Pääkirjoitukset


Peli

26.10.2017 :: Artikkelit, Pääkirjoitukset

Roger Caillois määritteli teoksessaan Les jeux et les hommes pelin toiminnaksi, joka on vapaata, ympäristöstään eristettyä, epävarmaa, tuottamatonta, säännöllistä ja fiktiivistä. Oulipon jäsen Laurent Nunez totesi myöhemmin eräässä pääkirjoituksessa, että kirjallisuus täyttää kaikki nämä ehdot. Oulipo organisaationa on keskittynyt tuottamaan luovuutta kohostavia sääntöjä ja rajoitteita, jotka tekevät rinnastuksesta ilmeisen. Vapaus ja säännöt edellyttävät toisiaan. Huomattavaa on, että le jeu on ranskaksi sekä peli että leikki. Kirjallisia pelejä ei liene hedelmällisintä rinnastaa ammattilaisurheiluun. Mutta mitkä ovat kirjallisen leikin säännöt, siis ne joita kukaan oulipolainen ei kirjoittanut ylös?

» Lue lisää

Share

Laina

1.8.2017 :: Artikkelit, Pääkirjoitukset

Kate Zambreno kirjoittaa fragmentaarisessa romaanissaan Heroines modernismin suurnimien vaimoista ja tyttäristä, joilta kirjailijat lainasivat teoksiinsa materiaalia, mutta jotka jäivät pitkälti historiankirjoituksen marginaaliiin yhtäältä epärelevantteina, toisaalta hysteerikoiksi patologisoituina. Zambrenon teos piirtää kuvaa lainaamiseen liittyvän angstin aivan tietystä ulottuvuudesta: lainaamisen kohteen samanaikaisesta hyödyntämisestä ja hylkäämisestä.

» Lue lisää

Share

Romantiikka?

18.5.2017 :: Artikkelit, Pääkirjoitukset

Romantiikasta käytävää keskustelua leimaa usein tietty ajaton, platonilainen aura, mutta siitä lienee helpointa puhua konkreettisten historiallisten esimerkkien avulla. Liikkeen koko potentiaali ja tämän päivän hennot kukinnot jäävät helposti kätköön, kun vakiintuneet ajatukset jyräävät näyttämölle. Kansallisromantiikka ja valtion idea; romanttinen rakkaus ja avioliittoinstituutio; kaukokaipuun romantiikka, imperialismi ja sen Toinen; ränsistynyt linna, kummitteleva neito ja menneisyys. Vaikka romanttinen impulssi on liittoutunut monien instituutioiden kanssa, on mahdollista, että näiden julkisivujen taakse kätkeytyy jotain yksilöllisempää. Sellainen kaavoihin taipumattoman itseilmaisun ja taiteellisen anarkian maailma, jossa subjekti kokeilee erilaisia voimia, sulautuu niihin tai kamppailee niitä vastaan.

» Lue lisää

Share

Käännös

7.3.2017 :: nro 87, Pääkirjoitukset

Suvi Ahola käsittelee lauantaiesseessään (”Vikkelästi klassikoksi”, 29.10.2016) WSOY:n verkkoäänestystä, jossa valittiin kustantamon katalogista kaksitoista klassikkoa. Suomalaisten arvostama kirjallisuus näyttää olevan entistä kansainvälisempää, sillä laajasti käännetyt Mika Waltari ja Tove Jansson ovat kiilanneet Väinö Linnan ohi, ja 2000-luvun tekijöistä listalle ovat nousseet Tuomas Kyrö ja Sofi Oksanen. ”Oksanen ja Kyrö ovat tunnettuja muuallakin kuin Suomessa”, Ahola kirjoittaa. ”Käännökset merkitsevät, että sisältö ylittää kulttuurinsa rajat”.

