typografia

Pääkirjoitus

Runoja
Patrick Beurard-Valdoye

Henri-Martin Barzun
Veikko Suvanto

Huomioita Créteilestä ja ranskalaisesta runoudesta
Jacques Barzun

L’orpheide
Henri-Martin Barzun

Silmän ensisijaisuudesta ja muita ajatuksia visuaalisen runouden arvottamisesta
Geof Huth

Runo&Kuva
Tytti Heikkinen

Kirjainten maalaamisesta
Silja Rantanen

Runoja
Elina Halttunen-Riikonen

Runoja
Juri Joensuu

Nazik al-Malâika
Joonas Maristo

Aaveiden rukous
Nazik al-Malâika

Luuppirunous
Juri Joensuu

Aljošaa Muistaen
Alexei Parshchikov

TULENTEKOA

Suominimalismi
Kristian Blomberg

Runo
Erkka Mykkänen

ARVOSTELUT

Pauliina Haasjoki: Pääskynen ja lepakko
Markku Paasonen: Tulevassa maailmassa
Tytti Heikkinen: Varjot astronauteista
Pekka Jäntti: Houdinin uni
Sinikka Vuola: Musta ja punainen
Kristian Blomberg: Puhekuplia

Saaressa harhailtiin, etsittiin, eksyttiin ja löydyttiin. Karri Kokon ja suomalaisrunoilijoiden lisäksi saimme nauttia kansainvälisestä seurasta: päävieraiden Geof ja Nancy Huthin sekä Christian Bökin lisäksi Suomen suvessa vieraili runoilija-kuraattori Tony Trehy. Ja kun paikalla oleili koko Tuli&Savun toimitus sekä monia lehden vakkariavustajia, tuntuu melkein mahdottomalta kuvitella, ettei tapaamisesta jäisi muistijälkien lisäksi myös painojälkiä.

Työpajassa esitelmöinyttä taidemaalari Silja Rantasta lainaten: ”Viime kesäinen symposiumi Mietoisissa teki minuun vaikutuksen. Tulohetkellämme istuitte pihalla leikaten kirjaimia vaahtomuovisista makuualustoista, ja sitten kuultiin runouden istuttamisesta DNA:han. Kuvataiteilijat eivät kokoonnu loma-aikoinaan yhteen pöydän ääreen kuulemaan toistensa teoksista ja tekemään taiteidenvälisiä tehtäviä.” Rantasen esitelmään perustuva kirjoitus Kirjainten maalaamisesta julkaistaan tämän lehden sivuilla. Saaren satoa on myös Geof Huthin visuaalisen runouden kritiikkiä käsittelevä essee “Silmän ensisijaisuudesta ja muita ajatuksia visuaalisen runouden arvottamisesta”. Se myös julkaistaan englanniksi Tuli&Savun verkkosivuilla.

Tytti Heikkisen näyttävien runojen toteutus on vaatinut painolta paljon hyvää tahtoa. Yhteistyökumppanillemme Art-Print Oy:lle kiitos!

Visuaalisuus-teeman lisäksi lehti sisältää paljon laadukasta käännösrunoutta. Jouni Inkala on kääntänyt lehden avaavan runoilijan, ranskalaisen Patrick Beurard-Valdoyen, runoja. Lisäksi julkaisemme mm. katkelman Henri-Martin Barzunin polyfonisesta runoelmasta Orphéide, sekä siihen liittyvän Jacques Barzunin esseen. Esiin nousevat niin Créteilin luostarin merkitys sen aikaisen Ranskan nykykirjallisuudelle kuin Orphéiden suhde Stéphane Mallarmén Un coup de dés jamais n’abolira le hasard -runoonkin. Kokonaisuuden on suomentanut Veikko Suvanto.

Seuraava numero on erikoisnumero: lehden ”viides numero”, Tuli&Savu-kirja, jonka ensimmäisenä aiheena on ”kritiikki”. Tarkoitus on, että vuosittain ilmestyvässä erikoisnumerossa syvennetään lehdessä edellisvuonna käsiteltyjä teemoja.

