En tiedä, kuinka hyvin tätä lehteä lukeva yleisö seuraa runokeskusteluja, mutta on totta että jokunen vuosi sitten päivälehtien arvosteluissa, verkkojulkaisuissa, kirjojen takakansilla ja kustantajien verkkosivuilla puhuttiin suomalaisen proosarunon “noususta”, “proosarunon keinoista”, “proosarunon kentästä” ja “proosarunon genrestä”. Tässä suomalaisessa proosarunokeskustelussa todettiin – muun muassa – että eräänkin tekijän proosarunokokoelma oli “sympaattinen debyytti proosarunon näinä aikoina vauraalle kentälle”, tai että runoilijatar oli “omaksunut ’sadullisen proosarunouden’ rytmin kieleensä”, mistä saa sen käsityksen, että on olemassa jokin erityinen “proosarunon rytmi”, joka on erotettavissa paitsi kielemme prosodiikasta myös säkeistetyn runon rytmistä – ellei tokaisulla tarkoitettu jotain muuta, metaforisempaa “rytmiä”. Muistan tuolloin miettineeni, että proosarunoista puhuttaessa puhutaan myös jostain muusta kuin runoista – tuotetaan jotain muutakin kuin arvostelua ja arviointeja ja mainoksia.

Kaikkea sanomaamme voidaan käyttää meitä vastaan – mutta myös sanoma voi käyttää itseään itseään vastaan. Klassinen esimerkki on termien määrittelemättä jättäminen, josta seuraa tiedostamaton refunktionalisointi: tahdoton keppihevostelu. Saatetaan todeta, että “proosarunous on ongelmallinen genre”, koska proosarunokertomukset “ovat absurdeja, unenomaisia ja outoja” ja heti perään todetaan “mutta ovatko nämä millään olemuksellisella tavalla runouden määritelmiä?”, ja tästä saa kriitikko jälleen hyvän syyn todeta jotain yleisempää runoudesta, jota ei voi tai saa määritellä. Proosarunopuheen funktio ei ollutkaan analysoida proosarunoa vaan toimia keppihevosena, jonka avulla karauttaa esiin mielipiteensä yleisestä poetiikasta.

Eikä tässäkään ole mitään yllätyksellistä. Paitsi kriitikot, myös runoilijat hyödyntävät runopuhetta kehittääkseen omia näkemyksiään, omaa poetiikkaansa. Millaista poetiikkaa sitten proosarunopuheella kehitetään? Olli Sinivaaran tavoin voitaisiin sanoa, että proosarunopuheen taustalla on toive “turhan runollisuuden” taaksejättämisestä. “Lauseista on riisuttu perinteinen runona olemisen tarve ja logiikka”, kuten eräs kriitikko toteaa, tai kuten Markku Paasonen, joka on todennut, että häntä “oksettaa” lyyrisyys. En tiedä mitä Paasonen tarkoittaa lyyrisyydellä, mutta voidaan kenties ajatella, että lyyrisyydessä on ennen kaikkea kyse lyyrisestä subjektista, jonka kokemusta ja tunnetilaa runo kuvaa ja kartoittaa. Näin ollen proosarunopuheessa voisi olla kyse eräästä 2000-luvulle ominaisesta runopuheen aiheesta, lyyrisen subjektin kritisoimisesta. Näin ollen ei ole ihme, että Saila Susiluodolle “proosaruno on ollut käyttökelpoinen, koska se hämärtää lukijan käsityksiä siitä, missä määrin teksti vastaa kirjailijan omia kokemuksia”.

Tämä selitys ei kuitenkaan tyydytä minua – runoilijoiden omat todistukset kertovat heidän omasta asennoitumisestaan, eivätkä siitä, millaista funktiota objekti nimeltä “proosaruno” toimittaa runouskeskustelussa. Runoilijan oma puhe omasta kirjoittamisestaan on aina tästä näkökulmasta katsottuna irrelevanttia. Aivan samalla tavalla kaikki, mitä itse tulen väittäneeksi omasta kirjoittamisestani käsin tässä kirjoitelmassani on irrelevanttia – ja minun mielipiteeni on, että lyyristä subjektia on jätetty taakse ja purettu vähintään Novaliksesta asti, ellei Chaucerista asti, tai pikemminkin Propertiuksesta – ja ketäs minä puijaan, aina Hesiodoksesta asti! Irrelevanttia, mutta: olisi mukava tietää, analysoida tarkemmin, miksi juuri proosaruno alkoi 2000-luvulla tuntua välineeltä, joka voisi toteuttaa, meillä Suomessa, tuota ikiaikaista tehtävää?

