Välikysymys: Miten tämä liittyy runouteen? Onko tämä oikea foorumi?

Onko valtalehtien tavoin myös runouslehden tai laajemmin kulttuurilehden tehtävä toimia kirjallisen ja muun vallan vahtikoirana? Joka tapauksessa runouslehden tulee olla sekä runouden että runouden median (kirjat, lehdet, blogit, tilaisuudet) äänenkannattaja.

Eräästä poliittisesta kysymyksestä minulla on voimakas mielipide: käännösrunoutta julkaistaan Suomessa ja suomeksi aivan liian vähän! Ja melkeinpä on niin, että mitä kaukaisempi ja köyhempi maa, sitä vähemmän sieltä tulevaa käännösrunoutta julkaistaan. Jos luvuista poistetaan klassikot ja lasketaan vain käännetty nykyrunous, mitä jää jäljelle?

Onko runous luonteeltaan protektionistista? Millainen runous saa tulla Suomeen? Mitä sitten jos käännösrunous onkin taloudellisesti kannattamatonta? Eikö käännösrunous autakin meitä ymmärtämään omaa tekemistämme? Meillä on politiikka, meillä on aktivismi, meillä on rahaa! Mitä me odotamme?

Odotellessamme: Tuli&Savu 4/08 aloitti kritiikin ja kritiikkikeskustelun vuoden. Vuonna 2009 lehdessä julkaistavien kritiikkien määrää kasvatettiin pysyvästi. Vuonna 2010 lisäämme lehdessä julkaistun käännösrunouden määrää. Emme kuitenkaan tingi kotimaisesta runoudesta!

Tässä Tuli&Savun numerossa pohditaan sitä, mistä on 2000-luvun runous tehty.

Toimitus on kerännyt kolmekymmentä keinoa tai ilmiötä, jotka sen mukaan ovat tyypillisiä 2000-luvun runoudelle. Listaa olisi voinut myös laajentaa tai supistaa. Toimituksen sisällä projekti synnytti paljon hedelmällistä keskustelua ja myös lisäpohdiskelun tarvetta.

Esiteltävien runokeinojen kuvauksissa viitataan moniin runoihin ja runoilijoihin. Artikkelia tukevia runoja myös julkaistaan tämän lehden sivuilla. Tarkoitus ei ole esitellä 2000-luvun kaanonia tai vuosikymmenen parhaimmistoa, ainoastaan lisätä artikkelin kiinnostavuutta ja ymmärrettävyyttä.

Hyvä lukija! Kädessäsi oleva Tuli&Savu on keräilyharvinaisuus — jopa numeron 4/09 omistajien keskuudessa. Asiasta kiinnostuville suosittelemme vertailevaa salapoliisityötä.

Näin aloitamme myös vuoden 2010 sivuteeman: tarkoituksemme on kuluvan vuoden aikana entistä vapautuneemmin hyödyntää ja tutkia lehden poikkeuksellista formaattia.

Jukka Petäjän 19.10. Helsingin Sanomissa julkaistu yhteiskritiikki viidestä esikoisteoksesta sai aikaan ennenkuulumattoman laajan keskustelun ja vastalauseiden myrskyn. Itse tunsin hetken aikaa olevani myrskyn silmässä.

Tuntui, että tärkein tehtäväni oli tuijottaa herkeämättä tietokoneenruutua: olla silmä kovana, ettei mikään mitä runousblogeissa, facebookissa tai Hesarin keskustelupalstalla tapahtuu jäisi huomaamatta. Aivan kuin internetin tarjoamia mahdollisuuksia olisi pikkuhiljaa opittu hyödyntämään. Aivan kuin runousblogit olisivat heränneet uuteen kukoistukseen Petäjän kritiikin lannoittamina.

Kritiikki on kirjallisuutta. Runon puhujan tavoin kriitikollakin on ääni. Joskus pelkkä arvovaltainen jyrähdys riittää vakuuttamaan lukijan. Joskus kritiikin lukija on valmis ajattelemaan että kriitikko on varmasti osin oikeassa todetessaan ykskantaan, että “Emma teki hutinäyttelyn jota ei tosiaan tarvitse mennä katsomaan.” (Otso Kantokorpi, Kauppalehti 26.10.09).

Petäjä tavoitteli kritiikissään kulttuuriauktoriteetin rintaääntä. Mitä ilmeisimmin hän ei oikein vakuuttanut. Keskusteluun osallistujat pyrkivät kiistämään Petäjän arvovallan: Petäjää ei arvosteltu näkökulman rajallisuudesta, vaan siitä että hän on väärässä. Kritiikkikeskustelussa pistivät silmään myös puheenvuorot, joissa ei kritisoitu niinkään Petäjän kritiikkiä vaan itse kriitikkoa, joka ”teki sen taas” (Leevi Lehto).

Arvostelun uskottavuus rakentuu kahden tekijän varaan: Toisaalta uskottavuus on kirjoitetun tekstin vakuuttavuutta, joka voi syntyä hyvästä argumentaatiosta mutta myös esimerkiksi taitavasta, kriitikon taidekokemuksen kiteyttävästä kielenkäytöstä. Toisaalta uskottavuus lepää kriitikon henkilökohtaisen arvovallan varassa.

Verkkolehti Mustekalan järjestämässä kritiikkiseminaarissa 22.10.2009 Juha-Heikki Tihinen piti esitelmän, jossa hän kehitteli Oscar Wildeltä lainaamaansa ajatusta itse kriitikosta taideteoksena*. Kirjoittaessaan kritiikkiä kriitikko samalla luo itseään ja identiteettiään kriitikkona.

