Kategoriat
1|2007 Artikkelit

Runous ja politiikan paikat – tapaus Yhdysvallat

Runouden ja politiikan suhteen määrittelyä voidaan pitää perustellusti ikuisena ja perustaltaan ratkeamattomana aiheena. Keskeisiä kysymyksiä ovat muun muassa kysymys siitä, kumpi on etusijalla: tarkastellaanko politiikkaa ulkopuolelta vai onko runo itse osa politiikkaa, ja kumpuaako poliittinen jostain ulkopuolelta vai onko se runon sisäsyntyinen ominaisuus. Myös suhde yleisöön on eräs ilmeinen ongelma ajateltaessa runouden poliittisia aspekteja.

Se, millaiseksi runouden ja politiikan suhde muodostuu, riippuu näille kahdelle käsitteelle annetuista sisällöistä. Sikäli kuin politiikka nähdään päiväkohtaisiin kysymyksiin kytkeytyvänä, käytännöllisenä toimintana, näyttäytyy se vastakkaisena perinteiselle traditionaaliselle runouskäsitykselle, jossa runous kytkeytyy ikuisiin arvoihin. Traditionaalisen käsityksen varhaisena kiteytyksenä voi nähdä Ovidiuksen kuuluisan runon ”exegi monumentum, aere perennis”; Teivas Oksalan käännöksenä ”Vahvemman teoksen loin minä pronssia”.

Englantilainen kirjallisuudentutkija C.M. Bowra kuvasi runouden ja politiikan välistä suhdetta yksilöllisen, henkilökohtaiseen aktiviteettiin pohjautuvan, persoonasta lähtevän runouden ja yleisen, abstraktin tasolle siirtyvän poliittisen väliseksi ongelmaksi. Aiheen ja runoilijan välillä on väistämätön kuilu. Kysymys on luonnollisesti myös laajemmasta filosofisesta ongelmasta, siirtymästä yksilöllisestä kokemuksesta yleisen, julkisen tasolle. Samaa ongelmaa kuvaili Jean Paul Sartre nostaessaan proosan etusijalle yhteiskunnallisena kirjallisuutena: “Runoilijat ovat ihmisiä, jotka kieltäytyvät käyttämästä hyväkseen kieltä”. Sartren mukaan runoilija ei käytä kieltä sen referentiaalisessa tai kommunikatiivisessa merkityksessä vaan on kielen vanki, koska tarkastelee sanoja olioina eikä merkkeinä.

Language poetry vs. speech poetry: poliittinen ja politiikka runoudessa

Amerikkalaisessa runoudessa on viimeisen puolen vuosisadan aikana vallinnut jännite kahden eri koulukunnan välillä, language ja speech poetryn, jotka muodostavat omalla tavallaan vedenjakajan myös suhteessa runouden poliittisuuteen. Läpikulkevana jänteenä tässä vastakkainasettelussa on toisaalta runous toimintana ja aktiviteettina, toisaalta kielenä ja kirjoittamisena. Asetelman juuret voidaan löytää jo erottelusta dadan ja ekspressionismin välillä. Vastakkain asettuvat runouden näkeminen olemassa olevien diskurssien purkamisena, poliittisena projektina, ja runouden näkeminen maailmassa olemisen muotona, politiikkana.

Vaikkakin kumpikin koulukunta jakaa saman käsityksen representoimattoman elementin keskeisyydestä runoudelle, puhetta korostavassa runoudessa poeettisena ja poliittisena strategiana toimii äänen ja läsnäolon korostaminen vallitsevia representaation muotoja vastaan. Kieltä korostavassa runoudessa läsnäolon ajatus on hylätty. Se keskittyy kehittelemään kielellisen vastarinnan muotoja kaikkia vallitsevia kategorisointeja vastaan. Kielen merkityksen korostajille kyse on siis kielen politisoimisesta, kielessä vallitsevien valtarakenteista paljastamisesta ja purkamisesta ja, kuten Charles Bernstein on asian ilmaissut, halusta ”opetella laskemaan toisin”. Puherunoilijoille kyse on yksilöllisen ilmaisemisesta ja poliittisen kannan muodostamisesta, kielellä politikoinnista. Kysymys taiteesta ja runoudesta jäljittelynä ja luomisena toistuu erilaisina tulkintoina representaatiosta.

