Samuel Beckettin romaani Watt käännetynä sen kieliopillisiksi yksiköiksi:

”Thus it was not rare to find, on the noun, the noun on its noun by the noun, and the noun on its noun by the noun, the noun on its noun by the noun, and the noun on its noun by the noun, and the noun on its noun by the noun, and the noun on its noun by the noun; and on the noun, the noun on its noun by the noun, [...]

Henriikka Tavi: Voittokulku, 2011

Runo sisältää virkkeen jokaisesta Puhdistuksen jälkeen ilmestyneestä Sofi Oksasta käsittelevästä Helsingin Sanomain artikkelista sekä laskee yhteen näiden artikkelien merkkimäärän (200 206 merkkiä).

Steven McLaughing and Jim Carpenter (ed.): Issue 1

Forgodot-kollektiivi julkaisi 3785 sivuisen pdf-muotoisen lehden, jonka tekijöinä oli tuhansia runoilijoita. Runot oli oikeasti kirjoittanut Erica T. Carpenter -niminen tietokoneohjelma.

http://www.poetryfoundation.org/harriet/2008/10/3785-page-pirated-poetryanthology/

Michal Maranda: Parasitic ventures

Maranda on julkaissut kadonneita kirjoja, joiden tekstit on sutattu.

Stéphane Mallarmé: La dernière mode, 1874

Mallarmé toimitti vuoden ajan muotilehteä, jonka kaikki tekstit asiantuntijakolumneja ja lukijakirjeitä myöten olivat hänen omaa kirjoitustaan eri pseudonyymien takaa.

Rory Macbeth: The bible (alphatetized)

Raamatussa esiintyvät sanat järjestettynä aakkosjärjestykseen.

Trisha Low: Confessions

Trisha Low kävi suorittamassa viisi identtistä rippiä, nauhoitti vaihtelevia sisältöjä saaneet keskustelunsa pappien kanssa ja litteroi nauhoitukset.

Leevi Lehto: Päivä, 2004

Leevi Lehto järjesti STT:n päivän uutiset aakkosjärjestykseen.

Joseph Kosuth: Purloined: A Novel, 1966-2000

Teos koostuu yli sadasta valokopioiduista sivuista, jotka muodostavat romaanin. Sivut

ovat peräisin eri genreistä. Jokaisella sivulla on alkuperäinen taitto ja fontti. Sivun oikeassa alareunassa kesken jäävät lauseet jatkuvat seuraavalla sivulla toisten romaanien lauseilla.

Jukka Koskelainen: Helsingin Sanomain kirjallisuuskritiikit

Koskelainen ujuttaa kritiikkeihinsä, riippumatta siitä mitä niissä varsinaisesti käsitellään, jonkin nykyrunoutta suomivan sivulauseen.

Karri Kokko’s Next Work, 2009

Kokko pyysi blogissaan runoilijakollegoita kirjoittamaan hänen seuraavan teoksensa.

Karri Kokko: Töllötin, 2010

Karri Kokko katselee televisiota ja kuvailee mitä näkyy.

Karri Kokko: Sillat voitetaan kulkemalla, 2009

Arrak-anagrammikoneella luotu teos. Pohjatekstinä on Paavo Haavikon säe: “sillat voitetaan kulkemalla”.

Karri Kokko: MMVII, 2008

Lista kaikista Karri Kokon vuoden 2007 aikana tapaamista ihmisistä, joista huomattava osa on runoyhteisön jäseniä.

Karri Kokko: Das Leben der Anderen, 2010

Karri Kokon Facebook-ystävien päivityksistä koostettu kirja.

Karri Kokko: Avokyyhky, lattiaheroiini, 2007

Runoilija pilkkoi toisten runoilijoiden käyttämiä yhdyssanoja kahtia ja järjesti ne uudelleen uusyhdyssanoiksi.

Kent Johnson: Day, 2009

Kent Johnson julkaisi Goldsmithin Päivän omalla nimellään.

Anna Halmkrona

Ville Hytösen luoma kuvitteellinen runoilja, jolla oli kaikki runotytöltä toivotut ominaisuudet, mutta joka ei päässyt facebook-profiilia lukuunottamatta runouden sosiaalisille kentille.

Kenneth Goldsmith: Soliloquy, 1996

Taltioi kaikki Goldsmithin viikon aikana puhumat lauseet satunnaisista huikkauksista ja puhelinkeskusteluista vaimon kanssa käytyihin intiimeihin sananvaihtoihin. Teos ei sisällä toisten osapuolten repliikkejä. Näin esimerkiksi riidoista tai tulkinnanvaraisista kysymyksistä välittyy vain Goldsmithin totuus.

Kenneth Goldsmith: Day, 2003

Goldsmith kopioi päivän New York Timesin ja julkaisi sen yli 800 sivuisena kirjana.

Robert Fitterman: My Sun Also Rises

Rinnakkaisteos, jossa Ernest Hemingwayn teoksen The Sun Also Also Rises minä-alkuiset lauseet on käännetty kirjoittajan omiksi Manhattanille muuttoa vuonna 1981 kuvaaviksi kokemuksiksi.

Robert Fitterman: The Sun Also Also Rises

Käsittelee kirjoittajan suhdetta Ernest Hemingwayn romaaniin The Sun Also Rises. Teos on kirjoitettu uudelleen niin, että jäljelle on jätetty vain pronominilla “minä” alkavat lauseet.

“I am sure he had never been in love in his life. I did not realize the extent to which it set him off until one day he came into my office. I never wanted to go. I had a boat train to catch. I like this town. [...]

Katie Dagentesh: Anger Scale, 2006

Flarf-kokoelma perustuu MMPI (Minnesota Multiphasic Personality Inventory) persoonaallisustestin kysymyksiin ja niiden pohjalta tehtyihin internet-hakuihin. Mitä kollektiivinen (ali)tajunta vastaa.

Claude Closky: The First Thousand Numbers Classified in Alphabetical Order, 1989

Luvut yhdestä tuhanteen aakkosjärjestyksessä. Suuntaa pohtimaan aakkoston ja numeroiden kykyä luoda järjestystä vaihtamalla luetteloinnin perustetta.

Claude Closky: Mon cataloque, 1999

Mainostekstien tuotteita kuvaavat pronominit on muutettu ensimmäiseen persoonaan. Tuloksena on ylikiihtyneen tuotteistunutta puhetta ja minäkuvaa.

Totuus englantilaisesta runoudesta on kuitenkin toinen. Harva tietää, että 1960- ja 70-luvuilla Britanniassa vaikutti avantgardistinen British Poetry Revival -liike, jonka lähtökohtina olivat sellaiset uranuurtajat kuin Basil Bunting, David Jones ja Hugh MacDiarmid. Vaikka nämä kotoperäisen modernismin edustajat oli käytännössä pyyhitty 1900-luvun kirjallisuushistoriasta konservatiivisten voimien vaikutuksesta, monet runoilijat kuten Ian Hamilton Finlay, Gael Turnbull, Tom Raworth ja Bob Cobbing alkoivat 60-luvulla kyseenalaistaa traditionalistisia runouskäsityksiä. Perustettiin lehtiä, pienkustantamoita ja vallattiin hetkellisesti konservatiivisen valtakulttuurin soihdunkantajasäätiö Poetry Society ja sen julkaisema arvostettu lehti Poetry Review – vaikka konservatiivit onnistuivatkin lopulta häätämään avantgardistit petollisten keinojen avulla säätiöstä.

Lontoon ja Pohjois-Englannin Northumbrian alueen lisäksi yksi tuonaikaisen liikehdinnän keskuksista oli Cambridge, jossa vaikuttivat J. H. Prynne, Andrew Crozier ja Veronica Forrest-Thomson. Tässä numerossa esitellään joukko nykyisiä Cambridge-koulukunnan edustajia sekä skotlantilainen Peter Manson. Suurin osa näistä runoilijoista on syntynyt 1970-luvulla, ja heitä yhdistää suomalaisen nykyrunouden tapaan blogien, klubien ja tapahtumien verkosto, mutta myös kehittynyt pienkustannustoiminta, josta tärkeimpinä esimerkkeinä mainittakoon Keston Sutherlandin ja Andrea Bradyn perustama Barque Press sekä Marianne Morrisin, Jonathan Stevensonin ja Jow Lindsayn Bad Press. Brightonista on tullut tärkeä keskus Keston Sutherlandin järjestämän runofestivaalin takia.

Runoilijat ovat valikoituneet käännettäviksi, koska he tarjoavat mielestämme uuden, nuoren vaihtoehdon englanninkielisen runouden monille nykyisille umpikujille, kuten amerikkalaisen avantgarden poliittiselle korrektiudelle ja sisäänpäinkääntyneelle akateemisuudella sekä konservatiiviselle, ylevälle mitäänsanomattomuudelle. Ennen kaikkea näitä runoilijoita yhdistää poliittinen raivo, joka brittihallituksen yhteistyöhön Bushin Amerikan kanssa Irakin ja Afganistanin sodissa sekä viime aikoina David Cameronin johtaman oikeistohallituksen ajamaan sosiaalisesti epäoikeudenmukaiseen politiikkaan. Monia yhdistää myös tietty kieroutunut huumorintaju, jolla näihin vääryyksiin reagoidaan, peribrittiläinen anarkistinen pilkanteko jossa Monty Python yhdistyy vasemmistoradikalismiin. Hienoin esimerkki tästä suuntauksesta on Jow Lindsay, jolla on muun muassa kymmeniä toinen toistaan hulvattomampia alter egoja, kuten Francis Crot, Helen Bridwell ja Yolanda Tudor-Bloch.

