Milloin loru naurattaa, se on paikallaan. Milloin se ei naurata, silloin se menettää lukijan tarkkaavaisuuden. Paitsi, kun lorun maailma on niin vahvasti olemassa, että siihen voi jäädä katselemaan ja kuuntelemaan suu auki. Paitsi naurattamaan, Laura Ruohosen lastenrunot teoksissa Allakka pullakka ja Yökyöpelit yltävät parhaimmillaan juuri tuollaiseen hämmennyksen luomiseen. Tekstit ovat epätasaisia välinpitämättömällä ja luottamusta herättävällä tavalla. Niiden maailmoja olennaisesti tukevat, yhdistävät ja laajentavat Erika Kallasmaan (ex- Kovanen) maalaukset, jotka eivät ole orjallista kuvitusta loruille. Tällaista rentoutta tasaiseksi hiotussa ”taidelyriikassa” harvoin tapaa. Kiintoisaa tässä suhteessa on, että teokset on julkaissut Otava, joka 2000- luvulla– ehkä aivan viime vuosia lukuunottamatta – on pääosin julkaissut juuri kaikkein hallituinta, turvallista lyriikkaa.

Allakka pullakka ja Yökyöpelit ovat hyvin samankaltaiset teokset, joten niitä on mielekästä tarkastella yhdessä. Allakka pullakka tuntuu kokonaisuutena hieman vahvemmalta, mutta molemmissa on runoina ja kuvina sekä kirkkaita helmiä että mutaläiskiä. Kirjoissa on kutakuinkin kolme graafista tasoa: maalaukselliset väripinnat; piirrokselliset viivat, jotka toisinaan lähentyvät tai ovat kirjoitusta; sekä painettu, taustaväristä riippuen musta tai valkea teksti. Maalausten räiskyvyys ja huolettomuus saa painotekstin toisinaan vaikuttamaan kömpelöltä ja huonosti anarkistisiin olosuhteisiin sopeutuvalta, vaikka tekstien sisältö parhaimmillaan on maalauksiakin intensiivisempää. Joskus typografia ja sanoma ovatkin ristiriidassa. Tekstin jäykkyys korostuu etenkin silloin, kun se on asemoitu hieman vinoon myötäillen kuvituksen linjoja, tai kun tekstin taustalla on useampia värejä.

Tulee pohtineeksi, miksei teksti useammin ole Kallasmaan maalaamaa. Tällöin runot saisivat suhteessa maalauksiin nyt kaipaamaansa graafista joustavuutta. Syntyvä yhteys kalligrafian perinteeseen olisi kiinnostava. Toisaalta, jos Allakka pullakan TyhmŠn tarinan (”Tyhmänä syntyi, / tyhmänä kuoli, / siinä välissä näppejään nuoli.”) tavoin käsinkirjoitettu teksti (hautaristissä: ”Rakas Tyhmä”) osallistuisi useammin painetun tekstin rinnalla runon merkityksiin, antaisi uuden näkökulman, olisi varsin perusteltua pitää leipäteksti tavanomaisena. Kiinnostavalla tavalla painotekstiä ja käsinkirjoitusta yhdistää myös Yškyšpelien Agenttinero Naru, jossa äänteellisyyttä korostava säkeistö runon keskellä onkin maalattu. Tekstin ja kuvan raja-alueen tutkimisen suuntaan Ruohonen ja Kallasmaa voisivat tekemistään laajentaa pitkällekin.

Kallasmaan kuvat ovat heikoimmillaan silloin harvoin kun valkoinen tausta nielaisee orvot hahmot pikkuesineiksi ja tilalliset tai muut intensiteetit jäävät lorujen varjoon. Monet aukemat ovat kuitenkin upeita, kirjavaa ilotulitusta tai rauhoittavaa tummaa syvyyttä, levollista lammaslaidunta tai mestarikokin ruokaliukuhihnaa, eikä kirjoja välttämättä lainkaan tarvitse lukea havaitakseen, mistä niissä on kyse.

Innostava vaikutelma syntyy esimerkiksi runossa Vartiaisen vakuutus (Allakka pullakka): kuvan yläosan ihmishahmojen piirteet, kuten kasvot, ovat piirroksellisen tarkkoja, mutta kuvan alaosan juoksiaishahmojen kasvot ovat vihreitä väripintoja, lähes kokonaan vailla tätä viivatason tarkkuutta. Kiehtovaa tässä on, miten ihmishahmon kasvojen tarkkuus ja juoksijan kasvojen taustamaisuus ehdottavat jotakin olennaista eroa näiden hahmojen olemisen tapaan. Juoksiaisten vieraus korostuu – niissä tarkemmat viivat kuvaavatkin kasvojen sijaan ”karvaisia koipia” ja niskassa ratsastavaa nuorta naista, joka pikemmin näyttää nelijalkaiselta ihmishyönteiseltä kuin Vartiaisen, kaupan kesäapulaisen lajitoverilta. Vartiaisen vakuutus on myös tekstinä mainio ja lainaankin sen tähän kokonaisuudessaan:

Jokaista joukkoa johti
jykevä juoksiainen.
Kaikilla karvaiset koivet
ja niskassa nuori nainen.
”Ne juoksivat koillista kohti!”
vakuutti Vartiainen
– Vaajakosken Valinnan tuore kesäapulainen.