Toisin kuin kaunokirjallisuuden kirjailija, kriitikko ei siis voi kuolla. Jokainen kritiikki on kriitikkonsa sormenjälkien tuhrima, ainoastaan kriitikkonsa näköinen ja takaama.

Siinä kaikki kritiikistä tällä kertaa.

***

Tuli&Savu 3/09 poikkeaa lehden aikaisemmista numeroista tekotavaltaan. Venäläistä runoutta käsittelevän numeron idea syntyi syksyllä 2007, kun tapasin Pietarissa runoilija ja toimittaja Olga Logochin. Osa lehteen käännetyistä runoista on Logochin valitsemia.

Filin tukeman venäläisen nykyrunouden paketin sekä suuren osan sisällöstä ovat pääasiallisesti suunnitelleet kääntäjät Kaisa Ijäs, Maiju Lehto ja Veikko Suvanto. Merkittävän panoksen lehden sisältöön ovat käännöksillään ja ideoillaan tuoneet Tomi Huttunen, Jukka Mallinen, Mika Rassi, Aki Salmela ja Mikael Brygger. Lehden muun toimituksen osuudeksi jäi lähinnä katsoa päältä ja sivusta sekä yrittää saada runsas sisältö mahtumaan kansien väliin.

Viimeisimmässä tavoitteessa emme valitettavasti koskaan onnistu. Numeron sisältöä täydentävää materiaalia julkaistaankin Tuli&Savun uudistuneessa verkkoliitteessä, jota päätoimittaa Teemu Manninen. Tervetuloa  uuden Tulijasavu.netin lukijoiksi!

ps. Vuoden ja samalla vuosikymmen viimeisessä Tuli&Savussa pohditaan, mitä on ja oli 2000-lukulainen runous ja suunnataan samalla katse kohti seuraavaa vuosikymmentä. Tammikuun lopussa ilmestyvän numeron päätoimittaa Mikael Brygger.

Lapset eivät kuitenkaan leiki ainoastaan rauhaa ja rakkautta: leikit voivat olla henkisesti tai fyysisesti väkivaltaisia tai muuten ”tyhmiä”. Leikkiminen on myös varsin paradoksaalista toimintaa: Leikkivä ihminen toimii kirjoittamattomien sääntöjen mukaan niitä samanaikaisesti luovasti uudistaen. Hän on tietoinen erosta itsensä ja ”tän”, eli hänen leikissä ottamansa roolin, välillä. Samaan aikaan hän kuitenkin uppoutuu leikkiin tosissaan ja pyrkii leikkimään mahdollisimman hyvin. Siksi aina kun tää leikisti löis tota, saattaa käydä hassusti.

Tuli&Savun tämänkertaiset teemat liittyvät hyvin läheisesti toisiinsa ja jokainen teemoista lävistää koko lehden.

Lastenrunouden osalta olemme etsineet ulospääsyä iankaikkisesta riimittelystä ja soinnuttelusta; olemme pyrkineet osoittamaan, että kaikkien lastenrunojen ei tarvitse hakea keinojansa viktoriaanisen nonsensen traditiosta. Hyviä esimerkkejä muodoltaan innovatiivisista lastenrunoista ovat Reetta Niemelän lyhyet proosarunot.

Toisen näkökulman lastenrunouteen tuovat Timo Harjun ja Puolukkatien lastenkodin lasten yhdessä kirjoittamat runot sekä Kati Neuvosen runot. Kun lastenkirjallisuudessa puhuja (tai kertoja) on yleensä aikuinen ja lapsen on tarkoitus kuunnella, asetelma käännetään näissä runoissa päälaelleen. Puhuja on lapsi, ja hän puhuu aikuisille.

Lisäksi lehteen on käännetty runsaasti perinteisiä nonsense-runoja. Nonsensetradition esittelyssä esiin nousee kielellisen leikittelyn vakavampi, ruumiillinen ja pimeämpi puoli. Nonsensen kyky käsitellä vaikeita teemoja, sen ”ei-nonsensisuus” korostuu. Lehteen käännetyt ja kirjoitetut nonsense-runot eivät ole lastenrunoja: teemoiltaan (seksi, väkivalta, hulluus) ne kuuluvat pikemminkin lapsilta kiellettyä osastoon.

Harry Salmenniemen pitkä jonk´-runo on onnistunut esimerkki nonsensen keinojen hyödyntämisestä suomalaisessa nykyrunoudessa. Sirpa Kyyrösen loruttelua ja sairaskertomuksia yhdistelevissä runollisissa saduissa taas lehden teemat yhdistyvät sellaisella tavalla, että on mielestäni tärkeämpää julkaista ne kuin pitää kiinni menettelytavasta, jonka mukaan lehdessä ei julkaista toimituksen jäsenten runoja.

Lehti on tällä kertaa täynnä runoja. Olemme pyrkineet kutistamaan asiaproosan ihan minimiin. Myös kritiikkiteeman puintia jatkava lehteen suomennettu Ulf Karl Olov Nilsonin (ukon) sisältö- ja sitaattikritiikki Homeroksen Iliaksesta on runomuotoinen.

Eli pidemmittä puheitta: Sinistä runokuuta – antaa runojen puhua puolestaan

ilotu luoti
tulio liuot
loitu tuoli

KIRJOITTAESSANI AJATTELEN huonekalua, huomaan istuvani sellaisella ja nojaavani sellaiseen.

