Pääkirjoitukset


Basqueesh, Finnican, Hungulash

5.9.2018 :: Artikkelit, nro 94, Pääkirjoitukset

Kari Aronpuron kokoelmassa Gathandu (2005), jossa matkustetaan paljon ja käytetään useita kieliä, kerrotaan eräs monimielinen anekdootti:

 

Taiteessa ei ole ulkomaalaisia, huomautti
Constantin Brancusi André Bretonille
Closerie des Lilas’n kahvilassa Montparnassella
tämän esiteltyä Tristan Tzaran Zürichistä tulleeksi.

 

Varsinaisten repliikkien ohella Aronpuron tarjoama kontekstointi on oleellinen. Pikku runossa kohtaavat yhtäältä avantgarden ylirajaiset liittoumat, toisaalta tarkoin noteerattu paikka ja tilanne (hupaisaa sekin, että avantgardistit haastavat suomea). Sen sijaan valtion kaltaisille abstraktioille näiden välissä ei juuri ole käyttöä.

Käsittelemme tässä numerossa ylirajaista, monikielistä ja kieltenvälistä kirjallisuutta. Muita asiasanoja voisivat olla hybridiys ja nomadismi (à la Deleuze & Guattari). Varsinainen otsikkomme ”Maanpako” saattaa kuulostaa pahaenteiseltä, mutta se on tärkeä käsite myös kirjallisuuden kannalta. Syistä, jotka ovat jääneet jossain määrin hämärän peittoon, vuonna 8 jaa. Ovidius tuomittiin lähtemään Roomasta maanpakoon Tomis-nimiseen kaupunkiin (nykyisin Constanța) Mustanmeren rannalle. Hänen siellä kirjoittamansa runokokoelma Tristia alkaa omintakeisella puhuttelulla: se on osoitettu kirjalle itselleen ja ohjeistaa ja kannustaa sitä sen matkalla lukijoille. Tristia tuntuu edelleen ajankohtaiselta, koska se muistuttaa ja samalla performatiivisesti todistaa, miten kirjat kuitenkin liikkuvat maailmassa verrattain pitelemättä.

Maanpako oli olennainen topos myös modernisteille, ennen muuta James Joycelle. Kun Stephen Dedalus Taiteilijan omakuvassa nuoruuden vuosilta (1916) valitsee aseensa, joilla päästä Irlannin tuolle puolen, ne ovat ”hiljaisuus, maanpako, oveluus” (”silence, exile, cunning”). (Jotain oli kulkeutunut jopa suomalaiseen modernismiin, sillä Haavikon Synnyinmaa-kokoelmaan vuodelta 1955 sisältyy osasto ”Maanpako”.) Toisaalta on etuoikeutettua olla asemassa, jossa maanpaon voi valita. Edward Said huomauttaa esseessään ”Reflections on Exile” (1984), että maanpako on ajatuksena erikoisen vangitseva, kun ottaa huomioon, miten kammottavaa se on kokea. Niitäkin, joita se ei omakohtaisesti kosketa, maanpako kielessä ja kirjallisuudessa voi silti sysiä ajattelemaan kansallisen kontekstin ulkopuolella. Leevi Lehto kirjoittaa Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi” -esseekokoelmassaan (2017) ”sisäisestä maanpakolaisuudesta” ja ”suomenkielisestä maailmankirjallisuudesta”. Vasiten ristiriitaiset muotoilut muistuttavat, että on mahdollista operoida Suomesta käsin muttei ainoastaan yhdellä suomella: ”koska yhteistä maailmankieltä ei ole”, maailmankirjallisuutta voi olla ”kielien välisenä ja niiden ulkopuolella” – ja suomenkielisenäkin, kunhan ”emme kirjoita (ainakaan yksinomaan) suomalaisille”.

Transnationaalit kontekstit vaikuttavat olennaisesti myös teosten muotoon ja kielimateriaaliin, mistä yhtenä esimerkkinä Ezra Poundin magnum opus The Cantos. Kari Aronpuro on vastikään suomentanut siitä osan Pisan cantot. Julkaisemme hänen kääntäjän jälkisanoistaan otteen, joka taustoittaa Poundin monikielistä poetiikkaa. Niin sanottu angloamerikkalainen modernismikin on viime aikoina havaittu paljon sekoittuneemmaksi ja ylirajaisemmaksi kuin yleensä luullaan. Totta kyllä modernismi on suuressa määrin imperiumin myötäjuoksija ja sille velkaa leviämisensä ja klassikkostatuksensa. Jahan Ramazani kuitenkin argumentoi teoksessaan A Transnational Poetics (2009), että vaikutteet liikkuivat moneen suuntaan ja vastavuoroisesti. Esimerkiksi itäiset vaikutteet eivät niinkään sulaudu osaksi Poundin ja T. S. Eliotin tekstejä vaan säilyttävät jotain alkuperäisestä yhteydestään ja voivat tuottaa häiriöitä uudessa kontekstissa. Toisaalta taas sellaiset runoilijat kuten intialainen A. K. Ramanujan ja barbadoslainen Kamau Brathwaite omaksuivat modernismin fragmentaarisen, epäjatkuvan ja moniaineksisen runokielen, koska se oli osuva keino ilmaista nimenomaan postkoloniaalia kokemusta.