Teksti on koominen, mutta pikemmin kuin naurua, se herättää hämmennystä. Se avaa myös laajan maailman muutamalla säkeellä, mikä on erinomaista. Kuvat tuovat jotakin epäselvää tarkennusta tekstin aukkoisuuteen: esimerkiksi Vartiainen puhuu lehtitoimittajalle, runo onkin uutinen. Kuitenkin runo ja sen maailma on outo fragmentti jostakin ilmiselvästi laajemmasta kokonaisuudesta, joka ei liene runon päähenkilöllekään selvä. ”Jokainen joukko” jää kuvasta huolimatta mysteeriksi. On ilmeisesti jokin outojen olentojen massavaellus kohti koillista. Mitä helvettiä?! Runo saavuttaa lovecraftilaisen kosmisen kauhun mittasuhteet.

Ei ehkä voi väittää, että Kallasmaa on kuvittanut Ruohosen runot, sillä teksti ja kuva pärjäävät näissä kirjoissa täysin omillaan ja pelaavat yhteen tarkasti, mutta vapaasti. Toisaalta usein syntyy vaikutelma, että ensin on ollut teksti ja sitten kuva. Kuva on kuitenkin vapaa tekstien merkityksistä ja toisinaan on hedelmällisesti jopa hieman ristiriidassa tekstin väittämien kanssa. Syntyy tekstin ja kuvan näkökulmat maailmaan, joka lopulta on lukijan ja katsojan armoilla. Näiden kirjojen kohdalla usein varmasti myös kuulijan ja ääneen tulkitsijan armoilla.

On aina ihastuttavaa, kun jokin hahmo jatkaa elämäänsä useammassa runossa. Kuitenkaan kirjoihin ei toivo laajempia kerronnallisia rakenteita – silloin ne menettäisivät välittömyyttä ja päämäärätietoisen tuhlaavaa energiaansa. Lorujen energia liittyy paljon paitsi leikin avoimuuteen, myös kaikenlaisen populaarimusiikin ja punkin (Oi ei!) paniikki-iloon. On toki jotain lunkimpaa räppiäkin (”räpylät läppää / däpädipadäppää”), sekä haikumaista rauhaakin (”Syviin vesiin / mureenan pesiin / sukellan öisin // Meri on hiljaa / taivas on musta / tähdet täynnä kaipausta.”).

Selviä kömmähdyksiäkin loruissa on: Harmillisesti Ruåttalainen rusina runon säettä ”Vavade som pamade?” selitetään. Lukijaa aliarvioiva selitys – ”Mikä pamahti?” – ei sovi runoon edes rytmisesti. Tällaiset kauneusvirheet häiritsevät pitkään. Tolkuttomuuteen pitäisi luottaa ehdottomasti. Miten mieletöntä on

Illalla kullalla hilloo on pullalla,
illalla kullalla hilloo on pullalla

!

”Yleensä kun ihminen sanoja kuulee, myös ajatuksen niihin kätkeytyvän luulee.”
(J. W. Goethe, Faust I)

1800-luvun lopulla syntyneestä nonsensesta voisi olla helppo pitää. Lorumaisesti etenevä, suun kakofonian ja eufonian paukkupurukumeilla täyttävä hyväntuulisuus saattelee silmän purjeita säkeestä toiseen. Aina kunnes lukemisen lihaskalvo repeää ja silmästä solahtaa sisään jotain kirvelevää. Ja välillä joitain ajatuksia sikiäärytmin alla, aivojen sellaisissa osissa joiden ei olettaisi synnyttävän mitään muuta kuin kasvaimia. Hölynpölyyn viittaavasta nimestään huolimatta nonsense onkin hämmästyttävän vauras runomuoto niin lukijan, tekijän kuin kielenkin näkökulmista.

Nonsense voi ärsyttää, sen lukeminen olla jopa väkivaltainen tapahtuma. Se myös tuntuu kieltäytyvän keskustelusta, avaamasta keskustaansa. Nonsense-runouden umpimielinen kieli ikään kuin sulkeutuu itseensä, jolloin lukija työntyy tai ajautuu reunamalle, josta voi vain seurata kielen tanssia esimerkiksi oman äänteellisen logiikkansa ja muutamien muita painavammilta vaikuttavien sanojen ympärillä. Samalla lukija on kuitenkin jostain syystä varma, ettei tuo hänen saamansa paikka ole tekstin mahdollisuuksiin nähden oikea.

