Rakas Lili!

Liljani, Sinä olit ainoa syyni kirjoittaa, ja Sinä olet ikuisesti muusani; sinetöin tahtoni yhdellä luodilla.

Sydämessäni lyijy kasvaa korkoa, joka tarkoittaa myös rahaa. Tekijänoikeuksieni perimisjärjestys on luettavissa Stalinin poikia varten laatimassani viestissä: ”Toveri, hallitus, perheeni ovat Lilja Brik, äiti, sisareni sekä Veronika Vitoldovana Polonskaja.”

Sijoitan viimeisen pelimerkkini rintaani, en ohimooni.

Hyvällä päälläni – eli vakaalla päätöksellä – pelasin ruplia, potkin porvarit vallasta ja rakensin futurismia. Mutta runoksi mainittavaa ei syntynyt ilman sydäntä, ja kaiken sydän on Sinun taskussasi – tahdoitpa tai et Sinulle lahjoitin jokaisen säkeen, myös tämän viimeisen, joka on ensimmäinen lahja josta en vaadi vastalahjaa.

Kotiisi palatessa, laskiessani runojani jalkojesi juureen olen ottanut vastalahjaksi täydellisen hyväksymisesi. En voi, en ehdi enkä jaksa puhua totta, jos minua ei rakasteta niin, että en ainoastaan tiedä vaan tunnen olevani maailman paras, runoilija. Ja sitten iso mies, joka tuli pieneen kylään.

Pojalle riittää äiti, miehelle muusa, jonka rajattoman suuren hellyyden osa äiti on. Minulla on vain niin kiire; ”sydän kaipaa kuulaa” ennen kuin ehdin kasvaa aikuiseksi.

Lili, rakkautesi on niin, että olen saanut äidin, rakastajan ja muusan. Teistä yksikään ei toimi järjellä, silti lähempänä sitä viisautta, joka pitää hyvän mielen hyräilemässä. Minulla vain niin kiire – sydämeni toukokuu, eteenpäin, en ehdi palvomaan.

Sinä olit toukokuuni 15 vuotta ja rakastajani kaikissa niissä sängyissä, joiden onnesta tahdon kiittää jokaista naistani yksitellen. Yhdeltä sain tyttären, yhdeltäkään en saanut kuppaa, vaikka Maksim Gorki tahtoo todistaa toista vielä kuolemani jälkeen. Hän ei ole nähnyt, miten huolellisesti olen pessyt käteni isäni kuoltua verenmyrkytykseen. Hullua, myönnetään, siitä huolimatta olen pelännyt yli kaksikymmentä vuotta ovenkahvan kosketusta ilman käsinettä.

Useimmiten vedän hihansuun pehmeyteni ja kylmän kaiteen väliin, jos en voi muuten välttyä bakteerien kosketukselta, kuten muistat.

Kun Gorki oksentaa haudallani Stalinin poikien seurassa, huolehdithan siivoamisesta myös järjellä etkä ainoastaan sillä sylillä, joka osaa rakastaa jokaisessa rakastajassasi sitä mikä meissä parasta oli ennen neuvostobyrokraatteja – ihmistä. Testamenttini perheessä on vain naisia, vaikka ehdottomasti pitäisi mainita miehesi; viisas Osip luki puolestani ne kirjat, joita en ehtinyt, ja te yhdessä ymmärrätte mistä keskeneräiseksi jääneissä puolivalmisteissani on kyse.

Viimeinen rakastajani Veronika ymmärtää runoutta yhtä hyvin kuin ymmärsi tehdä abortin. Runoilijaa hän ei ymmärrä; näyttelijänä hän rakastaa enemmän teatterin harjoitusaikoja kuin hauveliaan. Heti kun Veronika hylkää poikasensa hetkeksi, iso koiruuteni saa hyvän syyn lyödä pisteen tähän kirjeeseen. Paiskaan sen postiin yhdellä laukauksella.

Käsialani on siistiä. Sydämestäni on jäljellä sen verran, että verikin kuivuu ilman imupaperia paitani rintaan.

Minä olen pelimies – onko siinä mieltä, kuten jokainen täysipäinen veikkaja osaa kysyä. Silti minä pelaan ja pelasin jo pojanpätkänä kolmen kortin nakkia: ruplat rulettiin, taiteessa sijoitin futurismin anarkismiin ja politiikassa äänestin lopulta bolshevikki Leninin pään puolesta. Tiedän itseni isommaksi, ja Leninin aivojen pienuuden takia aitojen kommunistien neuvostoaivo tullaan jalostamaan normaaliapinan tasolle.

Kuiskaa tämä Berliinissä, Pariisissa ja Lontoossa ja hiljaisessa seurassa: parhaiden aivojen likvidoimisesta huolimatta Stalin pelkää edelleen työläisapinoita. Ne tietävät, että noin isoksi roistoksi ei pääse isoilla aivoilla.

Neljän viime vuoden aikana kirjoitin kolmesataa runoa, kaksitoista elokuvakäsikirjoitusta, yhdeksän lastenkirjaa, joukon kirjallisuustieteellisiä esseitä ja kaksi runodraamaa – enkä yhtään runoa. Kun koko taiteen tahtoo uudistaa yhdellä hyvin tähdätyllä iskulla ja tietää luissaan, miten vaikeaa se on isollekin miehelle, yksikin taka-askel tuntuu kaatavan koko yrityksen mahtavuuden. Vuoteni olen pelannut päälläni; kirjoitin asiaa tovereille opiksi, heitin keikkaa ja pari kourallista lyyrillistä pikkurahaa vallankumouksen voiteeksi – nyt alkaa 13. hetki. Jos nyt viimeinkin syntyisi runojen runo! Oikealla työllä hankin 13 kertaa enemmän kuin neuvostotyöläinen, hän joka tulee kuuntelemaan isäni bassoääntä – ei minun asiaani, aatettani saati sydäntäni. Neuvosto(k)ansaltani aidon sosialismin neuvot saaaneena ostin Sinulle oikeasta Pariisista Fordin ja Renaultin, Moskovan ensimmäiset.

Autosi eivät korvaa tytärtäni, vahinkoa jonka sattui New Yorkissa. Yleisin käyttämäni ehkäiskeino on ollut abortti, ja kaikki ne olisin halunnut perua nähdessäni ainoan lapseni Nizzassa. Ellyn tapaamisen jälkeen en voinut kuin pelata rahani ja rakastua. Rakastajalleni kirjoitin runon Pariisissa – vuoden 1915 jälkeen ensimmäisen ja viimeisen, jonka päähenkilönä et ole Sinä:

”tulehan tähän viereeni, / otsa vasten otsaa, / tästä tärkeästä illasta / tahdon puhua hetkisen / niin kuin ihmiselle / ihminen.”

Anteeksi. Pelaan ystävillä, tovereilla, hengelläni, vaikka äidiltäni leipäpalan. Tiedän onneni kääntyvän, jos kulman takaa tulee sinipukuinen nainen ennen bussia. Lyödäänkö vetoa, kopeekka?

Osaat Sinäkin pelata, ja mykkyydessäni ja mustasukkaisuudessani riittää vastusta. Sinä olet jokapojan kissa, minä yksinäinen koirasi. Mirrini, en elä jos en riskeeraa koko pottia: Pohjanmaan kautta!

Nyt sijoitan toivoni yhden luodin varaan, sillä Sinä ymmärrät pelini hengen. Pelaan perille asti ja suuruudellani on kiire päästä loppuun. Sinä tiedät sen, jokainen tietää sen, kun on levittänyt hauvalle reitensä. Yhtä nopeasti vetäisen sätkän ja sytytän vanhan rinnasta uuden haiun.

Monessa kuvassa en roiku ilman tumppia huulessa, vielä harvemmassa hymyilen. En hymyile, koska minulla ei ole hampaita. Jos ette usko, katsokaa kuolinkuvani suuta. Kysytään, miten näin iso mies voi olla näin hampaaton? Vastaus: iso mies, iso sydän, kuin pilvi housuissa.

