Jokin aika sitten lueskelin yleisesitystä taiteellisesta tutkimuksesta (joka sivumennen sanoen lienee käsitteenä yhtä mielipiteitä jakava kuin taannoin tahattomasti lanseeramme ”kokeellinen kritiikki” -termi) ja kiinnitin huomiota keskusteluun yhteisötaiteen kritiikin ongelmista. Yhteisötaide noudattaa siinä mielessä avantgarden etiikkaa, että se pyrkii omalla tavallaan taiteen ja elämän yhdistämiseen. Avantgardemeininkiin yhteisötaide liittyy myös sikäli, että se aiheuttaa ongelmia kritiikille: pakottaa arvioimaan uudelleen mitä tarkoitamme hyvällä, ja mitä huonolla.

Juuri kyvyn kyseenalaistaa vallitsevat esteettisen arvioimisen kriteerit pitäisi olla se uuden runouden ominaisuus, joka pakottaa kritiikin jollain lailla reagoimaan itseensä. Kyse ei siis ole niinkään keinoista kuin päämääristä. Kysymys on kirjallisen laadun uudelleen määrittelystä, siitä että aiemmat kriteerit eivät enää päde.

Nykyisin tuntuu kuitenkin vallitsevan suhteellisen jaettu yhteisymmärrys siitä, että samat hyvän ja huonon runouden kriteerit pätevät sekä ns. kokeelliseen että ns. perinteiseen runouteen. Loppupeleissä ei siis ole ”kokeellisia” tai ”perinteisiä” runoja; on vain hyviä ja vähemmän hyviä (tai: hyvin ja vähemmän hyvin kirjoitettuja?) runoja.

Tällä hetkellä uudistuminen ei tunnu kritiikin haasteista tärkeimmältä.Ensisijaisempaa on vaalia perinteisen vastuuntuntoisen kritiikin hyveitä, palauttaa sen kunnia. Että kriitikko jaksaa olla kiinnostunut siitä, minkälaisia asioita runouskentällä tapahtuu; että kriitikko tuntee runoudenperinnettä; että kriitikko osaa lokeroida, toisin sanoen kontekstualisoida.Että kriitikko on ylpeä omasta keskeisestä roolistaan taiteenilmiöiden popularisoijana, jaksaa toimia välittäjänä runouden kentän jalukijoiden välillä.

On onni, että parin viimeisen vuoden aikana runouskentälle ilmestyineistä uusista äänistä monet eivät ole runoilijoita vaan kriitikoita.En viittaa tällä nyt ainoastaan Tuli&Savunkin kautta suomalaisenkirjallisuuskeskustelun keskiöön ponnistaneisiin Aleksis Salusjärveen ja Maaria Pääjärveen, vaan myös esimerkiksi Vesa Rantaman ja Juha-Pekka Kilpiön tapaisiin tarkkoihin ja syventyviin lukijoihin. Uusien kirjallisuusäänien myötä runouskeskustelumme on saanut aiempaa ärhäkkäämpiä äänensävyjä (esimerkiksi Maaria Pääjärven lanseeraamankevytmodernismi-käsitteen ympärillä) – tämä keskustelun kiihtyminen kertoo runouskritikin omanarvontunnon noususta ja samalla siitä, että kriitikko suhtautuu vakavasti kohteeseensa.

Pitkään muhineen Tuli&Savu-kirjan (jonka myöhästymistä ei enää edes kehtaa pyytää anteeksi, mutta anteeksi nyt kuitenkin) suurin alateema on käännösrunouden kritiikki. Tarja Roinila, Alice Martin, Maili Öst ja Kristian Blomberg valottavat teemaa kukin omalla tavallaan – lisäksi julkaisemme Tuli&Savu.netissä Vesa Rantaman kokoavan kirjoituksen aiheesta.

Kuluvan vuoden aikana on ilmestynyt kolme teosta, joihin on ladattu kauaskantoisia kysymyksiä. Ensimmäinen näistä on Charles Bernsteinin Attack of the Difficult Poems, jossa paikannetaan teknologisten kehitysaskelten ja runokielen muutosten suhteita.

Taustana toimii miltei banaali havainto, että monipuolisimpia ja parhaiten muokattavissa olevia äänentoiston teknologioita ei suinkaan ole fonografi tai iPhonen sanelukone, vaan noin 2500 vuotta sitten syntynyt foneettinen kirjoitus. Se ei ainoastaan tallenna puhetta, vaan myös muokkaa sitä, osoittaa siitä mahdollisuuksia, jotka eivät voi toteutua lineaarisessa puheessa. Tätä äänteisiin perustuvan kirjoituksen ominaisuutta ei saisi unohtaa, edes silloin kun jokin runo tuntuu vaikealta. Ymmärrettävyyden haastamiselle voi olla syvälliset kielen ominaisuuksiin kytkeytyvät perusteensa.