Tässä numerossa Tuli&Savun rakennus- ja sisustusarkkitehdit kiinnittävät erityistä huomiota materiaaliin: siihen, mitä me emme runossa yleensä näe, visuaalisesti ja foneettisesti varautuneita kirjaimia, sillä ne ovat aivan liian lähellä meitä. Wikipedian artikkelissa hirsirakentamisesta varaukseksi kutsutaan ”hirren alapintaan veistettyä uurretta, jonka avulla päällekkäiset hirret sovitetaan tiiviisti yhteen” niin että syntyy sanoja. Positiivinen tai negatiivinen sähkövaraus puolestaan on yksi alkeishiukkasten perusominaisuuksista. Runoja ja runouksia voi ajatella sähkökenttinä, joiden häiritsemisestä saattaa syntyä kiinnostavia ilmiöitä – esimerkiksi tahallisen tai tahattoman väärinkirjoituksen kautta.

Kirjallisuuden ja tekniikan tiet erkaantuvat niillä kohdin missä käytännöllisyyden vaatimus alkaa. Tämän numeron kokoava teema on määrättömän määrän erilaisia esitystapoja sisältävä kirjaimen näkyvä muoto, kirjaSin. Jätän kysymyksen isosta s-kirjaimesta ja kirjaSimen määritelmästä roikkumaan ilmaan, aina sivulle 19 asti, mistä alkaa Kristian Blombergin ja Juri Joensuun laatima tämän numeron teema-artikkeli.

Ilman avautuvaa kontekstia – tunnistettavaa kieltä – kirjain tai kirjainsarja tuntuu mielettömältä kuin käyttökelvottomuuttaan pölyttyvä esine. Toisaalta kirjainten tyhjyyden ja hyödyttömyyden voi myös kokea materiaalina, jonka käsittämiseksi ja käsittelemiseksi on astuttava jonkin totutun ulkopuolelle. Aseemisissa teksteissä ja kuvissa tämä ominaisuus säilyy myös tekstin tai teoksen tasolla. Tällä periaatteella valitsimme Satu Kaikkosen teoksen Bonewriting lehden Runo&Kuva-aukeamaksi.

Nyt käsissäsi pitelemä Tuli&Savu on muutenkin poikkeuksellisen visuaalinen: hyödyntämällä kuvaa halusimme tehdä täsmäiskuja pysähdyttääksemme itsemme tärkeiden asioiden äärelle. Katukuvasta päätellen Suomessa ei juurikaan harjoiteta julisterunoutta tai julkista tilarunoutta. Julkinen tila on kuitenkin mitä vaikuttavin julkaisualusta ja mitä luonnollisin sosiaalinen media.

Asioihin sopii kyllä yrittää vaikuttaa, kunhan ei tee sitä Forum Romanumilla, jonka yksityistetyillä parrasvalokäytävillä jokainen printterin sylkemä lause uhkaa syöstä maailman synkkyyteen – missä se ei tietenkään ole.

***

Tuli&Savu 1/09 jatkaa kritiikistä käytävää keskustelua, kritiikin muodon ja kohteen laajentamista ja koettelua. Lisäksi kiinnitämme kritiikeissä huomiota teoksiin, joita ei yleensä arvostella.

Tuli&Savun 2/09 toimittaa Henriikka Tavi ja sen teemana on lastenrunous, ruumis ja nonsense.

Mikael Brygger

On olemassa kaksi perusteeltaan varsin erilaista tapaa lukea runoutta. Suomalaista runokritiikkiä dominoi asiantunteva ja tulkitseva, lukijan ja kirjoittajan roolien eroa painottava lukija-lukeminen. Valtaosa runouden aktiivisista lukijoista kuitenkin kirjoittaa itse runoja. Runoutta luetaan, jotta kirjoitettaisiin; lukeminen käynnistää kirjoittamisen. Silti runokritiikissä tällainen kirjoittava lukeminen ei juuri tule näkyviin.

Helsingin Poetikkakonferenssissa 16.8.2008 puhuneen ruotsalaisen kriitikon Daniela Flomanin innoittamana Tuli&Savu kutsui runoilijoita ja kriitikoita kokeilemaan kritiikin rajoja: kirjoittamaan runokritiikkiä, joka reflektoi omaa muotoaan ja lähestyy samalla runoutta. ”Runollisen” runokritiikin ajatus saattaa kuulostaa, kuten Virpi Alanen esseessään toteaa ”epäprofessionaaliselta”. Onko runouden keinoja hyödyntävän kritiikin mahdollista olla kriittistä, arvottavaa, asiantuntevaa?

Ajatuksella kritiikin ja runouden intiimistä ja sisäisestä suhteesta on kuitenkin pitkät historialliset juuret. Kuten Antti Arnkil (arnkil.blogspot.com, 28.10.2008) muistuttaa, jo Friedrich Schlegelin immanentin kritiikkikäsityksen mukaan taideteos sisältää kriteerit omalle arvioimiselleen, oman kritiikkinsä idun. Tällöin kritiikki on – käsitys jonka Walter Benjamin tähän numeroon suomennetuissa luonnoksissa toistaa – ”elämän puhdasta toimintaa eli teoksen elämistä edelleen.”