Teoksessaan Unoriginal Genius. Poetry by Other Means in the New Century (2010) Marjorie Perloff pitää yhtenä keskeisenä 2000-luvun runousmuotona niin sanottua eksofonista kirjallisuutta (exophonic writing) eli sellaista, joka on kirjoitettu jollain muulla kuin tekijän ensikielellä. Se voi tarkoittaa muutakin kuin romaanikirjailijoitten opportunistisia yrityksiä lyödä läpi kansainvälisillä markkinoilla kirjoittamalla keskitien englantia. Kiinnostavampi esimerkki on Cia Rinteen tuotanto, jossa kehitellään sellaisia runokeinoja ja ilmauksia, jotka vasta eksofonia mahdollistaa. Rinteen uusinta teosta l’usage du mot käsitellään kritiikkiosastossa.

Jonkin yhden kielen sisällä voi olla enemmän variaatiota ja suurempia eroja kuin kahden eri kielen välillä. Ja edelleen: mikä tahansa kieli voi ylittää valtioiden rajoja, ja jokaisen valtion alueella on aina enemmän kuin yksi kieli. Pierre Joris on esseissään kehitellyt ”nomadista runousoppia”: Sen mukainen runous kulkisi nimenomaan kielten poikki. Siinä ei käännettäisi vaan kirjoitettaisiin millä tahansa kielellä tai niillä kaikilla.

Monikielinen ja kieltenvälinen kirjallisuus tekee selväksi, että juuri muoto on poliittista. Koko Hubaran viimevuotinen esseekokoelma Ruskeat Tytöt esittää tästä osuvimman ohjelman ja myös vastaa siihen itse: ”Suomen kieleen mahtuu sanoja ja kirjoitusasuja muista kielistä, meillä on lääniä. Otetaan se käyttöön.”

Ylirajaisuus voi luonnehtia sekä tekijöitä ja heidän henkilöhistoriaansa että runouden keinoja, kielellistä tekstuuria ja yhteyksiä muihin teksteihin. Tämän numeron teksteissä molemmat puolet ovat läsnä. Pääjuttumme, kuuden kirjoittajan yhteishaastattelu, jossa käsitellään ylirajaista runoutta (ehkä paradoksisesti Suomen kontekstissa), on poikkeuksellisesti englanninkielinen. Anglohegemonia voi olla ongelma, mutta tässä tapauksessa käytännön sanelema valinta on myös osuva, koska englanti ei ole kenenkään osallistujan ensikieli.

Vergiliuksen ensimmäinen paimenlaulu lienee yksi kirjallisuuden klassisimpia kuvauksia maanpaosta, tai oikeastaan hyvästeistä maanpakoon lähtiessä. Julkaisemme siitä Niko Suomisen uuden, perinnetietoisen eli perinteitä yhdistelevän suomennoksen, jonka mitta on lainattu renessanssin Englannista. Kari Sallamaa on suomentanut Paul Celanin Tarusa-runon ja taustoittaa esseessään sen moniaalle ulottuvaa paikallisuutta. Tulilanka-palstalla tarkastellaan tällä kertaa laajempaa ajankohtaiskeskustelua, kun feministinen kirjallisuus on noussut uudella tavalla keskeiseksi puheenaiheeksi Latinalaisessa Amerikassa.

Zoila Forss on kirjoittanut runonsa – tässä suomen omistusliite onnekkaasti sallii huojunnan yksikön ja monikon välillä – kahdella kielellä, suomeksi ja espanjaksi. Vappu Kannaksen ja Shannon Maguiren kollaboraatio perustuu suomen ja englannin yhdistelyyn ja niiden väliseen vaihtoon ja kääntämiseen puolin ja toisin. Näissä tapauksissa ei tarvitse päättää, mikä on ”käännös”, mikä ”alkuperäinen”. Lehden kuvituksessa on käytetty materiaalina Karri Kokon visuaalista runoutta, aseemista kirjoitusta, jota ei voi pelkistää mihinkään yhteen kieleen.

Jos kovasti pinnistäen olisi kuulevinaan Joycen Finnegans Wakessä viittauksia suomeen (kuten sanassa ”Finnican”), voisi toivoa, että suomalainen kirjallisuus kykenisi lunastamaan ne ja saisi aikaan jotain kieliltään ja kieltensä määrässä toden teolla virtaisaa, sekasortoista ja mielellään käsittämätöntä. Kuten kahdenvälisissä tilanteissakin, se että jokin on aluksi käsittämätöntä molemmin puolin, voi päätyä tuottamaan aidointa vertaisuutta.

Seuraava numero ilmestyy vuoden lopulla. Sen teema on Veistos, ja siinä käsitellään esimerkiksi paperia, painettuja kirjoja ja muita kolmiulotteisia asioita. ”Gadji beri bimba”, kuten Hugo Ball sanoo, eli Tuli & Savu toivottaa hyvää syksyä ja antoisia lukuhetkiä!