Kuolema odottaa, minä en. Tässä pelissä luoti on nopein tapa päästä perille – minun ainoa mahdollisuuteni maksimoida voittoni tulevaisuudessa. Minä olen purkanut tämän traktorin moottorin: narri Majakovskin on elettävä sellainen elämä kuin runoilijan kuuluu, että edes yksi lukija vaivautuu hyvän tarinan takia.

Ota, rakas, lahjani.

Tämä kiireinen peli kyntää uusia lukijoita yhtä varmasti kuin Sergei Jeseninin itsemurhan jälkeen kirjoittamani säkeet ”Ei tässä elämässä / kuolla vaikea / vaan vaikeinta / on luoda / elämää!” Tällä traktorilla olen ajanut ja pelännyt sitä siitä asti, kun isäni kuoli äkkiä Gruusiassa. Neulankärjestä hän sai myrkytyksen sitoessaan asiakirjoja. Minä olin kaksitoista – sen jälkeen olen osannut pelätä asiakirjoja ja pestä kaluni.

Voi olla niinkin, että iskuri naksahtaa tyhjää, kuten kahdella edellisellä nopanheitolla. Vai onko tämä jo neljäs kierros, kun voitan Venäläisessä ruletissa ja jäähyväiskirjeeni jää viimeistelemättä? Voi todellista ilon päivää, kun tapaamme kerran.

Sydämeni moottori, nyt Sinä olet Lontoossa, ehkä matkalla Berliinin. Ihan sama, kaukana kuin.

-

”Viimeinen kirje Liljalle” pohjautuu ruotsalaisen tutkijan ja kääntäjän Bengt Jangfeldtin (s.1948) ensimmäiseen ei-neuvostoliittolaiseen elämäkertaan Vladimir Majakovskista (1893–1930) Med livet som insat. Berättelsen om Vladimir Majakovskij och hans krets, 2007.

Osip ja Lili ”Lilja” Brikin (1891–1978) perheeseen Majakovski liittyi 1915. Samana vuonna ilmestyi Lilille omistettu Pilvi housuissa. Rakkausrunoelman Tästä jälkeen Leninin halveksiman Majakovskin Lenin-kokoelma (1924) yritti yhä neuvostovallan palvelukseen, mutta viidessä vuodessa liian modernistinen Brik-Majakovskin piiri ajettiin nurkkaan. Itsemurhan jälkeen tekijänoikeudet jaettiin ilman Veronikaa puoliksi Lilille ja Majakovskin perheelle. Stalin kanonisoitua Majakovskin 1935 juutalainen Brikin perhe häivytettiin hänen elämäkerrastaan.

Suomennoksia löytyy mm. teoksista Vladimir Iljitsh Lenin (1947/1970), Hyvin: Lokakuu-runoelma (1955), Runoja ja runoelmia (1958), Pilvi housuissa ja muita runoja (1959), 20 Neuvostoliiton runoilijaa (1960), Sauna (1967), Neuvostolyriikkaa 2 (1977), Valitut runot. Kuinka säkeitä valmistetaan (1984) ja Eläinten kirja (1986).

27.1. 2010 klo 14, Kirjakauppa Kirja, Mannerheimintie 22-24.

Lämpimästi tervetuloa!

-

Lisätietoja Henriikka Tavi, p. 041-5360184
henriikka.tavi(at)gmail.com

Tuolla valkea, musta savu:
piipunnysistä ja kaukaisesta tulipalosta.
Sillan taakse pakeni
rakkauden tyhjä raitiovaunu.

Uuden maan yli
lentävät kuin valhe pelästyneen huulilta
rakkauden ja kuoleman puhaltimien
liiankin tutut äänet.

Käy torilla:
siellä tuuli jää ruusuksi hihaan
ja raapii piikillä,
jos teillä on eri matka.

Hidasta. Olet kuitenkin
myöhässä, siis hidasta.
Kaikki silmukat ovat auenneet.
Haukot henkeä ilman hurstia.

Koko tämä alastomuus
näkyy vain hameen poimuissa.
Ryskyy syleilyn laineissa.
Sähköryske sillalta.

_

Et tajua hittoakaan,
onko sen väliä selvää tai ei,
pimeys lohkesi kokonaan,
ehkäpä, ehkäpä aiheestakin.

Se on pimeyden leipä,
kärventynyt jokaviikkoinen,
se lohkesi sängyssä, mutta sinä
et saa karistettua sen pitkäveteistä roinaa.

Ja piipahtaa sen luo,
mutta tultuaan ei istu alas
ja karsaasti väijyy pimeään
jumalanseläntakainen lintu.

_

Sääennustushevosen selkään –
pilviä, pilviä, pilviä.
Mikä ei varmaankaan putoa,
saat sen tässä ja nyt.

Pilvenvarjot kuin leveät terät,
kunhan eivät vain vihellä,
mutta sekaisin seisovat lehmukset,
eikä ruoho ole laskenut polviin.

Ei kadottanut jälkiä
tervanhajuisten aurinkokoirien ajojahti.
Kultainen komppaniako luovuttaisi
viimeisellä kellonlyömällä.

Viittateltoissa vihreissä piipullisissa
tienvarressa, kuka mudassa, kuka hiekassa,
mutta ohimo loistaa kuin telttamuovi,
ja siitä näkee ”lehmuksen”.

Sinut myytiin halvalla,
sinä astut, vaikket kävelekään,
et seiso, vaikket kaadukaan. Veitsi
irrotti askeleesi tarkkaan reunalta.

Päivän kortit maskeeraustahroilla
mustilla, punaisilla, kastanjaisilla, pellavaisilla,
sinun kahdella tinaisella
ei auta ottaa takapakkia,

ei sinne, missä Piranesin tiimi
varovasti pystyttää auringonlaskua,
missä kylmät masuunit palavat
ruusunpunaisessa leikkauksessa.

Kääntänyt Tomi Huttunen

Ja nyt sitten amerikkalainen runo.

Ystävä julkaisee opiskelijalehteä –
yhteistyössä: viimeistä edellinen toivo
olla joutumatta konkurssiin. Julkaisee värssyjä
ja mietteitä rauhasta maailmassa.
Opiskelijatyttö (en ole nähnyt valokuvaa,
mutta voin kuvitella: hiukset olkapäille,
pesemättömät, vääntynyt hymy,
miellyttävät avoimet kasvot,
vakosamettifarkut – ja paljain jaloin)
on lähettänyt jonkun tekstin. Minä käännän.

Luonnollisesti vapaata mittaa: luetteloja
kaikesta, mihin on pysähtynyt katse
haltioitunut: mitä näen, sitä laulan.
Määrätöntä penikkamaista riemua elämästä.
Nominatiivistä ähkyä: hiekkaranta, lankuilla
hiekka, rakastetun
skootteri, banaanijuoma –
ja perin tarkka alaviite, mitä on
banaanijuoma: kiitos,
että leipä taikka vaikka savuke
on sentään ilman viitettä.
Eri vuosina
olen kuullut tämän! “Harhailen yksin
rannalla ja kuulen lokkien kirkunan.
Ja aamulla aurinko herättää unisen talon,
vilkaisten rusottaviin ikkunoihin –
astun pihalle – kukat loistavat kasteesta.
Silloin ymmärrän: maailma on minussa!”

Pane poikki missä haluat – tai voit jatkaa
loputtomiin: mikä esineiden
kuilu on vielä mainitsematta! Rapusalaatti;
ravut itse veden alla,
salaatista vielä tietämättömät;
olkihattu, raidallinen
uimapuku ja avattu seslonki…
Armahtakaa! Minäkin osaan noin!