Toinen teos on Du plagiat, jossa Hélène Maurel-Indart käy läpi plagiaattien historiaa ja juridisia käytänteitä. 1200-luvun trubaduureille sisällöt olivat lähinnä itseään toisintavaa ja tyhjänpäiväistä materiaalia, jossa ikävöitiin kreivitärten maidonvalkeaa ihoa. Tekijyyteen liittyvät kiistat paikantuivat säkeistörakenteitten omaperäisyyteen ja niiden kopioitiin. 1500-luvulla Michel de Montaigne saattoi siteerata Senecaa ilman erillisiä sitaattimerkintöjä, sillä lukijat tunsivat kirjoittajien käyttämät lähteet.

Noista ajoista tiedon ja lukemisen topologiat ovat pirstoutumisestaan pirstoutumistaan pirstoutuneet. Vääryydellä valloitettuja alueita ja ei-kenekään maata on hurjasti. Ja silti intertekstuaalisuus, sitaatti tai plagiaatti halutaan pakkomielteisesti erottaa toisistaan (niin juridisesti kuin muutenkin).

Olemme tilanteessa, jossa suurin osa sisällöistä on esseistiikasta ja filosofiasta lainattua, suurin osa runokeinoista kierrätettyä tai virallisen säekulttuurin suosimaa universaalia vapaata mittaa. Mihin itsenäisyys tällöin varsinaisesti paikantuu? Kysymys on tietysti retorinen, paikantuuhan itsenäisyys kunkin runon tai kokoelman luomaan teoskokonaisuuteen. Mutta retorisuudessaankin kysymys tuntuu ehdottavan myös rinnakaista vastausta: omaperäisintä tuntuu tällä hetkellä olevan kehystäminen – oli kyse sitten Carmenista, Napoleonin elämästä tai internetin keskustelupalstoilta löytyneistä aivokummituksista.

Kehystämisestä pääsemme varsinaiseen aiheeseemme, käsitteellisen runouteen, jota edustaa kolmas Kenneth Goldsmithin ja Graig Dworkinin toimittama Against Expression. An Anthology of Conceptual Writing. Sitä lukemalla tulee harvinaisen vakuuttuneeksi erilaisten kehystysten ajankohtaisuudesta. Kehyksiä ei voisi kuvitella ilman muilla taiteenaloilla kehittyneitä tallentamisen ja kopioimisen teknologioita, tai ilman näistä teknologioista kehittyneitä taiteellisen toiminnan muotoja (erityisesti käsitetaide). Kieli nimittäin sai toimia yllättävän ja lopulta ehkä haitallisenkin kauan omana suvereenina alueenaan, sellaisena johon kollaasin ja kuvan kaltaiset piirteet tekivät radikaaleiksi ajatelluilla 1920- ja 1960-luvuillakin lähinnä marginaalisia hyökkäyksiä.

On kuitenkin huomionarvoista, miten peruuttamattomasti teknologiat ovat 2000-luvulla vaikuttaneet ihmisten kielisuhteisiin (hymiöistä copypasteamisen ja käyttöenglannin kautta f-lukemiseen). Kuitenkin kun kehystämisen ele vihdoin tunkeutuu myös kieleen, asia ei taida tuntua oudolta oikeastaan kenestäkään. Siksi kehystäminen ei varasta huomiota, mutta juuri siksi se voi paljastaa tekijyyden ja omaperäisyyden kysymyksistä irrallista kauneutta (boforinasteikon kuvaukset), dokumentoida kielijärjestelmien keskinäistä vierautta (kiinankielen sanakirja 1850-luvulta) tai paikantaa sellaisia tekijänoikeuksiin liittyviä piirteitä ad absurdum, että jokainen ymmärtämiseen pyrkivä lause loppuu kesken (oikeudenkäyntipöytäkirja).

Kristian Blomberg ja Mikael Brygger

Lämmin kiitos Teemu Manniselle jälkisanoista ja käännettävien runoilijoiden valikoinnista. Kiitos myös valikoiman suomentajille sekä FILI:lle saadusta käännöstuesta.

***

Viime vuosina runous on ottanut käyttöönsä uusia ja hylättyjä alueita ja tiloja. Sama dynamiikka toistunee kaikkina aikoina. Uskon kuitenkin, kuten aikalaisen kuuluu, että juuri nyt sekä kirjallisuuden- että taiteenlajien väliset rajat hämärtyvät ja liukuvat toistensa päälle voimakkaammin kuin koskaan.

Runoklubit antavat tilaa äänirunoudelle sekä visuaalisen ja digitaalisen runouden töille, jotka kirjan sivuille litistettyinä eivät olisi mahdollisia. Proosa, essee, aforismi ja toisaalta ääni, kuva ja liike sekoittuvat runossa ja runoksi entistä helpommin. Internet on muuttanut lähes jokaisen kirjoittajan työskentelytapoja. Lisäksi internet ja sähkökirja muuttavat käsitystämme siitä, mitä kaikkea paperilla ja kirjalla voi tehdä.