Parhaan esimerkin nykybrittiläistä vaihtoehtorunoutta ajavasta raivosta saa, kun katsoo Youtubesta videon Keston Sutherlandista lausumassa takellellen, änkyttäen, huutaen ja turhautuen pitkää runoelmaansa Hot White Andyä, “rakkausrunoa keksitylle kiinalaiselle liikemiehelle”. Sutherlandin tekstit ovat vaikeita, melkein läpitunkemattomia, ja tietenkin täysin mahdottomia kääntää. Hänen kiihkeä esiintymisensä tuo hänen runoistaan kuitenkin esiin aivan toisenlaisia arvoja. Niissä kiteytyy uusi tunteellinen avantgarde, joka kykenee paitsi älyllisiin sivalluksiin myös syvältä sisimmästä vyöryvään innoittuneeseen hurmokseen.

Raivo ei kuitenkaan ole ainoastaan maskuliinista. Merkillepantavaa on myös vahvojen naisten rintama, kuten merkittävä opettaja ja ajattelija Andrea Brady sekä nuoret ja vihaiset naiset Marianne Morris, Emily Critchley ja Sophie Robinson (jota emme valitettavasti kyenneet kääntämään). Syntyjään amerikkalainen mutta Lontoossa Queen Maryn yliopistossa opettava Andrea Brady on sanonut suoraan, että pyrkii paitsi runoudessaan myös opetustyössään haastamaan lukijoitaan ja opiskelijoitaan ajattelemaan kriittisesti ja inspiroitumaan kritiikin myötä osallistumaan kollektiivisiin pyrkimyksiin kapitalismin tyrannian vastustamiseksi.

Brady ei kuitenkaan väitä pyrkivänsä runoudellaan vaikuttamaan yhteiskunnallisesti vaan samaan mihin Sutherland ja muut aikalaisensa. Heidän runoutensa on pitkälti mahdottoman ilmaisemista: epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta nousevan lamaannuksen haparoivaa tavoittelua sanoin ja ilmaisuin joissa ei aina ole järkeä mutta jotka ovat uskollisia tunteelle, joka niitä esiin pakottaa. Tällainen runous ei siedä rauhallista argumentointia eikä se kykene torjumaan turhautumistaan asettelemalla itseään sovinnaiseen muottiin. Se on syvästi henkilökohtaisen kokemuksen hämmentävää yhdistelemistä sarkastisesti ketteriin muodollisiin eleisiin tunteellisesti vilpittömällä tavalla.

Hämmentävintä on, että nämä runoilijat käyttävät kaikkia samoja keinoja kuin amerikkalaiset vastineensa, mutta heidän runoutensa on totuudellisempaa koska se on yksinkertaisesti rehellisempää. Se on myös suuntautunut kohti maailmaa ja sen todellisia ongelmia, eikä sisäänpäin, kohti mahoa keskustelua runoudesta itsestään. Tällaista avoimuutta tapaa hyvin harvoin tämän päivän englanninkielisessä kokeellisessa runoudessa, ja siksi meidän mielestämme näitä runoilijoita oli tarpeen kääntää.

Joitain tärkeitä runoilijoita kuten Sean Bonney, Caroline Bergvall, Justin Katko ja edellä mainittu Sophie Robinson on jouduttu jättämään tämän valikoiman ulkopuolelle, mutta heidän tuotantoaan tullaan näkemään Tulen&Savun tulevissa numeroissa.

Lähtökohta lienee tämä: nykyaikaa pidetään haaksirikkona ironian meressä. Meiltä puuttuvat arvot (airot), rehellisyys ja hienotunteisuus. Elämme merkityksen siirron peilitalossa, emmekä ikinä tarkoita vakavissamme mitään. Määritelmänsä mukaan ironia on ilmaisumuoto, jossa todellinen merkitys ja sanat ovat ristiriidassa. Se on kaikille tuttu ja käyttökelpoinen keino käsitellä vastoinkäymisiä ja suojautua. Pohjimmiltaan kysymys on kuitenkin aina epäsuorasta hyökkäyksestä jotain vastaan; ironia on kahtiajakamisen väline ja viime kädessä aina jotain tuhoavaa. Se on vahva retorinen keino, joka ylentää ja suojaa käyttäjänsä alentaen samalla vastapuolensa. Tämä lienee ironian ilmiselvä taso.

Missä ironia sitten piilee ja miksi sitä käytetään kirjallisuudessa? Onko se vain taktiikka ja leikki, jonka käyttäjä kieltäytyy vastuusta ja olemasta vakavissaan? Voiko ironian keinoin varsinaisesti kuvata mitään suoraa inhimillistä kokemusta tai mitään uutta? Kierkegaard sanoo, että ironia on kommentti menneestä, joka ei tarjoa tilalle mitään uutta. Ironikko sanoo objektista jotain, mitä ei tarkoita ja kieltää täten objektilta totuuden. Jos tätä jatkaa, koko maailma tyhjenee vähitellen totuudesta ja subjekti alkaa vieraantua kaikesta. Täten ironian todellisuus on runous. Entä mitä tämä tarkoittaa?

Maanläheisemmin katsoen ironian käsittely kirjallisuuskeskustelussa hukkuu aina heti kättelyssä tylsään väittelyyn siitä, pitäisikö tyylitellyn viileyden ja keinohymyilevän tuhahtelun vastapainoksi olla vaihteeksi höpsö tai pateettinen, ilkeän sijasta itkeä. Tämän läpsyttelyn tiimellyksessä hukataan itse asia, kirjallisuus. Kaikki nyanssit unohdetaan, rajapinnat kielletään, teksti banalisoidaan maailmankatsomusten joopas-eipäs-leikiksi. Riitelijät käyttävät teoksia ja niistä pintapuolisesti ulosluettuja eetoksia lähinnä pönkittämään omia tarkoitusperiään erilaisissa sosiaalisissa medioissa.

Näin vulgaarilla tasolla kysymys on lähinnä samoista voimista, jotka puhaltavat ilmaa muodin kupliin, eräänlaisesta syklisyydestä. Kääntöpuolista; syksyn muotiväreistä, joista kaikki ovat vuorollaan uusi musta. Tätä kolikonheittoa voidaan harrastaa täältä ikuisuuteen, silti viisastumatta lainkaan. Metakeskustelu tuottaa loputtomasti vaahtoa sen sijaan että syvennyttäisiin tai kirjoitettaisiin jotain uutta; keskustelijat muuttuvat osaksi sitä nimenomaista pinnallistamisen järjestelmää, jota oli tarkoitus vastustaa. Ironia tuntuu olevan nykyiselle kirjallisuuspuheelle sitä, mitä metafora vanhalle.

Tähän liittyy toisaalta myös kirjailijoiden älähtäminen siitä, jos heidän teoksensa tulkitaan ironisiksi. Mistä on silloin kysymys, jos tekijä tulee jälkikäteen ilmoittamaan lukijalle, että sydänverelläni tein ja rehellisesti? Mitä tällaisella pyyteettömyyden performanssilla pyritään saavuttamaan? Eikö rehellisyyden tulisi näkyä ennemmin itse tekstissä, eikö merkitysten etsiminen ja löytäminen olekaan lukijan tehtävä? Mitä ylipäänsä tarkoittaa ”rehellisyys” taidemuodossa, joka yleisesti käsitetään kaikeksi muuksi kuin? Mieleen tulee, Susan Sontagia mukaillen, 1970-luvun valokuvakeskustelu. Valokuvaajat eivät enää halunneet, että heidän teoksiaan kutsuttaisiin ’valokuviksi’. Ne olivat jotain enemmän, niitä tuli kutsua ’kuviksi’. Ilmeisesti jo pelkkä uudelleennimeäminen vaikutti ylentävästi.

Mutta tämäkin on vain pintaa, on mentävä syvemmälle. Pohjimmiltaan kysymys ironiasta on, ainakin itselleni, syvästi maailmankatsomuksellinen, lähes ontologinen. Jos ironia nähdään kaikkialta läpitunkevaksi, niin myös tekstuaalinen, esteettinen ja kehollinen oleminen on käsitettävä reagoimiseksi siihen. Myönnän pitäväni Deleuzen ajatuksesta kulttuurista jäännöksenä, jonka raunioiden varjoon tulee mennä suojaan sateelta tai jonka rakennuksia voi pitää suunnistusmerkkeinä matkalla kohti jotain muuta. Koetan tässä tekstissäni epätoivoisesti pukea sanoiksi tuon ”kaiken läpäisevän ironian” merkityksen elämiemme perusolemuksena ja lähtökohtana. Kulttuuri on mukautunut ja muovaantunut sen mukaisesti. Entä onko mitään ulkopuolta? Väittäisin että ei ole, tulee vain suunnata voimavirrat oikein. Sillä tietenkään ironia ei ole kaikennielevää, pystymmehän edelleen tekemään eron ironian ja ”suoran” puheen välillä. Ainakin niin me väitämme.