Ja – miten kiehahtaa kateellinen sappi!
Kaikki tämä tietokoneella; myös paperin kanssa
no problems, ja lähetetty painettavaksi
edes lukematta läpi (varma tapa
saada kutsu tekijän luokse!) Samaan aikaan
istuvat ystäväni pitkin yhteishuoneistoja
ja kirjoittavat nerokkaita runoja
tilikirjoihin! Ja naputtelevat sitten
synkeinä hajoavilla koneilla,
ja juovat kefiiriä, ja polttavat “Belomorkaa”,
ja juuri tämän kautta saavat oikeuden
kirjoittaa olemassaolon kauhusta
ja traagisesta eksistenssistä!

Ja mitä ne tietävät siellä, nämä lapset,
jotka litkivät banaanijuomaa!
Näkisipä kreikkalainen meidän leikkimme!
Niin, säälittävä se, jolla omatunto ei ole puhdas,
joka keskustelee lainauksin, peläten
sortuvansa puhumaan omasta itsestään,
tottuneena piilottamaan vavahtelevan kauhunsa
mustaan ironiaan, josta
ei tule kylläiseksi! Mitä ne tietävät siellä,
missä jokaisessa kaupassa myydään
venäläiselle salaperäistä esinettä:
koteloa laitteelle, joka tarjoilee
kaakaon suoraan vuoteeseen
ja sen lämpökytkimelle!

Mutta kaikitenkin… Oi kauhea arvoitus!
Ehkä vain siellä tiedetäänkin
elämästä? Ei rikkoutuneesta säiliöstä,
ei metrovaunusta – viimeisestä, joka vielä
muistuttaa tekijää tonnikalapurkeista –
oi ei: olemisesta sellaisenaan!
Miten arvioisi? Ehkä sinne näkyy paremmin,
että tragedia, voi Luoja, ei johdu tungoksesta,
ei leivän ja asumuksen riittämättömyydestä,
ei siitä, että joka hetki on peruuttamaton,
että elämä on lyhyt, että salainen este
ei anna meidän vuodattaa itseämme loppuun saakka?
Ja kaikki, mitä kirjoitamme näistä aiheista,
haiskahtaa väistämättä makkaralta –
niin aistittavalta, että lähes aineelliselta?!

Mutta me emme voi vapaalla mitalla – koska
empiirisiä ovat empiriumimme.
Sekasotkun, kaaoksen, mylläkän
me puristamme jambeiksi ja trokeiksi.
Viimeinen, mikä meille on suotu
täsmällisen täydellisyyden illuusioksi
on mitta ja loppusointu. Ikkuna on kasattu
säkeistöksi – kristallisella ristikolla.
Rimmata ja tyrkätä härdelli
kouluvihkojen ruudukoille
on ainoa tapa saattaa jotenkin
järjestykseen maailmanjärjestys
ja avata silmänsä auringonnousulle (taikka laskulle)
pohjattomassa pakanallisessa pimeydessä, jossa
nelisäkeet kannattelevat maailmankantta
viimeisenä horjuttamattomana tukipisteenä.

Kääntänyt Jukka Mallinen

venäläistä nykyrunoutta

Pääkirjoitus

VENÄLÄISTÄ NYKYRUNOUTTA

Ljubov Lebedeva
Dmitri Golynko
Aleksandr Skidan
Dmitri Tšernyšev
Dmitri Bykov
Lev Rubinštein
Kirill Aleksejev
Igor Bulatovski
R.I. Filimonov

RUNO&KUVA

Runkkaava lehmä Antti Kyrö

MATKOJA

Kaksi neutraalia kuvaa nimellä venäläinen sielu
Tuukka Hermanni Terho
Matka muiston ja unohduksen rajaseudulle
Suvi Nousiainen
Kulta
Janne Nummela
Remembering Tšaikovški
Vesa Haapala

TULENTEKOA

Runoudesta ja mielentakaisesta kielestä
Viktor Šklovski

KRITIIKKI

Bengt Jangfeldt: Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen lähipiirinsä.
Cia Rinne: Zaroum, Notes for Soloists
Lauri Otonkoski: Harmi!
Marianna Kurtto: Maisemasta läpi
Sanna Karlström: Harry Harlow’n rakkauselämät
Vesa Haapala: Termini

Jukka Petäjän 19.10. Helsingin Sanomissa julkaistu yhteiskritiikki viidestä esikoisteoksesta sai aikaan ennenkuulumattoman laajan keskustelun ja vastalauseiden myrskyn. Itse tunsin hetken aikaa olevani myrskyn silmässä.

Tuntui, että tärkein tehtäväni oli tuijottaa herkeämättä tietokoneenruutua: olla silmä kovana, ettei mikään mitä runousblogeissa, facebookissa tai Hesarin keskustelupalstalla tapahtuu jäisi huomaamatta. Aivan kuin internetin tarjoamia mahdollisuuksia olisi pikkuhiljaa opittu hyödyntämään. Aivan kuin runousblogit olisivat heränneet uuteen kukoistukseen Petäjän kritiikin lannoittamina.

Kritiikki on kirjallisuutta. Runon puhujan tavoin kriitikollakin on ääni. Joskus pelkkä arvovaltainen jyrähdys riittää vakuuttamaan lukijan. Joskus kritiikin lukija on valmis ajattelemaan että kriitikko on varmasti osin oikeassa todetessaan ykskantaan, että “Emma teki hutinäyttelyn jota ei tosiaan tarvitse mennä katsomaan.” (Otso Kantokorpi, Kauppalehti 26.10.09).

Petäjä tavoitteli kritiikissään kulttuuriauktoriteetin rintaääntä. Mitä ilmeisimmin hän ei oikein vakuuttanut. Keskusteluun osallistujat pyrkivät kiistämään Petäjän arvovallan: Petäjää ei arvosteltu näkökulman rajallisuudesta, vaan siitä että hän on väärässä. Kritiikkikeskustelussa pistivät silmään myös puheenvuorot, joissa ei kritisoitu niinkään Petäjän kritiikkiä vaan itse kriitikkoa, joka ”teki sen taas” (Leevi Lehto).

Arvostelun uskottavuus rakentuu kahden tekijän varaan: Toisaalta uskottavuus on kirjoitetun tekstin vakuuttavuutta, joka voi syntyä hyvästä argumentaatiosta mutta myös esimerkiksi taitavasta, kriitikon taidekokemuksen kiteyttävästä kielenkäytöstä. Toisaalta uskottavuus lepää kriitikon henkilökohtaisen arvovallan varassa.

Verkkolehti Mustekalan järjestämässä kritiikkiseminaarissa 22.10.2009 Juha-Heikki Tihinen piti esitelmän, jossa hän kehitteli Oscar Wildeltä lainaamaansa ajatusta itse kriitikosta taideteoksena*. Kirjoittaessaan kritiikkiä kriitikko samalla luo itseään ja identiteettiään kriitikkona.

Toisin kuin kaunokirjallisuuden kirjailija, kriitikko ei siis voi kuolla. Jokainen kritiikki on kriitikkonsa sormenjälkien tuhrima, ainoastaan kriitikkonsa näköinen ja takaama.

Siinä kaikki kritiikistä tällä kertaa.

***

Tuli&Savu 3/09 poikkeaa lehden aikaisemmista numeroista tekotavaltaan. Venäläistä runoutta käsittelevän numeron idea syntyi syksyllä 2007, kun tapasin Pietarissa runoilija ja toimittaja Olga Logochin. Osa lehteen käännetyistä runoista on Logochin valitsemia.

Filin tukeman venäläisen nykyrunouden paketin sekä suuren osan sisällöstä ovat pääasiallisesti suunnitelleet kääntäjät Kaisa Ijäs, Maiju Lehto ja Veikko Suvanto. Merkittävän panoksen lehden sisältöön ovat käännöksillään ja ideoillaan tuoneet Tomi Huttunen, Jukka Mallinen, Mika Rassi, Aki Salmela ja Mikael Brygger. Lehden muun toimituksen osuudeksi jäi lähinnä katsoa päältä ja sivusta sekä yrittää saada runsas sisältö mahtumaan kansien väliin.