Myös nonsensen huumorissa on jotain erikoista. Runot eivät ole pelkästään parodisia, ”vieressä laulavia”, sillä niiden parodia muuttuu tavan takaa myös vakavaksi kirjallisuudeksi tai kirjallisuuden vakavuudeksi. Esimerkiksi nonsenseä tutkinut Jean-Jacques Lecercle on huomioinut kuinka sidesanojen liikakäytön myötä (polysyndeton), tai juottamalla sidesanojen avulla vieraita asiayhteyksiä toisiinsa, kielestä itsestään tulee esiin koomisen vaikutelman lisäksi merkityksiä: siteet kiristyvät, kiristävät, kiinnittävät huomion tai jopa muodostuvat runon varsinaiseksi sisällöksi (kuten runossa Ennen nummet).

Lecercle esittää teoksessaan The Philosophy of nonsense että nonsensen kielellisessä ”hulluttelussa” syntaksi säilyy vahingoittumattomana, kun taas aidosti hullu tai psykoottinen kieli särkyy syntaksiaan myöten. James Tilly Mathews edustaa tässä lehdessä jälkimmäistä, hänen kielensä on yksinäistä ja pelottavaa sellaisella tavalla mihin keinoistaan tietoinen, kielen eheydessä pitäytyvä nonsense ei koskaan pysty.

Nonsense tarjoaa kuitenkin aivan erityisen mahdollisuuden radikalisoida vanhaa kielikuvaa riimistä ja mitasta pakkopaitana, etenkin jos sen liittää toiseen sanontaan, jonka mukaan ”jos ei ollut vielä hullu Bedlamiin vietäessä, niin siellä varmasti tuli hulluksi”. Näin nonsensen erittäin ankara sointuisuuden ja rytmin pakote provosoi tekstin kohti epäjärkevyyttä, hulluuttakin, kun mitan haasteisiin ei voi muuten vastata. Runoihin alkaa lipsua yllättäviä ja puheyhteyteen kuulumattomia sanoja. Eräänlaisiin äänteellisiin kehiin ja pakkomielteisiin eksynyt Harry Salmenniemen jonk’ edustaa tätä nonsensen piirrettä.

Runokeinona tämänkaltaisessa nonsensessä on huomionarvoista, että sen luoma epäjärkevyys ja hulluus myös vapauttavat puhujaa. Jos ei ole enää vastuussa puheestaan voi sanoa mitä vain, kertoa hyvinkin groteskein ja ’säkeiden vaatimuksesta pitkittyvin’ keinoin esimerkiksi halustaan rääkätä äitinsä, hauvansa tai lapsensa hengiltä. Tämä pimeä puoli on kääntynyt lehdessämme esiin monista englantilaisen perinteen runoista. Runokeino, jossa vastuuta merkityksistä sälytetään kielelle, voi auttaa murtamaan viktoriaanisen perheidyllin lisäksi sopivaisuuden rajoja myös sen suhteen mistä (nykyrunoudessa) saa puhua.

Tästä syystä nonsense tuo esiin poikkeuksellisen kiinnostavasti kysymyksen ”kumpi puhuu, kieli vai puhuja”. Ensisilmäyksellä se tuntuu ehdottavan liian helppoa vastausta: että puhujana olisi vain kieli. Kuitenkin nonsensiset runot paitsi muodostavat merkityksiä, myös tuntuvat perustuvan hyvin vahvaan ja huolellisesti ylläpidettyyn puhuja-asemaan. Puhuja pysyy samassa rekisterissä ja asennossa koko tekstin ajan. (Tässä nonsense eroaa sen ranskalaisesta prototyypistä, keskiajalla syntyneestä fatrassista, jonka ainoa tehtävä on juhlistaa kielen itsensä mahdollisuuksia. Fatrassissa on tarkoitus olla mahdollisimman epäjohdonmukainen ja yllätyksekäs. Esimerkiksi säkeestä toiseen siirryttäessä aikamuodot ja muut tekstin eheyttä luovat osoittimet saattavat heilahtaa kokonaan uusiin asentoihin.)