Yksi syy rajojen hämärtymiseen voisi olla siinä, että me jotka kirjoitamme kirjoja haluamme ymmärtää, kokeilla ja hyödyntää myös muiden alustojen ja medioiden toimintaa – vaikuttavathan uudet ja vanhat mediat niin voimakkaasti toisiinsa ja siihen maailmaan, jossa ja josta käsin me kirjoitamme.

Samalla sana ”marginaalinen” on alkanut merkitä hieman enemmän jonkin tekemistä kuin jossakin olemista.

***

En puhu vain rahasta sanoessani, että ”runon talouden” näkökulmasta on perusteltua väittää ”kirjaan ja sen jakeluun sidotun talouden” merkitystä hieman aikaisempaa vähäisemmäksi.

Muiden kuin kirjamuotoon johtavien projektien kannalta olisi kuitenkin erittäin hyödyllistä, jos tällaiselle runon taloutta laajentavalle toiminnalle olisi olemassa edes jokunen apuraha tai palkinto.

***

Seuraavan lehden teemana on käsitteellinen runous. Samalla Tuli&Savun toisena päätoimittajana aloittaa runoilija ja kirjallisuudentutkija Kristian Blomberg.

Pahoittelemme viivästyksiä lehden ilmestymisaikataulussa. Vikaa korjataan parhaillaan.

”Kun lapsia ja nuorisoa kasvatetaan, kun koko yhteiskuntaa johdetaan, kun kestäviä, hyviä arvoja tahdotaan vahvistaa tai kun kansakunnan yhtenäisyyttä halutaan lujittaa, eivät yksin periaatteet, ohjeet ja määräykset riitä”

”tarvitaan esimerkkejä ja arjen sankaruutta”

Jos runo puhuisi ja toimisi niin kuin kansanedustaja, olisin lopettanut lukemisen ja siirtynyt katsojatilastoihin. Yllä oleva ei kerro, mistä runoilija puhuu, sanat eivät ole hänen omiaan. Runo tarkoittaa aina jotain muuta kuin sanoo – joskus se on epävarma tai ristiriitainen, joskus se esittää loogista ja yrittää olla kirkas. Lainaukset Texas, saksien aukeamalta asettuvat osaksi teoksen kokonaisuutta, jossa äänet uppoavat toisiinsa, ne keskustelevat yksilöllisyytensä silti säilyttäen.

Vihreän Langan kolumnissaan (29.10.) esseisti ja kriitikko Tero Tähtinen teki politiikkaa kertomalla että ja mitä Suomi kaipaa. Ingressin mukaan ”Suomi kaipaa kipeästi runoilijoita, jotka itseensä käpertyvien muotokokeilujen sijaan näkevät ympärilleen ja ottavat kantaa konkreettiseen todellisuuteen.” Todellisuudesta puheen ollen: Lukiessaan Tähtisen kirjoitusta moni Vihreän Langan lukija kohtasi sanan nykyrunous ensimmäistä kertaa – melkein yhtä moni ajatteli, että nykyrunoudella tarkoitetaan kaikkea suomessa nykyään kirjoitettavaa runoutta.

Kipakan kirjoituksensa tueksi Tähtinen luettelee joukon mediaseksikkäitä aiheita, joita nykyrunous ei hänen mukaansa käsittele. Tällaisia ovat hänen mukaansa mm. maahanmuuttopolitiikkaan, Nato-jäsenyyteen ja paperitehtaiden alasajoihin liittyvät kysymykset. Ainakin Tuli&Savu välttelee sellaista runoutta, jonka keskeisin ansio on ”iltayhdeksän uutisten muuttaminen runokielelle” Maaria Pääjärven Luutii-blogissa julkaistua kirjoitusta lainatakseni.

Tulisi muistaa, että moni runoilija kirjoittaa usealla eri tyylillä käsitellen milloin mitäkin teemaa. Otsikkotasolla aiheita on rajattomasti. Varmasti epäpoliittisista aiheista voidaan kirjoittaa niin, että ne kommentoivat vakavalla tavalla myös ”Nokian osakekurssin sahaamista”.

”sisäistämme aina ne jotka meitä hallitsevat”

”pelon luomat kuvitelmat tuovat mielelle tietoa joka säilyttää ihmistä”

Esimerkkinä poliittisesta runoudesta Tähtinen mainitsee J. K. Ihalaisen tuotannon. Yhtä merkittävää on sekin, että Ihalainen myös painaa omat ja muut kustantamansa runokirjat vesivoimalla toimivassa Siuronkosken Painossaan. Hedelmällisempää kuin runoilijoiden jakaminen poliittisiin ja epäpoliittisiin tai yhteiskunnallisesti tiedostaviin ja ”itseensä käpertyviin”, olisi kuitenkin keskustella siitä, millaisia keinoja runoilla ja runouden erilaisilla tuotantotavoilla on aktivoida yhteiskunnallista keskustelua ja toimintaa.