Tämän tiedostava ja jokaisella solullaan kipeästi tunteva kirjoittaja etsii kielioppia, jolla piirtää jokin pakeneva viiva tai saavuttaa vielä jokin koskettava tuntemus. Luulen, että näin on ollut kautta historian. Kuvailemani kaltainen ironikko on kielelle ja estetiikalle (maailmalle) yliherkkä ihminen, mahdollisesti jopa allergikko, jonka on silti pakko koettaa löytää taudinaiheuttajistaan jotain minkä parissa työskennellä. Mitään muutakaan ei enää ole, koska tuota identiteettiä on rakentanut koko elämän. Kysymys ei ole kokeellisuudesta kokeellisuuden vuoksi, avantgardesta avantgarden vuoksi tai vitsailusta vitsien vuoksi. Eikä toisaalta pelkistämisestä tai askeesista itsensä kohottamisen tai yleisen moralisoinnin vuoksi. Harry Salmenniemi ja Antti Nylén ovat samalla asialla, vaikka toista pidetään kokeellisena, toista uuskonservatistina. Nyléniä ei voi sanoa ironiattomaksi, eikä Salmenniemeä klassisuuden vastustajaksi. Ilman molempien piirteiden hyödyntämistä kummankin itseilmaisu olisi tyhjää. Tarkoitus on vain yhdistää ikiaikainen ja tämänhetkinen siten, että kieli jälleen tarkoittaisi jotain, että se olisi edes hetken vapaa liiasta ironiasta / kapitalismista / typeryydestä / jne. Tämän näen kaiken kirjoituksen tehtäväksi. Sillä voima, joka loisii ironiassa syö kaiken keskinkertaisen ja helpon. Kapitalistisen kiertokulun ja jatkuvan spektaakkelin tuloksena jotkin asiat, termit, sanat ja estetiikat lakkaavat tarkoittamasta mitään. Keskinkertaisuus pyrkii jähmettämään ja patentoimaan valovoimaiset alkuperäisajatukset. Pakenemisen nopeus ylittää institutionalisoituvan estetiikan nopeuden moninkertaisesti. Näin kävi ensin modernismille, sitten postmodernismille ja tulee käymään kaikelle niiden jälkeen. Tulee mutatoitua ilman ydinjätteitä, nimenomaan mutatoitua. Ei esimerkiksi taipua kuin korsi tuulessa.

Yritän sanoa, että ironia on keskeinen voima ajalle, joka tuntuu olemuksellisesti olevan vain kuva itsestään. Täten (myös) tekstuaalisen minäni suhtautuminen jokaiseen sanaan, jokaiseen eleeseen, jokaiseen kokemukseeni on metateksti. Toisaalta ironian suhde tekstuaaliseen itsetietoisuuteen on kummallinen. En ole lainkaan varma, onko kysymys toisilleen läheisistä voimista vai ei. Väitän että on. Tämä on se analyysihalvaus, josta jokainen allergikko kärsii väistämättä ja aina. Minun keinoni on ylikellottaminen; pyrin kirjoittamaan tämän kaamean tietoisuuden ja ironian niin auki, että se lopulta antaa periksi ja ylittyy. Se on ainakin työhypoteesini. Pitää seurata diskurssien ja ajatusmuotien kehitykset ääriin saakka, mutta silti säilyttää jokin ajattomuus ja pitäytyä vulgaarista kokeellisuudesta. Tämä oli myös David Foster Wallacen esteettinen vakaumus. Lienee ironista, että hän päätyi hirttämään itsensä.

Samaiseen analyysihalvaukseen liittyy myös suurin ongelmani kirjoittajana: miten saada viritettyä oma esteettisen kokemisen taso mahdollisen lukijan tasoa vastaavaksi? Pitääkö niin edes tehdä? Sillä ei ole mitään takeita siitä, että ironia olisi kaikille sama, että intertekstit olisivat kaikille samat. Mitä pitää ajatella esimerkiksi lukijasta, joka kehuu kotimaista proosaa? Jos se edustaa kaikkea sitä mitä vastustan, voiko minun oma tekstini mitenkään saavuttaa tuota samaista lukijaa? En pysty huijaamaan itseäni kirjoittamaan ”helppoa” tekstiä, koska en samastu siihen itse. Taiteilijan tehtävä on olla friikki, ei turvallinen.

Uhkaavasti affektitasolle jäävän palopuheeni lopuksi muutama esimerkki toimivasta ironiasta. Harry Salmenniemi sai minut pakahduttavien kyyneleiden partaalle kollashoimalla Yrjö Jylhän mitallisia ja nationalistishenkisiä runoja keskelle kaikkea sitä mediapuhetta, lööppejä ja epätoivon sanastoa, josta Texas, sakset koostuu. Missä tahansa muussa tilanteessa olisin ohittanut Jylhän tekstit kornina kansakunnan tervehdyttämisen projektina, mutta nyt konteksti pakotti nuo pienet runot toimimaan, jopa jonkinlaisina rauhoittumisen hetkinä. Aivan kuin halvauksesta kärsineiden aivojen synapsit löytäisivät yhtäkkiä uusia reittejä. Kaikki tämä uudelleensijoittamisen keinoin.

Toinen esimerkki on omasta blogistani, sillä minulla riittää itseironiaa: ”Julkista keskustelua on mahdoton seurata ilman häpeän ja lohduttomuuden kyyneltä silmäkulmassaan. Suuri joukko ystävistäni seuraa sitä jonkinlaisesta masokismista, autokolarin spektaakkelin suoman hullun itsesaastutuksen kiilto silmissään. Alennustila on väistämättä kiehtovaa ja hypnoottista katsottavaa, samoin asioiden hajoaminen. Minä koetan vältellä noita keskusteluja, koska tuntemani viha on täysin irrationaalisella tasolla muutenkin. Se ei voi muuntua rakkaudeksi niin kauan kun tiedän, että ihmisten julmuus ja typeryys eivät viime kädessä ole rakenteellisia oireita, eivät vaikka yhteiskuntatiede mitä väittäisi. Kysymys on syvällisestä valinnasta, jonka voi tehdä koska hyvänsä, missä olosuhteissa hyvänsä.”

Miksi väitän olosuhdehyssyttelyä vastaan? Koska olosuhdehyssyttelyn myöntäminen, vaikka kenties lähempänä jotain totuutta, ei tarkoita enää eleenä mitään. Se on se lopullinen luuppi, jonka vapaat, kaikkia mahdollisuuksia auki pitävät ihmiset aina väistämättä päätyvät valitsemaan. Sanon siis jotain, mitä en tarkoita, mutta tarkoitan sitä koko sydämestäni.

Lähden liikkeelle Harry Salmenniemen runoelmasta Texas, sakset (2010), jonka katkelma

rrationaalista

kuvastaa esimerkillisesti minimalismin perustilannetta. Lukija aavistaa sen taustalta oivalluksen, jonka kielen materiaalisuus tuntuu ehdottaneen kirjoittajalle. Kirjassa tämä oivallus on asetettu tekstiyhteyteen, joka jännittää sen merkityskentät.

Katkelma vaikuttaa virheelliseltä, olevan jossain merkityksen rajoilla. Siten se tuntuu edellyttävän erityistä lukutapaa. Tämän se tosin tekee mahdottomia vaatimatta, muistuttaahan ’rrationaalisuus’ oman kielisysteemimme erilaisia puhuntoja, sanoja, haroo puutteellisuudestaan tai liiallisuudestaan huolimatta niitä kohti. Katkelman luoma vaikutelma (sen asemointi osana muuta tekstiyhteyttä, normaalia suurempi pistekoko, lihavointi) on myös huomiota herättävän itsevarma. Lukija voi olettaa, ettei kyseessä ole kirjoitusvirhe.

Merkityksen kannalta on erityisen kiinnostavaa, että katkelman kirjoitusmuoto on yhtä kaukana irrationaalista kuin rationaalista, tai molempia yhtä lähellä, mikä saa puntaroimaan näiden sanojen kantamia merkityksiä, keskinäisiä suhteita, niihin liittyviä arvoja.

*****

“rrationaalista” edustaa suomessa yleistynyttä sanarunoa. Sanaruno, samoin kuin muut minimalismin muodot saattaa kyseenalaistaa säkeen, proosan ja kenttäasettelun muodostaman lyriikan pyhän kolmiyhteyden: miksi vain nämä muodot hyväksytään? Mutta sanaruno voi herättää myös perustellun kysymyksen: onko se enää tai viel runoutta? Vaikka jäännöksettömiä rajoja on tietysti mahdoton pystyttää, pyrin tarkastelemaan minimalismin poetiikkaa ja samalla puolustamaan sen asemaa runouden osa-alueena.

Jatkan sanarunosta. Sen suosioon liittynee jokin ajassa oleva, josta voi esittää vain arvioita. Yksi tekijä on mielestäni tekstiviestien kirjoittamiseen liittyvä hitaus, jokaisen yksittäisen kirjaimen luominen on kutakin valmistumassa olevaa sanaa rakentava erillinen teko, jonka aikana sana näkyy vaillinaisuudessaan, alttiina ohjautumaan ja ohjaamaan myös uusiin suuntiin. Toisena syynä pidän eräänlaista haiku-traditioon vertautuvaa adhdhetkellisyyttä, jonka luonteeseen kuuluu vähäeleisen | nopean | keskittyneisyyden lisäksi myös etääntyminen kurnuttavien metsäjärvien ja peilityynten sammakoiden läheisyydestä. Seurauksena on lyyrisen ympäristön ja maailmasuhteen kaupungistuminen, tekstualisoituminen.

Tämä ei ole paha, sillä sanoista voi tehdä havaintoja siinä missä vuodenajoista tai luonnosta, sanat tuottavat havaintoja siinä missä muutkin aistit.

Mutta oli syy mikä hyvänsä, jonkinlaisesta sanatason sensibiliteetistä runomuodon yleisyys joka tapauksessa kertoo. Blogeissa 24/7 syntyvät luomukset myös osoittavat, että ilmeisestä saturoitumisen vaarasta huolimatta muoto säilyttää mielenkiintonsa. Lisäksi sanarunojen sävyeroihin on kypsynyt potraa aikuisuutta povaava suonisto: Karri Kokon (sanaruno.blogspot.com) kirjoitusasuilla leikittelevien (a’vain) ja hetkittäin jopa lyyristen (kuuu) sekä runomuotoa hallitsevien nokkelan humorististen runojen lomaan (Timo Salo: kalmakurvat) on ilmestynyt myös hengeltään ja tavoitteiltaan vakavia tekstejä. Niissä tähdätään vinon tai irvailevan katseen sijaan kätkettyyn tai jopa häiriintyneeseen, sellaiseen joita kulttuuriset fasadisanat peittävät.