 

Rajojen ylitystä käytetään kansainvälisessäkin keskustelussa usein metaforana maailmankirjallisuudelle, joka oletetusti liikkuu kevein kantamuksin jonkinlaisessa universaalissa, esteistä ja väärinymmärryksistä vapaassa jetset-maailmassa. Tämä vapaan markkinatalouden näennäisutopia löytyy lentokenttien kirjapisteistä ja Amazonin asiakassuosituksista: siellä kääntäjät välittävät täsmällisiä viestejä ja koskettavia tarinoita kulttuurista toiseen, eikä epämukavia kysymyksiä kulttuurisesta vallasta ja hegemoniasta tarvitse esittää.

 

» Lue lisää

Share

Laitos

28.9.2016 :: Nro 86, Pääkirjoitukset

Chicagon metropolialueen synty kietoutuu erottamattomasti yhteen teollisen lihantuotannon kanssa. Erilaiset tehokkuutta lisäävät teknologiat, kuten hyperfunktionaalinen purkamislinja ja jäähdytetty junavaunu, mahdollistivat teollisen solmukohdan, jonka kanssa pienempien paikkojen oli helppo kommunikoida. Yhdysvaltain kolmanneksi suurimman kaupungin rakentumisen taustalta voidaankin hahmottaa inhimillisten intentioiden lisäksi monenlaisia sattumanvaraisuuksia ja aineellisia olosuhteita.

Perinteisesti kaupunki on kiteytynyt kuvaan kadusta toiminnan tilana, ja laajemmin katu on toiminut vertauskuvana kaikelle poliittiselle toiminnalle ja vastarinnalle. Kuvan retorinen voima on nähtävissä esimerkiksi ranskalaisen Nuit debout’n kaltaisissa liikkeissä, jotka käyttävät historian leimaamia tiloja näyttääkseen, että hallinto ei omista niitä – instituution omistamaa symbolista tilaa käytetään sen kyseenalaistamiseen. Torilla öisiä avoimia kokouksia pitävä joukko tuo esiin, että ulkoisten tunnustensa takana valta on vain joukko ihmisiä, kuin pölyisiä merkkejään hypisteleviä filatelisteja.

Inhimillistä toimijaa korostava kadun metafora on kuitenkin riittämätön, jos metropolin ymmärretään koostuvan lukemattomista elollisista ja ei-elollisista toimijoista, joiden verkostot kietoutuvat yhteen.

Ihmisten täyttämien katujen sijaan katse olisikin suunnattava niihin aineellisiin olosuhteisiin, joita emme ole tottuneet ymmärtämään aktiivisina toimijoina vaan pikemminkin passiivisena kulissina inhimilliselle historialle. Mitä tiilet, viemärit ja sähköjohdot kertovat tilasta ja miten ne osallistuvat niihin monimuotoisiin kokonaisuuksiin, joissa myös ihmiset toimivat?

Modernin teknologian ja sosiaalisen median aikakaudella kysymys paikasta ei enää koske vain fyysistä sijaintia vaan tilaa toimintaa tuottavan käytänteenä ja siihen elimellisesti liittyvä koodautumisen alustoja.

Nykyrunouden piirissä kysymys aineellisista reunaehdoista on noussut etualalle muun muassa konseptualismin ja digirunouden toimesta. Perinteisesti ulkokirjallisiksi ymmärretyt seikat korostuvat muun muassa kirjaobjektia korostavassa runoudessa.

Ajatus materiasta jonain kiinteänä ja pysyvänä on jo luonnontieteellisesti kyseenalaistettavissa, mutta sosiaalitieteteissä ja taiteentutkimuksessa käsitys passiivisesta aineesta on iskostunut syvälle. Teoksessaan Aineellinen yhteisö  (2008) Turo-Kimmo Lehtonen purkaa käsityksiämme materiaalisuudesta ja materialismista ja ehdottaa, että kiinteän aineen sijaan materiaalisuutta olisi ajateltava Bruno Latourin ja Michel Serresin hengessä suhteena, liikkeenä, jossa inhimillinen ja ei-inhimillinen muodostavat lomittaisia toiminnan konteksteja.

Kyse on ennen kaikkea etiikasta. Kuten uuteen vitalismin traditioon sitoutuva Jane Bennet esittää, ”kuva kuolleesta ja läpeensä instrumentalisoidusta materiasta ruokkii inhimillistä hybristä ja maailmaa tuhoavia fantasioitamme valloituksesta ja kulutuksesta”.