 

Juha-Pekka Kilpiö

 

 

Share

Jokaiselle toukokuunsa mukaan

1.6.2018 :: Artikkelit, nro 93, Pääkirjoitukset

Vuonna 1940 ilmestyneessä klassikkoesseessään ”Historian käsitteestä” (Messiaanisen sirpaleita, 1989) Walter Benjamin kirjoittaa: ”Menneisyyden historiallinen esittäminen ei merkitse sen tunnistamista, ’kuinka oikeastaan on ollut’. Se merkitsee muistamisen hallitsemista sellaisena, jona se välähtää esiin vaaran hetkellä.” Benjaminin mukaan historiasta on esitettävä pysäytyskuva, se täytyy räjäyttää irti vakaasta ja yhdenmukaisesta jatkumosta. Vain siten voi käydä selville, mikä merkitys sillä on nykyisyydelle. Historioitsija ”ottaa vaarin siitä konstellaatiosta, jossa hänen oma aikansa liittyy tiettyyn aikaisempaan aikakauteen. Hän esittää näin käsitteen nykyajasta ’nyt-hetkenä’, johon on sinkoutunut messiaanisen sirpaleita.”

Tässä Tuli & Savun numerossa tarkastelemme vuotta 1968, erityisesti Pariisin toukokuun työläis- ja opiskelijamielenosoituksia. Niitä voi ajatella tavattomana tapahtumana, ainutkertaisena hetkenä, jonka jälkeen asiat ovat perustavalla tavalla toisin kuin ennen. 68:sta on toki kirjoitettu paljon – enemmän kuin vaikka vuodesta 1953 – muttei juurikaan kirjallisuuden ja runouden näkökulmasta. Yksi toukokuun iskulauseista kuitenkin kuului: ”Runous on kaduilla.” 68:n tapahtumat ovat myös hyvin olennaisessa mielessä kieltä ja kirjallisuutta, eikä tämä lainkaan vähennä niiden vaikutusta maailmaan.

Pariisin tapahtumiin vaikuttivat olennaisesti Kansainväliset situationistit (Internationale situationniste, IS), jotka toimivat vuosina 1957–1972 ja joita voi hyvällä syyllä pitää vuosisadan viimeisenä avantgarderyhmänä, ellei jopa ainoana. Toisin kuin suuri osa historiallisesta avantgardesta, situationistien ajattelu on säilyttänyt jotain häiritsevästä potentiaalistaan. Tuntuu, että edelleen on jotain vaikeasti sulatettavaa liikkeen päätöksessä ensin hylätä taide ja sitten lakata olemasta. Mutta jos situationistien tärkein tavoite oli ”päästä pois 1900-luvulta”, onko silloin mitään mieltä palata vuoteen 68 – nyt kun katukivien alla ei ole hiekkarantaa vaan helvetillinen serverifarmi? McKenzie Wark, joka teoksissaan The Beach Beneath the Street (2011) ja The Spectacle of Disintegration (2013) sysii situationistien ajatuksia eteenpäin, huomauttaa, että liikkeen perintö on kyllä alttiina halvalle mytologisoinnille ja jälkijättöisille latistuksille (eikö perintö sitä paitsi edistä pääoman kasautumista?). Kyse onkin siitä, miten jäljittää sellainen menneisyys, joka vastaa nykyisyyden vaatimuksiin, sellainen jonka voi ottaa käyttöön ja panna peliin.

Epäilemättä Pariisin kevään tapahtumia on jälkikäteen romantisoitu suhteettomasti, mutta yhtä hyvin niistä voi ottaa omaksi sen, että aito muutos on mahdollinen. Se vain tarkoittaa, ettei auta ryhtyä toistamaan toukokuuta vaan tilaisuuksiin on tartuttava kerta kerralta uudelleen ja aina tilanteen mukaan. Kreikkalaisilta tunnetaan kaksi aikaan viittaavaa käsitettä, kronos ja kairos. Kronos (josta kronologia) viittaa lineaariseen, tasaiseen ja mittauskelpoiseen ajankulkuun. Kairos sen sijaan käy normaalia ajanvirtaa vastaan. Se tarkoittaa tiettyä otollista hetkeä, jolloin mahdollisuuksien ikkuna avautuu ja muutos on käsillä – hetkeä jolloin on toimittava. Paras strategia on taktiikka.

Kirjallisuushistoriassa on viime aikoina noussut esiin annualisaatio eli metodi, jossa analyysi tarkennetaan yhden vuoden tapahtumiin ja teoksiin. Vuosi on totta kai rajauksena epäilyttävän siisti, eivätkä sen ääriviivat todellisuudessa pidä. Kuten Olli-Pekka Tennilä kirjoittaa Ololossa (2008): ”vuosi, sekin vuosi”. Esimerkiksi situationistien perustajajäsenen Guy Debordin teos Spektaakkelin yhteiskunta, joka vaikutti olennaisesti Pariisin tapahtumiin, oli ilmestynyt jo edellisenä vuonna. Vuosi voi kaikesta huolimatta olla kiinnostava mittayksikkö juuri siksi, että se tuo yhteen joukon ilmiöitä, joiden keskinäiset suhteet eivät ole ilmiselviä. Pariisin lisäksi mellakoidaan Bangkokissa, Chicagossa ja Mexico Cityssä. Annea Lockwood säveltää teoksen palavalle pianolle (pystypianolle, sillä se palaa kauniimmin kuin flyygeli), ja USA:ssa otetaan käyttöön yleinen hätänumero 911. Marcel Duchamp kuolee, Karl Ove Knausgård syntyy… Toivomme silti, että tämän numeron teksteistä ei hahmotu mitään kokonaiskuvaa vuodesta 68[1].