Sanarunojen voi siis katsoa toimivan sanoihin liittyviä arvoja purkavina täsmäiskuina. Toisaalta taas ne saavat luennallisen jännitteensä metaforan kaltaisesta vieraita asioita lomittavasta rakenteestaan. Jälkimmäisessä tapauksessa niiden paljastama merkitys perustuu kahden elementin väkivaltaiseen tai ainakin toisiaan hylkivään kohtaamiseen: luutuneet sanat törmäävät, niiden pinta panee jotta kakkularapsis. Esimerkkeinä tästä tyypistä Tero Hannulan (sanojano.wordpress.com):

raamaattuu

raiskkaus

ja Timo Salon (vapaamatkustaja.blogspot.com)

huppututkimus

pelkurinalaisuus

*****

Poetiikan näkökulmasta sanarunoa voi tarkastella pohtimalla tapoja, joilla sanoihin luodaan uusia merkityksiä tai lukutilannetta muuntavia lisiä. Niiden hahmoihin voi kuulua yhtä hyvin taskuja, yllättäviä suunnanmuutoksia, erikoisia tavujen painoihin liittyviä muljahduksia, kuin myös muita yksittäisen sanan kokemistapoja laajentavia keinoja. Näin sanaruno olisi lukemiseen suunnattu teko, ansa tai prosessi, joka hahmottuu yhtenä mutta totutusta poikkeavana kokonaisuutena.

Sanarunosta voidaan eristää myös muita alalajeja. Näistä tyypillisimmässä sanat pysyvät ennallaan, mutta niiden lukemista ohjataan typografian keinoin. Mieleen noutuu monia Timo Salon minimalismeja, kuten

ase
makaava

ja

Minä kuolen, sinä kuolet. Kuolemme kuolevaisia.

Tähän lukeutuu myös L-kirjaimen muotoon asettaminen, jolloin sanasta avautuu kolme luennallista tilaa: sanan varsinainen merkitys, sekä kaksi alkuperäisestä irtoavaa ja siten alkuperäiseen sanaan nähden jonkin siirron tekevää merkitystä. Runomuoto tosin ehtyi nopeasti, sillä sopivia suomenkielisiä sanoja on liian vähän. Tietyn tekijänylpeyden vuoksi haluan kuitenkin toisintaa tässä ensimmäisen L-koodatun runon:

m
e
n
e s t y n y t

Sen sijaan suomenkielen ominaisuuksiin istuvat sarjalliset runot, joissa tartutaan kirjoitusasun samankaltaisuuteen, mutta rakennetaan yhteyksiä muun kuin etymologisen (eli sanojen merkityksiin tai kantasanoihin palautuvan) kytköksen kautta. Jonimatti Joutsijärven

luovu

luo

luota

havainnollistaa tämän mitä kauneimmin.

*****

Pidän minimalismin kiinnostavimpana lajipiirteenä aiemminkin esittämääni ajatusta, että suuri osa sen piiriin lukeutuvista runoista ei sisällä minkäänlaista lukuohjetta (puhuja, kuvien muodostamat viittauskokonaisuudet). Tämä johtuu siitä – tai tästä johtuu –, että minimalismin mieleenpainuvimmat runot ovat täysin yksittäisiä, idea- tai sanakohtaisia, toistamattomia. Esimerkiksi M-kirjaimen, jossa on kahden kaaren sijaan kolme, voi tehdä vain kerran (Aram Saroyan). Näin runojen lukeminen on myös katsomista, etsimistä, erilaisten ehdotusten tekemistä ja vahvistamista tekstin avulla, tekstistä lähtien. Siksi minimalistiset oivallukset, kun ne siirtyvät kirjoittajasta lukijaan, tuntuvat niin ainutlaatuisilta. Niihin voi rakastua vain viimeistä kertaa.

Ville Luoma-aho (neliapina.livejournal.com) on kirjoittanut kaksi runoa, jotka havainnollistavat tätä ainutlaatuisuutta ja toistamattomuutta:

y k 2 i

ja

pi/k k\la n kaa

Luennallisen ilon lisäksi tämänkaltaiset runot kehystävät tietoa kielestä ja lukuoletuksista tekemällä vieraannuttavia siirtoja merkkijärjestelmien typografiseen puhtauteen.

Otan viimeisenä esimerkkinä tilaa väljemmin käyttävän

Raisa Marjamäen runon

                               I
                                 D
                                   E
                                    N
                                    T
                                    I
                                  T
                                E
                               E
                               T
                                T
                                 ti I
                                ti
                              tyy

jonka jännite rakentuu samaan tapaan tietystä typografian ja sisältöjen epäkeskoisuudesta käsin. Typografia esittää salaviisaasti olevansa ainutlaatuisempi kuin lopulta onkaan. Sen sisältä hahmottuva “identiteetti” viittaa yksilöön, yksilöitymiseen, sekä ennen kaikkea lukuisiin kulttuurisiin minä-strategioihin (siirtymiset, käännökset pois) joilla tähän ainutlaatuisuuteen pyritään. Lukiessa typografinen liukuu akustiseen lisään, onomatopoeettiseen titityy-fraasiin. Sen voi katsoa sekä pyrkivän keventämään identiteetin miltei pakkomielteistä painoa (vrt. ”oma ääni”), mutta myös muistuttavan, että titityy kuulostaa aina samalta: titityy, titityy. Minimalismin tämän muodon parhaita oivalluksia ei voi toistaa.

Asennonvaihdokset

Asennonvaihdoksilla voidaan tarkoittaa joko puhujan minäkuvassa tai maailmasuhtees­sa tapahtuvia muutoksia, tai usein nopeita, muutaman säkeen välein seuraavia muutok­sia useampien puhujien välillä ja puheen re­kisterien ”asennoissa”. Tällä on pyritty a) ir­taantumaan runoa tyypillisestä hallitsevasta ja yhtenäisyyttä rakentavasta puhetilantees­ta tai b) esteettiseen vaihteluun ja tyylitte­lyyn. Seurauksena on usein humoristisia tör­mäyksiä tuottava ja/tai runon käsittelemää aihetta useasta näkökulmasta luotaava teks­tuuri. Runokeinon tavoitteisiin kuuluu myös pyrkimys etsiä tapoja maailman monitulkin­taisuuden tai asioiden kokemuksellisen samanaikaisuuden esittämiseksi.

Avantgarde

2000-luvun runoudessa ja etenkin sii­tä kirjoitettavissa kritiikeissä yleistyvät viittaukset historiallisen avantgarden ja L=A=N=G=U=A=G=E -runouden traditioihin. 2000-luvun runous tuntee nuo traditiot, eikä se niinkään ”etsi uutta” kuin ottaa käyttöön edel­lä mainittujen suuntausten luomia välineitä, jotka ovat jääneet suomalaisessa runoudes­sa vähemmälle huomiolle. Näin se pyrkii laa­jentamaan esimerkiksi kielen mahdollisuuk­sia ilmaista ja synnyttää assosiaatioita luki­jassa. Toisin sanoen: avantgarden välineet toimivat suurelta osin kuin mitkä tahansa muutkin runokeinot (kuten kuva, rytmi, puhuja). Toisaalta 2000-luvun avantgardessa on myös yksittäisiä (ja onnistuneita) pyrkimyk­siä luoda uusia runokeinoja jo olemassa ole­vien joukkoon.

Blogirunous

Runoblogeissa oli aluksi hallitsevana piirtee­nä ajatus, jonka mukaan ne ovat eräänlaisia paperin korvikkeita tai esiasteita. Näin blo­geissa julkaistut tekstit oli aiottu joko val­miiksi runoiksi tai runojen luonnoksiksi. Tämän kaltaisen runouden rinnalle syntyy myös blogirunous, joka a) käyttää internet-ympäristön mahdollisuuksia runojen osi­na tai b) joka on tarkoitettu luettavaksi vain blogeista. Blogirunous on usein luonteeltaan nokkelaa, humoristista, leikittelevää, mut­ta se voi olla myös kokeellista, käsitteellistä, menetelmällistä, minimalistista. Ideoiden korostuminen, viittaukset toisiin blogeihin, metakeskustelu kommentoijien kanssa sekä nopea luettavuus luonnehtivat näitä runoja.

Epäpuhtaat kuvat

Niin kutsuttujen ”tarkkojen kuvien” rinnal­le on tullut kuvia, joissa yhtenäistä tai jatku­mossa etenevää kuvatilaa häiritään käsittei­den tai muiden varsinaisiin kuviin liittymät­tömien elementtien avulla. Epäpuhdas kuva ei ole yhtenäinen lukijan ympärille raken­tuva paikka, vaan runon tekstipintaan kokoutuva joukko toisilleen vieraita aistimuk­sia, ideoita ja assosiaatioita. Tämän kuvatyy­pin käytöllä voidaan esimerkiksi kohostaa runon tekstuaalista luonnetta, että runo on kieltä, eli tehdä eroa ut pictura poesis -poetiik­koihin, joissa runo jäljittelee maalaustaiteen staattisia tai elokuvan toisiaan seuraavia ku­via. Epäpuhtaalla kuvalla ei pyritä hävittä­mään muita kuvakäsityksiä, vaan etsimään rinnakkaisia tapoja hahmottaa maailma ja/tai joidenkin tiedollisten sisältöjen ja niitä tukevien kuvien suhteita.