 

Keskustelu runouden aineellisista olosuhteista on eettinen myös jokapäiväisemmässä merkityksessä. Pääministeri Juha Sipilä on sanonut niukkuuden lisäävän luovuutta perustellessaan hallituksen koulutuspolitiikkaa. Aikana, jolloin heräämme hyvinvointiyhteiskunnan uhanalaisuuteen, tulee yhä tärkeämmäksi pohtia laitosten roolia: miltä yhteiskuntamme näyttäisi ilman kansainvälisiä sopimuksia, kirjastoa, yliopistoa, kulttuurisäätiöitä – ja ennen kaikkea, mistä luovuus syntyy?

Ville Luoma-aho kysyy esseessään, miten jokin niin hidas ja taloudellisesti tuottamaton kuin runous voi elää viipaloidun ja kiihdytetyn ajan tulospaineissa? Luoma-ahon mukaan runoudella ei ole varsinaisesti kysyntää, mikä tekee siitä periaatteessa vapaata suhteessa järjestelmän tuotantopaineisiin. Toisaalta kysymys toimeentulosta vaatii runoilijalta jatkuvaa performanssia rahoittajien ja järjestelmän suuntaan, mikä väistämättä laitostaa hänet. ”Kenenkään ei ole syytä rikkoa rinnakkaiskontrollin kauhun tasapainoa ja lähteä kiistelemään mahdollisista esteettisistä eroista tai arvottamisesta, sillä kaikki ovat toimeentulonsa ja ylipäänsä esillepääsynsä kautta riippuvaisia yleisestä hyvästä hengestä”, Luoma-aho kirjoittaa.

Eetu Virenin esseessä Kirjallisuus ja kommunismin tila käännetään päälaelleen totunnainen käsityksemme kapitalismista kysymyksenä ajasta: ”Entä jos emme tarvitsisikaan ‘lisää aikaa’ vaan tilaa, jossa järjestää aika uudestaan? Tässä ontologinen kysymys ajan ja tilan suhteesta saa suoran käytännöllisen merkityksen kumouksellisten liikkeiden toiminnassa.”

Tässä hengessä tila – jollaisena myös runous voidaan hahmottaa – voidaan nähdä konkreettisena mahdollisuutena ajatella toisin, tehdä toisin.

 

Keväällä menehtynyt taiteilija ja kriitikko Erkki Pirtola on esimerkki toimijasta, joka pyrki taiteessaan toisenlaiseen ajatteluun ja uusien tilojen luomiseen, kuten Outi-Illuusia Lilja esittää esseessään Ahmiva runoilijan katse.

Tilan ja vallan kysymyksiä lähestytään niin ikään Juha-Pekka Kilpiön esseessä Itsetuhon kestävöinti – (an)arkiston poetiikkaa, joka pohtii arkistoa yhtäältä poetiikan mallina ja toisaalta tiedon materiaalisena sedimenttinä. Kuten Kilpiö Michel Foucault’ta lainaten toteaa, arkisto ei ole paikka tai instituutio vaan siitä riippuu, mitä on mahdollista sanoa; arkisto taksonomiana on, Donna Harawayta mukaillen, “kytköksellinen aineellinen käytäntö”.

 

Myös runous itsessään voidaan nähdä tilana, joka paitsi ottaa muotonsa sivun spatiaalisessa maastossa, myös sitoutuu tiettyihin ajattelun prosesseihin. Millainen kirjallinen tila oli romanttisen runouden kokeellinen lajihybridi, kysyy Auli Särkiö esseessään Romantiikan kapina eli luovuuden synty taistelussa klassismia vastaan, joka hahmottelee uudelleenluentaa moneen kertaan ja erilaisin tarkoitusperin kanonisoiduista romantikoista. Teksti lähestyy kysymystä muodon ja kokeellisuuden suhteesta ja muistuttaa, että kapina — niin kirjallinen kuin yhteiskunnallinen — on kaikkea muuta kuin helppo tehtävä. Samoilla jäljillä on Jonimatti Joutsijärvi, joka puolestaan esittelee viime vuosina suositun fragmentaarisuuden ilmenemismuotoja kotimaisessa nykyrunoudessa.