Anna Helle taustoittaa artikkelissaan Pariisin mielenosoituksia, joita voi pitää Friedrich Nietzschen termein ”epäajanmukaisena tapahtumana”. Niissä vaikutti jokin ennustamaton elementti, jota ei voi palauttaa ilmeisiin syy-seuraussuhteisiin. Tytti Rantanen jatkaa Pariisin tapahtumista mutta tarkentaa erityisesti siihen, miten ne vaikuttivat aikakauden kirjallisuuteen ja miten niihin reagoivat sellaiset tekijät kuten Maurice Blanchot ja Marguerite Duras. Julkaisemme myös situationistien omia tekstejä, varhaisen esseen ”All the King’s Men” (1963), joka tarjoaa parhaan esityksen heidän kieli- ja runouskäsityksestään, ja dokumentin suoraan tapahtumien ytimestä, 19.5.68 päivätyn ”Raportin Sorbonnen valtauksesta”.

Esittelemme 68 ilmestynyttä runoutta Sonja Åkessonilta ja Barbara Guestiltä. Harto Hännisen runon lähdeluettelosta löytyvät kaikki Suomessa tulloin julkaistut runokokoelmat. Olemme lisäksi koonneet ”Vuoden 1968 lukemistoon” muita samana vuonna ilmestyneitä teoksia; lukija keksinee niitä vielä lisää ja voi koostaa oman listansa. Henrika Ringbomin runokokoelma Händelser puolestaan luo vuoteen kiinnostavan kaksoisvalotuksen, sillä se on kirjoitettu 2009 mutta käyttää materiaalinaan Nya Pressen -aikakauslehteä, jota Ringbom luki lapsena 60–70-luvulla. Otteet on suomentanut Marko Niemi. Uutta runoutta nähdään V. S. Luoma-aholta, ja Tulilanka-palsta saa jatkoa, kun Ville Hämäläinen raportoi Satakieliklubilta.

Tämä numeron myötä Tuli & Savun toimitus on uudistunut. Allekirjoittanut päätoimittaa, ja toimitukseen kuuluvat Karissa Kettu ja Reetta Pekkanen. Kiitokset Vesa Rantamalle ja Anna Tomille sekä Tuomas Taskiselle ja onnea uusilla foorumeilla. Toimitukselle saa mielellään lähettää palautetta ja tarjota runoja ja juttuideoita. Seuraava numero, Maanpako, käsittelee ylirajaista, monikielistä ja kieltenvälistä runoutta. Järjestämme pian myös lukijakyselyn – tarkkailkaa lehden Facebook- ja verkkosivuja. Hyvää kesää, ja luokaa situaatioita!

 

1 Jotta yhden vuoden merkitys ei kävisi aivan suhteettomaksi, on paikallaan suositella myös paria muuta 60-luvun annaalia, nimittäin Juri Joensuun Poesiavihkoa Vuoden 1965 mania? ja Nuoren Voiman 1966-teemanumeroa (4/2007).

 

Juha-Pekka Kilpiö

 

Share

Kuvitteellinen puutarha, oikeita rupikonnia

27.3.2018 :: Artikkelit, nro 92, Pääkirjoitukset

Koska ihmisen ja muitten eläinten kohtalot ovat vääjäämättä solmiutuneet keskenään, on selvää, että eläimet ovat olleet läsnä kirjallisuudessa jo alun pitäen. Eläimille on vanhastaan sälytetty symbolien ja allegorian painolastia, kun ne on pelkistetty esittämään ”yleisinhimillisiä” luonteenpiirteitä, mutta viimeistään modernismin jälkeen kirjallisuuden suhde eläimiin on monipuolistunut.

Viime vuosikymmenten aikana ekokriittinen ja sittemmin posthumanistinen tutkimus ovat korostaneet, että kirjallisia eläimiä on syytä tarkastella suhteessa todellisiin eläviin eläimiin. Kuten suomalaisen runouden lintukuvauksia tutkinut Karoliina Lummaa tiivistää, ”linnut tarkoittavat 1970-luvun luontoaiheisessa runoudessa yhä useammin – lintuja”. (Katso myös arvio Lummaan uudesta tutkimuksesta kritiikkiosastossa.) Pauliina Haasjoki puolestaan kirjoittaa Planeetassa (2016): ”Kiiltomadot eivät ole vertauskuva / ne ovat metsän aluskasvillisuudessa / kuin nousevassa katsomossa.” » Lue lisää

Share

Koneen puumerkki

30.1.2018 :: Artikkelit, Pääkirjoitukset

Kerrotaan, että Henry James kehitti myöhäisvuosinaan omalaatuisen suhteen kirjoituskoneeseen. Hänellä oli tapana sanella tekstinsä sihteerilleen Theodora Bosanquet’lle, joka kirjoitti sen puhtaaksi Remington-merkkisellä koneella. Aikaa myöten James ehdollistui sanelutilanteeseen siinä määrin, että kykeni sepittämään vain silloin, kun viereisestä huoneesta kuului kirjoituskoneen nakutusta.