Lehden tilaus uudistuu siten, että uusien tilaajien tilaukseen sisältyy Tuli&Savu-kirja. Toivomme hartaasti, että Te lehden vanhat tilaajat lisäisitte vuosikirjan tilaukseenne. Tämä tapahtuu helpoimmin käyttämällä lehden takasivun tilauskuponkia, tai raksimalla kohdan ”Liitän Tuli&Savu-kirjan lehden tilaukseen” lehden verkkosivuilla sijaitsevasta tilauslomakeesta.

Lehti kiittää opetusministeriötä ja Valtion kirjallisuustoimikuntaa Tuli&Savu-kirjan tekemisestä myös taloudellisesti mahdolliseksi.

Bernhard Böschensteinille

1

KUKKULAN LAELTA SCHILLERIN
tammelle tuikea silmä mellakoi
se näkee kattilan yläpuolella leijuvan
opaalin sumusuihkun ja rieslingin huurut
tulikuningaskunnan hedelmätarhojen
ja hilpeitten viinirinteiden kirkonkello
kailottaa voimistuen
kunhan vain viinitankki hohtaa pauhaten
järvestä kohoaa hehku kaupunkiin
nouseeko järvi laskeutuuko tuomiokirkko?
Rimbaud rönyää portaikossa
rientää halki kirjametsien
pyökkipuukirjastoissa
vuokraisäntänsä Wagnerin luota
– paimen joka tunsi Hölderlinin
Punaisen ristin uranuurtaja ja toisen
valkotakkisen miehen isäntä: Dunantin –
raahustaa Hasenbergin lakea
yksinäisyyteen saakka (että se nyppii)
tulee valtaamaan lokoisan huoneen
majakka-majatalon ”Rooman Keisarille”
yläkerrasta – Hölteri siellä on illastanut ja väitellyt
että ei ole jakobiini –
ja kastautunut suihkulähteessä

2

Laakson pohjalta tuikeasta silmästä
vahti lähettinä saarella
jota sillat ja kanavan sulut kannattelevat
haikara ei ole enää paluumatkalla
syntynyt haikaroiden saarella
valvoo Neckarin äärellä ennen
pulahdustaan Stuttpuutarhassa
se vaanii Bergin synnytyssairaalan
edessä – Neckarin kadun varrella
missä Beckett suolsi ja Musil neroili –
naisia saapuu kampaukset
tuulta päin syöksyvät kuomuautosta
vieraita jotka ovat tulleet tapaamaan tänne jotakuta tietämätöntä
synnyttäjää – täällä – missä 2000
sotavankia läpi 1500 yön
runkkasi täisessä tyhjyydessä
Punaisen Ristin maailmaan ripustamassa

3

Tuolla ylhäällä lähteiden kuohahtelevan
märkyyden joukossa – leuze bade berg wilhelma
gottfried-daimler mühlgrün ochsen wiesen
sulzerrain – gessweinin kellerin frösnerin ja heinen
vedenottopaikkoja
miehisten ja naisellisten lähteiden seassa
myös saaren oma
jota naapurijoet glems ja rems
tyylillään, läpitihkuen tahraavat
ottamatta huomioon juonikkaita touhukkaita körschiä
weidachia ja joka ainoaa bachia:
kohlia feueria schwarzia bussia steinia
dürria ramsia lindeniä tai sindeliä
- siis tämän näytelmän joukossa –
onnettoman Schubartin katkerat sotavangit
kihisevät lähijuurien seassa
ja jos kallistetaan korvaa maan alle
Prahan hautausmaalle
saattaa kuulla kun maalliset jäännökset mutisevat
Möriken ja tämän nuoren naapurin Poethenin välisestä
mielipiteiden vaihdosta, aiheena kirkon kukot.