 

Kesän taittuessa syksyyn ja kolmannen kvartaalin pyörähtäessä käyntiin toivotamme lukijoille viihtyisiä hetkiä Laitos-numeron parissa. Vuoden viimeinen lehti ilmestyy ennen joulua, ja se on teemaltaan Käännös.

 

Anna Tomi

Vesa Rantama

Share

Esine

28.9.2016 :: nro 85, Pääkirjoitukset

Vuonna 1935 psykologi Clark-Trimble suoritti tärkeän kokeen. Hän asetti lattialle neljäsataa matonpalasta laadun mukaan järjestettynä, aina karkeasta ovimatosta mittaamattoman arvokkaaseen kiinalaiseen silkkiin. Kokeen aikana kankaiden päälle pudotettiin marmeladilla voideltuja paahtoleivänpalasia, ja tulos tilastoitiin: kankaan arvokkuuden havaittiin korreloivan poikkeuksetta sen kanssa, putosiko leipä marmeladipuoli ylöspäin vai alaspäin. Mitä kalliimpi matto, sitä varmemmin se tahriintui hilloon.

 

Kokeen tarkoitus oli todistaa oikeaksi psykologin teoria esineiden perimmäisestä vihamielisyydestä ihmisiä kohtaan. Clark-Trimblen kokeen esitteli humoristi Paul Jennings vuonna 1948 teoksessa, jossa hahmotteli resistentialismiksi (latinan res, ‘esineet’ ja ranskan resister, ‘vastustaa’) nimeämänsä hupifilosofian, joka niin ikään pyrki selittämään katoavien avaimien ja särkyvien lasien pahantahtoisuutta.

 

Viime vuosikymmeninä hyvin erilaista esinteoriaa kehitelleen Bill Brownin sanoin voisi todeta, että milläpä ajalla ei olisi ollut omanlaistaan pakkomiellettä esineistä.

 

Jo viktoriaanisen ajan olohuoneet ja romaanit pullistelivat nupullaan olevan kulutuskulttuurin ylenmääräistä tavarapaljoutta, mutta kulutukseen liittyvät fantasiat värittyivät kauhulla mahdollisuudesta, että ihmiset eivät hallitsekaan esineitä vaan esineet ihmisiä. Ei ole sattumaa, että aineellisen elämän hylkääminen on kautta aikojen nähty ainoana mahdollisuutena ihmiselle, joka mielii keskittyä ajatteluun — objektien vähyys on nähty subjektin mahdollisuutena tulla esiin.

 

Askeesin ihanne ja muodon minimalismi ovat modernin yltäkylläisyyden luonteva vastinpari, funktionaalisuuden ajatukseen verhoutuneena. 1900-luvun avantgardistinen runous haaveili tehokkaan koneen tavoin toimivasta taiteesta, ja funktionalistinen arkkitehtuuri pyrki rakentamaan asumiskoneita. “Höyrykoneen, lentokoneen, automobiilin nimeen vaadimme oikeutta terveyteen, logiikkaan, rohkeuteen, harmoniaan, täydellisyyteen“, kiteytti Le Corbusier taylorilaisen tehokkuusajattelun kosmis-harmonisen klangin. Bauhausin teolliset muotoilijat pyrkivät suunnittelemaan käyttöesineitä, jotka eivät tarvitse manuaalia, vaan kertovat muodollaan oman käyttötarkoituksensa.

 

“No ideas but in things”, sanoi modernistirunoilija William Carlos Williams, tavoitteenaan kuvata esineitä sinänsä. Mutta millaisia ajatuksia esineet kantavat mukanaan?  Ne välittävät viestejä, kertovat tarinoita, niihin kiteytyy ruumiillisa tapoja toimia, sanalla sanoen toimivat. Hankalampi tehtävä on sanoa jotain siitä, mitä esineet ovat. Ranskassa sotienjälkeisen massakulttuurin kynnyksellä Roland Barthes, Jean Baudrillard ja Guy Debord tutkivat, miten esineiden materiaalisuuden sijaan meille tarjoutuukin kuvia: kuluttajan halua ja fantasioita; näköaistiin pohjaavassa kulutuskulttuurissa tuntuu olevan mahdotonta ajatella esineitä itsessään, ei vain suhteessa ihmiseen.