Tarkoituksenani ei ole puolustaa metaforista hurjastelua perinteisen ulkopuolisen asiantuntijakritiikin kustannuksella. En yleensäkään pidä jyrkkää erottelua ”perinteisen” ja ”kokeilevan” kritiikin välillä mielekkäänä. Sen sijaan uskon, että etäännyttävän teoreettisen, asiantuntevan kritiikin ja runon kirjoittautumiseen osallistuvan kritiikin erilaiset rinnastamiset kultivoivat runoutta hedelmällisimmin. Kritiikin ei tarvitse tyytyä olemaan tiedottamista ja kuluttajaneuvontaa. Kritiikki on ja voi olla kirjallisuutta. Toisaalta myös runous voi olla tutkivaa ja lähestyä kritiikkiä. Tämän todistavat tässä numerossa mm. Gérar Macén ”Kiinan oppitunti” sekä Marianne Mooren runot.

Kritiikkikokeilua ja koko kritiikki-teemanumeroa motivoi kysymys siitä, miten erilaisista vaihtoehtoisista ”kokeellisista” runouksista olisi mahdollista kirjoittaa kritiikkiä. Tarkoituksenamme oli kannustaa kritiikkikokeilun osallistujia kirjoittamaan runoteoksista, jotka on julkaistu jossain muussa kuin kirjamuodossa. Tulos oli tältä osin laiha: kaikki kuusi tässä numerossa julkaistavaa kritiikkikokeilua on kirjoitettu kirjamuotoisesta teoksesta. Sen sijaan Juri Joensuun ja Kristian Blombergin uraauurtava essee ”Digirunous, lukutilanteet ja kritiikki” on hieno avaus tähän suuntaan ja siitä tullaan toivottavasti keskustelemaan vielä pitkään.

Monia runoutemme moninaisista alahaaroista jäi kuitenkin täysin vaille käsittelyä. Miten kirjoittaa kritiikkiä esimerkiksi visuaalisesta runoudesta, äänirunoudesta tai vaikka Karri Kokon ”Avokyyhky lattiaheroiini”-tyyppisistä konseptualistista runoteoksista? Miten arvottaa ja tulkita niitä, miten välttyä sivuuttamasta konseptualistinen teos pelkällä ”tämän arvo on ainoastaan siinä, että se on tehty”-olankohautuksella? Muun muassa näihin kysymyksiin palataan vuoden 2009 Tuli&Savun numeroissa. Tuli&Savun vuoden 2009 kokoavana teemana on kritiikki, mikä tarkoittaa sekä kritisoitavien kirjojen lukumäärän kasvattamista että kritiikin näkökulman esiinnostamista muiden teemojen yhteydessä. Runouden huikea monipuolisuus, iloisuus ja värikkyys ei poista vastuuta ottavan ja vastuunsa tuntevan kritiikin tarvetta.

Henriikka Tavi

ps. Seuraavan ”kirjasin”-teemaisen Tuli&Savun päätoimittaa jälleen Mikael Brygger.

[...] tarkoitan Negatiivista Kykyä, toisin sanoen kun ihminen kykenee kestämään epävarmuuksia, Mysteereitä, epäilyjä ärsyyntymättä tavoittelemaan tosiasioita & järkeä [...]

(John Keats)

1.
TÄMÄN KIRJOITUKSEN OTSIKKO reunustaa kuvaa jonka löysin 1600-luvulla kootusta embleemikirjasta. Siinä lapsenkasvoinen Cupido tähtäilee tuulimyllyn takaa kohteitaan. Samankaltainen asetelma kuvaa tai kehystää tätä numeroa: kiinnostuksen kohteena on tuuli.

Voisiko runouslehteä kuvata pieneksi mutta yhteisön kannalta tärkeäksi tuulimyllyksi, jonka ylläpitämiseen koko kylä osallistuu? Lehden tässä numerossa tuulta tutkitaan ja hyödynnetään kahden teeman, proosan ja fantasian, kautta.

2.
Toinen tämän lehden teemoja lävistävä näkökulma on runon ja proosan – ja toisaalta fantasian – välinen rajankäynti, valtakunnanviivojen ylittäminen, nouseminen vieraille vesille ja astuminen niiden takaisiin maihin. Ehkä paradoksaalisesti se oikea ariadnen lankakerä tälle lukumatkalle on John Keatsin negatiivisen kyvyn käsite.

Proosa-osioon Pauliina Haasjoki on tehnyt lasten tietokirjoihin perustuvia runoja, Juhana Vähänen pohtii suhdettaan runouteen ja proosaan, Ville-Juhani Sutinen on kirjoittanut runojaan lyhytproosaksi – Matti Kilponen on puolestaan kääntänyt otteita Lyn Hejinianin proosallisesta runoteoksesta My Life… joitakin mainitakseni.

Kristian Blombergin toimittamaa Tulentekoa-palstaa mukaillen, olemme halunneet kulkea – samalla viedä ja tuoda jotakin mukanamme – runosta proosaan ja proosasta runoon.

Kielen ja mielen fantasiaa lähestytään muun muassa kolmella käännösrunolla: Reko Tikan kääntämällä Tibulluksen elegialla (1,2), Clark Ashton Smithin ”Tähtivaeltajalla”, jonka Teemu Manninen on kääntänyt, sekä Janne Nummelan suomentamalla Michael Basinskin ”Venuksen ilmapiirillä”.

Fantasiaa koskee sama kuin alatyylistä, populaaria ja osin poliittistakin – modernina aikana runous on vierastanut sitä, olipa kyse fantastisesta kielessä tai Tolkien-mielessä.

Tuskin tarvittaisiin kummoistakaan maanjäristystä tai palvelusta hämähäkeiltä, että runoutta ja fantasiaa halkovat sillat alkaisivat taas kantaa, eikä tuo railokaan taida olla niin syvä, etteikö pitkillä tikkailla yltäisi sen ylimmille tasanteille… ennenkin matkustettiin joihinkin eksoottisiin maihin lomamatkalle: hiljentymään ja pohtimaan syntyjä syviä – tai rilluttelemaan kaiket yöt.