Language-poetrya on kritisoitu heidän akateemisuuteensa ja epäkommunikatiivisuuteensa vedoten. Tom Clark on väittänyt, että he sulkevat itsensä kaiken poliittisen ja toiminnallisen ulkopuolelle. Poliittinen kamppailu jää pelkäksi nojatuolianarkismiksi. Language poetryn voi silti myös nähdä poliittisena toimintana, koska se haastaa koko kommunikatiivisen järjestelmän rakenteellisella tasolla, politisoiden kielen ja kirjoittamisen. Haaste kohdistuu itse toiminnan perustaan. Koulukunnan pyrkimys hegemonisten rakenteiden purkamiseen törmää kuitenkin aina tavallaan edelläkävijän ongelmaan; avantgarde on aina paradoksi, sillä voidakseen olla aina edelläkävijä sillä ei oikeastaan voi olla muotoa, se voi vain presentoida, elää hetkessä, sillä re-presentaatio, uudelleen esittäminen, olisi jo pysähtymistä annettuun muotoon.

Speech-poetrya on kritisoitu sen takertumisesta lyyrisen minän käsitteeseen ja amerikkalaisuuden ideologian kulmakiveen, individualismiin. Se ei voisi olla aidosti poliittista, koska se ei kykene ylittämään yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välistä kuilua, vaan jää aina luonnolliseksi ja läpinäkyväksi uskomansa kielen vangiksi (ks. esim. Bercovic 1978). Aikakäsitykseltään molemmat koulukunnat tukeutuvat silti nyt-hetkeen ja sen poliittisiin mahdollisuuksiin.

Runouden poliittisuus on siis kahdenlaista: kytkeytyneisyyttä omaan aikaan mutta myös pyrkimystä vastustaa vallitsevan kielellisen järjestelmän toteuttamaa alistamista ja sortoa. Poliittinen runous joutuu kokeellisuuden sijaan tukeutumaan vallitsevaan muotoon tavoittaakseen yleisönsä. Tämä on ollut ”perinteisen” poliittisen runouden sudenkuoppa: Kuten vuodelta 1969 oleva saksalainen kokoelmateos Agitprop: Lyrik, Thesen, Berichte määrittelee, agitpropin muodon määrää käyttötarkoitus. Se on tarkoitettu massoille, joten sen on oltava kommunikatiivista; siten sen täytyy noudattaa massojen tuntemia muotoja. Agitekstiä leimaakin ”kompromissivalmius muodon, ei päämäärän suhteen”. Se ei voi siten myöskään tehdä muuta kuin toisintaa vallitsevaa representaatiojärjestelmää. Kieli jää pelkäksi tekniikaksi tai se ei tavoita todellisuutta.

Poeettista yhteisöä etsimässä: Poets Against the War

Yhdysvaltalaisen poliittisen runouden tuoreimman laajaa huomiota saaneen manifestaation, runoilijat sotaa vastaan –liikkeen luomisessa auttoi paradoksaalisella tavalla Valkoinen talo. Helmikuussa 2003 Laura Bush suunnitteli Valkoiseen taloon symposiumia ”The American Voice” jonka tarkoituksena oli juhlistaa amerikkalaista runoutta mm. Walt Whitmanin ja Langston Hughesin töiden kautta. Tilaisuus kuitenkin peruuntui useiden arvostettujen runoilijoiden boikotoidessa tapahtumaa ja erityisesti koska useat kutsutut halusivat nostaa tilaisuudessa esiin kritiikin terrorismin vastaista sotaa kohtaan. Runoilijoita syytettiin tapahtuman politisoinnista ja Laura Bush totesikin jälkeenpäin että ”amerikkalaisessa kirjallisuudessa ei ole mitään poliittista”.

Suhde sotaan on luonnollisesti ollut konkreettinen ja päivänpoliittinen kysymys jonka suhteen runoilijatkaan eivät ole voineet vaieta. Reaktioissa ja käsittelytavoissa voi kuitenkin huomata runoilijoiden jakautumisen kahteen koulukuntaan sekä poetiikka- että niistä kumpuavien poliittista toimintaa ohjaavien näkemysten osalta. Osa näkee tarpeen jatkaa sotaa tukeviin rakenteisiin ja kielen terroriin kohdistuvaa vastarintaa, osa asettuu sotaa vastaan sen omilla kielellisillä välineillä. Voi toisaalta sanoa, että sota on johtanut jonkinlaiseen poeettisen toimijuuden paluuseen ja atomisoituneen yhteisön uudelleen muotoutumiseen. Erityiseksi teemaksi näyttääkin nousevan tarve etsiä siltaa koulukuntien välille ja yhteyttä yleisöön, sekä luoda poeettinen yhteisö kompromissin kautta, nähdä runous neuvottelutaitona.