Viimeisimmässä tavoitteessa emme valitettavasti koskaan onnistu. Numeron sisältöä täydentävää materiaalia julkaistaankin Tuli&Savun uudistuneessa verkkoliitteessä, jota päätoimittaa Teemu Manninen. Tervetuloa  uuden Tulijasavu.netin lukijoiksi!

ps. Vuoden ja samalla vuosikymmen viimeisessä Tuli&Savussa pohditaan, mitä on ja oli 2000-lukulainen runous ja suunnataan samalla katse kohti seuraavaa vuosikymmentä. Tammikuun lopussa ilmestyvän numeron päätoimittaa Mikael Brygger.

Vesa Haapalan toinen kokoelma Termini kaivautuu Rooman kulttuurihistoriaan monipuolisen lähdemateriaalin avulla usein äkkivääristäkin kulmista. Kuten Haapalan esikoisteos, joesta ja sen ympäristöstä inspiroitunut Vantaa, myös Termini on kuitenkin kaukana paikkasidonnaisesta lyriikasta. Teoksen nimi viittaa tietenkin Rooman päärautatieasemaan, ja sitä kautta matkustamisen, liikkeelläolon ja pysähtymisen teemoihin, mutta on tietenkin luettavissa myös suomeksi. Sen verran oppinutta ja humanismin traditioissa marinoitua tekstiä Haapala tuottaa, että ajatus kirjasta käsitevarastona ei ole niin huvittava kuin aluksi tuntuu.

Haapala tuntuu käsittävän kliseen mukaisen Rooman luonteen kaikkien teiden päätepisteenä loogisesti johtavan myös siihen, että Roomasta pääsee minne vaan – niin paljon kieltä ja kulttuuria sinne on jollain lailla varastoitunut. Niinpä kirjan päiväkirjamerkintöihin keskittyvä kehyskertomus, joka kuvaa runoilijan kanssa matkustavan valokuvaaja-elämänkumppanin tuntoja Rooman matkalla, avautuu koko joukoksi assosiaatioita, rinnastuksia ja kulttuurihistoriallisia kerrostumia. Mukana ovat Vanhan testamentin profeetat, Odysseia, Rimbaud ja Verlaine, Keats, Shelley, Byron ja monet muut Rooman matkaajat – myös Sylvia Plath, jonka päiväkirjojen tyyliä välillä jäljitellään ja parodioidaan: päiväkirjassa kaikuu välillä Plathin ja runoilija Ted Hughesin myrskyisä suhde.

Termini on siis juuri sellainen kirja, jollaista Haapalan kaltaiselta lyriikkaan suuntautuneelta kirjallisuudentutkijalta odottaisikin: painava, kerroksellinen ja loputtomia intertekstuaalisia linkkejä sisältävä, tekijyyden ajatuksella leikittelevä tekstimassa. Paitsi valmis runokirja, se on myös kuvaus tuon kirjan kirjoittamisesta. Usein mieleen nousevat Jorge Luis Borgesin historialliset tekstilabyrintit ja kirjailijantyön kuvaukset. Kuten Borges, myös Haapala tunnustaa historiasta kirjoittamisen mahdottomuuden, mikä on tietenkin alkuehto hurjimmille historiallisille fiktioille. Nykyhetken Rooman humina ja liike antaa kuitenkin Terminille sellaisen ajankohtaisen pulssin, että museoitumisesta sitä ei voi syyttää. Haapalan erityisenä onnistumisena pidän julkisen ja yksityisen, historiallisen ja nykyisen saumatonta yhteensovittamista, kuten tässä Bushin ja Blairin vastaisen marssivan mielenosoituksen rytmiin sovitetussa runossa:

Parru parrulta sinut on vaihdettu,
BUSH! BOIA!
uusia voittoja avautuu vanhojen tielle,
BUSH! BOIA!
olet risteilijä, taistelukoneet kannellasi,
BUSH! BOIA!
korvanapeissasi Eye of the Tiger, Enter Sandman.

Enemmän kuin mikään erityinen historiallinen teema tai yhteiskunnallinen ote Terminin nivoo kokonaisuudeksi edellämainittu valokuvaajanaisen pitämä päiväkirja, jossa käydään kamppailua sairauden, ilmeisesti kohdunkaulasyövän, ja siihen liittyvän hedelmättömyyden kanssa. Tämä kamppailu huipentuu leikkausta kuvaavaan kuvarunoon I ELI MUISTON PYSYVYYS, joka on luultavimmin jotain ainutlaatuista maailmanrunoudessa: kirurgin veitsen liikkeitä jäljittelevä tekstikokonaisuus. Ehkä hivenen itseironista komiikkaa tekstiin tuo impulsiivisena ja aavistuksen itseriittoisena kuvattu runoilijahahmo, jonka fokus heittelehtii historian suurmiehestä toiseen vailla sanottavampaa sisäistä logiikkaa. Kun hän yrittää kirjoittaa rakkausrunon, lopputulos on surkuhupaisa, mitä hän ei suostu kuulemaan. Tällainen ovelasti mukaan ujutettu parisuhdedraama häilyvine haaveineen ja pelkoineen estää Terminiä uppoamasta suuren tekstilastinsa painon alla. Runoustraditiot ja erilaiset käsitykset runoilijan roolista nivoutuvat saumattomasti osaksi nuoren parin elämää:

”Kirjoittaisitko minulle, pyysin taas kiusallani ja kerroin, miten tuttavani lähetti jokin päivä sitten sähköpostin, jossa sanoi, että saat varmasti mieheltäsi ihania rakkausrunoja ja vielä Roomassa! Ja mitä hän: En osaa sellaisia, siinä on takana vuosituhantinen traditio, jos olisin joku Tabermann tai Kotro, ehkä sitten.”

Teoksessa on myös oikein tervetullut huomautusosio, jossa selvennetään keskeisiä pohjatekstejä ja teemoja usein erillisiksi sarjoiksi järjestäytyneiden runojen taustalta. Tästä huomaavaisuudesta huolimatta lukukokemus synnyttää vähän väliä tunteen, että kaikkia kortteja ei ole paljastettu – huomautukset vaikuttavat tahallisen suppeilta, kuin niihin olisi ladattu vain maistiaisia kaikesta tekstiaineistosta mitä taustalle kätkeytyy. Tässä moniäänisyydessä on myös teoksen suurin sudenkuoppa, sillä kun lukiessaan riittävän monta kertaa joutuu paikkaamaan puutteellisia sivistysresurssejaan, alkaa syyttää runoilijaa briljeeraamisesta. ”Mutta mitä tekee Daniel tässä tulkintojen rytteikössä?”, kysyy Raamattuaiheisten teemarunojen puhuja, ja vastaavat aatokset piinaavat usein myös Terminin lukijaa. Siitä kirjoittaminenkin on turhauttavaa, kun jokaisen sisältöä tiivistävän lauseen jälkeen kirja tuntuu huutavan vierestä: Niin, mutta olen minä paljon muutakin!