 

Olemme tavaroiden ympäröimiä, sotkeutuneita esineisiin, mutta siinä ei ole mitään uhkaavaa. Esineiden materiaalisuus ei ole mitään ihmiselle vastakkaista vaan likeistä, limittäistä. Kiasmassa maaliskuussa auenneessa Jani Ruscican näyttelyssä neuvostomallinen soittorasia ja Walter Benjaminin ideoima radiolaite seisovat kärsivällisesti paikoillaan, kunnes tietyin väliajoin antautuvat vuorovaikutukseen taiteilijan kanssa.

 

Runokirjojen esineluonnetta on viime aikoina alleviivannut Suomeenkin rantautunut vihkomuoto. Aikamme chapbookia leimaa yhtäältä pelkkyys ja minimalismi (vanhat runot vihkoon ja uutta päin!), toisaalta vapaus kokeilla. Ylipäätään uusi kotimainen runous tutkii omaa materiaalista luonnettaan esimerkiksi kirjaesineen korostumisen kautta.

 

Mutta entä miten lähestyä esineitä runoissa? “Kenties lukemisessakin […] auttaisi siivoojan tai puhtaaksikirjoittajan ote”, ehdottaa Laura Oulanne esseessään Aistillinen nonsense: Herkät napit ja esinesanojen affektiivisuus. Oulanne pyrkii luentaan, jossa esineiden materiaalisuus ei katoa tulkinnassa. Kirjoittamisessa, kuten luennassa, korostuu sen ruumiillisuus ja affektiivisuus. Siivooja-lukija ei ole tekstin kuluttaja vaan toimija, Ian Bogostin sanoin puuseppä, joka osoittaa myös ajattelun olevan toimintaa.

 

Virpi Alanen on samoilla jäljillä esseessään Olemassaolon semiosiksen tihentymiä. Hän esittää, että runoutta voi ajatella melkein minkälaisen materian puitteissa tahansa: “Kuten puuta, kieltä voi veistää. Vuolla siitä lastuja. Ommella siitä kudottuja nauhoja. Tai kieltä voi muovata kuten savea, sulattaa kuten muovia, steariinia, tinaa, lunta, puhaltaa kuten lasia, saippuakuplia.” Runous voi olla paitsi vuolemista, myös keräilyä. Vekottimien, harvinaisuuksien ja rojun kerääntymistä tutkitaan Ralf Andtbackan Wunderkammer-teoksesta suomennetuissa runoissa, jotka rakentuvat 1500-luvulla syntyneen kuriositeettikabinetin teeman ympärille.

 

Niin ikään Kristian Blombergin esseessä Kirjaesineitä, virheitä, näppituntumaa selaillaan kirjallista kummallisuuksien kokoelmaa. Esseessä kirjaimellisesti tunnustellaan, miten kirjaesineiden tahattomat tai tahalliset taktiilit ominaisuudet merkityksellistyvät luennan horisontissa. Kirjan kannen tuntu, sivumäärän paino käsissä tai painovirheelliset aukeamat vaikuttavat lukemiseen ja saattavat häiritä sitä, mutta “[j]os kirjan mekanismia on vähänkin jäljellä, se edelleen tuottaa lukemista ja aihioita erilaisille tulkinnoille”, Blomberg kirjoittaa.