Kaikki kirjoitus on määritelmällisesti mediaalista ja teknologista, mutta kirjallinen luominen saattaa olla sitä myös, kuten Jamesin kyberneettinen takaisinkytkentäsilmukka osoittaa. Kun lähdetään liikkeelle siitä, että kirjallisuus syntyy koneesta, on helpompaa miettiä, miten tuon koneellisen ulottuvuuden voi ottaa tietoisesti käyttöön ja panna peliin. » Lue lisää

Share

Peli

26.10.2017 :: Artikkelit, Pääkirjoitukset

Roger Caillois määritteli teoksessaan Les jeux et les hommes pelin toiminnaksi, joka on vapaata, ympäristöstään eristettyä, epävarmaa, tuottamatonta, säännöllistä ja fiktiivistä. Oulipon jäsen Laurent Nunez totesi myöhemmin eräässä pääkirjoituksessa, että kirjallisuus täyttää kaikki nämä ehdot. Oulipo organisaationa on keskittynyt tuottamaan luovuutta kohostavia sääntöjä ja rajoitteita, jotka tekevät rinnastuksesta ilmeisen. Vapaus ja säännöt edellyttävät toisiaan. Huomattavaa on, että le jeu on ranskaksi sekä peli että leikki. Kirjallisia pelejä ei liene hedelmällisintä rinnastaa ammattilaisurheiluun. Mutta mitkä ovat kirjallisen leikin säännöt, siis ne joita kukaan oulipolainen ei kirjoittanut ylös?

» Lue lisää

Share

Laina

1.8.2017 :: Artikkelit, Pääkirjoitukset

Kate Zambreno kirjoittaa fragmentaarisessa romaanissaan Heroines modernismin suurnimien vaimoista ja tyttäristä, joilta kirjailijat lainasivat teoksiinsa materiaalia, mutta jotka jäivät pitkälti historiankirjoituksen marginaaliiin yhtäältä epärelevantteina, toisaalta hysteerikoiksi patologisoituina. Zambrenon teos piirtää kuvaa lainaamiseen liittyvän angstin aivan tietystä ulottuvuudesta: lainaamisen kohteen samanaikaisesta hyödyntämisestä ja hylkäämisestä.

» Lue lisää

Share

Romantiikka?

18.5.2017 :: Artikkelit, Pääkirjoitukset

Romantiikasta käytävää keskustelua leimaa usein tietty ajaton, platonilainen aura, mutta siitä lienee helpointa puhua konkreettisten historiallisten esimerkkien avulla. Liikkeen koko potentiaali ja tämän päivän hennot kukinnot jäävät helposti kätköön, kun vakiintuneet ajatukset jyräävät näyttämölle. Kansallisromantiikka ja valtion idea; romanttinen rakkaus ja avioliittoinstituutio; kaukokaipuun romantiikka, imperialismi ja sen Toinen; ränsistynyt linna, kummitteleva neito ja menneisyys. Vaikka romanttinen impulssi on liittoutunut monien instituutioiden kanssa, on mahdollista, että näiden julkisivujen taakse kätkeytyy jotain yksilöllisempää. Sellainen kaavoihin taipumattoman itseilmaisun ja taiteellisen anarkian maailma, jossa subjekti kokeilee erilaisia voimia, sulautuu niihin tai kamppailee niitä vastaan.

» Lue lisää

Share

Käännös

7.3.2017 :: nro 87, Pääkirjoitukset

Suvi Ahola käsittelee lauantaiesseessään (”Vikkelästi klassikoksi”, 29.10.2016) WSOY:n verkkoäänestystä, jossa valittiin kustantamon katalogista kaksitoista klassikkoa. Suomalaisten arvostama kirjallisuus näyttää olevan entistä kansainvälisempää, sillä laajasti käännetyt Mika Waltari ja Tove Jansson ovat kiilanneet Väinö Linnan ohi, ja 2000-luvun tekijöistä listalle ovat nousseet Tuomas Kyrö ja Sofi Oksanen. ”Oksanen ja Kyrö ovat tunnettuja muuallakin kuin Suomessa”, Ahola kirjoittaa. ”Käännökset merkitsevät, että sisältö ylittää kulttuurinsa rajat”.

 

Rajojen ylitystä käytetään kansainvälisessäkin keskustelussa usein metaforana maailmankirjallisuudelle, joka oletetusti liikkuu kevein kantamuksin jonkinlaisessa universaalissa, esteistä ja väärinymmärryksistä vapaassa jetset-maailmassa. Tämä vapaan markkinatalouden näennäisutopia löytyy lentokenttien kirjapisteistä ja Amazonin asiakassuosituksista: siellä kääntäjät välittävät täsmällisiä viestejä ja koskettavia tarinoita kulttuurista toiseen, eikä epämukavia kysymyksiä kulttuurisesta vallasta ja hegemoniasta tarvitse esittää.

 

» Lue lisää

Share

Laitos

28.9.2016 :: Nro 86, Pääkirjoitukset

Chicagon metropolialueen synty kietoutuu erottamattomasti yhteen teollisen lihantuotannon kanssa. Erilaiset tehokkuutta lisäävät teknologiat, kuten hyperfunktionaalinen purkamislinja ja jäähdytetty junavaunu, mahdollistivat teollisen solmukohdan, jonka kanssa pienempien paikkojen oli helppo kommunikoida. Yhdysvaltain kolmanneksi suurimman kaupungin rakentumisen taustalta voidaankin hahmottaa inhimillisten intentioiden lisäksi monenlaisia sattumanvaraisuuksia ja aineellisia olosuhteita.