Lecercle toteaa nonsensen kielestä, että se ylläpitää myyttiä jonka mukaan on olemassa kommunikoiva ja merkityksiltään tarkka kieli. Tämän nonsense tekee olemalla tuohon ’järkevään’ kieleen nähden sen eräänlainen negatiivi, jopa loinen. Nonsense käyttää vakiintuneita mitallisen runouden ja kommunikaation keinoja (puhuttelut, syy-seuraussuhteet), joita tyypillisesti käytetään varmistamaan merkityksen mahdollisimman jäännöksetön vastaanotto. Nonsensessa ne muodostavat hulluuden aaltoiluun eräänlaisilta suvantopaikoilta vaikuttavia saarekkeita (”tämän jälkeen, mutta, sitten, ja”), mutta olemalla järkevän käyttönsä negatiiveja ne paljastuvatkin veteen heijastuneiksi sadepilviksi, joiden (epä)loogisessa kohinassa kaikki liukuu epäselväksi.

Samalla järkevyys lakkaa olemasta satama, jossa joko ollaan tai josta ollaan poissa (matkalla toiseen satamaan? merkityksen haaksirikkoon?). Näin nonsense paradoksaalisesti näyttää, että ajatus yksinomaan kommunikoivasta kielestä on myytti, sillä tavallistakin kielenkäyttöä pitävät kasassa itse asiassa erilaiset apusanat, ei itse asia. Puheesta nousee esiin sanoja, jotka osoittavat ”minkä johdosta”, minkä johdosta tulee helposti uskoneeksi että jotain on osoitettu, mutta minkä johdosta?

Lecerclen tutkimus osoittaa nykyrunouteen nähden yhden erityisen poikkeavan piirteen. Nonsensessä ei käytetä juuri lainkaan metaforaa. Nonsensen kieli ja esteettinen teho perustuu kuvallisuuden sijaan tekojen ja havaintojen kielenvaraiseen tulkintaan sekä niiden tulkintaehtoihin. Lecerclen havainto on merkittävä, sillä se selittää runojen toiminnallisuutta, sekä syy-seuraussuhteita osoittavien sanojen runsasta käyttöä. Se myös selittää miksi runojen ilmapiiri pakenee konkreettisuutta ja liikkuu siten, että kuvat tapahtuvat enemmän kielessä kuin lukijan silmissä (tämän vuoksi monia nonsense- runoja säestää kuvitus, esim. keskiaukeamalta löytyvä Edward Gorey).

Runoissa kuvattu toiminta ei myöskään metaforisuuden puuttuessa ankkuroi merkityksiä. Lapsen putoaminen kaivoon ei ole runon keskus, johon muu kieli luo sävyjä tai esimerkiksi varoittavia kannanottoja, kaivoon putoaminen ainoastaan, hups vain, tapahtuu. Jos metaforisuutta esiintyy, se tapaa olla niin kutsuttua ikonista metaforisuutta. Siinä jokin sanonta otetaan kirjaimellisesti (”muuttua vihreäksi kateudesta”, ”olla perhosia vatsassa”). Se voi toimia lähtökohtana tai sitä voidaan törmäyttää toisiin ikonisiin metaforiin. Näissäkin tapauksissa lukeminen on enemmän kielenvaraista kuin perinteisessä mielessä kuvallista.

Nonsense rajaa esiin myös toisenlaisia sanastoon liittyviä kysymyksiä. Esimerkiksi mikä hyvänsä sana, jonka merkitystä ei tiedetä, voidaan nonsensisessä tekstissä olettaa keksityksi. Näin lukutapahtuman kyy voi liukua kyseisen sanan ylitse, rekisteröidä sen rytmisen tai äänteellisen aseman, mutta olla välittämättä sen ravintoarvoista. Ja kuitenkin, kuten Lecercle huomauttaa, esimerkiksi englannissa on puolitoistamiljoonaa sanaa, kun taas mukiinmenevä sanavarasto on 20 000 sanaa. Toisin sanoen kukaan ei tunne kielensä kaikkia sanoja. Mitä on esimerkiksi glykoosi tai splenomegalia? Ovatko sanat keksittyjä? Entä jos ne tulevat vastaan jossain säkeessä. Voidaan myös kysyä, tuntuuko yhden sanan merkitys tärkeältä säkeiden toimivuuden kannalta. Eivätkö ne jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla hyödy siitä, ettei sanan tarkoitetta ehkä tiedetä. Että sitä joutuu arvailemaan. Että lukeminen jatkuu hetken aikaa pelkän äänteellisen tilan, runon visuaalisen ilmeen tai rytmin varassa.

Nonsensessä ei siis voi koskaan olla varma, etteikö jokin tehdyltä vaikuttava sana sittenkin ole oikea (esimerkiksi jossain tieteenalakohtaisessa erityiskielessä). Eikä voi olla varma mistään muustakaan. Tuo epävarmuus olemassa olevan ja ei-olemassa olevan merkityksen välillä luo semanttista heiluntaa lukemiseen, mikä puolestaan lukijasta riippuen joko antaa hänelle tilaa ja vapauksia, tai sysää hänet lukukokemuksen reunalle. — Tai kääntämään sivua.