 

Runoesineen materiaaliset ominaisuuden nousevat pintaan myös lehdessä julkaistavissa Maarit Mustosen ja Laura Trennesin visuaalisissa runoissa, joissa kirjoituksen teknologia vuotaa osaksi runon semioottista kehikkoa. Mutta entä materiaalisuus, joka pakenee ulottuviltamme? Pauli Tapion kääntämässä Nikita Safonovin esseessä Tila jota ei ole kun se on puolestaan kysytään, miten nykymedian tuottamat virtuaaliset kuvat “asettavat kyseenalaisiksi käsityksemme esineestä ja materiaalisuudesta yleensä. Materiaalisuus lipeää käsistä, muuttaa jatkuvasti muotoaan ja hämmentää ihmistä, pakottaa hänet pohtimaan, mitä oikeastaan näkee edessään, ja upottaa hypnoottiseen matriisiuneen, kohtuun.”

 

Seuraavasta numerosta alkaen Juha-Pekka Kilpiö liittyy mukaan toimituskuntaan vastaamaan pääasiassa kritiikeistä. Lehden teema on Laitos, ja se ilmestyy elokuussa. Mainiota kevään korvaa!

 

Anna Tomi

Vesa Rantama

Share

Minä

22.2.2016 :: nro 84, Pääkirjoitukset

”Onko muodon vapaa moninaisuus mahdollista”, kysyi Mark Wallace Teemu Mannisen suomentamassa esseessä, joka julkaistiin vuonna 2005 Tuli&Savun numerossa leegio – minä olen monta. Keskeneräisyyttä, avoimuutta ja poediversiteettiä juhlineessa keskustelussa kaikui sama kysymys, joka oli piinannut kielikeskeistä runoutta jo kolmenkymmenen vuoden ajan: onko yksilöllistä luovuutta? Vai majaileeko runoutta tuottava potentiaali pikemminkin kollektiivin monimuotoisissa laskoksissa, leegioissa?

Neromyytin ja länsimaisen filosofian subjektikeskeisyyden traumatisoiva language-sukupolvi päätyi etsimään luovuutta jälkimmäisestä vaihtoehdosta: anonymiteetistä, yhteisöstä ja ruumiillisuuteensa juurtuneesta runoilijasta. Kuten kirjallisuudentutkija Shlomith Rimmon-Kenan on tiivistänyt, 1900-luvun filosofinen projekti liittyi ylipäätään subjektin hajauttamiseen, mikä tarkoitti yhtäältä sisäisen keskuksen poissaoloa ja toisaalta painopisteen siirtymistä persoonattomille systeemeille.

Toisin kuin teoreettiset esikuvansa jälkistrukturalistit, kielirunoilijat eivät täysin hylänneet yksilöä, joskin he halusivat paikallistaa sen aivan muualle kuin inhimilliseen tietoisuuteen: ruumiiseen ja materiaaliseen kieleen. Kielimaterialistisen poetiikan ydin olikin, että runoutta tehdään kielestä, ei ajatuksista. Yksilöllinen Minä antoi tietä häivytetymmille puhujuuksille, ja ajatus luonnollisesta puheesta oli pitkään pannassa.

 

» Lue lisää

Share

Ilmasto

21.1.2016 :: nro 83, Pääkirjoitukset

Ranskalaisfilosofi Luc Ferry päättää teoksensa Uusi ekologinen järjestys toteamukseen: “Kosmopoliittisuus ei enää ole nationalismin vastakohta – vaikka onkin suotava perityistä koodeista irtautumisen vaiheelle etusija perinteeseen nähden: ilman sitä ei olisi luomista, ei innovaatioita ja ihmisen omimmat merkit häviäisivät. Radikaaliekologian voittokulku yleisessä mielipiteessä mielestäni vaarantaisi koko henkisen maailman, koska siinä pidetään kulttuuria sosiobiologian tavoin luonnon jatkona. Kansanvaltaisen ekologian on nyt valittava raakalaisuuden ja humanismin välillä”.