Teen ensimmäiseksi yleisen tason väitteen. Proosarunon nousussa on kyse säkeen kriisistä. Säkeen kriisillä tarkoitan historiallista tilannetta, jossa kukaan ei tunnu tietävän, miksi runoja asetellaan niin kuin asetellaan. Säkeenkäyttelyn esteettiset perustelut ovat kateissa, tai kuten eräs googlettamani saitti toteaa: “Miksi runossa on säkeitä? Runoudessa teksti ei kulje kirjan sivuilla laidasta laitaan, vaan sanottava on hajotettu hankalasti riviltä toiselle. Proosarunon esiinmarssista huolimatta säejako näyttää pitävän pintansa runoudessa. Mitä järkeä on ilmaista asioita tällaisessa muodossa? Miksi runossa on säkeitä?” No, mitä tähän nyt sanoisi? Että kysymys on kuin ladattu ase?

Ehdotan, että voitaisiin ajatella näin: tietynlaisen proosarunopuheen taustalla on tarve kiertää ja ohittaa säkeen kriisi, joka puolestaan voitaisiin määritellä määrittelemättömyyden aiheuttamaksi ahdistukseksi tai poeettiseksi paniikkikohtaukseksi sen tosiasian äärellä, ettei säkeistystä voida perustella millään universaalilla säännöllä – ettei säkeistys ole olemuksellista vaan sattumanvaraista, mistä seuraa pelottava ajatus siitä, ettei runolla ole ominta aihepiiriä tai lähestymistapaa, ettei ole lopullista, perusteltua runoutta, joka turvaisi meidän identiteettimme runoilijoina tai runojen lukijoina – on vain vaikutuksia, makuja, yksittäisyyksiä, ohimenevyyksiä, joiden pohjalta ei voi tehdä yleistyksiä.

Kyseessä lienee myös vuosikymmeniä jauhettujen (ja todella tylsien) relativististen kirjallisuudenteorioiden (tiedättehän, nuo kaikenmaailman derridat sun muut deleuzet) kulkeutuminen akatemian ulkopuolelle: eri tahoilla epäjärjestelmällisesti ja juorujen tavoin leviävä herääminen ymmärtämään, ettei “proosa” tai “runo” tarkoita mitään muuta kuin tiettyä kirjoittamisen tapojen joukkoa, jota tietyistä historiallisistä syistä on alettu pitää tarkkaan rajattavissa olevan olemuksen nimenä, samoin kuin “suomalaisuutta” tai “savolaisuutta” on erehdytty pitämään oikeasti olemassaolevana kansan- tai heimonluonteena historiallisten konjunktuurien, taloudellisten, sosiaalisten ja muiden voimien ja instituutioiden vaikutuksesta.

Akateemisesti aivopestynä olen itsekin siinä uskossa, että lajinimet syntyvät yhteisöllisen, osin tiedostamattoman ponnistuksen tuloksena. Hyvä esimerkki on “todellisen proosarunon” eli oikeastaan surrealistisen proosan perinne, joka on säilynyt mielenkiintoisella tavalla suhteellisen samanlaisena Bertrandin, Baudelairen, Rimbaud’n, Michaux’n, Bretonin ja Jacobin ajoista aina Russell Edsoniin ja Paasoseen – todiste tradition jäljittelyn voimasta ja merkityksestä. Koska kyseiset runoilijaherrat olivat niin merkityksellisiä, ja koska he antoivat kirjoitustavalleen nimen “proosaruno”, ja koska he ihmettelivät tämän “uuden muodon” tarjoamia mahdollisuuksia (jotka rajatulla tavalla olivat tuolloin ja vain tuolloin todellisia mahdollisuuksia ja todellisia innovaatioita, sillä lyriikkaa ei aikaisemmin oltu aseteltu proosamuotoon juuri sillä tavalla ja sellaisissa painotuotteissa) seurauksena oli erilaisten kanonisoitumisprosessien tuloksena “proosarunon” genre. Kyse on siis konjunktuureista: historiallisista yhteensattuvista sopivanlaisista yhteyksistä, kuten Olavi Paavolainen sanoisi.