Leipzig,
Specks Hofin kauppakuja

Ruedi Baurille

SOPPI VASTAPÄÄTÄ
valkoisia penkkejä joita messinkiset
vinjetit lukuisina sarjoittavat

norsunluupylvään takaa paikalta 31
saattoi kuulla kasvoja näkemättä
ylös tähyävät silmät törmäsivät ruusuikkunaan
holvien jänteviin palmupuihin

Lutherin saarnastuoli
Bachin urut, joiden koskettimet olivat uusitut
ynnä kohtaamisten ja Montagsdemojen
opin valkoinen kiihkottomuus
joissa jotakin ennemmin kuin ei mitään olisi oleva

pappistuoli, jossa enkeli piteli kirjaa
ei pitänyt sitä enää vankinaan: piti sitä voimassa

paikalta 31 näki
kuinka maailma kääntyi uskovan puoleen, mustasta raudasta
taottu, kullattu pulpetti
varustettu ilmoituksia varten
kahdella lasiosalla
vaakasuoralla ja viistolla

9 lokakuuta oli kirjoitettu: Olkaa suola
älkää paras osa
sen luona lumotut huojuivat kynttilöiden alla
pullein käsin
runsain määrin kuin katukivet pihalla
kitkaavat käännekohtaa pysyvästi

heti kun ruskea haju haihtuu
uudistaja on heidän taivaansa alla
syrjässä
valkoisen Elsterin ruskohiilen armoilla
kadonneet kylien järvet uhittelevat
kerrostalojen fokka- ja isopurjeet paukkuvat tuulessa
ja ruoreissa kohti fanfaareja uudelleen majoitetut
köyhtyvät

Visuaalinen runo on hybridi, toisiinsa sopimattomien kumppanien jälkeläinen, korvan ja silmän lapsi mutta silmän liittolainen, joka elää hämärässä, missä valo on riittävää mutta vajavaista, ja jokin (kuten valo) on koko ajan muuttumassa joksikin toiseksi (kuten pimeydeksi) – tai päinvastoin – ja katsoja, kuka tahansa meistä, on toisinaan epävarma muutoin näkyvissä tai aistittavissa olevan kohteen muodosta ja sisällöstä. Visuaalinen runo on aina outo, aina vieras, aina avoimesti oppositiossa suhteessa järjestelmiin, jotka erottavat kirjailijan taiteilijasta ja runoilijan maalarista, aivan kuin yksi tietty visuaalisen taiteen muoto (”kirjoittaminen”, hyvänen aika, ei ”puhuminen” tai ”sanominen”) olisi kykenemätön elämään sopusoinnussa muiden visuaalisen taiteen muotojen kanssa.

Konflikti on silti olemassa. Odotamme visuaalisen taiteen viehättävän silmää ja tuottavan mielihyvää erilaisia muotoja ja värisävyjä yhdistelemällä. Odotamme kirjoituksen sen sijaan – vaikka havaitsemme sen silmillämme, vaikka silmät ovatkin kanava jota pitkin se siirtyy tietoisuuteemme – miellyttävän mieltä ja yllättävän älymme odotukset, olevan ainoastaan verbaalisen eli sanallisen merkityksen kone. Erotteluilla pelaaminen on hyödytöntä; asiat elävät harmonisessa tai epäharmonisessa suhteessa toisiinsa, mutta muodostavat yhtä kaikki kokonaisuuden, ja teemme eron niiden välillä vain siinä määrin kuin se on olemassaolomme kannalta välttämätöntä: syömme perunan, emme sen vieressä lepäävää kiveä.

Taiteen artefakteissa toisiinsa kuulumattomien asioiden on kuitenkin mahdollista elää samanaikaisesti miellyttävää ja häiritsevää yhteiseloa. Taide, joka ei ole muuta kuin havaitsemisen leikkiä, voi asettaa kyseenalaiseksi tapamme toimia maailmassa ja ymmärryksemme maailmasta sekä mielekkyydestä itsestään. Vaikka toisinaan ajattelemme, että älyn nautinto eroaa näkemisen (tai kuulon tai hajun tai maun tai kosketuksen) tuottamasta mielihyvästä, ainoastaan intellektuaalinen on olemassa, meille ovat olemassa ainoastaan mielessä olevat asiat. Niinpä runous, joka yleensä mielletään älylliseksi tai oraaliseksi tai kuuloaistimukseen liittyväksi toiminnaksi, on selvästi myös visuaalista. Runot ovat ensisijaisesti olemassa tekstuaalisina, kielellisinä tuotteina, paperille tai tietokoneen näytölle kirjoitettuina sanoina; niiden ensisijainen olemassaolo on visuaalista, ja lukijoina me muunnamme niiden materiaalin kimpuksi erilaisia merkityksiä.

