Lapset eivät kuitenkaan leiki ainoastaan rauhaa ja rakkautta: leikit voivat olla henkisesti tai fyysisesti väkivaltaisia tai muuten ”tyhmiä”. Leikkiminen on myös varsin paradoksaalista toimintaa: Leikkivä ihminen toimii kirjoittamattomien sääntöjen mukaan niitä samanaikaisesti luovasti uudistaen. Hän on tietoinen erosta itsensä ja ”tän”, eli hänen leikissä ottamansa roolin, välillä. Samaan aikaan hän kuitenkin uppoutuu leikkiin tosissaan ja pyrkii leikkimään mahdollisimman hyvin. Siksi aina kun tää leikisti löis tota, saattaa käydä hassusti.

Tuli&Savun tämänkertaiset teemat liittyvät hyvin läheisesti toisiinsa ja jokainen teemoista lävistää koko lehden.

Lastenrunouden osalta olemme etsineet ulospääsyä iankaikkisesta riimittelystä ja soinnuttelusta; olemme pyrkineet osoittamaan, että kaikkien lastenrunojen ei tarvitse hakea keinojansa viktoriaanisen nonsensen traditiosta. Hyviä esimerkkejä muodoltaan innovatiivisista lastenrunoista ovat Reetta Niemelän lyhyet proosarunot.

Toisen näkökulman lastenrunouteen tuovat Timo Harjun ja Puolukkatien lastenkodin lasten yhdessä kirjoittamat runot sekä Kati Neuvosen runot. Kun lastenkirjallisuudessa puhuja (tai kertoja) on yleensä aikuinen ja lapsen on tarkoitus kuunnella, asetelma käännetään näissä runoissa päälaelleen. Puhuja on lapsi, ja hän puhuu aikuisille.

Lisäksi lehteen on käännetty runsaasti perinteisiä nonsense-runoja. Nonsensetradition esittelyssä esiin nousee kielellisen leikittelyn vakavampi, ruumiillinen ja pimeämpi puoli. Nonsensen kyky käsitellä vaikeita teemoja, sen ”ei-nonsensisuus” korostuu. Lehteen käännetyt ja kirjoitetut nonsense-runot eivät ole lastenrunoja: teemoiltaan (seksi, väkivalta, hulluus) ne kuuluvat pikemminkin lapsilta kiellettyä osastoon.

Harry Salmenniemen pitkä jonk´-runo on onnistunut esimerkki nonsensen keinojen hyödyntämisestä suomalaisessa nykyrunoudessa. Sirpa Kyyrösen loruttelua ja sairaskertomuksia yhdistelevissä runollisissa saduissa taas lehden teemat yhdistyvät sellaisella tavalla, että on mielestäni tärkeämpää julkaista ne kuin pitää kiinni menettelytavasta, jonka mukaan lehdessä ei julkaista toimituksen jäsenten runoja.

Lehti on tällä kertaa täynnä runoja. Olemme pyrkineet kutistamaan asiaproosan ihan minimiin. Myös kritiikkiteeman puintia jatkava lehteen suomennettu Ulf Karl Olov Nilsonin (ukon) sisältö- ja sitaattikritiikki Homeroksen Iliaksesta on runomuotoinen.

Eli pidemmittä puheitta: Sinistä runokuuta – antaa runojen puhua puolestaan

”Yleensä kun ihminen sanoja kuulee, myös ajatuksen niihin kätkeytyvän luulee.”
(J. W. Goethe, Faust I)

1800-luvun lopulla syntyneestä nonsensesta voisi olla helppo pitää. Lorumaisesti etenevä, suun kakofonian ja eufonian paukkupurukumeilla täyttävä hyväntuulisuus saattelee silmän purjeita säkeestä toiseen. Aina kunnes lukemisen lihaskalvo repeää ja silmästä solahtaa sisään jotain kirvelevää. Ja välillä joitain ajatuksia sikiäärytmin alla, aivojen sellaisissa osissa joiden ei olettaisi synnyttävän mitään muuta kuin kasvaimia. Hölynpölyyn viittaavasta nimestään huolimatta nonsense onkin hämmästyttävän vauras runomuoto niin lukijan, tekijän kuin kielenkin näkökulmista.

