Pääkirjoitukset


Vireessä ja vaikutuksessa

10.5.2019 :: Artikkelit, nro 96, Pääkirjoitukset

Tässä vuoden ensimmäisessä numerossa aiheemme on Vire, toisin sanoen sävy, tunne, tunnelma, vivahde, mieliala, ilmapiiri, ambienssi… Kuten lähisanojen ketju osoittaa, aihe ei ole juurikaan selvärajainen.

Tunneilmaisu on totta kai lyyrisen runouden ydinnestettä, varsinkin romantiikasta eteenpäin. Usein lyriikka mielii käsitellä jopa vihan kaltaisia tunteita niin, että ne ylevöityvät. Mutta puhtaiden ja arvovaltaisten tunteiden ohella ambivalentit, sekavat, kehnot tai vain pienet ja intensiteetiltään matalat tunteet voivat olla esteettisesti relevantteja ja yhteiskunnallisesti kuvaavampia, kuten Sianne Ngai osoittaa tutkimuksissaan Ugly Feelings (2005) ja Our Aesthetic Categories. Zany, Cute, Interesting (2012). Ne voivat aktivoitua esimerkiksi silloin, kun erilaisten kielilähtöisten ja käsitteellisten runouksien – niitäkin on leegio – tunnelataus ei palaudu puhujan ilmaisuun vaan itse tekstillä on oma sävynsä ja vireensä. Tällöin myös intensiteetin vaihtelu, levottomuus ja häiriöt lukutilanteessa voivat olla aivan kohdallisia vaikutuksia.

Ei niin, että tunnepuhetta pitäisi välttämättä jotenkin selkeyttää, mutta estetiikassa ja yhteiskuntatieteissä on tehty käyttökelpoinen jako emootioiden ja affektien välille, ja sitä hyödyntää osa tämänkin numeron kirjoittajista. Emootio on minälähtöinen ja tunnistettava, sen voi nimetä ja sillä on kulttuurihistoria. Affekti syntyy vaikutuksessa, joka tulee jostain ulkopuolelta, joten se ei ole yksilöllinen eikä selkeästi määriteltävissä. Rakas lukija, sinun affektisi eivät ole yksin sinun, mutta ne eivät liioin ole pelkän tekstin määräämiä vaan syntyvät tässä rykelmässä. Affekti on aina jotain potentiaalista. Luultavasti runous on omiaan tuottamaan juuri affekteja, koska siinä tunneviritystä ei tarvitse välittää jonkin henkilöhahmon kautta, ei ”uskottavan” tai minkään muunkaan, vaan se voi syntyä silkasta kielestä.

Jos tutkimuksella kuitenkin on taipumusta arvostaa affektit korkeammalle, runous voi näyttää myös henkilöitä kuvaamalla, että perinteiset emootiot eivät välttämättä ole simplistisiä eivätkä yksiselitteisiä vaan nimeäminen tuottaa niihin aina jonkin uuden sävytyksen. Pauliina Haasjoen runossa ”Paratiisissa haikarat lentävät vasemmalta” (Aallonmurtaja, 2011) kuvaillaan Werner Herzogin elokuvaa Fata Morgana (1971) ja puhuja pohtii siinä esiintyvän pojan tunteita, ”ovatko ne:”

 

Viha aavikkoa kohtaan. Tylsistyminen.
Jännitys. Jalkapallo.
Vatsassa tuntuvat asiat. Riemu. Vallanhimo.
Nauru. Ikävä. Mietteet joita musiikki ja runous nostattavat.
Liikutus.

 

Kiinnostavaa onkin mahdollisten emootioiden kooste ja se, miten ne yhdistyvät ruumiillisiin affekteihin, joita on vaikeampi määrittää ja luokitella: vatsassa tuntuvat asiat, nauru, liikutus.

Vire liittyy sekä konkreettiseen kirjoitustyöhön että tekstien ominaisuuksiin ja runoilmaisuun. Lisäksi sillä on musiikillinen merkityksensä. Nämä kaikki puolet ovat läsnä tämän numeron teksteissä. Ne tulevat yhteen Rainer Maria Rilken esseessä ”Alkuääni”, jossa äänentoistoteknologia innoittaa laajentamaan runouden aistialaa. Se on ilmestynyt alun perin vuonna 1919, ja sen on suomentanut Arja Meski.

Tunteet ja affektit ovat tulleet selkeästi esiin ja olennaisiksi nykytyössä ja erityisesti prekaarisuuden ja kognitiivisen kapitalismin olosuhteissa, kuten Taija Roihan ja Sini Silverin teksteistä käy ilmi. Tätä silmällä pitäen järjestimme myös kiertohaastattelun, jossa kysyimme, miten runoilijat aivan konkreettisesti tekevät kirjoitustyötään.

Tuli & Savussa esiteltiin konseptuaalista runoutta jo numerossa 3/2002 ja laajemmin kokonaisessa Konseptualismi-teemanumerossa vuonna 2011 (nro 64). Nyt on vuorossa jälkikonseptuaalinen runous. Tuomas Taskinen on suomentanut otteen Felix Bernsteinin esseeteoksesta Notes on Post-Conceptual Poetry ja pohtii omassa esseessään, voiko Bernsteinin ideoita soveltaa suomalaiseen runouteen.

