Kategoriat
Pääkirjoitukset

Pääkirjoitus 1/2004

Miia Toivio

Antologia juhlistaa yksittäistä runoa, joka seisoo omilla jaloillaan. Ainakin paperilla. Ääneen lukeminen on sitten eri asia, kuten sähköinen pintakin; molemmissa runo nojaa johonkin muuhun kuin taittoon ja paperimateriaaliin, ja kustantamon jakelukanaviin, ja sitä ennen, kustannustoimittajan käsityksiin siitä, minkälaista on juuri heidän kustantamonsa kautta julkaistavaksi soveltuva runous.

Mutta millaista runoutta Suomessa sitten julkaistaan? Tekisi mieli ajatella, että jokainen julkaistu runo peittää alleen julkaisemattoman. ja kunpa joskus pääsisi lukemaan tuota näkymätöntä kirjastoa. Se, millaista runoutta meillä julkaistaan, onkin kietoutunut vastaukseen siitä, miten runoutta meillä luetaan: mikä luetaan ja tunnistetaan runoudeksi. Ja myös: mikä hyväksytään runoudeksi. Ilolla on voitu panna merkille suomalaisten kirjoittavan ahkerasti, ja viime vuosina, myös julkaisevan ahkerasti – omakustanteita. Myös erilaiset vielä julkaisemattomia runoilijoita esiintuovat antologiat ovat lukuisat. Ja jos mistä ne kertovat, niin ainakin siitä, että runon käsitetään olevan enimmäkseen yhdelle sivulle mahtuva, säkeisiin tai proosarunon laatikkoon mahdutettu pätkä tekstiä. Siitä eteenpäin yhteenvetoa ei noin vain tehdäkään, mutta yleensä ainakin yksi tai kaksi seuraavista piirteistä on mukana: oivallus, arvoitus, kuvaannollinen ilmaisu, sointuisuus, rytmi, puhuttelu, minä (piilotettuna tai ilkosillaan). Yleensä, jos runo oikein pyrkii välittämään minulle jonkun tietyn merkityksen tai sanoman, käännän sivua. Liian pinttynyt sanomisen pakko voi tehdä runosta raskaan, sidotun, takertuvan ja tuputtavan: kun sen kuuluisi olla kevyt. Mieluummin hilpeä, jopa melankolisuudessa, joka erään määritelmän mukaan onkin ”keveäksi muuttunutta surullisuutta”.

Hilpeyttä aikaansaava askare kevättalvipäivien varalle on erilaisten listojen rustaus. Aikaansa voi viehättävän kevyesti kuluttaa esimerkiksi suunnittelemalla omia antologioita. Millaisilla periaatteilla kokoaisit valikoiman vaikkapa suomalaisesta nykyrunoudesta? Sillä valintaperusteita on useita, kuten: Runot, jotka haluan painaa sydämeeni; Runo, jotka kolahtivat, mutta en enää ymmärrä miksi; Kauneimmat ”Paska kaupunki” -runot; Runoja masennuksen virittämiseen yhä matalammille taajuuksille, jne. Minun Top Ten -kokoelmastani löytyisi näin lonkalta heitettynä ainakin Juhani Ahvenjärven, Bo Carpelanin, Anni Sumarin, Timo Lappalaisen ja Catharina Gripenbergin runoja, joita sitten autiolla saarella yhä uudestaan selailisin. Millainen olisi sinun selviytymispakettisi?

*

Kuten me kaikki tiedämme, niin kansallisrunous on vakava asia.

Mutta mitä kivaa voi tehdä Juuhan Lutvik Ruuneperkin juhlavuonna? No tietysti voi kirjoittaa runon. Ja kirjoittaa toisenkin runon. Mitä mieltä olisitte esim. Hirvenhiihtäjien homonyymistä käännöksestä – Elgskyttarna voisi olla uudelta nimeltään vaikkapa Hei skutta! – jos tekisimme sen på slangi. Leikkaa-liimaa -periaatteella syntyy myös merkillistä jälkeä: Ruuneperkiä käy sämplääminen mielensä mukaisesti joko duetoksi, tai moniääniseksi sekakuoroksi. Älkääkä unohtako päälle-alle-ja-väliin -runoilemista, tai rajoitetun kirjoittamisen mahdollisuuksien tutkimista Oulipon jalanjäljissä. Erityinen suosikkini kirjainten kanssa näpertelyssä on Humpty Dumptyn esittelemä portmanteu: siis sana, joka on muodostettu kahdesta, kuten epygralli – idyllin ja epigrammin sopuisa liitto: paimen, joka kaitsee muutamaa rauhaisaa hautakiveä.

Viljelkää näitä ideoita! ja keksikää lisää. Me kannustamme jokaikistä inehmoa käyttämään oikeuttaan olla joko oman tai jonkun toisen runon kirjoittaja. Toimitus ottaa mielellään vastaan kierrätettyä uusio-kirjallisuutta, sillä olemmehan me vannoutuneita luonnon ystäviä allihopa.

Ps. Lukemistanne helpottamaan Tuli&Savussa nyt ehta paperipuukko!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.