Toisin sanoen runot ovat visuaalisia olentoja aivan kuten piirustuksetkin, mutta ne pannahiset ovat myös verbaalisia, äänieläimiä korvaeläimille. Lukija saa runon ensiksi silmilleen saadakseen sen sitten korvilleen, ja tämä on nähtävissä erityisesti runossa, joka sivulle levittäytyvänä tekee läsnäolonsa tiettäväksi nimenomaan visuaalisesti. Runolla on aina tietty, merkityksellinen visuaalinen hahmo, joka ilmenee säejakona tai sanaryppäiden levittämisenä sivulle, jopa luopumisena runon tavanomaisesta ilmiasusta ja turvautumisena proosasta tuttuihin tekstiblokkeihin. Ajatus runosta visuaalisena esineenä ei ole mitenkään kummallinen; emme vain ole kyenneet näkemään, että runo nimenomaan on sitä.

Tästä huolimatta visuaalinen runous aiheuttaa jatkuvasti turhautumista, koska kyseessä ei ole yksi tarkasti rajattu asia, koska se on taidemuotona murtoveden kaltainen, ei yksin makea eikä yksin suolainen, koska se murtaa ennakkokäsityksemme ja asettaa kyseenalaiseksi yksinkertaisia yleisesti hyväksyttyjä tosiasioita. Minulta kysytään usein, miksen yksinkertaisesti pidä joitakin visuaalisia runoja piirustuksina tai muunlaisina visuaalisina taideteoksina. Kysymykset johtuvat siitä, että visuaalinen runous lähestyy nykyisin koko ajan muita visuaalisia taiteita. Visuaalinen runous on taidemuoto, joka omistautuu tekstille ja sen kartoittamiselle, mitä teksti voi tehdä, ja koetellessaan omaa ilmaisukykyään se yhä useammin luopuu kielen syntaksista ja sanoista, sanojen fragmenteista ja jopa kirjaimista. Toisinaan visuaalinen runo on pelkkä tekstin likiarvo tai puolivarjo, sillä visuaalinen runo ei ole kiinnostunut kielestä sinänsä, ei edes siitä miten se esittäytyy tekstinä. Visuaalinen runo on kiinnostunut siitä kuinka teksti ja sitä tuottava kulttuuri vaikuttavat ihmisen psyykeen ja niihin merkityksiin, joita ihminen tekstin suhteen muodostaa.

Visuaalinen runo ei siis ole välttämättä runo. Se on ristisiitos, joka ei ilman muuta muistuta kumpaakaan vanhempaansa. Kuitenkin tuo vanhemmuus velvoittaa arvottamaan jokaista visuaalista runoa sekä runona (sanallista tai tekstuaalista merkitystä tuottavana koneena) että visuaalisena taideteoksena (näkemisen koneena) ja tämä mutkistaa minkä tahansa visuaalisen runon ja sen laadun määrittelyä ja arvottamisprosessia.

Kysymme siis, miten arvo määritellään antamatta periksi henkilökohtaisille mieltymyksille. Kysymys kuuluu: mikä tekee visuaalisesta runosta hyvän?

Silmän ensisijaisuudesta

Riippumatta siitä mitä visuaaliselta runolta odotetaan, runon ensimmäinen merkitys tai päällimmäisin arvo on sen visuaalisessa läsnäolossa. Runon visuaalisen ilmeen on vangittava lukijan huomio tai tämä jatkaa matkaansa seuraavalle sivulle, seuraavaan ruutunäkymään, seuraavaan ajatukseen. Visuaaliset runot ovat objekteja silmälle, eli silmä hallinnoi, ja siksi runoilijat toisinaan hyljeksivät visuaalista runoutta: he olettavat että visuaalinen runous on tarkoitettu ihmisille, jotka eivät ole kiinnostuneet sanoista. Sana ei kuitenkaan ole maailman erillinen osa. Se on sen sijaan käsite. Sana on ensin olemassa ajatuksena, sitten ääneen lausuttuna äänteenä, sitten kuultuna sanana, toisinaan myös visuaalisena eli silmin nähtynä sanana. Sana on aina ruumiillinen – se tulee aina mielestä, mutta sanoista todennäköisimmin kestävät ajan kulkua ne, jotka käännetään tekstiksi ja painetaan paperille, eli silmää varten tehdyt sanat.