Panu Sivonen käsittelee tekstissään musiikin viritysjärjestelmiä, ja Paavo Kässi ja Karoliina Lummaa jatkavat kokeellisen musiikin aiheista. Runoilijatulokkaitamme ovat tällä kertaa Matias Loikala ja Petri Merenlahti.

Vuoden toisen numeron teema on Yhteisö. Sen odotukseen voi virittäytyä vaikkapa lukemalla tuoretta The Sacred Conspiracy -teosta (2018), joka sisältää tuon oudoista oudoimman salaseuran, Georges Bataillen ja kumppaneiden Acéphalen, tekstejä ja sisäisiä dokumentteja. Tuli & Savu toivottaa ambienttia kevättä!

 

Juha-Pekka Kilpiö

 

Share

Miten tehdään asioita paperilla

6.1.2019 :: Artikkelit, nro 95, Pääkirjoitukset

Keijo Virtasen omintakeinen proosateos Leimuava hiljaisuus (2001) alkaa kuvauksella siitä, miten paperia on läsnä kaikkialla:

Useimmilla ihmisillä on aina mukana pieniä paperipaloja, vihkosia tai muistikirjoja: niitä on saatavissa varsinkin tehtaiden työskentelytiloissa, työkoneiden päällä ja lähettyvillä, kädenulottuvilla, jos koneissa ei ole säilytystä varten ulokkeita, työkalupakeissa, muovitaskuissa työtasoilla ja pöytien alla ja ovinurkissa roskakoreissa. Yhteiskunnallisten laitosten, yksityisten ja yhtyneiden liikeyritysten, yhdistysten ja hyväntekeväisyysjärjestöjen toimisto- ja pukuhuoneissa, pöydillä, tuoleilla, hyllyillä, arkistokaapeissa, pahvilaatikoissa kiiltäviksi vahatuilla lattioilla, portaikoissa ja käytävillä hihnojen, nostureiden ja kuljettimien konteissa kantamaa, milloin metallinmakuista, milloin puunpölyistä, metelissä käsiteltyä kirjoituksiin taipuvaa, tarinaa lupaavaa tavaraa lojuu valmiina noukittavaksi.

Se vihjaa, että mikä tahansa paperi on otettavissa kirjoituksen esineeksi.

Kirjallisuutta on levitetty paperilla niin pitkään, parin tuhannen vuoden ajan, että alustana se on oikeastaan automatisoitunut eikä siihen juuri kiinnitetä huomiota. Paperi on totta kai arkipäiväinen materiaali, mutta arkisuudessaan sillä on monia käyttötapoja, kuten taittaminen, leikkaaminen, liimaaminen, rei’ittäminen, repiminen ja polttaminen, jotka voi ottaa käyttöön myös kirjallisuudessa. Kuten Jacques Derrida huomauttaa teoksessaan Papier machine (2001, engl. Paper Machine, 2005), ei parane ajatella, että paperi on pelkkä passiivinen ja liikkumaton alusta vaan jotain, mikä toimii ja vetoaa useaan aistiin.

Kun kirjallisuuden mediat monimuotoistuvat ja digitaalinen kirjallisuus lisääntyy ja esitetty runous kasvattaa suosiotaan, on mahdollista tarkastella myös paperille painettuja tekstejä uudesta kulmasta ja tarkentaa siihen, mihin juuri paperi pystyy. Paljon puhuttu ero painetun ja e-kirjan välillä ei vielä ole kovin relevantti, jos yhden pystyy muuttamaan toiseksi ilman, että mikään teoksen muodossa vastustaa sitä. Todellinen digitaalinen kirjallisuus – toisin kuin jokin teos, joka julkaistaan sekä e-kirjana että painettuna – käyttää niitä keinoja ja ominaisuuksia, jotka ovat mahdollisia ainoastaan ohjelmoitavassa mediassa. Entä jos painetun kirjan pitäisi vastaavasti pystyä perustelemaan, miksi se on painettu kirja?

Kirjoituspinta vaikuttaa aina perustavalla tavalla siihen, millaiseksi ilmaisu sukeutuu. Tietyissä Emily Dickinsonin käsin kirjoitetuissa runoissa asemointia ja säerakennetta uomaavat esimerkiksi alustana käytetyn kirjekuoren taitteet tai jostakin repäistyn paperilappusen muoto. Runoista menetetään paljon, kun ne ladotaan typografista ruudukkoa seuraten säännönmukaiseen säemuotoon. Kirjekuorirunoihin kannattaakin tutustua näköispainoksina teoksessa The Gorgeous Nothings (2013). Ja jos 1900-luvun kokeellisen taiteen tärkein uusi tekniikka on kollaasi – synteettisestä kubismista dadaan ja Tristan Tzaran hatusta vetäistyihin lehtileikkeisiin ja edelleen William Burroughsin ja Brion Gysinin cut-up-tekniikkaan – niin sitäkin on innoittanut paperi.