Termini on teoksena sikäli monitahoinen, että toisena hetkenä sitä on valmis kiittämään samoista ominaisuuksista, joita hetki sitten manasi. Kokonaisuus ei pysy kasassa. Aivan, mutta fragmentit ovat kauniita, ja samalla kirjan viittauksien verkostoissa hajoaa koko ajatus itsellisestä kokonaisuudesta. Sitä on vaikea arvottaa, kun tuntuu että samalla pitäisi arvottaa kaikki se, minkä kanssa kirja on dialogissa. Voi vain sanoa, että paneutunutkin lukija voi turhautua sen parissa, mutta sattumanvarainen selailija löytää moninaisia helmiä:

”25. Sillä me, joilla nyt on rikosrekisteri ja syfilis, tulemme tuomitsemaan joka iikan.” (Evankeliumi Pjotr Kuznetsovin mukaan)

Päiväkirjamerkinnät raottavat verhoa Haapalan tekstilähtöisen kirjoitustyylin edestä: ”Tänään tajusin, että myös minä olen kristitty, sanot (…), ja kristitty siinäkin mielessä, että tulkitsen, kaikki me olemme tulkitsijoita; emme kerro tapahtumasta, teemme sanasta toiminnan ja alkuperän.” Haapalan runot ovatkin usein yhtä lailla tekstiä kuin tekstintulkintaa, mitä korostaa sekin, että hän on naittanut omiin runoihinsa käännöksiään esimerkiksi Keatsista ja Rimbaudista. Ne eivät kuitenkaan ole mitään postmodernia roolileikkiä tai tulkintaa tulkinnan itsensä vuoksi, vaan vähän väliä välkkyy teologisen tradition sakraali ydin: on kuin Haapala etsisi teksteistä – teksti käsitettynä laveasti tulkittavana ympäristönä – välähdyksiä pyhän kokemuksesta, tai ”messiaanisen sirpaleita”, kuten teoksen runoilijahahmo Walter Benjaminiin viitaten asian ilmaisee. Läpi teoksen kulkee myös eräänlainen luovan hulluuden ja maanalaisen kulttuurin teema, joka johtaa apokalyptisen lahkon, Todellisen Ortodoksisen kirkon, perustajaa Pjotr Kuznetsovia kuvaaviin roolirunoihin. Kuznetsov on maininnut halunneensa maailmanlopun jälkeen perustaa uuden Rooman.

Termini on jyhkeän ja autoritäärisen näköinen kirja, melkoisen maksimalistinen ja täysi julkaisu ohuisiin vihkoihin piiloutuneessa runoudessamme. Tällaista kirjaa tekee mieli tulkita statementina, vaikkei siihen loppujen lopuksi olisi aihetta kokonaisuuden tasolla – pituudestaan (120 sivua, mutta tuntuu paljon pidemmältä) ja maailmojasyleilevistä teemoistaan huolimatta Termini on fragmentaarinen kokoelma, otteeltaan verrattavissa Kari Aronpuron teoksiin, joissa ennakkokäsitystä kirjasta kokonaisuutena häiritään systemaattisesti. Samasta suunnasta lienevät vaikutteita hakeneet myös teoksen loppupuolen kokeilevat kuvarunot, joissa Haapala laajentaa estetiikkaansa selkeästi kielelliseen avantgardeen päin. Vaikka Haapalalta puuttuukin Aronpuron kielen lähes maaginen flow ja svengi, Termini on harvinainen tapaus, rohkea kirja joka yrittää monenlaista ja onnistuu useammin kuin ei.

On hivenen kuun mallista, että kokemuksellisesti monikielinen maailma suodatetaan kirjallisuuteen lähinnä yhden kielen tarjoamien mahdollisuuksien kautta. Tällöin kukin kieli toimii alueellaan kuin traditioittensa hioma linssi: sillä voi toki tarkentaa joihinkin kohteisiin erinomaisesti, mutta jotain myös rajautuu sen mahdollisuuksien ulkopuolelle, jää epätarkaksi. Milloin se on syvyys, milloin pinta, milloin taas jokin sävy jota ei voi toisintaa käytössä olevilla välineillä. Tämän vuoksi kielten rajoilla ja niiden ylitse kulkevalla runoudella on oma paikkansa. Koska koen, että tuo paikka ansaitsee laajeta yksittäisistä koordinaateista osaksi kirjallisuuden tilaa, haluan muistuttaa nyt arvioitavien teosten lisäksi Jusu Annalan ja Hannu Helinin tuotannoista.

Monipuolinen, digirunoudessakin kunnostautunut Cia Rinne on tehnyt kaksi hyvin vähälle huomiolle jäänyttä kokoelmaa. Niissä hän kirjoittaa lähinnä englantia, ranskaa ja saksaa, käytännössä ei lainkaan suomea. Miksi sitten käsitellä häntä suomalaisessa runouslehdessä?

Mielestäni Rinne on kiinnostavimpia nykyrunoilijoitamme, erityisesti monikielisyyden näkökulmasta. Se myös muodostaa kritiikkini näkökulman. Tästä huolimatta lukijan on hyvä tietää, että Rinteen esikoisteos Zaroum sisältää kielellisten siirtojen lisäksi myös vapaalla kädellä piirretyn kuvan ja sanan toisiaan laajentavia kytkentöjä, samoin kuin punaisen ja mustan värin typografiseen hierarkiaan perustuvia merkityksiä sekä kirjainten numeroarvoihin (A=1, B=2…) perustuvia matemaattisia pikkurunoja. Notes for Soloists -kokoelmassa runot puolestaan ovat erilaisten merkityksiä ankkuroivien ja temaattisesti ankarien sarjojen osina. Niissä käsitellään esimerkiksi numeroiden, sensuurin ja kaupunkien olemuksia. Molemmissa teoksissa on myös runsaasti erilaisiin permutointeihin sekä minimalistiseen sanontaan perustuvia runoja joissa kielen materiaalisuus ei ole yhtä vahvasti esillä kuin kritiikissäni.

Esimerkkinä tällaisesta on seuraava minimalistinen runo sarjasta notes for censorship. Sen toisen säkeen voi lukea myös siten, että se on samanaikaisessa suhteessa sekä ensimmäiseen että kolmanteen säkeeseen (eli toisen säkeen voi ajatella kirjoitetun ikään kuin kahteen kertaan):

cut out from books
important words
destroy the book.
(diagonal reading)

Minimalismille ominaisesti runossa ei ole lukuohjetta. Näin syntyy mahdollisuus valita lukutapojen väleillä, mikä säätelee merkityksiä yllättävän paljon. Yllä olevassa runossa se esimerkiksi muuttaa runon toteavasta käskymuotoiseksi ja takaisin, minkä lisäksi se houkuttelee pohtimaan ”tärkeitten sanojen” kaksoisroolia sekä kirjallisuutta tuottavana että tyhjänpäiväistävänä elementtinä. Rinteen teoksissa riittää tämänkaltaisia vähäeleisiä oivalluksia, mutta jatkan silti kielen materiaalisuuden ja monikielisyyden alleviivaamista. Omassa kokemuksessani ne luovat paitsi aivan omanlaisensa auran, myös jotain joka auraa runoutta vähemmän hyödynnettyihin mahdollisuuksiin. Seuraava esimerkki on niin ikään Notes for Soloists -kirjan censorship-sarjasta:

untouchable
 to    b e
      able
n o
t
to
touch
    ¡hable!
touch
touch   é

Liikkuminen eri kielten väleillä ja laskoksissa ei tunnu Rinteen kirjoissa itseisarvoiselta runokeinolta. Jos niin olisi, runoja olisi enemmän, konseptit löysempiä. Siinä tapauksessa runokeino myös pakottaisi kaiken huomion itseensä, olisi kuin mikä hyvänsä sellainen menetelmä joka määrittää teoksen arvon hieman tautologisesti sen mukaan kuinka hyvin se onnistuu itselleen asettamissaan tavoitteessa. Tämä sivumennen sanoen vaivaa useita menetelmällisiä teoksia, sillä niitä ei oikein voi lukea tai arvottaa muuten kuin teoksen sanelemalla tavalla (tässä tapauksessa sanelu voisi olla jotain sellaista kuin ovatko runokohtaiset siirrot kielessä luontevia, kyllin kekseliäitä, jäännöksettömiä).