Arkisuuden tai suorasanaisuuden aste ei voi olla runon poliittisuuden tai yhteiskunnallisuuden ainoa mittari. Runon kirjoittaminen tai lukeminen ei aina ole helppoa; helppoja eivät ole planeettamme tai sen päällä ja sisällä risteilevien yhteiskuntien ongelmatkaan.

***

Tämän Tuli & Savun sisällä on toinenkin lehti. Näin jatkuu yrityksemme kokeilla tämä formaatti rikki kohti jotakin uutta. Erityinen kiitos Anne-Maria Maggalle suuresta käännös- ja kirjoitustyöstä sekä Filille työn tukemisesta.

Seuraava Tuli&Savu on odotettu Tuli&Savu-kirja. Sen jälkeen syvennymme brittiläiseen nykyrunouteen. Tuli &Savun uutena toimittajana aloittaa Maaria Pääjärvi. Tulevaisuudessa erityisesti kritiikit kulkevat Maarian kautta.

Saaressa harhailtiin, etsittiin, eksyttiin ja löydyttiin. Karri Kokon ja suomalaisrunoilijoiden lisäksi saimme nauttia kansainvälisestä seurasta: päävieraiden Geof ja Nancy Huthin sekä Christian Bökin lisäksi Suomen suvessa vieraili runoilija-kuraattori Tony Trehy. Ja kun paikalla oleili koko Tuli&Savun toimitus sekä monia lehden vakkariavustajia, tuntuu melkein mahdottomalta kuvitella, ettei tapaamisesta jäisi muistijälkien lisäksi myös painojälkiä.

Työpajassa esitelmöinyttä taidemaalari Silja Rantasta lainaten: ”Viime kesäinen symposiumi Mietoisissa teki minuun vaikutuksen. Tulohetkellämme istuitte pihalla leikaten kirjaimia vaahtomuovisista makuualustoista, ja sitten kuultiin runouden istuttamisesta DNA:han. Kuvataiteilijat eivät kokoonnu loma-aikoinaan yhteen pöydän ääreen kuulemaan toistensa teoksista ja tekemään taiteidenvälisiä tehtäviä.” Rantasen esitelmään perustuva kirjoitus Kirjainten maalaamisesta julkaistaan tämän lehden sivuilla. Saaren satoa on myös Geof Huthin visuaalisen runouden kritiikkiä käsittelevä essee “Silmän ensisijaisuudesta ja muita ajatuksia visuaalisen runouden arvottamisesta”. Se myös julkaistaan englanniksi Tuli&Savun verkkosivuilla.

Tytti Heikkisen näyttävien runojen toteutus on vaatinut painolta paljon hyvää tahtoa. Yhteistyökumppanillemme Art-Print Oy:lle kiitos!

Visuaalisuus-teeman lisäksi lehti sisältää paljon laadukasta käännösrunoutta. Jouni Inkala on kääntänyt lehden avaavan runoilijan, ranskalaisen Patrick Beurard-Valdoyen, runoja. Lisäksi julkaisemme mm. katkelman Henri-Martin Barzunin polyfonisesta runoelmasta Orphéide, sekä siihen liittyvän Jacques Barzunin esseen. Esiin nousevat niin Créteilin luostarin merkitys sen aikaisen Ranskan nykykirjallisuudelle kuin Orphéiden suhde Stéphane Mallarmén Un coup de dés jamais n’abolira le hasard -runoonkin. Kokonaisuuden on suomentanut Veikko Suvanto.

Seuraava numero on erikoisnumero: lehden ”viides numero”, Tuli&Savu-kirja, jonka ensimmäisenä aiheena on ”kritiikki”. Tarkoitus on, että vuosittain ilmestyvässä erikoisnumerossa syvennetään lehdessä edellisvuonna käsiteltyjä teemoja.

Lehden tilaus uudistuu siten, että uusien tilaajien tilaukseen sisältyy Tuli&Savu-kirja. Toivomme hartaasti, että Te lehden vanhat tilaajat lisäisitte vuosikirjan tilaukseenne. Tämä tapahtuu helpoimmin käyttämällä lehden takasivun tilauskuponkia, tai raksimalla kohdan ”Liitän Tuli&Savu-kirjan lehden tilaukseen” lehden verkkosivuilla sijaitsevasta tilauslomakeesta.

Lehti kiittää opetusministeriötä ja Valtion kirjallisuustoimikuntaa Tuli&Savu-kirjan tekemisestä myös taloudellisesti mahdolliseksi.