Flarf (t. suomalainen flarf)

Amerikkalaisten runoilijoiden sähköposti­listalta alkunsa saaneen Flarf-kollektiivin luoma estetiikka on innoittanut myös suo­malaista 2000-luvun runoutta. Flarf toimii usein – muttei välttämättä – hakukoneiden avulla. “Klassisessa” flarfissa internetistä et­sitään erikoisin tai epätodennäköisin haku­sanoin (kuten “rogaine” ja “bunny” tai jo kli­seiksi muodostuneet “unicorn” ja “squid”) materiaalia, josta editoidaan usein jonkin­laista amerikkalaiseen elämäntapaan koh­distuvaa kritiikkiä, kuten rasismia, maskuliinisia pinttymiä tai muita kulttuurisia idi­oottimaisuuksia halventavia runoja parodi­an, dadan, kömpelyyden, kielioppivirheiden ja huonon maun hengessä. Kuten esikuvan­sa, myös suomalainen flarf hyödyntää inter­netin keskustelupalstoilta tuttua kieltä, ku­ten lyhenteitä (LOL, OMG), tunneikoneita <3, kieliopin vastaisuuksia, kirjoitusvirheitä ja anglismeja, mutta siinä missä amerikka­lainen flarf on keskittynyt parodiaan ja sa­tiiriin, suomalainen flarf on lähestymistaval­taan traagisempaa ja empaattisempaa. (Tyt­ti Heikkinen: ”Läski XL. Jotain rajaa”, Teemu Manninen: ”Tytöt tykkää sodasta”. Ks. myös Janne Nummela ja Harry Salmenniemi.)

Hakukonerunous

Runous, jota on tehty internetin hakuko­neilla, hakukoneiden tuloksia yhdistellen tai hyödyntäen. Hakukonerunous tarkoittaa periaatteessa ainoastaan kirjoitustekniik­kaa, eikä sitä näin ollen tule sekoittaa flarf­fiin. Suomeen hakukonerunous tuli 2000-lu­vun alkupuoliskolla mm. Leevi Lehdon, Sven Laakson ja Teemu Mannisen blogien kautta. Tämän hakukonerunouden ”ensimmäisen vaiheen” runot olivat säkeiden ja tekstisekvenssien tasolla usein toisteisia, tai ne pyr­kivät tyhjentämään yksittäisiä lauseita tai ilmauksia merkityksistään; niissä pyrittiin paljastamaan ja näyttämään erilaisia runon aihetta koskevia puhetapoja (Janne Numme­la: ”Onko ihmiskaupalla mitään rajaa?”). Po­liittisen motivaation rinnalla esiintyi myös humoristisia lähtökohtia. Nykyään hakuko­neita käytetään yleisesti kirjoittamisen apu­välineinä, täysin huomaamattomasti, min­kälaisten tahansa runojen tuottamiseen, ja varhaisen ”hakukonerunouden” kaltainen tyyli on käytännössä kadonnut kentältä.

Huumori ja ironia

2000-luvulla huumori ja ironia ovat etsiyty­neet runokieleen. Kyse ei ole vain puheen re­kisterien laajenemisesta esimerkiksi vitsik­kyyden suuntaan, vaan myös huumorille ja ironialle ominaisten logiikoiden ja kielen­käyttötapojen hyödyntämisestä runojen ra­kenteissa ja sanastoissa. Vakavammasta näkökulmasta tarkasteltuna huumorin ja iro­nian toimintaperiaatteet tarjoavat erilaisia aiheiden käsittelyyn liittyviä mahdollisuuk­sia kuin esimerkiksi tarina tai uskoutuva puhe. (Aki Salmela: ”Leikitään kotia”, Tee­mu Manninen: ”Tytöt tykkää sodasta”, Eino Santanen: ”Sulhanen videolla”, Jukka Viikilä: ”Hyttyset ja vaaksiaiset karkotetaan”)

Kokeellinen runous

Kun puhutaan 2000-luvun runoudesta, vii­tataan usein kokeellisuuteen. Kokeellisuus puolestaan sekä viittaa avantgarden perin­teeseen (dada, surrealismi, futurismi) että er­kanee siitä hyväksyessään yhtäältä avantgar­den muodot ja välineet mutta hylätessään toisaalta avantgardeen sisältyneen, mahdot­tomaksi tulleen vaatimuksen jatkuvaan val­lankumoukseen. ”Kokeellinen taide” onkin 1900-luvun lopulla yleistynyt käsite, joka kuvaa omaksi perinteekseen muodostunut­ta nykytaiteen osa-aluetta, joka ammentaa avantgarden perinteestä mutta yhdiste­lee sitä vapaasti muihin perinteisiin. Lisäk­si, siinä missä avantgarde oli kiinnostunut ensisijaisesti taiteen instituution purkami­sesta, kokeellinen taide ”tutkii” taiteen menetelmin yleisinhimillisiä kysymyksiä. Voi­si sanoa, että kokeellinen taide on taiteen si­säistä tiedettä, taiteen oma laboratorio, jossa tutkitaan erilaisia mahdollisia taiteellisen il­maisun tapoja. Hyvä esimerkki on ranskalai­nen OuLiPo-ryhmä (mm. Georges Perec, Ita­lo Calvino, Jacques Jouet), joka pyrkii keksi­mään erilaisia keinotekoisia luovuuteen pa­kottavia muodollisia tai käsitteellisiä rajoit­teita, jotka ylittämällä taiteilija kykenee ylit­tämään myös omat henkilökohtaiset rajoit­teensa. Tämän 2000-luvulla yleistyneen kokeellisuuden voi erottaa avantgardesta seu­raavan esimerkin avulla: vapaamittainen ru­nous oli aikanaan avantgardea, mutta se ei ollut kokeellista. Kokeellinen runous etsiikin raja-arvoja sen suhteen, mikä vielä voidaan hahmottaa runouden, kielen merkitysten laajenemisen tai runoudelle ominaisten lu­kutapojen ja -nautintojen piiriin. Kokeellista runoutta esiintyy kirjamuodon lisäksi myös blogeissa. Niissä kokeellisuus on toisaalta ly­hytjännitteisempää, toisaalta taas rohkeam­paa, sillä kokeen mahdollinen ”epäonnistu­minen” ei ole seurauksiltaan niin dramaat­tinen kuin painotuotteessa. Epäonnistunut koe voi kuitenkin antaa uusia ideoita ja tuottaa onnistuneita tuloksia, minkä vuoksi ko­keelliset runoilijat vaihtavat mielellään aja­tuksia ja seuraavat toistensa edesottamuk­sia. (Harry Salmenniemi: ”-ksi”)

Kollaasin estetiikka

Kollaasin estetiikka liimautuu nykyrunou­dessa muiden tekniikoiden, kuten asennon­vaihdosten ja hakukonerunouden joukkoon ja päälle. Se toimii yleisesti perinteisenä kei­nona yhdistellä eri tekstilähteistä olevia materiaaleja. Nykykollaasi ottaa vanhat teknii­kat (William Burroughsin ja Brion Gysinin cut-up, John Dos Passoksen kollaasiromaa­ni, Ezra Poundin historialliset siteeraukset) ja soveltaa niitä uuteen materiaaliin (haku­koneiden hakutulokset, löydetyt runot/teks­tit). Usein kollaasissa pyritään jättämään sen verran ”leikkausjälkiä”, että tekstin koostu­minen eri lähteistä tulisi näkyväksi, mikä aktivoi kollaasille ominaisen lukuoletuk­sen, mutta samalla kollaasi kuitenkin pyr­kii saumaamaan eri lähteistä olevia tekstin­pätkiä sen verran että tekstin kulku tai asen­nonvaihdokset tuntuvat motivoiduilta, runo tuntuu runolta. Toisinaan kollaasi hävittää kaikki merkit lähteistään, eikä silloin ole enää selvää, onko runo kollaasia vai ei.

Käsitteellinen runous

Kokeellisen runouden laji, jossa toteutunut­ta runoutta merkittävämpää on runoja ke­hystävien periaatteiden tai kirjoitustapojen kehitteleminen. Käsiterunous on sukua käsi­tetaiteelle, ja samalla tavalla kuin käsitetai­de, käsiterunouskin usein tutkii oman ilmai­suvälineensä käsitteellisiä rajoja ja ehtoja; käsityksiämme maailmasta, toisistamme ja runoudesta. Käsiterunous tutkii usein aikaa, toistoa, erilaisia tekstivarantoja, sosiaalisia verkostoja, ihmisen olemista jossakin pai­kassa, ja runo on pikemminkin dokumentti tuosta projektista kuin itsenäinen teos. Voi­daankin sanoa, että käsiterunoudessa teok­sen käsitteellinen sisältö, teoksen idea, on tärkeämpi kuin teos itse. Teos on vain tapa ruumiillistaa, havainnollistaa tai todistaa käsitteen olemassaolo ja merkittävyys. Suo­messa lajin näkyvin edustaja on Karri Kokko (MMVII, Das Leben der Anderen).

Luettelot ja listat

Luetteloiden ja listojen paluu runouteen (esim. Tuomas Timonen: ”Kasvatusohjeita 1”, Viikilä: ”Hyttyset ja vaaksiaset karkote­taan”). Rytmin korostumisen, monotonisuu­den tai hengästyttävyyden esteettisten vaikutusten rinnalle tulee uutena piirteenä ha­kukonerunouden tulosten asettaminen ky­seisiin muotoihin (Janne Nummela: ”Onko ihmiskaupalla mitään rajaa?”). Luettelot ra­kentavat yllättäviä yhteyksiä hakutuloksille samalla kun ne kokoavat mahdollisesti irral­lisilta vaikuttavia elementtejä.