Tästä palaan nykyiseen konjunktuuriimme: miksi proosaruno, miksi nyt? Yksi tapa havainnollistaa asiaa: itse proosa-asettelu, sellaisenaan, ei merkitse mitään. Sitähän voi käyttää ihan miten vaan. Samoin kuin säkeiksi voi säkeistää ihan mitä vaan. Asettelu ei tee tekstistä mitään muuta kuin aseteltua tekstiä. Tämän inttäminen ei kuitenkaan tarkoita mitään, sillä proosarunopuheen taustalla on jotain aivan muuta kuin muodon ongelmia. Kyseessä on klassinen suomalaisen kirjallisuushistorian manööveri: jo modernistien aikoinaan toteuttama, muotopuheen varjolla suoritettava sukupolvenvaihdos, jossa sisällön jatkuvuus ja tradition insulaarisuus turvataan formalismin näennäisen innovatiivisuuden sumuverholla. Menipä vaikeaksi!

Okei, tarkoitan, että kaikki se, mitä proosarunopuhe ei käsittele puhuessaan lyyrisen subjektin ongelmista ja tarinallisuuden merkityksestä ja kokeilun oikeuttamisesta, on äärimmäisen mielenkiintoista: “Proosarunon nousuun kytkeytyy kokoelmien muuttuminen yhä kokoelmallisemmiksi, mikä on ihan ymmärrettävää, koska proosarunoon tulee ikään kuin luonnostaan tarinallisuus mukaan.” Toisin sanoen, runokirjoista tulee yhä selkeämmin kirjoja, luonnollisia, kokoelmallisia; kokeilun ja konservatiivisuuden välisen radikaalin tasapainon samalla kiinnostaviksi mutta myös turvallisiksi tekemiä. Proosaruno normalisoi runouden potentiaalisen radikaaliuden, mutta antaa sille luvan olla radikaali tietyissä puitteissa, tai raameissa, kehyksissä: proosaneliön kokoisessa karsinassa.

Mistä nämä arvot kielivät? Tekisi mieleni sanoa, että runous tahtoo tulla proosaksi, koska proosa on parempaa kuin runous – sillä mistä muusta voi kertoa pr-puheen retoriikka, jossa runous tahtoo osansa proosan saamasta huomiosta: “Luvun päättävä tarina taas kiemurtelee proosarunon pakkopaidasta ja yrittää läpimurtoa novelliksi”; “proosarunon rytmiä tavoittavat tarinalliset runot puhuvat lähiöelon reunoista”; “Runoilijan on tultava prosaistin alueelle, koska liikenne toiseen suuntaan on ihmeellisen hiljaista”; “runojen tarinallisuus tekee niistä aika ajoin sillä tavoin viihdyttäviä kuin proosa parhaimmillaan on”. Näin siis puhuvat kriitikot, ja korostan, että käsittelen tässä yleisen vastaanoton ilmapiiriä, enkä välttämättä aktuaalisten runoilijoiden aktuaalisia intentioita.

Kiteyttääkseni: pr-puheessa syntyy usein huomaamatta – koska kyse on täysin mitättömästä vaikutelmasta, mitättömien lauseiden ohitettavista tunnelmista – retorinen tilanne, jossa runoilija ja runokokoelma eivät enää katoa epämääräisten säkeiden sekamelskaan – jotka kuvannevat runouden heterogeenistä muotojen ja lähestymistapojen runsautta – vaan kiteytyvät tunnistettaviksi muodoiksi ja kasvoiksi ja ennen kaikkea myytäväksi tyyliksi. Proosarunon tarinallistava, neliöivä, normalisoiva voima tekee siitä ihanteellisen muodon, kun runokokoelmasta pyritään tekemään paitsi taideteosta, myös teosta, joka tulisi tunnetuksi. Paasonen ja Susiluoto ovat loistavia runoilijoita paitsi runoilijoina, myös siksi, että heidän tyylinsä on niin helposti tunnistettavissa.

Näkökulma selittää pr-puheen yleisen historiattomuuden tai ajallisen lyhytnäköisyyden. Puhutaan “buumista” vaikka proosarunoja ja/tai tarinallisia runoja on kirjoitettu meillä jatkuvasti. Sirkka Seljan Tama, Haavikon tarinat, Mannerin “Lapsuuden hämärästä”. Yhdeksänkymmentäluvun runoilijoista esimerkiksi Sinervon kokoelmat ovat täynnä proosarunoja. Ei ole, toisin sanoen, tapahtunut mitään innovaatiota – ainoastaan proosa-asettelun muuttuminen yleisemmäksi, ja tästä seurannut proosarunokokoelman statuksen vakiintuminen.