Samalla tavoin tekstin aineelliset ulottuvuudet voi suunnata terästämään lukutilannetta. Jane Austenin Northanger Abbeyn (1817, suom. Neito vanhassa linnassa, 1953) viimeisessä luvussa kertoja toteaa, että juonen jännitteiden täytyy nyt ratketa harmonisesti, koska kirjasta, kuten lukijat huomaavat, on jäljellä enää muutamia sivuja: ”he näkevät edessään olevan sivumäärän kielittelevästä supistumisesta, että kiiruhdamme kaikki yhdessä täydellistä onnea kohti” (suom. Eila Pennanen). Metamediaalinen ele voi havahduttaa kirjan lukijan varsin kouriintuntuvasti – toisin kuin vaikka äänikirjan kuulijan – mutta se on ovela siksikin, että vihjaa henkilöhahmojen kohtaloitten riippuvan viime kädessä kirjan mittasuhteista.

Ei silti kannata romantisoida paperia sinänsä. Suomalainen paperiteollisuus ja sen tuotantovolyymi ja vientitulot ovat tavanneet olla kansallinen ylpeydenaihe. Tällä on kuitenkin kääntöpuolensa. Minna Henrikssonin pieni, järeä teos Works on Paper (2017), joka yhdistelee linoleikkauksissaan tekstiä ja kuvaa, käsittelee suomalaisen paperiteollisuuden historiaa. Se muistuttaa, että  Suomi kävi tiiviisti kauppaa Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon kanssa ja toimitti sinne suuria määriä paperia. Siksi rotuerottelua katsottiin pitkään läpi sormien, ennen kuin Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliiton boikotti lopulta tehosi ja valtio taipui kieltämään kaupan Etelä-Afrikan kanssa. Paperiteollisuuden määräkerskailua vasten voikin pitää tietoisena valintana sitä, että monet kokeelliset kirjat ovat marginaalisia (sanan kaikissa mielissä) ja pitäytyvät rajatuissa painoksissa.

Tässä numerossa paperi on läsnä monin tavoin – aiheena ja aineena. Otsikolla ”Veistos” tarkoitamme kiinnittää huomion siihen, että kirja, runovihko ja yksittäinen paperiarkki ovat kaikki kolmiulotteisia esineitä: niillä on korkeus, leveys ja syvyys. Näitä ulottuvuuksia taitellaan ja taivutetaan Lauri Hein sekä Riikka Ala-Hakulan ja kumppaneiden tekstiobjekteissa, jotka lukija voi leikata irti ja koota itse valmiiksi. Craig Dworkinin runo ”Tosiasia” (”Fact”) sisältää luettelona aina kulloisenkin julkaisualustansa valmistusaineet. Sara El Youbi on suomentanut runon xerox-version. Lukijan kannattaa siis ottaa kopio lehden sivusta esimerkiksi kirjastossa, jotta runo pitää paikkansa. Sillä lailla sitä on myös helpompi levittää, jos haluaa.

Kaija Rantakari johdattelee esseessään taiteilijakirjojen (artists’ books) pariin, ja Kristian Blomberg käsittelee sivun kääntämistä mekanismina, jota voi käyttää muotoamaan runokirjojen merkityksiä. Haastatteluja on tällä kertaa kaksi: Graham Rawle kertoo graafisesti kokeellisista romaaneistaan ja Mika Taanila Film Reader -sarjansa kirjaveistoksista. Uutta, kuvataiteen innoittamaa runoutta nähdään Pauliina Haasjoelta ja Harry Salmenniemeltä. Keijo Virtanen on puolestaan työstänyt Leimuavan hiljaisuuden jälkeen toista, laajaa romaania. Olemme ylpeitä, että saamme julkaista siitä otteen.

Tästä numerosta alkaen toimitukseen liittyy mukaan Riikka Simpura, joka vastaa pääasiassa kritiikeistä. Seuraavan numeron teema on Vire. Siitä ja muista suunnitelmistamme vuodelle 2019 voi lukea lehden loppupuolelta tekstistä ”Toimitukselta”. Pysykää taajuudella!

Johanna Drucker muistuttaa tutkimuksessaan The Century of Artists’ Books (1995) eräästä painettujen kirjojen ominaispiirteestä, nimittäin että ne liikkuvat maailmassa, kun niitä kuljetetaan mukana, lainataan ystäville tai unohdetaan jonnekin. Sama pätee totta kai lehtiin ja moniin muihin painatteisiin.

 

Juha-Pekka Kilpiö

 

 

Share

Basqueesh, Finnican, Hungulash

5.9.2018 :: Artikkelit, nro 94, Pääkirjoitukset

Kari Aronpuron kokoelmassa Gathandu (2005), jossa matkustetaan paljon ja käytetään useita kieliä, kerrotaan eräs monimielinen anekdootti:

 

Taiteessa ei ole ulkomaalaisia, huomautti
Constantin Brancusi André Bretonille
Closerie des Lilas’n kahvilassa Montparnassella
tämän esiteltyä Tristan Tzaran Zürichistä tulleeksi.