Lineaaristen lukuoletusten haastaminen

2000-luvulla runouden kentälle ilmestyy li­neaarisia lukuoletuksia haastavia runoja. Tällaiset runot ovat usein minimalistisia ja/tai korostuneen visuaalisia. Niiden kohdalla hyvää sisääntulokulmaa on etsittävä (esimerkiksi) muualtakin kuin sivun vasemmasta yläkulmasta; tekstiä on kenties tarkasteltava sivulle tai sivujen yli leviävänä muotona, tai sitä on mahdollista lähteä lukemaan useasta kohdasta, tai se pitää lukea useaan kertaan eri suunnista, jotta sen kaikki merkitykset avautuisivat. Pyrkimyksenä on toisaalta pal­jastaa lukukonventioita ja niihin takertunei­ta merkitysten uomautumisia, toisaalta ava­ta lukijalle mahdollisuuksia subjektiivisiin oivalluksiin, keksiä jotain, jolle ei ole ohjet­ta tai ennakkotapausta. Lukuoletuksia haas­tavissa runoissa pyritään rakentamaan poik­keavien lukutapojen tai -suuntien avulla ru­non merkityksiä. Videorunot, digitaaliset ru­not ja muut pelilliset runot vievät tämän lu­kuoletuksien haastamisen vielä astetta pi­demmälle. (Harry Salmenniemi: ”-ksi”, Henriikka Tavi: ”sulle, joka ei uskalla laskea var­joaan”)

Negatiiviset tunteet

Vahvaa runominää ympäröivän eli vahvan runominän rakentaman todellisuuden rin­nalle on tullut masennuksen, henkilökoh­taisten neuroosien ja pakkomielteiden todel­lisuus. Negatiiviset tunteet pääsevät runojen kieleen etenkin silloin, kun runojen teksti­pintaa ei hiota eheäksi ja vain runollisesta sanastosta koostuvaksi. Negatiivisten tuntei­den ilmaisuun liittyy usein myös poliittisia tarkoitteita. Minkälaisia tunteita, runoja ja ihmisiä hyväksymme? Minkälaisena puhu­jana hyväksymme itsemme? (Anja Erämaja: ”Peruukissa ja ilman”, Tytti Heikkinen: ”Läs­ki XL. Jotain rajaa”)

Menetelmällinen (t. proseduraalinen) runous

Menetelmällinen runous pitää lähtökohta­naan esimerkiksi OuLiPon parissa kehitel­tyjä periaatteita. OuLiPolaista runoa edeltää aina jokin pakote tai rajoite, ehto tai ehto­jen joukko, jonka noudattaminen kirjoitus­prosessin aikana ohjaa runon muotoa, sisäl­töä tai sen muita piirteitä (kuuluisa esimerkki on S+7, runomuoto, jossa minkä tahansa olemassaolevan runon jokainen substantii­vi korvataan niillä vapaasti valitun sanakir­jan sisältämillä substantiiveilla, jotka ovat seitsemän sanan päässä alkuperäisestä). Täs­sä runouden lajissa lopputulos painottuu enemmän kuin käsitteellisessä runoudessa. Menetelmät vaihtelevat ankarasti noudatet­tavista vapaammin sovellettavissa oleviin, monimutkaisista yksinkertaisiin. Menetel­miä voidaan hyödyntää kokoelman laajuises­ti, runokohtaisesti tai runojen sisällä olevina yksittäisinä kohtina. (Karri Kokko: ”Avokyyh­ky, lattiaheroiini”)

Minimalismi ja minimalistiset elementit

Minimalismia alkaa näkyä sekä blogeissa (Mikael Brygger: valkoinen piste, pilkku), yksit­täisten runojen osina sekä runokirjojen ele­mentteinä. Minimalistinen runo on tyypil­lisesti niin lyhyt, kielelliseltä ainekseltaan niin niukka, ettei se ehdi ehdottaa mitään aiheesta tai runonmuodosta käsin paikantu­vaa lukutapaa. Tämän johdosta minimalismi pyrkii olemaan joko mahdollisimman avoin erilaisille lukutavoille, tai esittämään jon­kin merkityksen mahdollisimman niukas­ti ja terävästi. Minimalistiset runot rakentu­vat joko sanahahmoissa tapahtuvien pienten muutosten tai sitten typografisten keinojen varaan. (Kristian Blomberg: ”Hamlet”)

Monimediaisuus, monikanavaisuus

2000-luvulla syntyy teoksia, jotka käyttä­vät kuvan ja äänen yhdistelmiä tai digitaa­lista käyttöympäristöä, esimerkiksi Jani Sipi­län videorunous, Marko Niemen digirunous ja Tatu Pohjavirran pelilliset digirunot sekä Jukka-Pekka Kervisen ja Karri Kokon visu­aaliset runot. Runoilijat kiinnostuvat myös mahdollisuudesta poiketa kirjamuodon ma­teriaalisista rajoituksista. (Tuli&Savun keski­aukeamarunot, nokturno.org)

Palimpsesti/päällekirjoitus

Olemassaolevien ja tunnettujen tekstien hyödyntäminen joko uudelleenkirjoittamal­la tai muuten muokkaamalla. Kyse ei ole intertekstuaalisesta viittaamisesta, vaan ru­noissa olevien mahdollisuuksien hyödyntä­misestä (T&S 3/2007: Re: Suomi). Kyseessä voi olla myös runon yksittäinen elementti, jol­loin saatetaan lainata tai hyödyntää esimer­kiksi jotakin fraasia, poliittista tai mainos­kielestä tuttua slogania jne. (Markku Paaso­nen: ”Oodi kaatopaikalle”)

Parataktisuus

Tiukasti määriteltynä tyyli, jossa käytetään mahdollisimman vähän tai ei yhtään side­sanoja (ja, että, mutta); luo usein hengästy­nyttä, hajanaista vaikutelmaa. Laajemmas­sa mielessä millä tahansa kielen tasolla (sa­nojen, virkkeiden, puhunnan, teemojen) ta­pahtuvaa syyseuraus-suhteiden rikkomista ja niitä osoittavien rakenteiden puuttumista, jolloin esimerkiksi puhujan, aiheen, ajan ja paikan välisten suhteiden etsiminen ja olet­taminen jää lukijan tehtäväksi. Joissakin ta­pauksissa runoihin rakentuu parataktisen tyylin ansiosta laajempia semanttisia syn­takseja, esimerkiksi toistuvan kuva-aiheen myötä. Keinoa käytetään niin säemuotoises­sa kuin proosamuotoisessakin runoudessa. Poikkeuksina aiempiin (esimerkiksi imagis­mista periytyviin) käyttöihin, joissa tärkeäm­pää oli avata lukijalle merkityksiltään väljä ja kuulas tila, nykymuotoinen parataktisuus on yleensä dialogissa K=I=E=L=I -runouden kanssa ja kiinnostunut esimerkiksi erilaisten lausumien välisistä suhteista. On kuitenkin mainittava, että K=I=E=L=I -runouteen liit­tynyttä uskomusta, jonka mukaan kieliopin sääntöjen rikkominen vastaisi kielen tasol­la sosiaalisten sortosuhteiden kyseenalaista­mista ja purkamista, ei koskaan ole hyväk­sytty suomalaisessa 2000-luvun runoudessa. Pikemminkin parataktista tyyliä on pidetty vain keinona muiden joukossa. (Lehto: ”hic rhodos”)

Polysyndeton

Sidesanojen liikakäyttö. Kiinnittää huomion toisaalta merkityksen ehtoina tai jäsentäjinä toimiviin sidesanoihin, toisaalta taas käyt­tää sidesanoja osoittamaan yllättäviä yhteyk­siä tai rakentamaan (tai suorastaan pakottamaan) merkityksiä sinne missä niitä ei muu­toin olisi. Kirjallisiin keinoihin aina kuulu­nut ”liikakäyttö” voi myös kirjallisena stra­tegiana paljastaa, kuinka luontevaksi tai har­mittomaksi niiden asema kielessä oletetaan. (Esim. Harry Salmenniemi: virrata että, Olli Sinivaara: ”Synnyin ja maa oli sama”)

Populaarikulttuuri

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenel­lä erilaiset runotapahtumat, runoklubit ja esittävä runous vakiintuvat Suomeen kirjal­listen yhteisöjen aktiivisen toiminnan ansi­osta. Samaan aikaan runoutta aletaan kir­joittaa aikaisempaa laajemmalle tai ainakin aiemmasta “sivistyneestä” yhteisöstä poik­keavalle yleisölle, jolla oletetaan olevan toi­senlaista kulttuurista tietoa kuin runouden perinteisemmällä yleisöllä. Populaarikult­tuurisen kuvaston ja siihen liittyvien mieli­kuvien sisällyttäminen runokieleen tarkoit­taa myös runon kirjoittajan vilpittömyyden lisääntymistä: hän tunnustaa todelliset ”ei kovin runolliset” kiinnostuksensa. 2000-lu­kulainen runo sisältääkin korkeakirjallis­ten viittausten lisäksi tai niiden sijaan viitta­uksia esimerkiksi popmusiikkiin (Eino San­tanen, Kati Neuvonen, Anja Erämaja), elo­kuviin, sarjakuviin, fantasia- ja science fic­tion -kirjallisuuteen sekä tietokone- ja roolipeleihin (Ville Luoma-aho, Kristian Blom­berg, Tomi Sonster, Tuukka Hämäläinen, Janne Nummela, Teemu Manninen, Mikael Brygger) tai pornoon (Tytti Heikkinen, Tuo­mas Timonen, Kristian Blomberg). Runo­us siis tietyllä tapaa sanoutuu irti aikaisem­man yhtenäiskulttuurin ääneenlausumatto­masta sopimuksesta, joka koski sitä, mistä lukijan kompetenssi ja kirjoittajan kiinnos­tukset muodostuvat. Tämä tarkoittaa ainakin kahta asiaa: 1. Runojen maailmankuva laajenee, moninaistuu ja kansanomaistuu. 2. Sama kehitys, joka tuo runouden luki­jaansa lähemmäksi, saa jatkuessaan aikaan myös sen, että runouden yleisöt pirstaloitu­vat — että runoudella ei ole enää yhtä vaan useampia, toisistaan poikkeavia yleisöjä.