Nonsense voi ärsyttää, sen lukeminen olla jopa väkivaltainen tapahtuma. Se myös tuntuu kieltäytyvän keskustelusta, avaamasta keskustaansa. Nonsense-runouden umpimielinen kieli ikään kuin sulkeutuu itseensä, jolloin lukija työntyy tai ajautuu reunamalle, josta voi vain seurata kielen tanssia esimerkiksi oman äänteellisen logiikkansa ja muutamien muita painavammilta vaikuttavien sanojen ympärillä. Samalla lukija on kuitenkin jostain syystä varma, ettei tuo hänen saamansa paikka ole tekstin mahdollisuuksiin nähden oikea.

Myös nonsensen huumorissa on jotain erikoista. Runot eivät ole pelkästään parodisia, ”vieressä laulavia”, sillä niiden parodia muuttuu tavan takaa myös vakavaksi kirjallisuudeksi tai kirjallisuuden vakavuudeksi. Esimerkiksi nonsenseä tutkinut Jean-Jacques Lecercle on huomioinut kuinka sidesanojen liikakäytön myötä (polysyndeton), tai juottamalla sidesanojen avulla vieraita asiayhteyksiä toisiinsa, kielestä itsestään tulee esiin koomisen vaikutelman lisäksi merkityksiä: siteet kiristyvät, kiristävät, kiinnittävät huomion tai jopa muodostuvat runon varsinaiseksi sisällöksi (kuten runossa Ennen nummet).

Lecercle esittää teoksessaan The Philosophy of nonsense että nonsensen kielellisessä ”hulluttelussa” syntaksi säilyy vahingoittumattomana, kun taas aidosti hullu tai psykoottinen kieli särkyy syntaksiaan myöten. James Tilly Mathews edustaa tässä lehdessä jälkimmäistä, hänen kielensä on yksinäistä ja pelottavaa sellaisella tavalla mihin keinoistaan tietoinen, kielen eheydessä pitäytyvä nonsense ei koskaan pysty.

Nonsense tarjoaa kuitenkin aivan erityisen mahdollisuuden radikalisoida vanhaa kielikuvaa riimistä ja mitasta pakkopaitana, etenkin jos sen liittää toiseen sanontaan, jonka mukaan ”jos ei ollut vielä hullu Bedlamiin vietäessä, niin siellä varmasti tuli hulluksi”. Näin nonsensen erittäin ankara sointuisuuden ja rytmin pakote provosoi tekstin kohti epäjärkevyyttä, hulluuttakin, kun mitan haasteisiin ei voi muuten vastata. Runoihin alkaa lipsua yllättäviä ja puheyhteyteen kuulumattomia sanoja. Eräänlaisiin äänteellisiin kehiin ja pakkomielteisiin eksynyt Harry Salmenniemen jonk’ edustaa tätä nonsensen piirrettä.

Runokeinona tämänkaltaisessa nonsensessä on huomionarvoista, että sen luoma epäjärkevyys ja hulluus myös vapauttavat puhujaa. Jos ei ole enää vastuussa puheestaan voi sanoa mitä vain, kertoa hyvinkin groteskein ja ’säkeiden vaatimuksesta pitkittyvin’ keinoin esimerkiksi halustaan rääkätä äitinsä, hauvansa tai lapsensa hengiltä. Tämä pimeä puoli on kääntynyt lehdessämme esiin monista englantilaisen perinteen runoista. Runokeino, jossa vastuuta merkityksistä sälytetään kielelle, voi auttaa murtamaan viktoriaanisen perheidyllin lisäksi sopivaisuuden rajoja myös sen suhteen mistä (nykyrunoudessa) saa puhua.

Tästä syystä nonsense tuo esiin poikkeuksellisen kiinnostavasti kysymyksen ”kumpi puhuu, kieli vai puhuja”. Ensisilmäyksellä se tuntuu ehdottavan liian helppoa vastausta: että puhujana olisi vain kieli. Kuitenkin nonsensiset runot paitsi muodostavat merkityksiä, myös tuntuvat perustuvan hyvin vahvaan ja huolellisesti ylläpidettyyn puhuja-asemaan. Puhuja pysyy samassa rekisterissä ja asennossa koko tekstin ajan. (Tässä nonsense eroaa sen ranskalaisesta prototyypistä, keskiajalla syntyneestä fatrassista, jonka ainoa tehtävä on juhlistaa kielen itsensä mahdollisuuksia. Fatrassissa on tarkoitus olla mahdollisimman epäjohdonmukainen ja yllätyksekäs. Esimerkiksi säkeestä toiseen siirryttäessä aikamuodot ja muut tekstin eheyttä luovat osoittimet saattavat heilahtaa kokonaan uusiin asentoihin.)