Näinä maailmankylän aikoina voi joutua kulkemaan kauemmaksi nähdäkseen lähemmäksi.

3.
Tässä numerossa kritiikkien määrää on lähdetty maltillisesti kasvattamaan. Seuraava Tuli&Savu on Henriikka Tavin päätoimittama 4/08. Lehden teemana on kritiikki, sen haasteet ja arvot

Mikael Brygger

Edessäni on satunnainen, ei-edustava pino Tuli&Savuja. Aloitan ensimmäisen pääkirjoitukseni hahmottelemisen kirjaimellisesti vanhojen lehtien marginaaliin. Lehdet ovat usein sisällöltään niin tiiviitä ja runsaita, että on luettava kynällä. Järkyttävää ja samalla innostavaa on huomata, miten paljon olen ehtinyt unohtaa jopa sellaisista numeroista, joita olen itse ollut tekemässä. Tulen yhtäkkiä tietoiseksi siitä, miten tehokkaasti mieli karsii ja yksinkertaistaa, miten nopeasti asioiden ulottuvuudet ja nyanssit unohtuvat.

Viime lokakuussa seisoin Tommi Parkon kanssa Nihil Interitin tiskin takana Turun kirjamessuilla. Tuli&Savua vuonna 1994 perustamassa ollut Tommi alkoi laskeskella että lehteä on piakkoin ilmestynyt 50 numeroa – olimme yhtä mieltä siitä, että rajapyykin ylittymistä olisi syytä juhlistaa. Hieman toki myöhästyimme, kuten tavallista. Kiperien laskutoimitusten ja sähköpostikeskustelujen lopputuloksena selvisi, että juhlat olisi pitänyt järjestää jo numerossa 4/07 ja että käsissäsi, arvon lukija, on nyt Tuli&Savun 52. juhlanumero!

Emme järjestä virallista vastaanottoa, emme vaella menneisyyteen pitkällisin historiikein. Sen sijaan juhlanumero sivuaa osaltaan Jarkko Tuusvuoren Kulttuurilehti 1771-2007 käyntiin sysäämää ja viimeksi Nuoren Voiman 100-vuotisjuhlanumeron (2-3/08) ympärillä virinnyttä keskustelua kulttuurilehtien tehtävistä, tässä tapauksessa nimenomaan runouslehden osalta. Olemme kääntäneet tähän numeroon otteita klassisista runouslehdistä, kukin käännöksistä avaa oman näkökulmansa tähän kysymykseen. Yleisemmällä tasolla juhlanumero pyrkii tematisoimaan myös kysymystä runouden julkaisemisesta ylipäätään: tätä kysymystä pohtivat tahoillaan sekä Kristian Blombergin kirjoitus erilaisista julkaisu- ja kirjoitusalustoista sekä Karri Kokon lukijakertomus seikkailusta UbuWebissä.

Paitsi myöhästyneet syntymäpäivät nämä juhlat ovat myös läksiäiset. Juhlanumeron

myötä toivotamme lehteä viimeisen vuoden päätoimittaneelle Harry Salmenniemelle antoisaa Australian vuotta ja siirrymme uuteen kahden vuorottelevan päätoimittajan malliin. Tätä numeroa päällepäsmäröin minä, seuraavassa numerossa Mikael Brygger ottaa ohjat. Vieraaksi näihin läksiäisiin meillä on ollut ilo ja kunnia saada kutsua lehden aiemmat päätoimittajat. Juhlanumerolla onkin pääkirjoituksia kuin Hydralla päitä muistuttamassa siitä, että uusi on jatkuvasti (epä)jatkuvuussuhteessa siihen, mitä se mielii jatkaa ja olla jatkamatta.

Paitsi läksiäiset, nämä juhlat ovat siis ennen kaikkea jatkot. Koen että oma tehtäväni päätoimittajana viedä eteenpäin, toteuttaa ja kehittää edelleen jo Miia Toivion, Teemu Mannisen ja Harry Salmenniemen ideoimia linjauksia. Olen saanut olla tekemässä lehteä kaikkien näiden kolmen päätoimittajan kanssa. Teemu piti aikoinaan tärkeänä kehittää lehteä journalistisempaan suuntaan. Vastapainoksi päätoimittajan jatkuvalle vaihtamiselle pyrimme nyt selkeyttämään lehden perusrakennetta kolmen vakituisen juttusarjan avulla. Miian päätoimittajakaudelta, Teemun ja Juhana Vähäsen toimittajakaudelta on peräisin myös ”Tuli&Savu pakki”-palsta, joka ilmestyi muutamia kertoja vuoden 2005 numeroissa ja jonka elvyttää tästä numerosta lähtien ilmestyvä ”tulentekoa”-palsta. Toisen vakituisen Runo&Kuva-palstan idean taas keksi Harry Salmenniemi: numeroittain ilmestyvä visuaalista ja kuvan kanssa seurustelevaa runoutta esittelevä palsta jatkaa ja syventää visuaalisen runouden teemanumerossa (2/06) esiteltyjä teemoja. Ensimmäisen Runo&Kuva palstan runo on yksi juhlanumeron viidestä juhlarunosta: juhlanumeron taittajien Janine Rewellin ja Lotta Niemisen valokuva-asetelma juhlistaa Tuli&Savun jo viidettä vuotta jatkuvaa yhteistyötä Taideteollisen korkeakoulun graafisen suunnittelun opiskelijoiden kanssa. Alati vaihtuvien taittajien into ja innovatiivisuus tekee Tuli&Savusta sen, mitä se on; Viime kädessä juuri taittajat tekevät lehden.