Proosaruno

Proosarunon uusi tuleminen. Varsinkin 2000-luvun alkupuolella proosamuoto tuli muotiin ja vei lyriikan tutkimaan kerronnal­lisuuden rajapintoja ja fiktion avaamia ru­nollisia mahdollisuuksia. (Saila Susiluoto: otteet kokoelmasta ”Huoneiden kirja”). Proo­sarunouden tarinalogiikka mahdollistaa myös absurdit ja epäyhtenäiset kokonaisuu­det. Ehkä hieman yllättäen proosaruno ei ole juurikaan käyttänyt säettä pitempiä ilmai­sullisia yksiköitä, vaan voimakas välimerkit­täminen on jatkanut säkeenkaltaisesti ryt­mittyvää runokieltä. (Anja Erämaja: ”Peruu­kissa ja ilman”)

Puhujan potentiaalisuus

Ks. Antti Arnkil: ”Esim. keskellä kaiken – uuden runon mahdolliset äänet”, Tuli&Savu 4/2009 s. 18-21.

Runoilija-termin laajeneminen

Runoilija ei ole enää vain (isoilta) kustanta­moilta julkaissut henkilö. Runoilija voi toi­mia kokonaan blogimaailmassa, keskittyä esiintymään lavarunousiltamissa tai jul­kaista yksittäisiä runoja lehdissä. Taustal­la on tendenssi, jonka mukaan kollegiaali­nen arvostus on käynyt palkintoja ja näky­vyyttä merkittävimmäksi runoyhteisöön hy­väksymisen kriteeriksi. Etenkin lavarunou­den kohdalla nähdään myös runouden alakulttuuristumisen vaikutus: runoyhteisön toimintaan osallistuminen alkaa muistuttaa järjestöineen, klubeineen ja lehtineen enem­män bändien, promoottorien ja musiikki­lehtien toimintaa kuin perinteistä kirjallis­ta toimintaa. Samalla runous on alkanut su­lautua muihin “esittävän puheen” populaa­rikulttuurisiin alalajeihin, kuten rap- ja spo­ken word -esityksiin ja stand up -komediaan. Helsinki Poetry Connection -ryhmän järjes­tämät kuukausittaiset Poetry Jam -illat ovat tästä kehityksestä hyvä esimerkki.

Sukupuoliroolien käsittely

”Jos unohdetaan biologiset naisen ja miehen erot, tyttöys on sosiaalista, kulttuurista, ma­teriaalista – ja kaunokirjallista. Temaattises­sa runoteoksessa tyttöyttä rakennetaan suh­teessa ympäröivään yhteiskuntaan sekä suh­teessa kirjalliseen perinteeseen”, kirjoittaa Vilja-Tuulia Huotarinen esseessään ”Tuhat taikasanaa tytöksi” (Tuli&Savu 1/2007). Es­seessään hän käsittelee eräänlaiseksi buu­miksi kasvanutta tyttörunoutta Marjo Iso­pahkalan, Saila Susiluodon, Kristiina Wal­linin ja Katariina Vuorisen vuosina 2005 ja 2006 ilmestyneiden teosten kautta. Mikä pä­tee tyttörunouteen, koskee myös vastakkais­ta sukupuolta. Esimerkiksi Jarkko Tontin, Mikko Rimmisen, Risto Oikarisen ja Mikko Myllylahden monissa runoissa runon minä on korostuneen miehinen/poikamainen. Su­kupuolirooleja käsittelevä runous on usein teosmaista, temaattista, kasvukertomuksen muodon saavaa roolirunoa.

Säkeen piteneminen

Monissa kokoelmissa säe ilmaisullisena yk­sikkönä pitenee. Yhtenä taustana voidaan nähdä pyrkimys palauttaa yksittäisen sä­keen arvo, ettei runous vaikuttaisi säkeisiin katkotulta proosalta. Pitenemisen myötä ru­noihin voidaan rakentaa hengästyttävää lu­kuvaikutelmaa, kuvien vyöryttämistä, tai ba­rokkisia toisiinsa lomittuvia kuvia. (Olli Sini­vaara: ”Synnyin ja maa oli sama”, Ville-Ju­hani Sutinen: ”Keväisin, kun sodat paritte­levat”)

Teosajattelu, kokoelmamuoto

2000-luvun runokokoelmissa (etenkin proo­sarunokokoelmissa) yksittäiset tekstit muo­dostavat usein jatkumon, joka noudattaa ta­rinallista tai temaattista tai jotain muuta ko­koavaa periaatetta. (Saila Susiluoto: 5. Odotushuone 59. Vedenhuoneet) Tällöin yksittäis­ten runojen rooli kevenee tavoitellun koko­naisuuden kustannuksella. Vastaavasti koko­naisuus on parhaimmillaan enemmän kuin osiensa summa, siitä muodostuu kokonai­nen maailma. Kokonaisuus voi myös mah­dollistaa joitain viehättäviä tekstejä, jotka ei­vät ehkä kykenisi perustelemaan itseään, mi­käli niitä tarkasteltaisiin vain yksittäisinä ru­noina.

Toisto

Toiston prosodisten ja runoa jäsentävien käyttöjen rinnalle tulee kielen toimintaa ko­hostavia käyttöjä, joilla on usein kielifilosofi­aan tai permutaatioihin palautuvia kytken­töjä (Harry Salmenniemi: Virrata että, Juha­na Vähänen). Sanatasolla tapahtuvan toiston rinnalle nousee myös virkkeitten muotora­kenteiden toistuminen, jolla voidaan kehitel­lä ja tukea runokielessä muotoutuvaa oma­lakista maailmaa (Silja Järventausta; Aki Sal­mela: ”Leikitään kotia”) tai hallita hakuko­neiden tuloksia.

Virheet

Huomion kiinnittäminen halveksittujen tai aliarvostettujen kielenkäyttötapojen ilmai­suvoimaisuuteen, normaalikielestä poikkea­viin vaihtoehtoisiin merkityksiin ja maail­massa olemisen tapoihin ja toisaalta kielen ja ajattelun pinttyneisiin tavanomaisuuksiin pienten virheluennoilta tai kirjoitusvirheil­tä vaikuttavien kielellisten siirtojen myötä (Tuomas Timonen: ”Virheluennat 1-4”, Hen­riikka Tavi). Virheet ovat usein koomisia, tai palauttavat näkyviin joitain etymologisia kytköksiä. Virheet näyttelevät suurta roolia myös joissain minimalismin muodoissa, ku­ten sanarunoissa (Brygger: kuumaailmapal­lo). Flarf-runoudessa kirjoitusvirheet viit­taavat myös poliittisesti eroteltuihin kielen­käytön kerrostumiin, kuten eri sukupuolten, yhteiskuntaluokkien tai ikäpolvien puheta­pojen eroihin, tai muihin epäkorrekteihin, sukimattomiin puhetilanteisiin ja puhujiin.

Visuaalisten ja typografisten piirteiden korostuminen

Visuaaliset ja typografiset piirteet kohos­tuvat. Tämän kehityksen taustalla voidaan hahmottaa kuvan ja sanan erilaisten yhteis­työmuotojen laajempi näkyvyys kulttuuris­sa, virinnyt kiinnostus visuaaliseen runou­teen, sekä runoilijoiden kiinnostus erilaisia avantgarden traditioita kohtaan (esim. konkreettinen runous, minimalismi). Visuaalis­ten ja typografisten piirteiden avulla runo­us pyrkii laajentamaan runoissa käytetyn sa­naston semanttisia kenttiä, tai osoittamaan muita kuin lausetasoilla syntyviä yhteyk­siä ja kokonaisuuksia. (Harry Salmenniemi: ”-ksi”)

Äänteellisyys ja sointi

2000-luvun runoudessa esiintyy kaksi ääri­päätä, joissa kielen äänteellisiä piirteitä on korostettu aiempaa, eräänlaista ”mykän” tai ”vaiennetun” runouden aikakautta voimak­kaammin. Ensimmäisessä äänteellisyyttä korostetaan semantiikan kustannuksella (Leevi Lehto: ”Sanasade”) tai etsien keinoja kuvata musiikkia (Lassi Hyvärinen). Toisessa äänteet tuottavat ja mahdollistavat merkityksiä, jot­ka ehkä muuten jäisivät esimerkiksi itsesensuurin vuoksi syntymättä (Aki Salmela: ”Lei­kitään kotia”, Harry Salmenniemi: ”Jonk’”). Välistä voidaan hahmottaa myös äänteelli­syyden kytkös eufoniaan, jolloin äänen miel­lyttävyys näyttelee merkittävää roolia runon esteettisessä nautinnassa, mutta ei varsinai­sesti ohjaa runon mahdollisuuksia merkitä (Miia Toivio: ”Vapaus I–III”).

”Yleensä kun ihminen sanoja kuulee, myös ajatuksen niihin kätkeytyvän luulee.”
(J. W. Goethe, Faust I)

1800-luvun lopulla syntyneestä nonsensesta voisi olla helppo pitää. Lorumaisesti etenevä, suun kakofonian ja eufonian paukkupurukumeilla täyttävä hyväntuulisuus saattelee silmän purjeita säkeestä toiseen. Aina kunnes lukemisen lihaskalvo repeää ja silmästä solahtaa sisään jotain kirvelevää. Ja välillä joitain ajatuksia sikiäärytmin alla, aivojen sellaisissa osissa joiden ei olettaisi synnyttävän mitään muuta kuin kasvaimia. Hölynpölyyn viittaavasta nimestään huolimatta nonsense onkin hämmästyttävän vauras runomuoto niin lukijan, tekijän kuin kielenkin näkökulmista.