Perinteisesti kaupunki on kiteytynyt kuvaan kadusta toiminnan tilana, ja laajemmin katu on toiminut vertauskuvana kaikelle poliittiselle toiminnalle ja vastarinnalle. Kuvan retorinen voima on nähtävissä esimerkiksi ranskalaisen Nuit debout’n kaltaisissa liikkeissä, jotka käyttävät historian leimaamia tiloja näyttääkseen, että hallinto ei omista niitä – instituution omistamaa symbolista tilaa käytetään sen kyseenalaistamiseen. Torilla öisiä avoimia kokouksia pitävä joukko tuo esiin, että ulkoisten tunnustensa takana valta on vain joukko ihmisiä, kuin pölyisiä merkkejään hypisteleviä filatelisteja.

Inhimillistä toimijaa korostava kadun metafora on kuitenkin riittämätön, jos metropolin ymmärretään koostuvan lukemattomista elollisista ja ei-elollisista toimijoista, joiden verkostot kietoutuvat yhteen.

Ihmisten täyttämien katujen sijaan katse olisikin suunnattava niihin aineellisiin olosuhteisiin, joita emme ole tottuneet ymmärtämään aktiivisina toimijoina vaan pikemminkin passiivisena kulissina inhimilliselle historialle. Mitä tiilet, viemärit ja sähköjohdot kertovat tilasta ja miten ne osallistuvat niihin monimuotoisiin kokonaisuuksiin, joissa myös ihmiset toimivat?

Modernin teknologian ja sosiaalisen median aikakaudella kysymys paikasta ei enää koske vain fyysistä sijaintia vaan tilaa toimintaa tuottavan käytänteenä ja siihen elimellisesti liittyvä koodautumisen alustoja.

Nykyrunouden piirissä kysymys aineellisista reunaehdoista on noussut etualalle muun muassa konseptualismin ja digirunouden toimesta. Perinteisesti ulkokirjallisiksi ymmärretyt seikat korostuvat muun muassa kirjaobjektia korostavassa runoudessa.

Ajatus materiasta jonain kiinteänä ja pysyvänä on jo luonnontieteellisesti kyseenalaistettavissa, mutta sosiaalitieteteissä ja taiteentutkimuksessa käsitys passiivisesta aineesta on iskostunut syvälle. Teoksessaan Aineellinen yhteisö  (2008) Turo-Kimmo Lehtonen purkaa käsityksiämme materiaalisuudesta ja materialismista ja ehdottaa, että kiinteän aineen sijaan materiaalisuutta olisi ajateltava Bruno Latourin ja Michel Serresin hengessä suhteena, liikkeenä, jossa inhimillinen ja ei-inhimillinen muodostavat lomittaisia toiminnan konteksteja.

Kyse on ennen kaikkea etiikasta. Kuten uuteen vitalismin traditioon sitoutuva Jane Bennet esittää, ”kuva kuolleesta ja läpeensä instrumentalisoidusta materiasta ruokkii inhimillistä hybristä ja maailmaa tuhoavia fantasioitamme valloituksesta ja kulutuksesta”.

 

Keskustelu runouden aineellisista olosuhteista on eettinen myös jokapäiväisemmässä merkityksessä. Pääministeri Juha Sipilä on sanonut niukkuuden lisäävän luovuutta perustellessaan hallituksen koulutuspolitiikkaa. Aikana, jolloin heräämme hyvinvointiyhteiskunnan uhanalaisuuteen, tulee yhä tärkeämmäksi pohtia laitosten roolia: miltä yhteiskuntamme näyttäisi ilman kansainvälisiä sopimuksia, kirjastoa, yliopistoa, kulttuurisäätiöitä – ja ennen kaikkea, mistä luovuus syntyy?

Ville Luoma-aho kysyy esseessään, miten jokin niin hidas ja taloudellisesti tuottamaton kuin runous voi elää viipaloidun ja kiihdytetyn ajan tulospaineissa? Luoma-ahon mukaan runoudella ei ole varsinaisesti kysyntää, mikä tekee siitä periaatteessa vapaata suhteessa järjestelmän tuotantopaineisiin. Toisaalta kysymys toimeentulosta vaatii runoilijalta jatkuvaa performanssia rahoittajien ja järjestelmän suuntaan, mikä väistämättä laitostaa hänet. ”Kenenkään ei ole syytä rikkoa rinnakkaiskontrollin kauhun tasapainoa ja lähteä kiistelemään mahdollisista esteettisistä eroista tai arvottamisesta, sillä kaikki ovat toimeentulonsa ja ylipäänsä esillepääsynsä kautta riippuvaisia yleisestä hyvästä hengestä”, Luoma-aho kirjoittaa.

Eetu Virenin esseessä Kirjallisuus ja kommunismin tila käännetään päälaelleen totunnainen käsityksemme kapitalismista kysymyksenä ajasta: ”Entä jos emme tarvitsisikaan ‘lisää aikaa’ vaan tilaa, jossa järjestää aika uudestaan? Tässä ontologinen kysymys ajan ja tilan suhteesta saa suoran käytännöllisen merkityksen kumouksellisten liikkeiden toiminnassa.”

Tässä hengessä tila – jollaisena myös runous voidaan hahmottaa – voidaan nähdä konkreettisena mahdollisuutena ajatella toisin, tehdä toisin.