Välikysymys: Miten tämä liittyy runouteen? Onko tämä oikea foorumi?

Onko valtalehtien tavoin myös runouslehden tai laajemmin kulttuurilehden tehtävä toimia kirjallisen ja muun vallan vahtikoirana? Joka tapauksessa runouslehden tulee olla sekä runouden että runouden median (kirjat, lehdet, blogit, tilaisuudet) äänenkannattaja.

Eräästä poliittisesta kysymyksestä minulla on voimakas mielipide: käännösrunoutta julkaistaan Suomessa ja suomeksi aivan liian vähän! Ja melkeinpä on niin, että mitä kaukaisempi ja köyhempi maa, sitä vähemmän sieltä tulevaa käännösrunoutta julkaistaan. Jos luvuista poistetaan klassikot ja lasketaan vain käännetty nykyrunous, mitä jää jäljelle?

Onko runous luonteeltaan protektionistista? Millainen runous saa tulla Suomeen? Mitä sitten jos käännösrunous onkin taloudellisesti kannattamatonta? Eikö käännösrunous autakin meitä ymmärtämään omaa tekemistämme? Meillä on politiikka, meillä on aktivismi, meillä on rahaa! Mitä me odotamme?

Odotellessamme: Tuli&Savu 4/08 aloitti kritiikin ja kritiikkikeskustelun vuoden. Vuonna 2009 lehdessä julkaistavien kritiikkien määrää kasvatettiin pysyvästi. Vuonna 2010 lisäämme lehdessä julkaistun käännösrunouden määrää. Emme kuitenkaan tingi kotimaisesta runoudesta!

Tässä Tuli&Savun numerossa pohditaan sitä, mistä on 2000-luvun runous tehty.

Toimitus on kerännyt kolmekymmentä keinoa tai ilmiötä, jotka sen mukaan ovat tyypillisiä 2000-luvun runoudelle. Listaa olisi voinut myös laajentaa tai supistaa. Toimituksen sisällä projekti synnytti paljon hedelmällistä keskustelua ja myös lisäpohdiskelun tarvetta.

Esiteltävien runokeinojen kuvauksissa viitataan moniin runoihin ja runoilijoihin. Artikkelia tukevia runoja myös julkaistaan tämän lehden sivuilla. Tarkoitus ei ole esitellä 2000-luvun kaanonia tai vuosikymmenen parhaimmistoa, ainoastaan lisätä artikkelin kiinnostavuutta ja ymmärrettävyyttä.

Hyvä lukija! Kädessäsi oleva Tuli&Savu on keräilyharvinaisuus — jopa numeron 4/09 omistajien keskuudessa. Asiasta kiinnostuville suosittelemme vertailevaa salapoliisityötä.

Näin aloitamme myös vuoden 2010 sivuteeman: tarkoituksemme on kuluvan vuoden aikana entistä vapautuneemmin hyödyntää ja tutkia lehden poikkeuksellista formaattia.

Jukka Petäjän 19.10. Helsingin Sanomissa julkaistu yhteiskritiikki viidestä esikoisteoksesta sai aikaan ennenkuulumattoman laajan keskustelun ja vastalauseiden myrskyn. Itse tunsin hetken aikaa olevani myrskyn silmässä.

Tuntui, että tärkein tehtäväni oli tuijottaa herkeämättä tietokoneenruutua: olla silmä kovana, ettei mikään mitä runousblogeissa, facebookissa tai Hesarin keskustelupalstalla tapahtuu jäisi huomaamatta. Aivan kuin internetin tarjoamia mahdollisuuksia olisi pikkuhiljaa opittu hyödyntämään. Aivan kuin runousblogit olisivat heränneet uuteen kukoistukseen Petäjän kritiikin lannoittamina.

Kritiikki on kirjallisuutta. Runon puhujan tavoin kriitikollakin on ääni. Joskus pelkkä arvovaltainen jyrähdys riittää vakuuttamaan lukijan. Joskus kritiikin lukija on valmis ajattelemaan että kriitikko on varmasti osin oikeassa todetessaan ykskantaan, että “Emma teki hutinäyttelyn jota ei tosiaan tarvitse mennä katsomaan.” (Otso Kantokorpi, Kauppalehti 26.10.09).

Petäjä tavoitteli kritiikissään kulttuuriauktoriteetin rintaääntä. Mitä ilmeisimmin hän ei oikein vakuuttanut. Keskusteluun osallistujat pyrkivät kiistämään Petäjän arvovallan: Petäjää ei arvosteltu näkökulman rajallisuudesta, vaan siitä että hän on väärässä. Kritiikkikeskustelussa pistivät silmään myös puheenvuorot, joissa ei kritisoitu niinkään Petäjän kritiikkiä vaan itse kriitikkoa, joka ”teki sen taas” (Leevi Lehto).