Rinteen monikielisyys on siis pelkkää menetelmällisyyttä motivoidumpaa, eräänlaista merkitysten ehdoin tapahtuvaa kielten rajojen ja rajoitusten tutkailua. Joka tapauksessa pidän kiinnostavana sitä kuinka se mahdollistaa kielestä toiseen tapahtuvan merkityssiirron – eli eräänlaisen kielen materiaalisuuteen perustuvan metaforisuuden. Kyse on esimerkiksi kirjoitusasun tai äänen suorittamasta liikkeestä kielialueensa rajojen yli. Näin tehdessään sanat tai niiden elementit voivat pysyä samoina tai muuttua uuden äänneasun myötä (c’est l’an, paul). Joskus ne voivat myös pysyä samoina, mutta muuttua merkitykseltään toisessa kielessä (was englannissa ja saksassa). Useimmiten siirto tapahtuu sarjan seuraavassa runossa. Näin esimerkiksi milano notesissa, jossa ranskankielisen soleil-sanan permutoinnista päädytään viimeisen säkeen (sole) kautta leikittelemään ”o sole mio” fraasin kanssa.

Tämänkaltaisissa runoissa ei ilahduttavaa kyllä korosteta kielen ja merkitysten sopimuksenvaraisuutta, vaikka akateeminen teoria suorastaan tyrkyttäisi sitä teosten sisällöiksi. Sen sijaan Rinteen runous luo ihan oikeita vaikkakin henkevän kepeiksi muotoiltuja merkityksiä kielestä tehtyjen havaintojen avulla (insecurity / in security). Se on tärkeää. Se on kaunista. Ja sen vuoksi halusin luonnostella ajatusta kielenvaraisesta metaforasta. Siinä materiaalisuudesta sekä eri kielten yhteistoiminnasta virittyy uusia mahdollisuuksia, merkityksiä, merkityksen mahdollisuuksia, joita lukee auki samalla tavalla kuin runokuvia tai roolirunojen puhetta. Samalla kielen aihioista kasvaa tilanteita ja maailmoja joissa runojen alulle panemat prosessit saavat kehittyä lukijassa:

ms. s
ms. es
ms. is
mrs.

Notes for Soloists -teoksesta voidaan lukea myös eräänlaista vulgaari-zeniläistä elämänasennetta. Sitä vilahtelee osastojen nimissä (ten for zen) sekä runojen sisällöissä (avoid all mirrors for month. / after a month, carefully / get to know yourself again.). Tätä vasten se, että käydään eksymässä ja hakemassa suuntaa |tähän jokin painavalta tuntuva sana| toisten kielten avulla, tuntuu Rinteen runoutta lukiessa lopulta hyvin samansuuntaiselta askellukselta.

Mutta kritiikissä pitää olla käänne, eikös vain, jokin mutta-sanan aloittama kappale, jossa osoitetaan kuinka aivan kaikessa ei sentään tälläkään kertaa onnistuta. Esimerkiksi välillä runojen minimalismi vaikuttaisi hieman itsestäänselvältä, kielestä tehdyt havainnot ilmeisiltä (peace piece: // peace, / please). Hetkittäin jäin myös isoamaan laajempia kielellisiä virtauksia kuin mitä hallitsevana runomuotona olevat sanan tai sanaparin hajoamisesta syntyvät uudet merkitykset ja sarjat tuottavat. Toiveeni johtuu siitä, että vaikka hajoamiset ja permutoinnit ovatkin hyviä, niitä ei yleensä voi sanan varsinaisessa mielessä lukea, olla kielessä, vaan lähinnä tehdä havaintoja kielen atomisoitumisesta ja uudelleen kokoontumisesta. Kun tällaisia runokielen laajemmasta liikkeestä syntyviä tekstejä on, ne ovat molemmille kokoelmille tärkeitä kohtia. Ne myös avaavat ja siten auttavat ymmärtämään muidenkin runojen paikannuksia. Erityisesti voi mainita tilan ja ajan ominaislaatujen keskinäisiä paradokseja luotaavan ”Time and Space” (Zaroum), sekä kaiken suuntaamisen varmuutta ja epävarmuutta käsittelevän ”This is left” sarjasta notes for orientation.

Lopuksi on kohdallista todeta, että edellä ollut lyhyt negatiivinen kritiikki huokui enemmän halusta saada lukeakseen lisää sellaisia kohtia missä teosten runokeinot ja laajempi kokonaisuus virtaavat toisiinsa kuin mistään varsinaisista ongelmista. Suurin näitä teoksia koskeva toiveeni tässä parhaassa mahdollisessa maailmassa onkin, että sekä Zaroum että Notes for Soloists olisivat helpommin saatavilla. On jotenkin perverssiä, että näin kiinnostavaa runoutta kohtaa lähinnä sattumalta.

Sanna Karlströmin (s. 1975) kolmannen runokokoelman Harry Harlow’n rakkauselämät (2009) sysimustassa kannessa kiiltää eläimen ruumiin muotoja jäljittelevä rautahäkki, jonka sisällä sykkii särkynyt, punainen sydän. Kansikuva muistuttaa lukijaa kokoelman nimihenkilön, yhdysvaltaisen psykologi Harry Harlow’n (1905–1981) reesusapinakokeista, joissa käytettyä teräslankaista sijaisemoa tiedemies nimitti termillä iron maiden (rautaneitsyt). Sadistisuudesta vai mistä kertoo se, että iron maiden on myös kidutuskaappi, jonka sisäpinnoilla olevat piikit tappavat uhrinsa vähitellen sisäiseen verenvuotoon.

Otsikko ja motto antavat runokokoelmalle kehyksen: runot on luettava paitsi Harlow’n elämää myös rakkausteemaa vasten. Motoksi on valittu Harlow’n sanat vuodelta 1958: ”Love created, love destroyed, love regained”. Harlow-elämäkerturi Deborah Blumin mukaan Harlow kuvasi motolla oman empiirisen tutkimustyönsä kehityskulkua, mutta yhtä lailla sanat kytkeytyvät psykologin yksityiselämään.

Empiirisissä apinakokeissaan Harlow päätteli, että emosta erottaminen ja sosiaalinen eristäminen vaikuttavat traagisesti apinapoikasten kehitykseen ja että samalla tavalla kävisi myös ihmislapselle, joka erotetaan äidistään ja vertaisistaan. Nykypäivänä tutkimustulokset tuntuvat itsestään selviltä, mutta Harlow’n aikana ehdollistumista kannattavat behavioralistit, kuten John B. Watson (1878–1958) ja B. F. Skinner (1904–1990), edustivat psykologisen tutkimuksen paradigmaa: heidän tulkinnoissaan äidin ja lapsen suhde perustuu ravintoon. Sylin ja empatian merkitystä yksilön kehityksessä ei ymmärretty, ja Harlow lähti siksi perustelemaan niiden tärkeyttä.

Näistä lähtökohdista Sanna Karlström rakentaa kiintoisan runokokoelmansa, joka palkittiin keväällä Tanssiva karhu -palkinnolla. Harry Harlow’n elämä tarjoaa oivallisen ja ristiriitaisen aineiston, josta voi ponnistaa tutkiskelemaan rakkautta ja rakkaudettomuutta, järkeä ja järjettömyyttä sekä vallankäyttöä. Pohdintaa herättävä kokoelma sisältää runsaasti roolirunoa, joka on viime vuosina noussut hyvin suosituksi suomenkielisessä lyriikassa.

Kokoelman yhdeksi tärkeimmäksi runoksi nousee ”Luento”. Harlow’n suuhun sovitettu runo välittää tehokkaasti ristiriidan järjellisen ajattelun ja tunteellisuuden välillä: ”Ei niin kuin runoilija joka sanoo rakkauden olevan mittaamatonta. // Tässä on rakkaus, apina häkissä, / sen kaksi vaihtoehtoa.” Kaksi vaihtoehtoa rakkauden selittämiselle kytkeytyy Harlow’n apinakokeisiin: Harlow otti vastasyntyneet apinat pois emoiltaan ja eristi osan poikasista häkkiin hoitajinaan froteekankaasta tehdyt korvike-emot, toiset joutuivat rautalankaemon seuraan. Koeasetelmissaan Harlow mm. häiritsi apinoita leikkikaluilla. Frotee-emon häkkiin joutuneet kietoivat päänsä kankaaseen ja rauhoittuivat, kun taas rautalankaemon häkkiin eristetyt makakit pakenivat hysteerisinä seiniä pitkin ja niiden toimintakyky hiipui vähitellen.