 

Keväällä menehtynyt taiteilija ja kriitikko Erkki Pirtola on esimerkki toimijasta, joka pyrki taiteessaan toisenlaiseen ajatteluun ja uusien tilojen luomiseen, kuten Outi-Illuusia Lilja esittää esseessään Ahmiva runoilijan katse.

Tilan ja vallan kysymyksiä lähestytään niin ikään Juha-Pekka Kilpiön esseessä Itsetuhon kestävöinti – (an)arkiston poetiikkaa, joka pohtii arkistoa yhtäältä poetiikan mallina ja toisaalta tiedon materiaalisena sedimenttinä. Kuten Kilpiö Michel Foucault’ta lainaten toteaa, arkisto ei ole paikka tai instituutio vaan siitä riippuu, mitä on mahdollista sanoa; arkisto taksonomiana on, Donna Harawayta mukaillen, “kytköksellinen aineellinen käytäntö”.

 

Myös runous itsessään voidaan nähdä tilana, joka paitsi ottaa muotonsa sivun spatiaalisessa maastossa, myös sitoutuu tiettyihin ajattelun prosesseihin. Millainen kirjallinen tila oli romanttisen runouden kokeellinen lajihybridi, kysyy Auli Särkiö esseessään Romantiikan kapina eli luovuuden synty taistelussa klassismia vastaan, joka hahmottelee uudelleenluentaa moneen kertaan ja erilaisin tarkoitusperin kanonisoiduista romantikoista. Teksti lähestyy kysymystä muodon ja kokeellisuuden suhteesta ja muistuttaa, että kapina — niin kirjallinen kuin yhteiskunnallinen — on kaikkea muuta kuin helppo tehtävä. Samoilla jäljillä on Jonimatti Joutsijärvi, joka puolestaan esittelee viime vuosina suositun fragmentaarisuuden ilmenemismuotoja kotimaisessa nykyrunoudessa.

 

Kesän taittuessa syksyyn ja kolmannen kvartaalin pyörähtäessä käyntiin toivotamme lukijoille viihtyisiä hetkiä Laitos-numeron parissa. Vuoden viimeinen lehti ilmestyy ennen joulua, ja se on teemaltaan Käännös.

 

Anna Tomi

Vesa Rantama

Share

Esine

28.9.2016 :: nro 85, Pääkirjoitukset

Vuonna 1935 psykologi Clark-Trimble suoritti tärkeän kokeen. Hän asetti lattialle neljäsataa matonpalasta laadun mukaan järjestettynä, aina karkeasta ovimatosta mittaamattoman arvokkaaseen kiinalaiseen silkkiin. Kokeen aikana kankaiden päälle pudotettiin marmeladilla voideltuja paahtoleivänpalasia, ja tulos tilastoitiin: kankaan arvokkuuden havaittiin korreloivan poikkeuksetta sen kanssa, putosiko leipä marmeladipuoli ylöspäin vai alaspäin. Mitä kalliimpi matto, sitä varmemmin se tahriintui hilloon.

 

Kokeen tarkoitus oli todistaa oikeaksi psykologin teoria esineiden perimmäisestä vihamielisyydestä ihmisiä kohtaan. Clark-Trimblen kokeen esitteli humoristi Paul Jennings vuonna 1948 teoksessa, jossa hahmotteli resistentialismiksi (latinan res, ‘esineet’ ja ranskan resister, ‘vastustaa’) nimeämänsä hupifilosofian, joka niin ikään pyrki selittämään katoavien avaimien ja särkyvien lasien pahantahtoisuutta.

 

Viime vuosikymmeninä hyvin erilaista esinteoriaa kehitelleen Bill Brownin sanoin voisi todeta, että milläpä ajalla ei olisi ollut omanlaistaan pakkomiellettä esineistä.

 

Jo viktoriaanisen ajan olohuoneet ja romaanit pullistelivat nupullaan olevan kulutuskulttuurin ylenmääräistä tavarapaljoutta, mutta kulutukseen liittyvät fantasiat värittyivät kauhulla mahdollisuudesta, että ihmiset eivät hallitsekaan esineitä vaan esineet ihmisiä. Ei ole sattumaa, että aineellisen elämän hylkääminen on kautta aikojen nähty ainoana mahdollisuutena ihmiselle, joka mielii keskittyä ajatteluun — objektien vähyys on nähty subjektin mahdollisuutena tulla esiin.

 

Askeesin ihanne ja muodon minimalismi ovat modernin yltäkylläisyyden luonteva vastinpari, funktionaalisuuden ajatukseen verhoutuneena. 1900-luvun avantgardistinen runous haaveili tehokkaan koneen tavoin toimivasta taiteesta, ja funktionalistinen arkkitehtuuri pyrki rakentamaan asumiskoneita. “Höyrykoneen, lentokoneen, automobiilin nimeen vaadimme oikeutta terveyteen, logiikkaan, rohkeuteen, harmoniaan, täydellisyyteen“, kiteytti Le Corbusier taylorilaisen tehokkuusajattelun kosmis-harmonisen klangin. Bauhausin teolliset muotoilijat pyrkivät suunnittelemaan käyttöesineitä, jotka eivät tarvitse manuaalia, vaan kertovat muodollaan oman käyttötarkoituksensa.