Arvostelun uskottavuus rakentuu kahden tekijän varaan: Toisaalta uskottavuus on kirjoitetun tekstin vakuuttavuutta, joka voi syntyä hyvästä argumentaatiosta mutta myös esimerkiksi taitavasta, kriitikon taidekokemuksen kiteyttävästä kielenkäytöstä. Toisaalta uskottavuus lepää kriitikon henkilökohtaisen arvovallan varassa.

Verkkolehti Mustekalan järjestämässä kritiikkiseminaarissa 22.10.2009 Juha-Heikki Tihinen piti esitelmän, jossa hän kehitteli Oscar Wildeltä lainaamaansa ajatusta itse kriitikosta taideteoksena*. Kirjoittaessaan kritiikkiä kriitikko samalla luo itseään ja identiteettiään kriitikkona.

Toisin kuin kaunokirjallisuuden kirjailija, kriitikko ei siis voi kuolla. Jokainen kritiikki on kriitikkonsa sormenjälkien tuhrima, ainoastaan kriitikkonsa näköinen ja takaama.

Siinä kaikki kritiikistä tällä kertaa.

***

Tuli&Savu 3/09 poikkeaa lehden aikaisemmista numeroista tekotavaltaan. Venäläistä runoutta käsittelevän numeron idea syntyi syksyllä 2007, kun tapasin Pietarissa runoilija ja toimittaja Olga Logochin. Osa lehteen käännetyistä runoista on Logochin valitsemia.

Filin tukeman venäläisen nykyrunouden paketin sekä suuren osan sisällöstä ovat pääasiallisesti suunnitelleet kääntäjät Kaisa Ijäs, Maiju Lehto ja Veikko Suvanto. Merkittävän panoksen lehden sisältöön ovat käännöksillään ja ideoillaan tuoneet Tomi Huttunen, Jukka Mallinen, Mika Rassi, Aki Salmela ja Mikael Brygger. Lehden muun toimituksen osuudeksi jäi lähinnä katsoa päältä ja sivusta sekä yrittää saada runsas sisältö mahtumaan kansien väliin.

Viimeisimmässä tavoitteessa emme valitettavasti koskaan onnistu. Numeron sisältöä täydentävää materiaalia julkaistaankin Tuli&Savun uudistuneessa verkkoliitteessä, jota päätoimittaa Teemu Manninen. Tervetuloa  uuden Tulijasavu.netin lukijoiksi!

ps. Vuoden ja samalla vuosikymmen viimeisessä Tuli&Savussa pohditaan, mitä on ja oli 2000-lukulainen runous ja suunnataan samalla katse kohti seuraavaa vuosikymmentä. Tammikuun lopussa ilmestyvän numeron päätoimittaa Mikael Brygger.

Lapset eivät kuitenkaan leiki ainoastaan rauhaa ja rakkautta: leikit voivat olla henkisesti tai fyysisesti väkivaltaisia tai muuten ”tyhmiä”. Leikkiminen on myös varsin paradoksaalista toimintaa: Leikkivä ihminen toimii kirjoittamattomien sääntöjen mukaan niitä samanaikaisesti luovasti uudistaen. Hän on tietoinen erosta itsensä ja ”tän”, eli hänen leikissä ottamansa roolin, välillä. Samaan aikaan hän kuitenkin uppoutuu leikkiin tosissaan ja pyrkii leikkimään mahdollisimman hyvin. Siksi aina kun tää leikisti löis tota, saattaa käydä hassusti.

Tuli&Savun tämänkertaiset teemat liittyvät hyvin läheisesti toisiinsa ja jokainen teemoista lävistää koko lehden.

Lastenrunouden osalta olemme etsineet ulospääsyä iankaikkisesta riimittelystä ja soinnuttelusta; olemme pyrkineet osoittamaan, että kaikkien lastenrunojen ei tarvitse hakea keinojansa viktoriaanisen nonsensen traditiosta. Hyviä esimerkkejä muodoltaan innovatiivisista lastenrunoista ovat Reetta Niemelän lyhyet proosarunot.

Toisen näkökulman lastenrunouteen tuovat Timo Harjun ja Puolukkatien lastenkodin lasten yhdessä kirjoittamat runot sekä Kati Neuvosen runot. Kun lastenkirjallisuudessa puhuja (tai kertoja) on yleensä aikuinen ja lapsen on tarkoitus kuunnella, asetelma käännetään näissä runoissa päälaelleen. Puhuja on lapsi, ja hän puhuu aikuisille.

Lisäksi lehteen on käännetty runsaasti perinteisiä nonsense-runoja. Nonsensetradition esittelyssä esiin nousee kielellisen leikittelyn vakavampi, ruumiillinen ja pimeämpi puoli. Nonsensen kyky käsitellä vaikeita teemoja, sen ”ei-nonsensisuus” korostuu. Lehteen käännetyt ja kirjoitetut nonsense-runot eivät ole lastenrunoja: teemoiltaan (seksi, väkivalta, hulluus) ne kuuluvat pikemminkin lapsilta kiellettyä osastoon.