Nonsense voi ärsyttää, sen lukeminen olla jopa väkivaltainen tapahtuma. Se myös tuntuu kieltäytyvän keskustelusta, avaamasta keskustaansa. Nonsense-runouden umpimielinen kieli ikään kuin sulkeutuu itseensä, jolloin lukija työntyy tai ajautuu reunamalle, josta voi vain seurata kielen tanssia esimerkiksi oman äänteellisen logiikkansa ja muutamien muita painavammilta vaikuttavien sanojen ympärillä. Samalla lukija on kuitenkin jostain syystä varma, ettei tuo hänen saamansa paikka ole tekstin mahdollisuuksiin nähden oikea.

Myös nonsensen huumorissa on jotain erikoista. Runot eivät ole pelkästään parodisia, ”vieressä laulavia”, sillä niiden parodia muuttuu tavan takaa myös vakavaksi kirjallisuudeksi tai kirjallisuuden vakavuudeksi. Esimerkiksi nonsenseä tutkinut Jean-Jacques Lecercle on huomioinut kuinka sidesanojen liikakäytön myötä (polysyndeton), tai juottamalla sidesanojen avulla vieraita asiayhteyksiä toisiinsa, kielestä itsestään tulee esiin koomisen vaikutelman lisäksi merkityksiä: siteet kiristyvät, kiristävät, kiinnittävät huomion tai jopa muodostuvat runon varsinaiseksi sisällöksi (kuten runossa Ennen nummet).

Lecercle esittää teoksessaan The Philosophy of nonsense että nonsensen kielellisessä ”hulluttelussa” syntaksi säilyy vahingoittumattomana, kun taas aidosti hullu tai psykoottinen kieli särkyy syntaksiaan myöten. James Tilly Mathews edustaa tässä lehdessä jälkimmäistä, hänen kielensä on yksinäistä ja pelottavaa sellaisella tavalla mihin keinoistaan tietoinen, kielen eheydessä pitäytyvä nonsense ei koskaan pysty.

Nonsense tarjoaa kuitenkin aivan erityisen mahdollisuuden radikalisoida vanhaa kielikuvaa riimistä ja mitasta pakkopaitana, etenkin jos sen liittää toiseen sanontaan, jonka mukaan ”jos ei ollut vielä hullu Bedlamiin vietäessä, niin siellä varmasti tuli hulluksi”. Näin nonsensen erittäin ankara sointuisuuden ja rytmin pakote provosoi tekstin kohti epäjärkevyyttä, hulluuttakin, kun mitan haasteisiin ei voi muuten vastata. Runoihin alkaa lipsua yllättäviä ja puheyhteyteen kuulumattomia sanoja. Eräänlaisiin äänteellisiin kehiin ja pakkomielteisiin eksynyt Harry Salmenniemen jonk’ edustaa tätä nonsensen piirrettä.

Runokeinona tämänkaltaisessa nonsensessä on huomionarvoista, että sen luoma epäjärkevyys ja hulluus myös vapauttavat puhujaa. Jos ei ole enää vastuussa puheestaan voi sanoa mitä vain, kertoa hyvinkin groteskein ja ’säkeiden vaatimuksesta pitkittyvin’ keinoin esimerkiksi halustaan rääkätä äitinsä, hauvansa tai lapsensa hengiltä. Tämä pimeä puoli on kääntynyt lehdessämme esiin monista englantilaisen perinteen runoista. Runokeino, jossa vastuuta merkityksistä sälytetään kielelle, voi auttaa murtamaan viktoriaanisen perheidyllin lisäksi sopivaisuuden rajoja myös sen suhteen mistä (nykyrunoudessa) saa puhua.

Tästä syystä nonsense tuo esiin poikkeuksellisen kiinnostavasti kysymyksen ”kumpi puhuu, kieli vai puhuja”. Ensisilmäyksellä se tuntuu ehdottavan liian helppoa vastausta: että puhujana olisi vain kieli. Kuitenkin nonsensiset runot paitsi muodostavat merkityksiä, myös tuntuvat perustuvan hyvin vahvaan ja huolellisesti ylläpidettyyn puhuja-asemaan. Puhuja pysyy samassa rekisterissä ja asennossa koko tekstin ajan. (Tässä nonsense eroaa sen ranskalaisesta prototyypistä, keskiajalla syntyneestä fatrassista, jonka ainoa tehtävä on juhlistaa kielen itsensä mahdollisuuksia. Fatrassissa on tarkoitus olla mahdollisimman epäjohdonmukainen ja yllätyksekäs. Esimerkiksi säkeestä toiseen siirryttäessä aikamuodot ja muut tekstin eheyttä luovat osoittimet saattavat heilahtaa kokonaan uusiin asentoihin.)

Lecercle toteaa nonsensen kielestä, että se ylläpitää myyttiä jonka mukaan on olemassa kommunikoiva ja merkityksiltään tarkka kieli. Tämän nonsense tekee olemalla tuohon ’järkevään’ kieleen nähden sen eräänlainen negatiivi, jopa loinen. Nonsense käyttää vakiintuneita mitallisen runouden ja kommunikaation keinoja (puhuttelut, syy-seuraussuhteet), joita tyypillisesti käytetään varmistamaan merkityksen mahdollisimman jäännöksetön vastaanotto. Nonsensessa ne muodostavat hulluuden aaltoiluun eräänlaisilta suvantopaikoilta vaikuttavia saarekkeita (”tämän jälkeen, mutta, sitten, ja”), mutta olemalla järkevän käyttönsä negatiiveja ne paljastuvatkin veteen heijastuneiksi sadepilviksi, joiden (epä)loogisessa kohinassa kaikki liukuu epäselväksi.

Samalla järkevyys lakkaa olemasta satama, jossa joko ollaan tai josta ollaan poissa (matkalla toiseen satamaan? merkityksen haaksirikkoon?). Näin nonsense paradoksaalisesti näyttää, että ajatus yksinomaan kommunikoivasta kielestä on myytti, sillä tavallistakin kielenkäyttöä pitävät kasassa itse asiassa erilaiset apusanat, ei itse asia. Puheesta nousee esiin sanoja, jotka osoittavat ”minkä johdosta”, minkä johdosta tulee helposti uskoneeksi että jotain on osoitettu, mutta minkä johdosta?

Lecerclen tutkimus osoittaa nykyrunouteen nähden yhden erityisen poikkeavan piirteen. Nonsensessä ei käytetä juuri lainkaan metaforaa. Nonsensen kieli ja esteettinen teho perustuu kuvallisuuden sijaan tekojen ja havaintojen kielenvaraiseen tulkintaan sekä niiden tulkintaehtoihin. Lecerclen havainto on merkittävä, sillä se selittää runojen toiminnallisuutta, sekä syy-seuraussuhteita osoittavien sanojen runsasta käyttöä. Se myös selittää miksi runojen ilmapiiri pakenee konkreettisuutta ja liikkuu siten, että kuvat tapahtuvat enemmän kielessä kuin lukijan silmissä (tämän vuoksi monia nonsense- runoja säestää kuvitus, esim. keskiaukeamalta löytyvä Edward Gorey).

Runoissa kuvattu toiminta ei myöskään metaforisuuden puuttuessa ankkuroi merkityksiä. Lapsen putoaminen kaivoon ei ole runon keskus, johon muu kieli luo sävyjä tai esimerkiksi varoittavia kannanottoja, kaivoon putoaminen ainoastaan, hups vain, tapahtuu. Jos metaforisuutta esiintyy, se tapaa olla niin kutsuttua ikonista metaforisuutta. Siinä jokin sanonta otetaan kirjaimellisesti (”muuttua vihreäksi kateudesta”, ”olla perhosia vatsassa”). Se voi toimia lähtökohtana tai sitä voidaan törmäyttää toisiin ikonisiin metaforiin. Näissäkin tapauksissa lukeminen on enemmän kielenvaraista kuin perinteisessä mielessä kuvallista.

Nonsense rajaa esiin myös toisenlaisia sanastoon liittyviä kysymyksiä. Esimerkiksi mikä hyvänsä sana, jonka merkitystä ei tiedetä, voidaan nonsensisessä tekstissä olettaa keksityksi. Näin lukutapahtuman kyy voi liukua kyseisen sanan ylitse, rekisteröidä sen rytmisen tai äänteellisen aseman, mutta olla välittämättä sen ravintoarvoista. Ja kuitenkin, kuten Lecercle huomauttaa, esimerkiksi englannissa on puolitoistamiljoonaa sanaa, kun taas mukiinmenevä sanavarasto on 20 000 sanaa. Toisin sanoen kukaan ei tunne kielensä kaikkia sanoja. Mitä on esimerkiksi glykoosi tai splenomegalia? Ovatko sanat keksittyjä? Entä jos ne tulevat vastaan jossain säkeessä. Voidaan myös kysyä, tuntuuko yhden sanan merkitys tärkeältä säkeiden toimivuuden kannalta. Eivätkö ne jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla hyödy siitä, ettei sanan tarkoitetta ehkä tiedetä. Että sitä joutuu arvailemaan. Että lukeminen jatkuu hetken aikaa pelkän äänteellisen tilan, runon visuaalisen ilmeen tai rytmin varassa.

Nonsensessä ei siis voi koskaan olla varma, etteikö jokin tehdyltä vaikuttava sana sittenkin ole oikea (esimerkiksi jossain tieteenalakohtaisessa erityiskielessä). Eikä voi olla varma mistään muustakaan. Tuo epävarmuus olemassa olevan ja ei-olemassa olevan merkityksen välillä luo semanttista heiluntaa lukemiseen, mikä puolestaan lukijasta riippuen joko antaa hänelle tilaa ja vapauksia, tai sysää hänet lukukokemuksen reunalle. — Tai kääntämään sivua.