 

Varsinaisten repliikkien ohella Aronpuron tarjoama kontekstointi on oleellinen. Pikku runossa kohtaavat yhtäältä avantgarden ylirajaiset liittoumat, toisaalta tarkoin noteerattu paikka ja tilanne (hupaisaa sekin, että avantgardistit haastavat suomea). Sen sijaan valtion kaltaisille abstraktioille näiden välissä ei juuri ole käyttöä.

Käsittelemme tässä numerossa ylirajaista, monikielistä ja kieltenvälistä kirjallisuutta. Muita asiasanoja voisivat olla hybridiys ja nomadismi (à la Deleuze & Guattari). Varsinainen otsikkomme ”Maanpako” saattaa kuulostaa pahaenteiseltä, mutta se on tärkeä käsite myös kirjallisuuden kannalta. Syistä, jotka ovat jääneet jossain määrin hämärän peittoon, vuonna 8 jaa. Ovidius tuomittiin lähtemään Roomasta maanpakoon Tomis-nimiseen kaupunkiin (nykyisin Constanța) Mustanmeren rannalle. Hänen siellä kirjoittamansa runokokoelma Tristia alkaa omintakeisella puhuttelulla: se on osoitettu kirjalle itselleen ja ohjeistaa ja kannustaa sitä sen matkalla lukijoille. Tristia tuntuu edelleen ajankohtaiselta, koska se muistuttaa ja samalla performatiivisesti todistaa, miten kirjat kuitenkin liikkuvat maailmassa verrattain pitelemättä.

Maanpako oli olennainen topos myös modernisteille, ennen muuta James Joycelle. Kun Stephen Dedalus Taiteilijan omakuvassa nuoruuden vuosilta (1916) valitsee aseensa, joilla päästä Irlannin tuolle puolen, ne ovat ”hiljaisuus, maanpako, oveluus” (”silence, exile, cunning”). (Jotain oli kulkeutunut jopa suomalaiseen modernismiin, sillä Haavikon Synnyinmaa-kokoelmaan vuodelta 1955 sisältyy osasto ”Maanpako”.) Toisaalta on etuoikeutettua olla asemassa, jossa maanpaon voi valita. Edward Said huomauttaa esseessään ”Reflections on Exile” (1984), että maanpako on ajatuksena erikoisen vangitseva, kun ottaa huomioon, miten kammottavaa se on kokea. Niitäkin, joita se ei omakohtaisesti kosketa, maanpako kielessä ja kirjallisuudessa voi silti sysiä ajattelemaan kansallisen kontekstin ulkopuolella. Leevi Lehto kirjoittaa Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi” -esseekokoelmassaan (2017) ”sisäisestä maanpakolaisuudesta” ja ”suomenkielisestä maailmankirjallisuudesta”. Vasiten ristiriitaiset muotoilut muistuttavat, että on mahdollista operoida Suomesta käsin muttei ainoastaan yhdellä suomella: ”koska yhteistä maailmankieltä ei ole”, maailmankirjallisuutta voi olla ”kielien välisenä ja niiden ulkopuolella” – ja suomenkielisenäkin, kunhan ”emme kirjoita (ainakaan yksinomaan) suomalaisille”.

Transnationaalit kontekstit vaikuttavat olennaisesti myös teosten muotoon ja kielimateriaaliin, mistä yhtenä esimerkkinä Ezra Poundin magnum opus The Cantos. Kari Aronpuro on vastikään suomentanut siitä osan Pisan cantot. Julkaisemme hänen kääntäjän jälkisanoistaan otteen, joka taustoittaa Poundin monikielistä poetiikkaa. Niin sanottu angloamerikkalainen modernismikin on viime aikoina havaittu paljon sekoittuneemmaksi ja ylirajaisemmaksi kuin yleensä luullaan. Totta kyllä modernismi on suuressa määrin imperiumin myötäjuoksija ja sille velkaa leviämisensä ja klassikkostatuksensa. Jahan Ramazani kuitenkin argumentoi teoksessaan A Transnational Poetics (2009), että vaikutteet liikkuivat moneen suuntaan ja vastavuoroisesti. Esimerkiksi itäiset vaikutteet eivät niinkään sulaudu osaksi Poundin ja T. S. Eliotin tekstejä vaan säilyttävät jotain alkuperäisestä yhteydestään ja voivat tuottaa häiriöitä uudessa kontekstissa. Toisaalta taas sellaiset runoilijat kuten intialainen A. K. Ramanujan ja barbadoslainen Kamau Brathwaite omaksuivat modernismin fragmentaarisen, epäjatkuvan ja moniaineksisen runokielen, koska se oli osuva keino ilmaista nimenomaan postkoloniaalia kokemusta.