Proosarunopuheen retoriikassa on siis kyse runokokoelman aseman vakiinnuttamisesta – tai pikemminkin, pr-puhe on onnistunut aikaansaamaan tällaisen vakiintuneen vaikutelman: “Nyt suomalainen runous on löytänyt uransa” – kirjaimellisesti. Pr-puheessa toistuu asetelma, jonka mukaan se, mikä aikaisemmin on ollut runoudessa kirjoittajan mielestä häiritsevää tai luotaantyöntävää, normalisoituu ja tulee hyväksyttäväksi proosa-asettelun ansiosta; jostain syystä proosan muotoon aseteltuna lukijat ja runoilijat hyväksyvät jotain, mitä aikaisemmin ei olla hyväksytty: runouden itsensä, mitä se sitten onkaan, kullekin lukijalle itselleen, itsessään.

Mutta: tämäkään selitys ei tyydytä, sillä onhan proosarunoudessa myös aiheen, teeman, kielen tasolla yhteisiä piirteitä. Uskonkin, että on olemassa syvempi, sukupolvikokemuksen taso, jolla proosarunon valitseminen toimittaa vertaisryhmään samastumisen ja kiinnittymisen tärkeää tehtävää. Se on erityisesti ja ennen kaikkea merkki irtiotosta suhteessa 90-luvun sukupolveen: “Proosarunon suosiota selittänee sekin, että se mahdollistaa muita lyriikan lajeja paremmin uusien tyylien, leikittelyn ja roolien ottamisen. Ja onhan proosaruno muodollisesti selkeä irtiotto siitä, millaisena 1990-luvun runous yleisesti nähdään.” (Eino Santanen Turun Sanomissa – muistuttaisin, että lainaukseni ei kerro mitään Santasen omista motiiveista.)

Millaista 90-luvun runous sitten oli, että siitä pitää erottautua? Ei sillä ole väliä. Tärkeintä on erottelu itse, distinktio. Tämä on normaalia ja luontevaa sosiaalista käyttäytymistä. Kyse on eräänlaisista mikrosukupolvikuiluista, vuosikymmenrytmistä runousinstituution elimissä ja asemissa. Tämä on täysin normaalia. Siinä ei ole mitään salakavalaa tai outoa. Meillä vaan ei yleensä koskaan olla puhuttu siitä, miten nämä sukupolvenvaihdokset vaikuttavat taiteen tekemiseen ja siitä puhumiseen ja sen itsetietoisuuteen – meidän, minun, itsetietoisuuteemme, itsetietoisuuteeni.

Voisi jopa sanoa, ettei tällaisista aiheista kannata puhua, ettei näillä havainnoilla ole mitään arvoa, koska ne eivät auta meitä kirjoittamaan parempia runoja. Mutta miten runojen kirjoittamisesta voidaan ikinä puhua mielekkäästi, jos runopuheen taustalla on aina jotain, mistä ei voida puhua: yksityisiä valintoja, joita tehdään “selittämättömistä” syistä, koska “se vaan tuntuu hyvältä ja omalta”? “Oma juttu”: sukupolvemme määrittävä ele, identiteetin tyylin reifikaatio.

Valikoima sisältää runoja yhdeksältä omintakeiselta runoilijalta, joista verkossa voi lukea näin aluksi ainakin näytteitä Dmitri Bykovilta ja Igor Bulatovskilta. Lisää näytteitä tulee tarjolle joulunpyhien jälkeen, samoin kuin venäläisen formalismin (1900-luvun alun kirjallisuuskriittisen suuntauksen) erään keskeisen ajattelijan Viktor Šklovskin valikoiden käännetty artikkeli runoudesta ja mielentakaisesta kielestä.

Kerrottakoon, että Tuli&Savu aikoo ensi vuodesta lähtien omistaa yhden numeron vuodessa yhä laajemmalle käännöskatsaukselle. Ensi vuodelle on jo suunniteltu (jos kaikki menee hyvin) laajaa katsausta nykybrittiläiseen runouteen, erityisesti ns. uuteen Cambridgen koulukuntaan, jonka keskeisiä tekijöitä on Brightonissa vaikuttava aviopari Keston Sutherland ja Andrea Brady, sekä heidän pienkustantamonsa Barque Press. Brady on myös Archive of the Now -runoäänitearkiston toiminnanjohtaja. Täältä voi puolestaan kuunnella Sutherlandia lausumassa pitkää runoelmaansa “Hot White Andy”. Englanninkielentaitoiset voivat lukea Kent Johnsonin mielenkiintoisen artikkelin Digital Emunction -blogista.