 

Ferry pyrkii etsimään keskitien ratkaisua, joka mahdollistaisi irrottautumisen luonnon yksisuuntaisen hyväksikäytön perinteestä, mutta jossa toisaalta luontoa ei kuitenkaan ymmärrettäisi ihmisen kaltaiseksi oikeussubjektiksi, vaan kyse olisi yhä oikeusobjektista. Näkemyksineen hän kyseenalaistaa humanismin traditiota, mutta irtisanoutuu radikaaliekologian näkemyksistä ja haluaa säilyttää edelleen ihmisillä tietyn erityisaseman. Ferry katsoo, että ihmiskunnalla on mahdollisuus irtautua luonnonmukaisesta järjestyksestä juuri tietoisuuden ja kielen avulla, ja tämän erityisyyden nojalla hän peräänkuuluttaa ekologisesti tiedostavaa humanismia syväekologisen katsannon sijaan. Muita maapallon luonnossa olevia olentoja ja ihmistä erottaa hänen mukaansa historia ja kulttuuri.

 

» Lue lisää

Share

Elitismi

30.9.2015 :: nro 82, Pääkirjoitukset

Sana ’eliitti’ juontuu latinan kielen sanasta eligere, joka tarkoittaa valitsemista. Eliitin asema perustuu arvottamiseen, olipa kyse sosiaalisesta, poliittisesta tai makuun liittyvästä valta-asemasta. Valtaa edustava ryhmittymä mielletään ja / tai se mieltää itsensä valiojoukoksi. Tämä ”laadullisesti paras aines” sijaitsee aina hierarkian huipulla.

Poliittisen ja taloudellisen eliitin tunnistaminen on huomattavasti yksinkertaisempaa kuin maun eliitin nimeäminen. Taloudellisen eliitin muodostaa omistava luokka, ja poliittinen eliitti on yhteiskunnassa ylintä päätäntävaltaa pitävä taho, joka puhaltaa usein yhteiseen hiilipyttyyn taloudellisen eliitin kanssa. Maun eliitin kohdalla ”valiouden” kartoittaminen on vaikeampaa, sillä mitattavissa olevien materiaalisten resurssien sijaan kyse on myös aineettomasta vallasta, jota ei ole välttämättä artikuloitu yhtä selkeästi tiettyyn joukkoon kiinnittyväksi. Toki eräänlaisina mittareina voidaan käyttää esimerkiksi runoilijoiden saamia palkintoja ja apurahoja, mutta ne eivät kerro maun hierarkioista koko totuutta. Jos esteettistä valioutta mitataan ainoastaan julkisten tunnustusten kautta, viime kädessä hierarkia määrittyy palkitsevien tahojen äänen mukaiseksi. » Lue lisää

Share

Pohjapiirros

16.6.2015 :: nro 81, Pääkirjoitukset

Runotekstiä verrataan usein nuotteihin tai partituuriin: itse teos, runo, syntyy vasta lukijan kokemuksessa tai tulkinnassa. Paperia vasten piirtyvät säkeet mieltyvät luennan pohjapiirrokseksi, rakentamista odottavana ja ohjaavana hahmotelmana. Ajatus pohjapiirroksesta liittyy kysymyksiin tekstin tilallisuudesta ja sivuilta aistittavasta asetelmallisuudesta. Mittakaavat vaihtelevat sen mukaan, kuinka runoilija sommittelee kokoelmansa. Tässä numerossa pohjapiirros toimii mainittuja teemoja kokoavana käsitteenä ja samalla tienviittana laajempiin rakentamisen ja arkkitehtuurin kuvastoihin.

Runon ja rakennuksen analogiaa voidaan lähestyä ainakin kahdesta suunnasta. Yhtäältä runo on arkkitehtoninen kokonaisuus, jonka odotetaan noudattavan tiettyjä muotoiluperiaatteita. Tekstin on vähintäänkin pysyttävä koossa, vältettävä väärää geometriaa ja tarjottava lukijalle sekä kulkureittejä että tilaa hengittää. Muodon ulottuvuuteen liittyy likeisesti runon funktionaalisuuden eli käytettävyyden vaade. Funkkis-arkkitehti Le Corbusierin (1887–1965) teesiä, jonka mukaan talo on kone asumista varten (une machine-à-habiter), voidaan kaiketi soveltaa myös runouteen – tosin joskus teksti voi potkaista talon käyttöohjeita hallitsemattoman asukkaan pihalle. » Lue lisää

Share