 

“No ideas but in things”, sanoi modernistirunoilija William Carlos Williams, tavoitteenaan kuvata esineitä sinänsä. Mutta millaisia ajatuksia esineet kantavat mukanaan?  Ne välittävät viestejä, kertovat tarinoita, niihin kiteytyy ruumiillisa tapoja toimia, sanalla sanoen toimivat. Hankalampi tehtävä on sanoa jotain siitä, mitä esineet ovat. Ranskassa sotienjälkeisen massakulttuurin kynnyksellä Roland Barthes, Jean Baudrillard ja Guy Debord tutkivat, miten esineiden materiaalisuuden sijaan meille tarjoutuukin kuvia: kuluttajan halua ja fantasioita; näköaistiin pohjaavassa kulutuskulttuurissa tuntuu olevan mahdotonta ajatella esineitä itsessään, ei vain suhteessa ihmiseen.

 

Olemme tavaroiden ympäröimiä, sotkeutuneita esineisiin, mutta siinä ei ole mitään uhkaavaa. Esineiden materiaalisuus ei ole mitään ihmiselle vastakkaista vaan likeistä, limittäistä. Kiasmassa maaliskuussa auenneessa Jani Ruscican näyttelyssä neuvostomallinen soittorasia ja Walter Benjaminin ideoima radiolaite seisovat kärsivällisesti paikoillaan, kunnes tietyin väliajoin antautuvat vuorovaikutukseen taiteilijan kanssa.

 

Runokirjojen esineluonnetta on viime aikoina alleviivannut Suomeenkin rantautunut vihkomuoto. Aikamme chapbookia leimaa yhtäältä pelkkyys ja minimalismi (vanhat runot vihkoon ja uutta päin!), toisaalta vapaus kokeilla. Ylipäätään uusi kotimainen runous tutkii omaa materiaalista luonnettaan esimerkiksi kirjaesineen korostumisen kautta.

 

Mutta entä miten lähestyä esineitä runoissa? “Kenties lukemisessakin […] auttaisi siivoojan tai puhtaaksikirjoittajan ote”, ehdottaa Laura Oulanne esseessään Aistillinen nonsense: Herkät napit ja esinesanojen affektiivisuus. Oulanne pyrkii luentaan, jossa esineiden materiaalisuus ei katoa tulkinnassa. Kirjoittamisessa, kuten luennassa, korostuu sen ruumiillisuus ja affektiivisuus. Siivooja-lukija ei ole tekstin kuluttaja vaan toimija, Ian Bogostin sanoin puuseppä, joka osoittaa myös ajattelun olevan toimintaa.

 

Virpi Alanen on samoilla jäljillä esseessään Olemassaolon semiosiksen tihentymiä. Hän esittää, että runoutta voi ajatella melkein minkälaisen materian puitteissa tahansa: “Kuten puuta, kieltä voi veistää. Vuolla siitä lastuja. Ommella siitä kudottuja nauhoja. Tai kieltä voi muovata kuten savea, sulattaa kuten muovia, steariinia, tinaa, lunta, puhaltaa kuten lasia, saippuakuplia.” Runous voi olla paitsi vuolemista, myös keräilyä. Vekottimien, harvinaisuuksien ja rojun kerääntymistä tutkitaan Ralf Andtbackan Wunderkammer-teoksesta suomennetuissa runoissa, jotka rakentuvat 1500-luvulla syntyneen kuriositeettikabinetin teeman ympärille.

 

Niin ikään Kristian Blombergin esseessä Kirjaesineitä, virheitä, näppituntumaa selaillaan kirjallista kummallisuuksien kokoelmaa. Esseessä kirjaimellisesti tunnustellaan, miten kirjaesineiden tahattomat tai tahalliset taktiilit ominaisuudet merkityksellistyvät luennan horisontissa. Kirjan kannen tuntu, sivumäärän paino käsissä tai painovirheelliset aukeamat vaikuttavat lukemiseen ja saattavat häiritä sitä, mutta “[j]os kirjan mekanismia on vähänkin jäljellä, se edelleen tuottaa lukemista ja aihioita erilaisille tulkinnoille”, Blomberg kirjoittaa.

 

Runoesineen materiaaliset ominaisuuden nousevat pintaan myös lehdessä julkaistavissa Maarit Mustosen ja Laura Trennesin visuaalisissa runoissa, joissa kirjoituksen teknologia vuotaa osaksi runon semioottista kehikkoa. Mutta entä materiaalisuus, joka pakenee ulottuviltamme? Pauli Tapion kääntämässä Nikita Safonovin esseessä Tila jota ei ole kun se on puolestaan kysytään, miten nykymedian tuottamat virtuaaliset kuvat “asettavat kyseenalaisiksi käsityksemme esineestä ja materiaalisuudesta yleensä. Materiaalisuus lipeää käsistä, muuttaa jatkuvasti muotoaan ja hämmentää ihmistä, pakottaa hänet pohtimaan, mitä oikeastaan näkee edessään, ja upottaa hypnoottiseen matriisiuneen, kohtuun.”

 

Seuraavasta numerosta alkaen Juha-Pekka Kilpiö liittyy mukaan toimituskuntaan vastaamaan pääasiassa kritiikeistä. Lehden teema on Laitos, ja se ilmestyy elokuussa. Mainiota kevään korvaa!

 

Anna Tomi

Vesa Rantama

Share