Teoksessaan Unoriginal Genius. Poetry by Other Means in the New Century (2010) Marjorie Perloff pitää yhtenä keskeisenä 2000-luvun runousmuotona niin sanottua eksofonista kirjallisuutta (exophonic writing) eli sellaista, joka on kirjoitettu jollain muulla kuin tekijän ensikielellä. Se voi tarkoittaa muutakin kuin romaanikirjailijoitten opportunistisia yrityksiä lyödä läpi kansainvälisillä markkinoilla kirjoittamalla keskitien englantia. Kiinnostavampi esimerkki on Cia Rinteen tuotanto, jossa kehitellään sellaisia runokeinoja ja ilmauksia, jotka vasta eksofonia mahdollistaa. Rinteen uusinta teosta l’usage du mot käsitellään kritiikkiosastossa.

Jonkin yhden kielen sisällä voi olla enemmän variaatiota ja suurempia eroja kuin kahden eri kielen välillä. Ja edelleen: mikä tahansa kieli voi ylittää valtioiden rajoja, ja jokaisen valtion alueella on aina enemmän kuin yksi kieli. Pierre Joris on esseissään kehitellyt ”nomadista runousoppia”: Sen mukainen runous kulkisi nimenomaan kielten poikki. Siinä ei käännettäisi vaan kirjoitettaisiin millä tahansa kielellä tai niillä kaikilla.

Monikielinen ja kieltenvälinen kirjallisuus tekee selväksi, että juuri muoto on poliittista. Koko Hubaran viimevuotinen esseekokoelma Ruskeat Tytöt esittää tästä osuvimman ohjelman ja myös vastaa siihen itse: ”Suomen kieleen mahtuu sanoja ja kirjoitusasuja muista kielistä, meillä on lääniä. Otetaan se käyttöön.”

Ylirajaisuus voi luonnehtia sekä tekijöitä ja heidän henkilöhistoriaansa että runouden keinoja, kielellistä tekstuuria ja yhteyksiä muihin teksteihin. Tämän numeron teksteissä molemmat puolet ovat läsnä. Pääjuttumme, kuuden kirjoittajan yhteishaastattelu, jossa käsitellään ylirajaista runoutta (ehkä paradoksisesti Suomen kontekstissa), on poikkeuksellisesti englanninkielinen. Anglohegemonia voi olla ongelma, mutta tässä tapauksessa käytännön sanelema valinta on myös osuva, koska englanti ei ole kenenkään osallistujan ensikieli.

Vergiliuksen ensimmäinen paimenlaulu lienee yksi kirjallisuuden klassisimpia kuvauksia maanpaosta, tai oikeastaan hyvästeistä maanpakoon lähtiessä. Julkaisemme siitä Niko Suomisen uuden, perinnetietoisen eli perinteitä yhdistelevän suomennoksen, jonka mitta on lainattu renessanssin Englannista. Kari Sallamaa on suomentanut Paul Celanin Tarusa-runon ja taustoittaa esseessään sen moniaalle ulottuvaa paikallisuutta. Tulilanka-palstalla tarkastellaan tällä kertaa laajempaa ajankohtaiskeskustelua, kun feministinen kirjallisuus on noussut uudella tavalla keskeiseksi puheenaiheeksi Latinalaisessa Amerikassa.

Zoila Forss on kirjoittanut runonsa – tässä suomen omistusliite onnekkaasti sallii huojunnan yksikön ja monikon välillä – kahdella kielellä, suomeksi ja espanjaksi. Vappu Kannaksen ja Shannon Maguiren kollaboraatio perustuu suomen ja englannin yhdistelyyn ja niiden väliseen vaihtoon ja kääntämiseen puolin ja toisin. Näissä tapauksissa ei tarvitse päättää, mikä on ”käännös”, mikä ”alkuperäinen”. Lehden kuvituksessa on käytetty materiaalina Karri Kokon visuaalista runoutta, aseemista kirjoitusta, jota ei voi pelkistää mihinkään yhteen kieleen.

Jos kovasti pinnistäen olisi kuulevinaan Joycen Finnegans Wakessä viittauksia suomeen (kuten sanassa ”Finnican”), voisi toivoa, että suomalainen kirjallisuus kykenisi lunastamaan ne ja saisi aikaan jotain kieliltään ja kieltensä määrässä toden teolla virtaisaa, sekasortoista ja mielellään käsittämätöntä. Kuten kahdenvälisissä tilanteissakin, se että jokin on aluksi käsittämätöntä molemmin puolin, voi päätyä tuottamaan aidointa vertaisuutta.

Seuraava numero ilmestyy vuoden lopulla. Sen teema on Veistos, ja siinä käsitellään esimerkiksi paperia, painettuja kirjoja ja muita kolmiulotteisia asioita. ”Gadji beri bimba”, kuten Hugo Ball sanoo, eli Tuli & Savu toivottaa hyvää syksyä ja antoisia lukuhetkiä!