Lecercle toteaa nonsensen kielestä, että se ylläpitää myyttiä jonka mukaan on olemassa kommunikoiva ja merkityksiltään tarkka kieli. Tämän nonsense tekee olemalla tuohon ’järkevään’ kieleen nähden sen eräänlainen negatiivi, jopa loinen. Nonsense käyttää vakiintuneita mitallisen runouden ja kommunikaation keinoja (puhuttelut, syy-seuraussuhteet), joita tyypillisesti käytetään varmistamaan merkityksen mahdollisimman jäännöksetön vastaanotto. Nonsensessa ne muodostavat hulluuden aaltoiluun eräänlaisilta suvantopaikoilta vaikuttavia saarekkeita (”tämän jälkeen, mutta, sitten, ja”), mutta olemalla järkevän käyttönsä negatiiveja ne paljastuvatkin veteen heijastuneiksi sadepilviksi, joiden (epä)loogisessa kohinassa kaikki liukuu epäselväksi.

Samalla järkevyys lakkaa olemasta satama, jossa joko ollaan tai josta ollaan poissa (matkalla toiseen satamaan? merkityksen haaksirikkoon?). Näin nonsense paradoksaalisesti näyttää, että ajatus yksinomaan kommunikoivasta kielestä on myytti, sillä tavallistakin kielenkäyttöä pitävät kasassa itse asiassa erilaiset apusanat, ei itse asia. Puheesta nousee esiin sanoja, jotka osoittavat ”minkä johdosta”, minkä johdosta tulee helposti uskoneeksi että jotain on osoitettu, mutta minkä johdosta?

Lecerclen tutkimus osoittaa nykyrunouteen nähden yhden erityisen poikkeavan piirteen. Nonsensessä ei käytetä juuri lainkaan metaforaa. Nonsensen kieli ja esteettinen teho perustuu kuvallisuuden sijaan tekojen ja havaintojen kielenvaraiseen tulkintaan sekä niiden tulkintaehtoihin. Lecerclen havainto on merkittävä, sillä se selittää runojen toiminnallisuutta, sekä syy-seuraussuhteita osoittavien sanojen runsasta käyttöä. Se myös selittää miksi runojen ilmapiiri pakenee konkreettisuutta ja liikkuu siten, että kuvat tapahtuvat enemmän kielessä kuin lukijan silmissä (tämän vuoksi monia nonsense- runoja säestää kuvitus, esim. keskiaukeamalta löytyvä Edward Gorey).

Runoissa kuvattu toiminta ei myöskään metaforisuuden puuttuessa ankkuroi merkityksiä. Lapsen putoaminen kaivoon ei ole runon keskus, johon muu kieli luo sävyjä tai esimerkiksi varoittavia kannanottoja, kaivoon putoaminen ainoastaan, hups vain, tapahtuu. Jos metaforisuutta esiintyy, se tapaa olla niin kutsuttua ikonista metaforisuutta. Siinä jokin sanonta otetaan kirjaimellisesti (”muuttua vihreäksi kateudesta”, ”olla perhosia vatsassa”). Se voi toimia lähtökohtana tai sitä voidaan törmäyttää toisiin ikonisiin metaforiin. Näissäkin tapauksissa lukeminen on enemmän kielenvaraista kuin perinteisessä mielessä kuvallista.

Nonsense rajaa esiin myös toisenlaisia sanastoon liittyviä kysymyksiä. Esimerkiksi mikä hyvänsä sana, jonka merkitystä ei tiedetä, voidaan nonsensisessä tekstissä olettaa keksityksi. Näin lukutapahtuman kyy voi liukua kyseisen sanan ylitse, rekisteröidä sen rytmisen tai äänteellisen aseman, mutta olla välittämättä sen ravintoarvoista. Ja kuitenkin, kuten Lecercle huomauttaa, esimerkiksi englannissa on puolitoistamiljoonaa sanaa, kun taas mukiinmenevä sanavarasto on 20 000 sanaa. Toisin sanoen kukaan ei tunne kielensä kaikkia sanoja. Mitä on esimerkiksi glykoosi tai splenomegalia? Ovatko sanat keksittyjä? Entä jos ne tulevat vastaan jossain säkeessä. Voidaan myös kysyä, tuntuuko yhden sanan merkitys tärkeältä säkeiden toimivuuden kannalta. Eivätkö ne jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla hyödy siitä, ettei sanan tarkoitetta ehkä tiedetä. Että sitä joutuu arvailemaan. Että lukeminen jatkuu hetken aikaa pelkän äänteellisen tilan, runon visuaalisen ilmeen tai rytmin varassa.