Koeasetelmaa ja sen tulkintaa Harlow pohtii ”Luento”-runossa:

[--]

Kaitafilmillä poikanen syöksyy päin
pehmeää emoa, se syöksyy heijastuksena halki luentosalin
joka vaikenee, minä seison liikkuvan kuvan reunassa ja osoitan
tunnetta joka on täydellisessä hallinnassamme.

Tässä näette apinan kurottumassa
kohti rautalankaemon pitelemää maitopulloa
irrottautumatta rakkautensa kohteesta.
Miten kaunista: oletteko koskaan nähneet
näin täsmällistä kohtausta?

Jotta jotakin voidaan tieteellisesti tarkastella
on seistävä kauan kirkkaassa valaistuksessa
välittämättä siitä onko rakkaus todellista
se on vangittava
ja otettava pois
ja pantava uudestaan pyörimään,
kunnes kuva erottuu kuvasta joka ei ole liikettä
vaan apinan väistämätön tila:

Äiti, silmät kuin heijastimet, lapsi ylitseampuva.
Loput pehmeätä, kaikenkattavaa froteeta.

Puhetilanne on roolirunolle tyypillinen: puhuja esittää monologiaan yleisölle, joka on tässä runossa akateeminen opiskelijajoukko. Toisaalta viestintätilanne on merkillinen: välillä puheeseen sekoittuu muistojaan tulkitsevan puhujan puhetta, eikä pelkkää luennoitsijan ääntä. Esimerkiksi sitaatin alussa puhuja etäännyttää itsensä tunteen yläpuolelle, vaikka puhuukin rakkaudesta tunteena. Tekniikka on tehokas ja onnistunut: Harlow näyttää puhuvan rakkaudesta kylmästi. Tällaiset jännitteiset tilanteet ylläpitävät intensiteettiä kokoelmaa luettaessa, eikä se ole vähäinen ansio.

Todellisen Harlow’n elämän tapahtumat nousevat jatkuvasti runojen heijastuspinnaksi. Valotetaan tiedemiehen suhdetta äitiinsä, Clara-vaimoonsa sekä apulaiseensa. Kokoelman lopussa Harlow kuvataan poseeraamassa huoneessaan viskipullo jalkojensa juuressa: menestyneen tiedemiehen ulkokuoren alla on alkoholismiin sortunut, epäonnistunut ihminen. Kokoelman viimeinen runo paljastaa elämän päätepisteen, Parkinsonin taudin. Harlow’n elämän ajallisen jatkumon seuraaminen ja kokoelman yhtenäinen aihepiiri osoittavat Karlströmin kokoelman vahvaa sarjallisuutta, 1990- ja 2000-luvun lyriikallemme tyypillistä piirrettä. Kieleltään kliiniset runot asettuvat lukijan mielessä helposti jatkumoon.

Karlströmin piirtämä kuva Harlow’sta on tarpeeksi ristiriitainen: huolimatta epäeettisistä eläinkokeistaan ja kylmästä suhtautumisestaan läheisiinsä tiedemies on pelokas ihminen, joka herättää myös sympatiaa. Harlow’n elämässä on monia estoja. Poteroonsa kaivautunut tiedemies ei ymmärrä, että hänen ympärillään on oikeasti rakkautta, jos hän vain antaisi sille mahdollisuuden. Tämä näkyy esimerkiksi Harlow’n vaimon, Claran, puheenvuoroissa. Puolison ollessa luennoimassa rakkauden olemuksesta Clara kierii yksinäisyydessä: ”Minä rakastan sinua Harry / sinun puvuntakkisi tikkauksia / kättä joka pujottautuu sulavasti hihasta / läpi mustan silkkivuorin, minä rakastan”. Rakkaustutkijan vaimo on kuin froteetakkisen keinoemon turvaan pakeneva apina.

Roolirunon suuri asema kokoelmassa asettaa Karlströmin samaan jatkumoon Maila Pylkkösen (1931–1986) ja Aale Tynnin (1913–1997) kanssa. Suomenkielisen lyriikan kentältä uusi vertailukohta Karlströmin runokokoelmalle löytyy Panu Tuomen kokoelmasta Einsteinin viimeiset sanat (2008), jonka roolirunoissa puhuvat paitsi tiedemies Albert Einstein (1879–1955) myös tämän hoitaja Alberta.

Pylkkösen tavoin Karlström antaa roolirunoissaan äänen niille, jotka eivät yhteiskunnassa yleensä puhumaan pääse. Harry Harlow’n rakkauselämät laajenee puheenvuoroksi rakkauden tärkeydestä myös nykymaailmassa, kun lapset on pistetty television ääreen ja vanhemmat juoksevat palavereissa. Kokoelma onkin voimakkaan yhteiskunnallinen. Roolirunoissa keskustelutetaan vuosikymmenten takaista tiedekäsitystä ja yksittäisen tieteentekijän arvomaailmaa tämän hetken käsitysten kanssa. Menneisyys yhdistyy runoilijan edustamaan nykyisyyteen ja päinvastoin, ja eri aikatasot tulkitsevat ja kommentoivat toisiaan.

Karlströmin kokoelma on merkittävä ja arvokas erityisesti siksi, että se jättää lukijan täyteen kysymyksiä, jotka nousevat mieliin vielä pitkän ajan kuluttua lukemisesta. Kuinka paljon vähempiosaiset (lapset, eläimet) joutuvat kärsimään yhteiskunnassa? Kuinka paljon voimakkaat yksilöt perustelevat vallankäyttönsä ja väkivaltansa heikomman osapuolen hyvällä? Tavallaan Harlow – niin epäeettisesti kuin toimikin – osoitti työllään, että rakkauskäsityksiä on monenlaisia. Jotkut vain itsepintaisesti tulkitsevat epäeettiset tekonsa lähimmäisen rakkaudeksi. Näistä paradokseista avautuu myös Harry Harlow’n elämän tragedia.

Lauri Otonkosken kahdeksas kokoelma Harmi! nitoo yhteen kaksi hyvin erityylistä osastoa, jo nimet ”Avoimien ovien päivä” ja ”Suljettu osasto” asettuvat vastakkain. Samalla tavoin rakentui myös edellinen runoteos Cameo, jossa merkitsevää oli tekstipintojen välinen dynamiikka, liike suuremmista viettävistä kuvioista keskipisteeksi tiivistyneisiin muutamaan säkeeseen. Uudessa kokoelmassa osaston vaihtuminen merkitsee ennen kaikkea muutosta äänessä ja puhujan olemisen tavassa.

Ensimmäisessä, ”Avoimien ovien päivän” poetiikkaa määrittelevässä runossa listataan triviaalia, unohtunutta, epämääräistä ja pilkan kohteeksikin kelpaavaa mitä sattuu: ”Tervetuloa La Giocondan kääntöpuoli. /– –/ Tervetuloa turhakuun kuudes päivä ja laitosjoulu. /– –/ Tervetuloa runo, tervetuloa suru, tervetuloa kokonaan.” Osaston runot käynnistyvät usein huomautteluna julkisen sanan äärellä, niihin kuuluu fraseologian alaviitteitä ja variaatioita. Nämä tuntuvat usein irralliselta lisältä, paitsi silloin kun runon kokonaishahmo on niin mittava, että se mahdollistaa kestonsa aikana kulkemisen moniin vastakkaisiinkin suuntiin. Ajankuvan luonnos, runo ”pitkä viikonloppu ja messias”, toteuttaa maailman paljoudessa liikkuvaa kirjoittamista ottamalla lähtökohdakseen Saarikosken Mitä tapahtuu todella? -kokoelman säkeen ”jos Jeesus yhtäkkiä tulisi Helsinkiin”. Otonkoskella ”Kristus saapuu Silja Linella Helsinkiin”, ja tätä vasten käy mielekkääksi puhuntojen parsiminen yhteen säkeissä ”Kaikkea mitä sanot voidaan käyttää sinua vastaan. // Ja niin, totisesti, käytetäänkin.” Muualla kierrätys ei silti useinkaan vapauta vaihtuvia rekistereitä kimpoilemaan toisistaan. Ne ovat ikään kuin alisteisia jonkin yhden hallitsevan suunnitelman ilmaisemiselle.