 

Juha-Pekka Kilpiö

 

 

Share

Jokaiselle toukokuunsa mukaan

1.6.2018 :: Artikkelit, nro 93, Pääkirjoitukset

Vuonna 1940 ilmestyneessä klassikkoesseessään ”Historian käsitteestä” (Messiaanisen sirpaleita, 1989) Walter Benjamin kirjoittaa: ”Menneisyyden historiallinen esittäminen ei merkitse sen tunnistamista, ’kuinka oikeastaan on ollut’. Se merkitsee muistamisen hallitsemista sellaisena, jona se välähtää esiin vaaran hetkellä.” Benjaminin mukaan historiasta on esitettävä pysäytyskuva, se täytyy räjäyttää irti vakaasta ja yhdenmukaisesta jatkumosta. Vain siten voi käydä selville, mikä merkitys sillä on nykyisyydelle. Historioitsija ”ottaa vaarin siitä konstellaatiosta, jossa hänen oma aikansa liittyy tiettyyn aikaisempaan aikakauteen. Hän esittää näin käsitteen nykyajasta ’nyt-hetkenä’, johon on sinkoutunut messiaanisen sirpaleita.”

Tässä Tuli & Savun numerossa tarkastelemme vuotta 1968, erityisesti Pariisin toukokuun työläis- ja opiskelijamielenosoituksia. Niitä voi ajatella tavattomana tapahtumana, ainutkertaisena hetkenä, jonka jälkeen asiat ovat perustavalla tavalla toisin kuin ennen. 68:sta on toki kirjoitettu paljon – enemmän kuin vaikka vuodesta 1953 – muttei juurikaan kirjallisuuden ja runouden näkökulmasta. Yksi toukokuun iskulauseista kuitenkin kuului: ”Runous on kaduilla.” 68:n tapahtumat ovat myös hyvin olennaisessa mielessä kieltä ja kirjallisuutta, eikä tämä lainkaan vähennä niiden vaikutusta maailmaan.

Pariisin tapahtumiin vaikuttivat olennaisesti Kansainväliset situationistit (Internationale situationniste, IS), jotka toimivat vuosina 1957–1972 ja joita voi hyvällä syyllä pitää vuosisadan viimeisenä avantgarderyhmänä, ellei jopa ainoana. Toisin kuin suuri osa historiallisesta avantgardesta, situationistien ajattelu on säilyttänyt jotain häiritsevästä potentiaalistaan. Tuntuu, että edelleen on jotain vaikeasti sulatettavaa liikkeen päätöksessä ensin hylätä taide ja sitten lakata olemasta. Mutta jos situationistien tärkein tavoite oli ”päästä pois 1900-luvulta”, onko silloin mitään mieltä palata vuoteen 68 – nyt kun katukivien alla ei ole hiekkarantaa vaan helvetillinen serverifarmi? McKenzie Wark, joka teoksissaan The Beach Beneath the Street (2011) ja The Spectacle of Disintegration (2013) sysii situationistien ajatuksia eteenpäin, huomauttaa, että liikkeen perintö on kyllä alttiina halvalle mytologisoinnille ja jälkijättöisille latistuksille (eikö perintö sitä paitsi edistä pääoman kasautumista?). Kyse onkin siitä, miten jäljittää sellainen menneisyys, joka vastaa nykyisyyden vaatimuksiin, sellainen jonka voi ottaa käyttöön ja panna peliin.

Epäilemättä Pariisin kevään tapahtumia on jälkikäteen romantisoitu suhteettomasti, mutta yhtä hyvin niistä voi ottaa omaksi sen, että aito muutos on mahdollinen. Se vain tarkoittaa, ettei auta ryhtyä toistamaan toukokuuta vaan tilaisuuksiin on tartuttava kerta kerralta uudelleen ja aina tilanteen mukaan. Kreikkalaisilta tunnetaan kaksi aikaan viittaavaa käsitettä, kronos ja kairos. Kronos (josta kronologia) viittaa lineaariseen, tasaiseen ja mittauskelpoiseen ajankulkuun. Kairos sen sijaan käy normaalia ajanvirtaa vastaan. Se tarkoittaa tiettyä otollista hetkeä, jolloin mahdollisuuksien ikkuna avautuu ja muutos on käsillä – hetkeä jolloin on toimittava. Paras strategia on taktiikka.

Kirjallisuushistoriassa on viime aikoina noussut esiin annualisaatio eli metodi, jossa analyysi tarkennetaan yhden vuoden tapahtumiin ja teoksiin. Vuosi on totta kai rajauksena epäilyttävän siisti, eivätkä sen ääriviivat todellisuudessa pidä. Kuten Olli-Pekka Tennilä kirjoittaa Ololossa (2008): ”vuosi, sekin vuosi”. Esimerkiksi situationistien perustajajäsenen Guy Debordin teos Spektaakkelin yhteiskunta, joka vaikutti olennaisesti Pariisin tapahtumiin, oli ilmestynyt jo edellisenä vuonna. Vuosi voi kaikesta huolimatta olla kiinnostava mittayksikkö juuri siksi, että se tuo yhteen joukon ilmiöitä, joiden keskinäiset suhteet eivät ole ilmiselviä. Pariisin lisäksi mellakoidaan Bangkokissa, Chicagossa ja Mexico Cityssä. Annea Lockwood säveltää teoksen palavalle pianolle (pystypianolle, sillä se palaa kauniimmin kuin flyygeli), ja USA:ssa otetaan käyttöön yleinen hätänumero 911. Marcel Duchamp kuolee, Karl Ove Knausgård syntyy… Toivomme silti, että tämän numeron teksteistä ei hahmotu mitään kokonaiskuvaa vuodesta 68[1].