Nonsensessä ei siis voi koskaan olla varma, etteikö jokin tehdyltä vaikuttava sana sittenkin ole oikea (esimerkiksi jossain tieteenalakohtaisessa erityiskielessä). Eikä voi olla varma mistään muustakaan. Tuo epävarmuus olemassa olevan ja ei-olemassa olevan merkityksen välillä luo semanttista heiluntaa lukemiseen, mikä puolestaan lukijasta riippuen joko antaa hänelle tilaa ja vapauksia, tai sysää hänet lukukokemuksen reunalle. — Tai kääntämään sivua.

hampaista norsunluu ja metalli
emali kumi
ja kaikki mikä peittää ihmisiä

hampaista kuu ja pyörä
hampaista meret merenneidot ja baalimit
hampaista hammaspyörä
hampaista valo

alussa olivat hampaat
jotka erottivat sisäpuolen ja ulkopuolen

Jumalat

ja sitten tulivat jumalat
jadepeniksineen

unelmoiden siemenestään aavikolla
kloriininsinisillä kivillä
sateen läpinäkyvyydessä

Ornamentit

ja ihminen juurtui yön ihoon
ja hänen päälleen lisättiin hampaat ja silmät
ja punottiin päivä ja annettiin kuulemisen lahja

ja hän kuuli:
Galilein eetteriä hankaavan vehnän
kengittämättömät jalat
mintun kostean heinän –

ja kuuli:
         loukkaamattoman ruumiinsa
         loukkaamattoman ihon
[josta tuli esiin liskoja selkänikaman kopioissa]
         kovakuorisen raadon
         kylki ja selkä

auringonkukkien keskellä unelmoiva virtahepo

Kääntänyt Rita Dahl

Sukeltaja Syyskuu kelluu, on kuulevinaan tuulimusiikkia. Lammen pintaan putoilee lehtiä,
kuparinuotteja. Tuuli on puhaltanut lehdistä lauluja, joita kukaan ei laula.

Karavaani

Aamunaikaista. Unisurina kutittaa. Yhä nukuttaa. Käkikello kukkuu. Matkaan vain kärpäskaravaani! Vilkutamme, huiskutamme! Vielä kerran halaamme. Kenties joskus kukkaniityn takaa palaamme.

Kellot

Herra Turkkilo keräsi kelloja. Se hautasi kellot multaan ja kasvatti kellontähkiä ja kellomukuloita. Ja kukkivia kellopuita. Kellopellossaan se kasteli kellontaimia ja kitki kellorikkoja. Kelloniitty sen sijaan sai kukkia vapaasti. Mutta ylpein herra Turkkilo oli kellolammen kelluvista kelloista.

Äiti Sitruunaperhonen

Äiti Sitruunaperhonen, kesämekko. Huomenta toukat, onko unet nähty, onko läksyt tehty, onko hampaat pesty? Äidillä on kiire. Kesä lentämättä.

Perhoset

Yön perhoset, päivän perhoset. Sateen perhoset, huolen perhoset, nauruperhoset. Kissojen perhoset, pullaperhoset. Salaiset perhoset. Tuoksun perhoset, lauantaiperhoset, karkkiperhoset, paperiperhoset, runoperhoset ja ne kuuluisat perhoset, jotka menivät tanssikurssille.

Neulasella

Neulasella voi istuskella ja heilutella sarviaan ikivihreän laulun tahdissa jos sattuu olemaan pieni ja vihreänpullea metsän kirva, joka ei osaa tanssia. Odotella rauhassa kilttejä muurahaistätejä, joiden kengät kopisevat oksia vasten. Laulaa itsekin vähän. Voi kuulla kuinka mahtavat pilvet tuuttaavat mennessään ja kuinka puut pyytävät päästä pilvien kyytiin, sillä metsässä niitä kutittaa koko ajan.

Runot ovat osa vuonna 2010 ilmestyvää teosta Sinisen kärpäsen sirkus.