Artikkelit-osioon on nyt ladattu kolme vuoden 2007 ensimmäisen numeron artikkelia. Teemanahan tuolloin oli Politiikka. Lehti oli viimeinen, jota päätoimitin. Väitin tuolloin pääkirjoituksessani, että “politiikka tarkoittaa sitä, että yksilöt käsittelevät yhteisiä asioita henkilökohtaisina ongelminaan”. Nykyään en enää sanoisi aivan noin. Ajattelen pikemminkin niin, että politiikka on kamppailua siitä, millaisesta arvonäkökulmasta yhteisiä asioita tulisi hoitaa: yksilöiden vai yhteisöjen arvojen, uskontojen, poliittisten ideologioiden – vai kenties ympäristöarvojen näkökulmasta, tai talouden arvojen. “Poliittisuus” tarkoittaa siis paljon enemmän kuin vain parlamentaarista puoluepolitiikkaa tai etujärjestötoimintaa. Se tarkoittaa myös kansalaisjärjestötoimintaa, arvokeskustelua ja mielipidevaikuttamista. Se tarkoittaa graffiteja, eläinoikeusaktivismia, ympäristölobbausta ja kulttuurilehdistöä.

Sanoin myös, että “runous on henkilökohtaisin taiteenlajeista”, ja näin ollen “runous on aina jo poliittista”. Nykyään sanoisin, että runous on (historiallisista ja materiaalisista syistä, nykyisen taloudellisesti ja kulttuurisesti marginaalisen ja jatkuvasti muuntuvan asemansa takia) se taiteenlaji, joka kykenee parhaiten tuomaan esiin kirjallisuusinstituution sisäisiä arvoasetelmia, ja sen tähden paljastamaan kirjallisuuden (ja siten yhteiskunnan) läpitunkevan poliittisuuden, toisin sanoen sen, miten kirjallisuudessa on aina kyse arvojen kamppailusta, tai arvojen välisistä jännitteistä: kirjojen sisäisistä juonen, teeman ja hahmojen välisistä jännitteistä; tekijän ja lukijan välisistä jännitteistä; tekijän, lukijan, kustantajan, kriitikon, kirjakaupan, median välisistä jännitteistä.

Kirjallisuus – niin hyvä kuin huonokin (ja niin kuin kaikki taide) – esittää meille poliittisen kysymyksen: mikä on arvokasta? Ville-Juhani Sutisen, Tommi Kotosen ja Vilja-Tuulia Huotarisen artikkelit kertovat itse kukin erilaisista tavoista lähestyä tätä kirjallisuuden perustavaa kysymystä.

Tuli&Savu 3/09 lähestyy painopäiväänsä hiljalleen, ja myös vuoden viimeisen numeron sisältö on tiedossa. Etenkin jälkimmäinen sisältää kaikenlaisia yllätyksiä!

Uusia elementtejä sivuillamme on muutamia. Ensimmäisenä näistä mainittakoon runoRSS, joka nostaa esiin juoksevalla syötteellä suomalaista runouteen (ja välillä laveamminkin kirjallisuuteen) keskittyvää blogikeskustelua, sekä Tuli-Savu -postituslistan tapahtumauutisille omistettu palsta, jota seuraamalla pysyy kärryillä suomalaisten kirjallisuustapahtumien tiedotuksessa.

Toimitettuakin sisältöä on uudistettu. Uutisia-palstalla uutisoimme suomalaisen runouskentän tapahtumista syvällisemmin ja tiedotamme mm. julkaisijayhdistyksemme Nihil Interitin toiminnasta. Näin tulijasavu.net toimii suomalaisen runouskeskustelun ja -uutisoinnin verkkoportaalina. T&S -blogissa lehden toimitus jatkaa lehdessä aloitettuja keskusteluja, kommentoi runouskentän tapahtumia ja pohtii mieltään askarruttavia asioita. Tämä Savumerkkejä-palsta on puolestaan varattu minulle, verkkolehtemme uudelle päätoimittajalle. Astun näin jo kertaalleen jättämäni lehden toimituskuntaan takaisin, uusin kujein ja uudella innolla.