Anna Helle taustoittaa artikkelissaan Pariisin mielenosoituksia, joita voi pitää Friedrich Nietzschen termein ”epäajanmukaisena tapahtumana”. Niissä vaikutti jokin ennustamaton elementti, jota ei voi palauttaa ilmeisiin syy-seuraussuhteisiin. Tytti Rantanen jatkaa Pariisin tapahtumista mutta tarkentaa erityisesti siihen, miten ne vaikuttivat aikakauden kirjallisuuteen ja miten niihin reagoivat sellaiset tekijät kuten Maurice Blanchot ja Marguerite Duras. Julkaisemme myös situationistien omia tekstejä, varhaisen esseen ”All the King’s Men” (1963), joka tarjoaa parhaan esityksen heidän kieli- ja runouskäsityksestään, ja dokumentin suoraan tapahtumien ytimestä, 19.5.68 päivätyn ”Raportin Sorbonnen valtauksesta”.

Esittelemme 68 ilmestynyttä runoutta Sonja Åkessonilta ja Barbara Guestiltä. Harto Hännisen runon lähdeluettelosta löytyvät kaikki Suomessa tulloin julkaistut runokokoelmat. Olemme lisäksi koonneet ”Vuoden 1968 lukemistoon” muita samana vuonna ilmestyneitä teoksia; lukija keksinee niitä vielä lisää ja voi koostaa oman listansa. Henrika Ringbomin runokokoelma Händelser puolestaan luo vuoteen kiinnostavan kaksoisvalotuksen, sillä se on kirjoitettu 2009 mutta käyttää materiaalinaan Nya Pressen -aikakauslehteä, jota Ringbom luki lapsena 60–70-luvulla. Otteet on suomentanut Marko Niemi. Uutta runoutta nähdään V. S. Luoma-aholta, ja Tulilanka-palsta saa jatkoa, kun Ville Hämäläinen raportoi Satakieliklubilta.

Tämä numeron myötä Tuli & Savun toimitus on uudistunut. Allekirjoittanut päätoimittaa, ja toimitukseen kuuluvat Karissa Kettu ja Reetta Pekkanen. Kiitokset Vesa Rantamalle ja Anna Tomille sekä Tuomas Taskiselle ja onnea uusilla foorumeilla. Toimitukselle saa mielellään lähettää palautetta ja tarjota runoja ja juttuideoita. Seuraava numero, Maanpako, käsittelee ylirajaista, monikielistä ja kieltenvälistä runoutta. Järjestämme pian myös lukijakyselyn – tarkkailkaa lehden Facebook- ja verkkosivuja. Hyvää kesää, ja luokaa situaatioita!

 

1 Jotta yhden vuoden merkitys ei kävisi aivan suhteettomaksi, on paikallaan suositella myös paria muuta 60-luvun annaalia, nimittäin Juri Joensuun Poesiavihkoa Vuoden 1965 mania? ja Nuoren Voiman 1966-teemanumeroa (4/2007).

 

Juha-Pekka Kilpiö

 

Share

Kuvitteellinen puutarha, oikeita rupikonnia

27.3.2018 :: Artikkelit, nro 92, Pääkirjoitukset

Koska ihmisen ja muitten eläinten kohtalot ovat vääjäämättä solmiutuneet keskenään, on selvää, että eläimet ovat olleet läsnä kirjallisuudessa jo alun pitäen. Eläimille on vanhastaan sälytetty symbolien ja allegorian painolastia, kun ne on pelkistetty esittämään ”yleisinhimillisiä” luonteenpiirteitä, mutta viimeistään modernismin jälkeen kirjallisuuden suhde eläimiin on monipuolistunut.

Viime vuosikymmenten aikana ekokriittinen ja sittemmin posthumanistinen tutkimus ovat korostaneet, että kirjallisia eläimiä on syytä tarkastella suhteessa todellisiin eläviin eläimiin. Kuten suomalaisen runouden lintukuvauksia tutkinut Karoliina Lummaa tiivistää, ”linnut tarkoittavat 1970-luvun luontoaiheisessa runoudessa yhä useammin – lintuja”. (Katso myös arvio Lummaan uudesta tutkimuksesta kritiikkiosastossa.) Pauliina Haasjoki puolestaan kirjoittaa Planeetassa (2016): ”Kiiltomadot eivät ole vertauskuva / ne ovat metsän aluskasvillisuudessa / kuin nousevassa katsomossa.” » Lue lisää

Share

Koneen puumerkki

30.1.2018 :: Artikkelit, Pääkirjoitukset

Kerrotaan, että Henry James kehitti myöhäisvuosinaan omalaatuisen suhteen kirjoituskoneeseen. Hänellä oli tapana sanella tekstinsä sihteerilleen Theodora Bosanquet’lle, joka kirjoitti sen puhtaaksi Remington-merkkisellä koneella. Aikaa myöten James ehdollistui sanelutilanteeseen siinä määrin, että kykeni sepittämään vain silloin, kun viereisestä huoneesta kuului kirjoituskoneen nakutusta.