Näiden kahden vakituisen palstan lisäksi haluamme päästää säännöllisin väliajoin myös erilaiset lukijat ääneen – lukijan kuuleminen, lukemisen pohtiminen on ollut erityisesti Miia Toivion sydämen asia.

**

Selaillessani lehtiä pysähdyn lukemaan uudelleen ja uudelleen Jean-Michel Espitallierin runomanifestia ”Avantgarden jälkeen”, jonka Elina Siltanen on Tuli&Savu 2/06:een hienosti suomentanut:

Avantgardejen jälkeen kuin taistelun jälkeen, kuin vedenpaisumuksen jälkeen tai kuin rakkauden jälkeen, tai kuin sodan jälkeen tai kuin rakkauden jälkeen, tai kuin sateen-jälkeen-kaunis-ilma tai kuin juhlien jälkeen […]. Avantgardejen jälkeen sanoa että olemme taas keksimässä, etsimässä ja että jos työkalut ovat muuttuneet, jos ohjelmat uudistuvat, ja jos aikakausi siirtää vihollisen tieltä, jää hullu tarve valmistaa turhaa jauhavia sanamyllyjä ja saada ne pyörimään vastakkaiseen suuntaan, kuin dynamot, tuottaa virtausta turbiinien varjossa. Tietenkin se on kuva./ Ja sitten, jatketaan. Sitoumuksitta. (T&S 2/06)

Manifestiruno tuntuu kiteyttävän osuvasti sen yhä jatkuvan krapulan, josta sekä Timo Hännikäisen ”kokeellista runoutta” kritisoiva kirjoitus Nuoren Voiman Runous-numerossa (1/08) että monet ”kokeellisiksi” kutsutut runoilijat tuntuvat kärsivän. Olipa Hännikäisen mielipiteistä mitä tahansa, hän on ainakin armoitettu keskustelun herättelijä.

Muun muassa Miia Toivio reagoi omassa pääkirjoituksessaan Hännikäisen kirjoitukseen ja esittää, että olisi aika alkaa päivittää klassisten avantgardejen poetiikkaa ja täsmentää sitä, missä suhteessa nykyinen uusavantgardistinen kirjoittaminen ja pyrkimykset ovat aiempiin kokeellisuuksiin.

Päivittämisen lisäksi tahtoisin toivottaa tervetulleeksi myös malttia pureskella ja sulatella vaikutteita hitaammin ja perusteellisemmin. Kun esimerkiksi taiteen arvottamisessa käytetyt argumentit tuntuvat usein olevan kotonaan pikemminkin 1800-luvun alku- kuin loppupuolella (eikä tämä ole moite!), tuntuu murina, että jokin asia tehtiin tai keksittiin jo 1960-luvulla, jotenkin höpsöltä. Vaikka henki ehtii tuottaa neljässä kymmenessä vuodessa hirveän määrän kotkotuksia, on neljänkymmenen vuoden takainen taiteellinen ajattelu usein vielä hyvinkin ajankohtaista. Ja pienemmässä mittakaavassa: vaikka viimeisten vuosien aikana Tuli&Savu onkin kiihdyttänyt muutosta ja tuonut uusia ja uusia vaikutteita maahan, ei edellinen lehti lakkaa olemasta tuore seuraavan numeron ilmestyessä. Kääntäjillä ja kulttuurintuojilla on edessään loputtomasti työsarkaa – silti paljon on jo tehty. On mihin palata, missä hidastella.

Henriikka Tavi

Johanna Venho

LOPPUKESÄSTÄ KÄVIN VILNASSA. Kaupunki pursusi kukkia, oli neitsyt Marian taivaaseenastumisen päivä ja kaduilla kulki naisia kimput kainalossa. Donelaitiksen patsaan jalustallekin joku oli jättänyt pari pietaryrtin vartta. Valokuvasin sivukujia, ja jostain kuuluvaa resitointia seuraten päädyin rähjääntyneeseen kirkkoon, jossa itse kasattujen rakennustelineitten takana pieni ortodoksinen veljeskunta piti palvelusta. Telineet tekivät vaikutuksen: käsipelillä sahattua ja veistettyä pattinkia, lautaa ja männynrunkoa kolmisenkymmentä metriä korkeana rakennelmana täytti koko kirkkosalin kupoliin asti.

Varsinainen opintomatka on ollut tämän numeron teko. Kirjallisia ryhmittymiä ei meillä nouse samaan tahtiin kuin vaikka naapurissa Virossa, mutta on kohottavaa nähdä miten paljon Tulen&Savun ympärille kertyy ihmisiä, jotka ovat valmiita kirjoittamaan, kääntämään ja arvostelemaan omasta halusta ja kiinnostuksesta kieleen ja runoon. Tämän lehden baltialaisista runoilijoista osa oli Suomen Turussa Littera Baltica -kokouksessa lokakuun puolivälissä, ja heitä saattoi tavata ja kuulla myös Turun kirjamessuilla.