Niinpä silmä vallitsee ja tarjoaa metodin sen määrittelemiseksi, selviääkö visuaalinen runo arviointiprosessista. Kuitenkin kysymys visuaalisen runon visuaalisesta arvosta on monimutkainen. Harva visuaalinen runoilija on saanut kuvataiteilijan koulutuksen eivätkä harvat koulutetutkaan ole alansa huippuja. Visuaaliset runoilijat ovat usein taitavia visualisteja, mutta heidän taitonsa eivät ole välttämättä samoja kuin niillä, jotka keskittyvät yksinomaan visuaalisuuteen. Tietyssä mielessä jokainen visuaalinen runoilija tulee alalle ikään kuin outsider-taiteilijana ja hänen koulutuksensa ja kokemuksensa viittaavat todennäköisimmin runouteen kuin visuaalisiin taiteisiin, mutta poikkeuksiakin on toki olemassa.

Visuaalisen runon visuaalisten ominaisuuksien arvioimista mutkistaa entisestään se tosiasia, että visuaaliset runot edustavat niin monia tyylejä. Ne voivat olla värillisiä tai mustavalkoisia, valtavan kokoisia ja kompleksisia tai pieniä ja yksinkertaisia, puhtaita tai likaisia. Ongelma ei onneksi koske yksinomaan visuaalista runoutta. Se koskee kaikkia taiteita. Teosten arvo määritellään ulkopuolelta, mutta tuon määrittelyn on perustuttava siihen mitä teos itse yrittää saavuttaa.

Aloitetaan tasapainosta, joka on liukas termi. Millä tavoin tietyn visuaalisen runon elementtien tasapainosta syntyy koko teoksen merkitys ja kauneus? Kaikkien visuaalisten runojen ei suinkaan pidä olla huolellisesti organisoituja ja täydellisen symmetrisiä silmän teoksia. Itse asiassa nykyaikaisessa visuaalisessa runoudessa on vallalla suuntaus, joka pyrkii pois symmetriasta, jota pidetään yleisesti tylsänä ja vanhanaikaisena tapana jäsentää visuaalista runoa. Mutta symmetriallakin on paikkansa. Hyvin käytettynä symmetria onnistuu pitämään runon visuaalisesti koossa, ja tämä on erityisen miellyttävää silloin kun symmetriseen kokonaisasetelmaan sisältyvät vastakohtaiset parit työskentelevät toisiaan vastaan – tällöin runo saa sekä symmetrisiä että epäsymmetrisiä piirteitä. Runon tasapaino saattaa kuitenkin toteutua parhaiten silloin kun se on vähiten ilmeistä. Joskus pienistä haaroittuvista tekstinsuikalaista koostuvan, kuva-alan nurkkaan raapustetun runon yleinen tasapainon puute saattaa tehdä runosta miellyttävän. Tasapainon vaatimus on sen varmistamista, että kuva pysyy visuaalisesti koossa olematta tylsän yhtenäinen.

Käytän termiä ornamentaalisuus¹ kuvatakseni tyylitajua, joka herättää visuaalisen objektin eloon. Ilmiö kuulostaa liian mitättömältä ollakseen huomion arvoinen, mutta käsitykseni mukaan siihen kiteytyy yksi niistä päätekijöistä, joiden perusteella teemme eron visuaalisesti vahvojen ja visuaalisesti heikkojen töiden välillä. Tyylitajun tärkeys tulee esiin eräässä Picasson sutaisulta vaikuttavassa piirustuksessa, jossa erilaisten yksinkertaisten viivojen ja kaarien yhdistelmät kiinnittävät heti huomion. Sama vaikutus on nähtävissä Scott Helmesin haiku-kollaaseissa, joissa eri lähteistä irti revityt tekstinpalaset on koostettu kolmirivisiksi runoiksi. Yksinkertaiset runot saa toimimaan Helmesin tyylitaju, kyky erottaa, tunnistaa ja käyttää hyväkseen kirjainfragmenttien ekspressiivistä voimaa.

