autonominen sfääri ja yhteiskunnallinen toimija, Adornon sanoin fait social. Jos politikoiva vaikutusrunous onkin kriisissä, vaikuttava runous ei ole.
Runoudesta ja vaikuttamisesta
Runoudessa on kaiken taiteen tapaan merkittävää myös se, minkälaisista sisällöistä sen muotorakenne puhuu. Muoto on suora väite ja sen erottelu viestistä keinotekoista. Muodon keinoin sisältö voidaan vapauttaa puhumaan. Taiteen vaikuttamismahdollisuudet ovat Adornon mukaan etenkin ”osallistumista henkeen” – jokainen aktiivinen teko tehdään todellisuuksien ja yhteiskunnan puolesta tai sitä vastaan. Henkeen osallistuminen on hereillä oloa, ajattelumalleja ja tuotantosuhteita hiljalleen muuttavaan prosessiin osallistumista.
Eräs taiteen tehtävistä on kyseenalaistaa alamaisuuteen johtavia puhumisen muotoja. Jos runo sisältäisi vakavissaan lausuttuja poliittisia iskulauseita, se ottaisi osaa tähän samaan prosessiin, assimiloituisi mukaan Systeemiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö taide voisi vaikuttaa poliittiseen todellisuuteen.
Adornon mukaan taideteosten poliittinen merkitys on ”koteloitunutta niiden totuussisältöön”. Ollessaan itselleen, omalle tehtävälleen ja autonomiselle sfäärilleen totuudellista, taide vaikuttaa ajatusmallien tasolla, eikä siitä tule kykloopin säälittävää ”ruikuttamista tendenssiä vastaan”.
Yhteiskuntaa dogmin kautta arvosteleva runous kieltää taiteen, koska se osallistuu taiteen kääntöpuolen, vallitsevan todellisuuden projektiin. Mahdoton poliittinen runo on huolissaan siitä kuinka sitä luetaan, koska se asettuu kommunikaation kategoriaan, jota taide vastustaa. Taiteen yhteiskunnallisuus ei kuitenkaan ole vastaanotossa (vaikutus, mielipiteet), vaan tuotannossa (todiste henkeen osallistumisen aktista).
Taiteen suhde vallitsevaan järjestykseen on siinä mielessä paradoksaalinen, että se vastustaa muotonsa kautta olevaista, mutta samalla on siitä riippuvainen. Poliittinen runous puolestaan asettuu järjestelmän jonkin kategorian sisään, puhuu sieltä käsin. Se ei siis kuuluisi taiteen sfääriin ollenkaan, puolueretoriikkaan kenties. Yhteiskunnallinen runous onkin mahdollista ainoastaan abstraktimmalla, muodon kautta vapautetun sisältönsä kautta rakenteiden toimintaa kritisoivana ajatusstrategiana.
Eksplisiittisesti kantaa ottamattomassakin taiteessa on koodattuna asenne. Runossa luetaan rivejä ja niiden välejä. Kollektiiviset voimat ja yhteiskunnan tila näkyvät tekstissä – runoilijan työnä on valvoa, etteivät nämä voimat johda vääränlaiseen taantumukseen, vaan kyseenalaistavaan valaistukseen. Adornon mukaan tämä koskee etenkin taiteellista korjaustyötä. Runoilijan on tehdessään muutoksia tekstiin oltava varuillaan, hereillä, valpas. Tiedostaminen vapauttaa tuotantosuhteiden alaisuudesta.
Taideteoksen autonominen alue ei kuitenkaan ole turvallinen tai edes kovin suuri tila. Adorno määrittelee sen kiilan jäävän mustaan pisteeseen ”diskursiivisen barbarian ja poeettisen kaunistelun välissä”. Huomion herpaantuminen tarkoittaa välitöntä kaupantekoa, tuotteistumista (ei taloudellisesti, vaan ideologisesti). Taiteen pelkkä olemassaolo on kritiikkiä yhteiskuntaa kohtaan – sen sfääri on ”itse itsensä vuoksi tekemisen paradigma”, ilmeisen hyödytön ja ilman taloudellista tavoitetta. Runon teko on lausuma, jonka peilin sisään on uskallettava astua. ”Taide kunnioittaa massoja asettumalla niiden ulkopuolelle, sen sijaan että sopeutuisi niiden nöyryytettyyn hahmoon.”
Lähteitä:
Theodor Adorno: Esteettinen teoria (suom. Arto Kuorikoski). Vastapaino 2006 (alkuperäisteos 1970).
Charles Bernstein: Absorptio ja keinotekoisuus. Teoksessa Runouden puolustus. poEsia, Helsinki 2006.
Jacques Rancière: The Politics of Aesthetics. The Distribution of the Sensible. Continuum, New York 2004.