Leila Joutsen kirjoittaa, miten liettualaisella kirjallisuudella on ollut sitä itseään tärkeämpi tehtävä: kirjallisuus on pitänyt kansan ja kielen hengissä. Sama pätee kaikkiin Baltian maihin. Suomea vapaampi kustannuspolitiikka näissä maissa saa aikaan sen, että monet kukat saavat rehottaa ja rakennustelineitä on näkyvissä. Innostavaa: löytyy missä kiipeillä! Ei silti, runon aluskasvillisuus elää meilläkin sankkana ainakin päätellen lehteen tarjottujen runojen määrästä. Kieli liikkuu, vuoropuhelua syntyy; sitä tämä lehti saa osaltaan avittaa.

Tuli&Savu leimahtaa (ja pöllähtää) sittenkin, vaikka loppusyksystä tilanne näytti huonolta. Talousvaikeuksien (suom. rahan puute) takia jo kirjamessuille tähdätty lehti on maannut painossa tammikuulle asti. Lopulta teimme päätöksen panna samojen kansien sisään vuoden 2000 kolmannen ja neljännen numeron. Lehdessä ensimmäisenä oleva numero on siis se, jonka alun perin piti ilmestyä jo lokakuussa. Se on Baltia-erikoisnumero, jossa on käännöksiä Turun Littera Baltica -kokoukseen osallistuneilta runoilijoilta.

Pahoittelen, että tilaajat ovat joutuneet odottamaan lehteään näin pitkään.

Väitän, että 60- ja 70-lukujen poliittisen yksisilmäisyyden ja tästä seuranneen kommunismin häpeän takia suomalaisessa runouskeskustelussa on pitkään vallinnut jonkinlainen poliittisen naivismin kammo, saarnaamisen pelko. Suurin synti, jonka runoilija voi tehdä, on uhrata yleisösuhteensa saarnatakseen narsistisesti omaa henkilökohtaista maailmankatsomustaan. Seurauksena on syntynyt tilanne, jossa yhteiskunnallinen voi tarkoittaa vain epä-älyllisyyttä ja anti-elitistisyyttä (Turun koulukunta) tai sitten, että kaikki yhteiskunnallinen on älyllisesti arveluttavaa ja esteettisesti epärehellistä (Helsingin koulukunta). Toisin sanoen on olemassa vain kahdenlaista runoutta: Suuren yleisön runoutta, joka käsittelee ”tavallista elämää” ja tekee runoilijan persoonallisuudesta tärkeämmän kuin runoista itsestään, ja pienen yleisön runoutta, joka tavoittelee esteettistä täydellisyyttä ja runoilijan katoamista runojensa tieltä. Molemmille näistä runouksista ”poliittisuus” olisi jotain, joka ei palvele runon tai runoilijan yleisösuhdetta vaan runoilijan omaa, dogmaattista saarnaamisen tarvetta. Tällöin kuitenkin runouden henkilökohtaisuus väistämättä menetetään.

Tämän henkilökohtaisuuden paradoksin seurauksena on ollut se surullinen tosiasia että monet maailmanrunouden virtaukset on meillä ymmärretty lähtökohtaisesti täysin väärin. Hyvä esimerkki on viime aikojen anteeksiantamattoman löysä keskustelu language-runouden luonteesta ja merkityksestä, johon Tuli&Savu on ollut valitettavasti osaltaan syypäänä. Kielirunoutta käsitellyt erikoisnumeromme ei tuonut riittävän selvästi esille sitä, kuinka juuri henkilökohtainen poliittinen katsomus oli ja on liikkeen taustalla. Jos kielirunoudessa onkin kiinnitetty huomiota muotoon ja pyritty purkamaan tekijän, tekstin ja maailman välistä läpinäkyväksi luultua suhdetta, tämän pyrkimyksen taustalla on aina ollut selkeä motivaatio, pyrkimys ilmaista jotain aidosti henkilökohtaista, eikä suinkaan ”leikkiä” tai ”kikkailla” nihilistisesti. Silloinkin kuin leikki vaikuttaa päällimmäiseltä motivaatiolta, sen tarkoituksena on herättää kysymys siitä, miten ja miksi runoja luetaan, ja tämä kysymys on aina luonteeltaan sekä syvästi henkilökohtainen että perustavalla tavalla yhteiskunnallinen: Miksi instituutiomme ovat sellaisia kuin ovat? Miksi arvomme ovat sellaisia kuin ovat? Ovatko runon ja lukijan väliset suhteet samanlaisia kuin kansalaisen ja yhteiskunnan väliset suhteet?

Poliittisen runouden keskeinen väline on siis poliittisen radikalismin keskeinen väline, itsestäänselvyyksien ja ennakkoluulojen tiedostaminen. Koska näitä välineitä ei olla ymmärretty, ”kielirunoudesta”, ”kokeellisesta runoudesta” ja ”avantgardesta” on tullut suomalaisessa runouskeskustelussa tyhjiä astioita, joihin on voitu kaataa milloin mitäkin harhaluulojen litkuja. Väärinymmärtäminen muistuttaa muodoltaan muita ennakkoluulojamme, varsinkin suomalaista ”maassa maan tavalla” -rasismia. Runouden neekereiden muotoon (heidän tapaansa puhua, olla, elää) ei tarvitse tutustua eikä sitä tarvitse hyväksyä, koska suomalaiset tavat ovat parempia, ja vieraiden on sopeuduttava niihin. ”Kokeellisia runoilijoita” tulee käsitellä akateemisina elitisteinä, jotka pyrkivät teksteissään ainoastaan kuvittamaan filosofisia teorioitaan. Toisaalta meillä on ”katurunoilijoita”, joita ei tarvitse eikä voikaan käsitellä muuten kuin heidän persoonallisuutensa kautta. Se miten heidän runonsa on tehty ja mitä niissä sanotaan on yhdentekevää. Analyysi paljastaa sen, että kaikki runous on neekerin asemassa, koska se poikkeaa valtavirran valkoisesta proosasta ja sen arvoista: koreilemattomasta ja ongelmattomasta tosiasioiden raportoinnista. Sekä pelkistämällä pahoinpitely että kiittämällä alistaminen ovat tehokkaita sorron muotoja, jotka ylläpitävät runouden ja proosan salaista rotuerottelua, ja parasta niissä on, ettei väkivallantekijä itse ole tietoinen siitä mitä tekee. Ongelma onkin rakenteellinen keskustelumuotojen vaihtoehdottomuus, johon on äärimmäisen hankalaa puuttua.