Amiri Baraka, jota pidetään speech poetryn nykyisistä edustajista eräänä keskeisimmistä, kuuluu yhtenä kärkihahmona myös runoilijat sotaa vastaan –liikkeeseen. Hän ei ole kaihtanut ottamasta kantaa edes poliittisesti tulenarimpiin kysymyksiin, kuten syyskuun 11. terrori-iskuun runossaan ”Somebody blew America” (2003):

Who fount Bin Laden, maybe they Satan
Who pay the CIA,
Who knew the bomb was gonna blow
Who know why the terrorists
Learned to fly in Florida, San Diego

Runon seurauksena Barakalta riistettiin New Jerseyn osavaltion kunniarunoilijan, Poet Laureate, asema. Barakan runo on kuin pitkä syytekirjelmä järjestelmää kohtaan. Jatkuvalla kysymysten tulvalla se asettaa epäilyksenalaiseksi ja jopa syylliseksi koko vallitsevan poliittisen kulttuurin. Barakalle tyypilliseen tapaan runo luo vahvoja vastakkainasetteluja ja haravoi sulkeutuneen systeemin ulkopuolista maastoa. Runossa kaikuu sama ajatus jonka Saarikoski ilmaisi 1960-luvulla: ”Muureja on korotettava / jotta ne sortuisivat”.

Beat-runouden henkeä ylläpitää edelleen aktiivinen, yhdeksääkymmentä lähentelevä Lawrence Ferlinghetti, jonka tuoreimmatkin teokset, kuten Americus Book I, yhdistävät politiikkaa ja korkeakirjallisia aihelmia iloiseksi sekamelskaksi. Hänen tuotantonsa on omiaan kumoamaan ajatuksen nykyrunouden marginaalisuudesta: Ferlinghettin A Coney Island of the Mind lähentelee myyntiluvuissa miljoonan kappaleen rajaa. Myös Ferlinghetti kuuluu nykypolitiikan kriitikoihin, esimerkkinä tästä runo ”Totalitarian Democracy”(2004):

The birth of a nation of sheep
The deep deep sleep of Middle America
The underground wave of feel-good fascism
The uneasy rule of the super-rich
The total triumph of imperial America
The final proof of our Manifest Destiny
The first loud cry of America über alles
Echoing in freedom’s alleys
The last lament for lost democracy
The total triumph of
totalitarian plutocracy

Ferlinghettin runo herättelee Barakan tavoin kansakuntaa sen dogmaattisesta unestaan, mutta toiminnan varsinainen kohde ja tavoitteet jäävät myös ontoiksi. Toisaalta hän tarkoituksellisesti toistaa koko sotaan ja terrorismiin liitetyn fraseologian ja näyttää omalla tavallaan sen tyhjäksi epäkieleksi.

Mutta sodan vastustaminen ja terrori-isku eivät ole jäänyt ainoastaan beat- ja speech –runoilijoiden teemoiksi. Esimerkiksi äskettäin Suomessakin vieraillut language-poetryn keskeinen hahmo Charles Bernstein on omalla tavallaan analysoinut sotapolitiikkaa runoutensa kautta:

War is the extension of prose by other means.
War is never having to say you’re sorry.
War is the logical outcome of moral certainty.
War is conflict resolution for the aesthetically challenged.

Tunnettuun sotateoreetikkoon Clausewitziin viitaten Bernstein laajentaa kysymyksen sodasta koskemaan myös taiteen kenttää ja sen ilmaisumuotoja. Sota näyttäytyy hedelmättömänä ratkaisukeinona kulttuurisen umpikujan tilanteessa, jossa proosa vallitsee kenttää ja poeettinen kyseenalaistamisen aspekti on unohtunut. Siirtämällä tarkastelun filosofiselle tasolle Bernsteinilta jää ilmeisen tarkoituksellisesti puuttumaan Barakan paatoksellisuus ja läsnäolo.