Vaikka puhujan yhtenäisyys vaikuttaisi häviävän disjunktion aukkoihin, se tulee muutamia kertoja esiin muusta kudoksesta esimerkiksi suluin erotettuna merkityksen muodostumisen kommenttina: ”(Tähän en keksinyt sopivaa säettä, vaan yrität nyt Sinä vuorollasi, / onhan käsillä Avoimien Ovien Päivä.)” Osaston runot tuntuvat kuitenkin harvoin haastavan tällaiseen kirjoittavaan lukemiseen. Eripariset ainekset eivät välttämättä perustele olemistaan sillä tavoin itsenäisesti voimakkaina, että epäjatkuvuus saisi aikaan merkityksen hyppäyksen yli fragmenttien väliin aukeavan tilan. Tietysti oton- ja saarikoskilaiseen sienimetsässä kuleskelun poetiikkaan kuuluu prosessissa mukaan tarttuneen ylimääräisen ja näennäisesti turhan aineksen sisällyttäminen, mutta ”Avoimien ovien päivässä” metodi tuntuu toimivan siten, että eri äänet eivät niinkään pääse tuomaan mukaan omaa asiayhteyttään vaan redusoituvat ilmaisemaan esimerkiksi ajan informaatiovuota hyvin yleisellä tasolla.

Se oli tietenkin maanantai
kun kaikki konvehdit räjähtivät.
Kondiittoreiden salaliitto oli pantu toteen.

Jonain päivänä vielä tunnelit punnertavat alaisesta maailmastaan
kaarisillaksi taivahalle.

Niin innostavalla tavalla pöljä kuin runon ”totuudesta ym.” ensimmäinen säkeistö onkin, en löydä sen rinnastuksesta toisen säkeistön sfäärien profetiaan sellaista mielekkyyttä tai mielettömyyttä, joka saisi luomaan kahden maailman välisiä yhteyksiä tai vaihtoehtoisesti vapauttaisi täysin tällaisten yhteyksien etsimisestä.

Tähän liittyy ongelmani kokoelman ensimmäisen osaston lukijana: Se pyrkii ulkoisesti lähestymään sellaista runsasta ja liikkuvaa tämän hetken runoutta, joka kutsuu lukijaa kokeilemaan vapaasti tulkintojaan. Mutta huolimatta avointen merkitysten vakuutteluista runoja tuntuu määrittävän yksi ainoa, koherenttiin tulkintaan pakottava periaate. Eri äänet eivät pääse dialogissa muodostamaan uusia arvaamattomia ääniä, vaan niitä hallitsee yksiulotteisuudessaan hieman tympeäkin eetos: ”Mutta, jos sinulla on kymmenen tuoksuvaa pussilakanaa / siististi viikattuna budoaarin lipaston ylälaatikossa, / tajuat liian myöhään, / ettet lainkaan tarvinnut tätä runoa.” Tällainen julistus tyhjentää moniäänisyyden potentiaalin.

Pidänkin kokoelman toista puoliskoa mielenkiintoisempana. ”Suljettu osasto” tuskin viittaa nimellään rakenteen skitsofreenisuuteen, sillä siirtymä on hyvin luonnollinen, jopa välttämättömän tuntuinen.

Teoriassa on niin.
Täällä on näin.
Yö on kaksi
vokaalia sisäkkäin.

Riimi sitoo ensimmäisen runon säkeet ykseydeksi, verbit eivät saata lauseita liikkeeseen vaan ne oleilevat paikoillaan. Lyhyet, nimeämättömät runot hylkäävät julkisen keskustelun kielen. Moni päättyy perusteemoja määritteleviin tiivistettyihin abstraktioihin, jotka aiheuttavat pysähdyksen, sulkevat runon. Tematiikka tapahtuu näkyvällä pinnalla, hyvin ehdottomasti. Kun löydän teoksen ensimmäisestä osastosta vain jonkin näennäisen, illusorisen tulkinnan vapauden, pidän siitä kuinka toinen osasto jo lähtökohtaisesti tekee selväksi, ettei mikään tällainen avoimuus ole vaihtoehto. Hyvin vastaansanomattomasti runot kääntyvät kohti yksityistä puhetta, kieltäytyvät kaikesta dialogista.

Tämänkaltaisesta runoudesta ehkä mainitaan yleensä, että sen voi joko hyväksyä tai hylätä, mutta ”Suljetun osaston” runot eivät tunnu vaativan tällaisen suhteen muodostamista, ne ovat siinä määrin itseriittoisia. Puhujan ääni tosin tuntuu sympaattiselta, mutta pääasiassa runot suuntaavat huomion siihen tapaan jolla volyymin laskiessa hyvin pienet eleet ryhtyvät kasvattamaan merkitystään:

Pysäkkiin nojatessa näkee.
Ihmiset kulkee kirjeinä
asiaa täynnä osoitteisin.

Kuinka esimerkiksi puhekielinen verbin taivutus ja toisaalla yhteiskunnan mainitseminen singulaarisena tarkastelun kohteena – ”Mikä minua tänään huvitti / kun poikkesin yhteiskunnassa” – määrittävät runojen ääntä varsin 70-lukulaiseksi. Se toimii kuitenkin ennen kaikkea keinona irrottaa ne nykyhetkestä ajattomuuteen. Saarikoskelta ovat tämän osaston taustana erityisesti lyhyemmän muodon kokoelmat Onnen aika ja Alue, jonka säettä ”Kohta olen niin vanha kuin aina olen ollut” varioimalla Otonkoski kääntää runot pois päiväkohtaisuudesta kohti jonkinlaista privaattia aikamuotoa: ”Lopultakin ikäni saavuttaa minut ja käy taloksi.” Runojen ääntä on siis kuultu ennen ja keinot ovat tuttuja, mutta kyse on ennen kaikkea siitä kuinka antautua yksittäiselle runolle, sen omalle olemiselle, eikä palauttaa sitä edustamaan jotain laajempaa keskustelua. Vaikka mikään ”vain runoina” lukeminen ei tietenkään ole mahdollista, tässä tapauksessa jotain kunnioitettavaa on pyrkimyksessä väistää kysymys siitä, mikä runossa on uutta.

Olen edellä puhunut kahdesta osastosta. Niiden lisäksi loppuun on omana kokonaisuutenaan liitetty kolmisivuinen ”Juhlapuhe kaikelle”, joka alaotsikon mukaan on kirjoitettu Paavo Heinisen 70-vuotisjuhlakonserttia varten. Runo vaikuttaa jonkinlaiselta bonusraidalta; se ei muodosta suhteessa muuhun teokseen sellaista jännitettä kuin kaksi pääosastoa keskenään. Sillä vaikka olen käsitellyt osastoja erillisinä, merkitsevää on luonnollisesti niiden sijoittuminen samaan teokseen, siirtymä ja toisistaan nouseva merkitys. Alun sosiaalinen puhe epäonnistuu ja johtaa valmiin kielen hylkäämiseen. Sillä tavoin jälkimmäisessä osastossa voi syntyä runon itsenäisyys.