Kaikki kirjoitus on määritelmällisesti mediaalista ja teknologista, mutta kirjallinen luominen saattaa olla sitä myös, kuten Jamesin kyberneettinen takaisinkytkentäsilmukka osoittaa. Kun lähdetään liikkeelle siitä, että kirjallisuus syntyy koneesta, on helpompaa miettiä, miten tuon koneellisen ulottuvuuden voi ottaa tietoisesti käyttöön ja panna peliin. » Lue lisää

Share

Peli

26.10.2017 :: Artikkelit, Pääkirjoitukset

Roger Caillois määritteli teoksessaan Les jeux et les hommes pelin toiminnaksi, joka on vapaata, ympäristöstään eristettyä, epävarmaa, tuottamatonta, säännöllistä ja fiktiivistä. Oulipon jäsen Laurent Nunez totesi myöhemmin eräässä pääkirjoituksessa, että kirjallisuus täyttää kaikki nämä ehdot. Oulipo organisaationa on keskittynyt tuottamaan luovuutta kohostavia sääntöjä ja rajoitteita, jotka tekevät rinnastuksesta ilmeisen. Vapaus ja säännöt edellyttävät toisiaan. Huomattavaa on, että le jeu on ranskaksi sekä peli että leikki. Kirjallisia pelejä ei liene hedelmällisintä rinnastaa ammattilaisurheiluun. Mutta mitkä ovat kirjallisen leikin säännöt, siis ne joita kukaan oulipolainen ei kirjoittanut ylös?

» Lue lisää

Share

Laina

1.8.2017 :: Artikkelit, Pääkirjoitukset

Kate Zambreno kirjoittaa fragmentaarisessa romaanissaan Heroines modernismin suurnimien vaimoista ja tyttäristä, joilta kirjailijat lainasivat teoksiinsa materiaalia, mutta jotka jäivät pitkälti historiankirjoituksen marginaaliiin yhtäältä epärelevantteina, toisaalta hysteerikoiksi patologisoituina. Zambrenon teos piirtää kuvaa lainaamiseen liittyvän angstin aivan tietystä ulottuvuudesta: lainaamisen kohteen samanaikaisesta hyödyntämisestä ja hylkäämisestä.

» Lue lisää

Share

Romantiikka?

18.5.2017 :: Artikkelit, Pääkirjoitukset

Romantiikasta käytävää keskustelua leimaa usein tietty ajaton, platonilainen aura, mutta siitä lienee helpointa puhua konkreettisten historiallisten esimerkkien avulla. Liikkeen koko potentiaali ja tämän päivän hennot kukinnot jäävät helposti kätköön, kun vakiintuneet ajatukset jyräävät näyttämölle. Kansallisromantiikka ja valtion idea; romanttinen rakkaus ja avioliittoinstituutio; kaukokaipuun romantiikka, imperialismi ja sen Toinen; ränsistynyt linna, kummitteleva neito ja menneisyys. Vaikka romanttinen impulssi on liittoutunut monien instituutioiden kanssa, on mahdollista, että näiden julkisivujen taakse kätkeytyy jotain yksilöllisempää. Sellainen kaavoihin taipumattoman itseilmaisun ja taiteellisen anarkian maailma, jossa subjekti kokeilee erilaisia voimia, sulautuu niihin tai kamppailee niitä vastaan.

» Lue lisää

Share

Käännös

7.3.2017 :: nro 87, Pääkirjoitukset

Suvi Ahola käsittelee lauantaiesseessään (”Vikkelästi klassikoksi”, 29.10.2016) WSOY:n verkkoäänestystä, jossa valittiin kustantamon katalogista kaksitoista klassikkoa. Suomalaisten arvostama kirjallisuus näyttää olevan entistä kansainvälisempää, sillä laajasti käännetyt Mika Waltari ja Tove Jansson ovat kiilanneet Väinö Linnan ohi, ja 2000-luvun tekijöistä listalle ovat nousseet Tuomas Kyrö ja Sofi Oksanen. ”Oksanen ja Kyrö ovat tunnettuja muuallakin kuin Suomessa”, Ahola kirjoittaa. ”Käännökset merkitsevät, että sisältö ylittää kulttuurinsa rajat”.

 

Rajojen ylitystä käytetään kansainvälisessäkin keskustelussa usein metaforana maailmankirjallisuudelle, joka oletetusti liikkuu kevein kantamuksin jonkinlaisessa universaalissa, esteistä ja väärinymmärryksistä vapaassa jetset-maailmassa. Tämä vapaan markkinatalouden näennäisutopia löytyy lentokenttien kirjapisteistä ja Amazonin asiakassuosituksista: siellä kääntäjät välittävät täsmällisiä viestejä ja koskettavia tarinoita kulttuurista toiseen, eikä epämukavia kysymyksiä kulttuurisesta vallasta ja hegemoniasta tarvitse esittää.

 

» Lue lisää

Share