Harry Salmenniemen pitkä jonk´-runo on onnistunut esimerkki nonsensen keinojen hyödyntämisestä suomalaisessa nykyrunoudessa. Sirpa Kyyrösen loruttelua ja sairaskertomuksia yhdistelevissä runollisissa saduissa taas lehden teemat yhdistyvät sellaisella tavalla, että on mielestäni tärkeämpää julkaista ne kuin pitää kiinni menettelytavasta, jonka mukaan lehdessä ei julkaista toimituksen jäsenten runoja.

Lehti on tällä kertaa täynnä runoja. Olemme pyrkineet kutistamaan asiaproosan ihan minimiin. Myös kritiikkiteeman puintia jatkava lehteen suomennettu Ulf Karl Olov Nilsonin (ukon) sisältö- ja sitaattikritiikki Homeroksen Iliaksesta on runomuotoinen.

Eli pidemmittä puheitta: Sinistä runokuuta – antaa runojen puhua puolestaan

ilotu luoti
tulio liuot
loitu tuoli

KIRJOITTAESSANI AJATTELEN huonekalua, huomaan istuvani sellaisella ja nojaavani sellaiseen.

Tässä numerossa Tuli&Savun rakennus- ja sisustusarkkitehdit kiinnittävät erityistä huomiota materiaaliin: siihen, mitä me emme runossa yleensä näe, visuaalisesti ja foneettisesti varautuneita kirjaimia, sillä ne ovat aivan liian lähellä meitä. Wikipedian artikkelissa hirsirakentamisesta varaukseksi kutsutaan ”hirren alapintaan veistettyä uurretta, jonka avulla päällekkäiset hirret sovitetaan tiiviisti yhteen” niin että syntyy sanoja. Positiivinen tai negatiivinen sähkövaraus puolestaan on yksi alkeishiukkasten perusominaisuuksista. Runoja ja runouksia voi ajatella sähkökenttinä, joiden häiritsemisestä saattaa syntyä kiinnostavia ilmiöitä – esimerkiksi tahallisen tai tahattoman väärinkirjoituksen kautta.

Kirjallisuuden ja tekniikan tiet erkaantuvat niillä kohdin missä käytännöllisyyden vaatimus alkaa. Tämän numeron kokoava teema on määrättömän määrän erilaisia esitystapoja sisältävä kirjaimen näkyvä muoto, kirjaSin. Jätän kysymyksen isosta s-kirjaimesta ja kirjaSimen määritelmästä roikkumaan ilmaan, aina sivulle 19 asti, mistä alkaa Kristian Blombergin ja Juri Joensuun laatima tämän numeron teema-artikkeli.

Ilman avautuvaa kontekstia – tunnistettavaa kieltä – kirjain tai kirjainsarja tuntuu mielettömältä kuin käyttökelvottomuuttaan pölyttyvä esine. Toisaalta kirjainten tyhjyyden ja hyödyttömyyden voi myös kokea materiaalina, jonka käsittämiseksi ja käsittelemiseksi on astuttava jonkin totutun ulkopuolelle. Aseemisissa teksteissä ja kuvissa tämä ominaisuus säilyy myös tekstin tai teoksen tasolla. Tällä periaatteella valitsimme Satu Kaikkosen teoksen Bonewriting lehden Runo&Kuva-aukeamaksi.

Nyt käsissäsi pitelemä Tuli&Savu on muutenkin poikkeuksellisen visuaalinen: hyödyntämällä kuvaa halusimme tehdä täsmäiskuja pysähdyttääksemme itsemme tärkeiden asioiden äärelle. Katukuvasta päätellen Suomessa ei juurikaan harjoiteta julisterunoutta tai julkista tilarunoutta. Julkinen tila on kuitenkin mitä vaikuttavin julkaisualusta ja mitä luonnollisin sosiaalinen media.

Asioihin sopii kyllä yrittää vaikuttaa, kunhan ei tee sitä Forum Romanumilla, jonka yksityistetyillä parrasvalokäytävillä jokainen printterin sylkemä lause uhkaa syöstä maailman synkkyyteen – missä se ei tietenkään ole.

***

Tuli&Savu 1/09 jatkaa kritiikistä käytävää keskustelua, kritiikin muodon ja kohteen laajentamista ja koettelua. Lisäksi kiinnitämme kritiikeissä huomiota teoksiin, joita ei yleensä arvostella.

Tuli&Savun 2/09 toimittaa Henriikka Tavi ja sen teemana on lastenrunous, ruumis ja nonsense.