Nicole Brossardin manifesti, josta tässä numerossa julkaistaan sen jälkimmäinen osa, on hyvä esimerkki paitsi language-liikkeen myös kansainvälisen runouskeskustelun tavasta ymmärtää runon poliittisuus juuri muodon kysymyksenä, ja muoto ennen kaikkea identiteetin monimutkaisena itseilmaisuna ja haastamisena. Rasistisella, homofobisella, naisvihamielisellä ja muilla sortavilla puhetavoilla on tietty identiteetin ilmaisua lannistava muoto, ja tämän muodon käsitteleminen ja purkaminen on poliittisen runouden keskeinen väline. Tämä ei tarkoita, että sorruttaisiin esteettiseen epärehellisyyteen tai käytettäisiin poliittisuutta esteettisen narsismin oikeuttavana tekosyynä. Brossardin viesti ei ole se, että runoilija on poliittinen silloin kun on löytänyt metodiaan puolustavan teorian vaan että runoilija on poliittinen silloin kun ilmaisee itseään kaikkein vilpittömimmin. Sama pätee William Blakeen, Hal Judgeen, Hideo Ogumaan, Ville Hytöseen, jokaiseen tämän numeron kirjoittajaan. On lukijan vastuulla, haluaako hän kuunnella tätä henkilökohtaista itseilmaisua vai ei. Runouden lukeminen ei ole eikä saa olla helppoa. Sen tulee haastaa sovinnaiset ennakkoluulomme ja sen tulee vaatia muutosta, aina ja kaikkialla.

Harry Salmenniemi

TÄMÄN NUMERON RUNOSSA Ron Padgett kirjoittaa peräpukamistaan, Ray Fralossy varoittaa lukijaa lukemasta runoaan väärinpäin ja Philip Nikolayev lämmittää sukkansa mikrossa. Samaan aikaan Julianus vinoilee skeptikko Pyrrhonin haudalla kuoleman ehdottomasta todellisuudesta – ja Strato syyttää tuntematonta kaunotarta impotentin kaupunginmuurin kiusoittelemisesta.

Vaikka on ilmiselvä klisee huomauttaa siitä, kuinka vähän tekstin aiheet tuntuvat muuttuneen muutamassa tuhannessa vuodessa, sisältyy ajatukseen silti jotakin lohdullista. Huumori ja nauru, jotka runonluennassa usein unohtuvat vakavamman aineiston varjoon, kaikuvat tässä numerossa raikkaina sekä nykylyyrikoiden että antiikin tunnettujen ja tuntemattomien mestarien runoudessa.

Päivälehden museossa esillä olevassa kulttuurilehtinäyttelyssä tulee oivallisella tavalla esiin se, miten jokainen kulttuurilehti heijastaa ja vastustaa aikaansa omalla tavallaan. Runouslehti, niin kuin mikä tahansa alakulttuuria edustava lehti, on vahvimmillaan silloin kun se uskaltaa todella haastaa valtakulttuurin vuoropuheluun pelkäämättä tehdä itsensä naurunalaiseksi – ja joskus paljastaakseen typeryyden on itsekin esitettävä typerää.

Vaikka Tuli&Savu on perinteisesti painottanut uusia virtauksia ja uutta runoa, ei ole lainaan pahitteeksi välillä kulkea kohti juuriamme ja katsoa, millaisesta perinteestä ponnistamme nykypäivään ja huomiseen. Viime kädessähän juuri uusi ymmärryksemme menneisyydestä luo uutta, ja runoutemme on jatkuvaa vanhan tulkintaa, päällikirjoitusta, kopiointia, kapinointia, apinointia ja varastamista.

Silloin kun ympäröivä kulttuuri kulkee kohti ennen näkemätöntä historiattomuutta, tuntuu velvollisuudeltakin mennä kauas menneisyyteen ja toisaalta nostaa esiin nykypäivän kirjoittajia, jotka luovat siltaa vanhan ja uuden välillä. Kyky terävään kulttuurikritiikkiin on harvinainen ja yhdistää suuria runoilijoita ja kuolemattomia säkeitä toisiinsa. Nauru esittäytyy siinä etäisyytenä, jonka järkevä ihminen säilyttää ympäristöönsä yhtä lailla antiikin Kreikassa kuin nykypäivän Suomessakin.

On lohdullista nähdä, ettei suomalainen nykylyyrikko seiso tyhjän päällä vaan että hänen allaan, edessään ja takanaan on merkittävä runouden perinne, johon yksi runoilija kätevästi hukkuu. Yksi lukija ja yksi runoilija ei ole mitään, mutta yhdessä olemme koko runouden perinne alusta tähän asti ja edemmäs. Meillä on aina ollut lukemattomia syitä antaa itsemme hetkeksi unohtua ja päästää runous huvittamaan meitä ja parodioimaan omaa aikaamme.