Ongelma tässäkin näyttäisi kuitenkin olevan se miten konkreettisten poliittisten kysymysten tullessa käsittelyyn language poetry joutuu turvautumaan muodoltaan perinteisiin keinoihin taatakseen viestin perillemenon. Siinä missä politiikka alkaa, avantgarde loppuu. Lopulta kyse on poliittisesta toimijuudesta ja poliittisista identiteeteistä, joita language poetry ei myöskään voi paeta. Radikaaleimmassakin runoudessa toimijan ja subjektin läsnäolo on ilmeistä, itse asiassa kielellinen radikalismikin vaatii toimijan, ja kompromissin toimijan ja systeemin sekä muodon ja sisällön välille.

Bernsteinin runo näyttää muodoltaan olevankin hämmentävän lähellä sekä Barakan kysymysten tulvaa että Ferlinghettin fraasijonoa. Itse asiassa kaikissa runoissa näyttäisi olevan päällimmäisenä pyrkimys laittaa kulunut kieli uuteen käyttöön ja kääntää siten diskurssin koneistoa uuteen suuntaan. Huomionarvoista on myös se, että runot etsivät tietänsä kyselemisen ja kyseenalaistamisen kautta. Lähestymistavoissa kuvastuu kuitenkin hyvin myös koulukuntien välinen ero Barakan pyrkiessä suoraan ilmaisuun ja vaikutukseen, politikointiin, Bernsteinin sitä vastoin analysoidessa sotaa filosofisemmalla tasolla, politisoinnin kautta.

Charles Bernsteinin runo ”Girly man” vuodelta 2006 kuvastaa ehkä parhaiten tätä jännitettä yksilöllisyyden ja herkkyyden sekä yhteisöllisyyden välillä; paitsi kompromissin myös vastakkainasettelun välttämättömyyttä. Yhteisen asian ja kompromissin kautta speech poetry ja language poetry näyttävätkin jollain tapaa löytävän yhteisen sävelen:

Poetry will never win the war on terror
But neither will error abetted by error

We girly men are not afraid
Of uncertainty or reason or interdependence
We think before we fight, then think some more
Proclaim our faith in listening, in art, in compromise

Poliittinen runous joutuu kytkeytymään käsillä olevaan historialliseen tilanteeseen ja samalla edellytyksenä on jonkinasteinen kommunikatiivisuus. Kuten Amiri Baraka ilmaisi jo 1960-luvulla, tavoitteena on ylittää lyyrinen ”minä” ja muodostaa lyyrinen ”me”. Tämä vaatii kuitenkin kompromissia ja epävarmuuden sietämistä poeettisen yhteisön sisällä.

Ehkä siis voidaan ajatella niin että suuret kriisit, kuten sodat, aiheuttavat muutoksia myös tavassa havainnoida asioita ja saattavat vallitsevat representaatiot muutokseen. Mutta tuo prosessi vie aikansa ja suora kanava poliittisen järjestelmän haastamiseen kumpuaa vallitsevan systeemin sisältä sen omia välineitä käyttäen, eli kuten Bruce Andrewsin varhaisemman teoksen otsikko ehdottaa: Give Em Enough Rope. Vallanpitäjille on annettava riittävästi köyttä jotta he voisivat hirttää itsensä.

Lähteet:

Andrews, Bruce (2001): Lip Service. Coach House Press: Toronto.
Baraka, Amiri (2003): Somebody Blew Up America & Other Poems House of Nehesi Publishers: Philipsburg, St Martin.
Bercovitch, Sacvan (1978): The American Jeremiad. University of Wisconsin: Madison.
Bernstein, Charles (2006): Girly man. University of Chicago Press: Chicago.
Bowra, C.M. (1966): Poetry and Politics 1900-1966. Cambridge University Press: Cambridge
Clark, Tom. ”Keeping Up with the Avant-Garde.” San Francisco Chronicle. 13 January 1985.
Ferlinghetti, Lawrence (2004): Lawrence Ferlinghetti Sits Down With Soheyl Dahi. An Interview plus Six New Poems by Lawrence Ferlinghetti. City Lights publishers:San Francisco.
Fuhrmann, Joachim, Hgb. (1969): Agitprop : Lyrik, Thesen, Berichte. Quer-Verlag: Hamburg
Sartre, Jean-Paul (1976): Mitä kirjallisuus on? Otava: Keuruu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.