Mikael Brygger

On olemassa kaksi perusteeltaan varsin erilaista tapaa lukea runoutta. Suomalaista runokritiikkiä dominoi asiantunteva ja tulkitseva, lukijan ja kirjoittajan roolien eroa painottava lukija-lukeminen. Valtaosa runouden aktiivisista lukijoista kuitenkin kirjoittaa itse runoja. Runoutta luetaan, jotta kirjoitettaisiin; lukeminen käynnistää kirjoittamisen. Silti runokritiikissä tällainen kirjoittava lukeminen ei juuri tule näkyviin.

Helsingin Poetikkakonferenssissa 16.8.2008 puhuneen ruotsalaisen kriitikon Daniela Flomanin innoittamana Tuli&Savu kutsui runoilijoita ja kriitikoita kokeilemaan kritiikin rajoja: kirjoittamaan runokritiikkiä, joka reflektoi omaa muotoaan ja lähestyy samalla runoutta. ”Runollisen” runokritiikin ajatus saattaa kuulostaa, kuten Virpi Alanen esseessään toteaa ”epäprofessionaaliselta”. Onko runouden keinoja hyödyntävän kritiikin mahdollista olla kriittistä, arvottavaa, asiantuntevaa?

Ajatuksella kritiikin ja runouden intiimistä ja sisäisestä suhteesta on kuitenkin pitkät historialliset juuret. Kuten Antti Arnkil (arnkil.blogspot.com, 28.10.2008) muistuttaa, jo Friedrich Schlegelin immanentin kritiikkikäsityksen mukaan taideteos sisältää kriteerit omalle arvioimiselleen, oman kritiikkinsä idun. Tällöin kritiikki on – käsitys jonka Walter Benjamin tähän numeroon suomennetuissa luonnoksissa toistaa – ”elämän puhdasta toimintaa eli teoksen elämistä edelleen.”

Tarkoituksenani ei ole puolustaa metaforista hurjastelua perinteisen ulkopuolisen asiantuntijakritiikin kustannuksella. En yleensäkään pidä jyrkkää erottelua ”perinteisen” ja ”kokeilevan” kritiikin välillä mielekkäänä. Sen sijaan uskon, että etäännyttävän teoreettisen, asiantuntevan kritiikin ja runon kirjoittautumiseen osallistuvan kritiikin erilaiset rinnastamiset kultivoivat runoutta hedelmällisimmin. Kritiikin ei tarvitse tyytyä olemaan tiedottamista ja kuluttajaneuvontaa. Kritiikki on ja voi olla kirjallisuutta. Toisaalta myös runous voi olla tutkivaa ja lähestyä kritiikkiä. Tämän todistavat tässä numerossa mm. Gérar Macén ”Kiinan oppitunti” sekä Marianne Mooren runot.

Kritiikkikokeilua ja koko kritiikki-teemanumeroa motivoi kysymys siitä, miten erilaisista vaihtoehtoisista ”kokeellisista” runouksista olisi mahdollista kirjoittaa kritiikkiä. Tarkoituksenamme oli kannustaa kritiikkikokeilun osallistujia kirjoittamaan runoteoksista, jotka on julkaistu jossain muussa kuin kirjamuodossa. Tulos oli tältä osin laiha: kaikki kuusi tässä numerossa julkaistavaa kritiikkikokeilua on kirjoitettu kirjamuotoisesta teoksesta. Sen sijaan Juri Joensuun ja Kristian Blombergin uraauurtava essee ”Digirunous, lukutilanteet ja kritiikki” on hieno avaus tähän suuntaan ja siitä tullaan toivottavasti keskustelemaan vielä pitkään.

Monia runoutemme moninaisista alahaaroista jäi kuitenkin täysin vaille käsittelyä. Miten kirjoittaa kritiikkiä esimerkiksi visuaalisesta runoudesta, äänirunoudesta tai vaikka Karri Kokon ”Avokyyhky lattiaheroiini”-tyyppisistä konseptualistista runoteoksista? Miten arvottaa ja tulkita niitä, miten välttyä sivuuttamasta konseptualistinen teos pelkällä ”tämän arvo on ainoastaan siinä, että se on tehty”-olankohautuksella? Muun muassa näihin kysymyksiin palataan vuoden 2009 Tuli&Savun numeroissa. Tuli&Savun vuoden 2009 kokoavana teemana on kritiikki, mikä tarkoittaa sekä kritisoitavien kirjojen lukumäärän kasvattamista että kritiikin näkökulman esiinnostamista muiden teemojen yhteydessä. Runouden huikea monipuolisuus, iloisuus ja värikkyys ei poista vastuuta ottavan ja vastuunsa tuntevan kritiikin tarvetta.

Henriikka Tavi

ps. Seuraavan ”kirjasin”-teemaisen Tuli&Savun päätoimittaa jälleen Mikael Brygger.