Kaikki nämä visuaalisuutta arvottavat menetelmät ovat osa suurempaa taitojen kokonaisuutta, jota voisi kutsua toteutukseksi, ja juuri tämä tekee kaikesta taiteen arvottamisesta niin vaikeaa. Jotkut taideteokset, myös visuaalisista runoista, yksinkertaisesti ilmentävät parempaa tajua kokonaisuuden toteuttamisesta kuin toiset. Visuaalinen runo saattaa olla päältä katsoen äärimmäisen sotkuinen tai moitteettoman siisti, mutta kumpikaan ominaisuus itsessään kerro mitään runon visuaalisesta arvosta. Runon arvosta kertoo ainoastaan se kuinka hyvin runoilija on toteuttanut teoksensa – olipa kyseessä tyyliltään siisti tai sotkuinen runo.

Kirjapainajan kädenjälki

Visuaalisen runon visuaaliseen esittämiseen liittyy taito, jota kutsun ”kirjapainajan kädenjäljeksi” ja jolla tarkoitan yksinkertaisesti runoilijan kykyä rakentaa teksti visuaalisesti. Erotan kirjapainajan kädenjäljen runon visuaalisesta muodosta kahdesta eri syystä. Ensinnäkin jokaisen visuaalisen runon tärkein elementti on teksti, kielen visuaalinen repsesentaatio, sillä teksti on visuaalisen runoilijan varsinainen väline ja hänen huomionsa keskipiste. Toiseksi, vaikka kirjapainajan kädenjälki kuvaakin visuaalisuuteen liittyvää taitoa, se kuvaa myös taitoa ymmärtää mikroskooppisella tasolla kuinka tekstuaalinen informaatio, vaikkei se olisikaan sanallista, antaa visuaaliselle runolle merkityksen.

Aloitan laajasti ottaen visuaalisella esimerkillä: runoilijan – esimerkiksi Scott Helmesin – kyky järjestää teksti kauniisti ja ilmaisuvoimaisesti, aivan kuin typografin kuuluukin. Mutta kirjapainajan kädenjälki on paljon muutakin: se on leikkimistä yksittäisten kirjainten merkityksillä niiden sanaleikin kaltaisilla samankaltaisuuksilla leikkimällä, leikkimistä kirjainten typografisilla efekteillä (kirjainvälistys², ligatuurit³, paragonnage⁴, lyhenteet, välimerkitys, diakriittiset merkit⁵) tai kirjainten kalligrafisilla puolilla (ornamentit, esimerkiksi kiehkurakuviot ja kalligrafisia töitä koristavat ”merkitystä” vailla olevat merkit, allekirjoitusten lopussa olleet dramaattiset koukerot⁶, viivan paksuus, sanan sisällä olevien kirjainten huolella asetetut välit tai piittaamattomuus tuosta huolellisesta asettelusta)

Visuaalisen runoilijan tärkeimpiä taitoja on taju kirjanpainajan kädenjäljestä, taju siitä, miten teksti toimii tekstinä, kulttuurisena rakennelmana, joka on sekä visuaalinen että verbaalinen. Jos visuaalisessa runossa ei näy kirjapainajan kädenjälki, runo epäonnistuu siinä, mikä on visuaalisella runoudelle keskeistä.

Kielellinen merkitys

Visuaalisilla runoilla – erityisesti nykyään tehdyillä – on outo suhde sanaan. Oikeastaan visuaaliseen runoon ei tarvita edes yhtä yksittäistä sanaa, eikä sen todellakaan tarvitse olla yhtä monisanainen kuin keskimääräiset tavanomaiset runot. Usein visuaalisiin runoihin sisältyy muutamia sanoja, mutta huomio kiinnittyy kuitenkin visuaalisuuteen, sen myriadeissa muodoissa. Mutta kuinka sitten kielellinen merkitys ilmenee visuaalisessa runossa?

Visuaaliselle runolle tärkeintä on yhdistää kielellinen merkitys visuaalisuuteen, se että visuaalinen ja verbaalinen merkitys tukevat toisiaan (ottaen huomioon että tässä tapauksessa vastakohtaisuus voi itseasiassa olla esteettisessä mielessä eräänlaista tukea). Jos visuaalisen runon sanoilla ei ole erityistä kytköstä runon fyysiseen hahmoon, runo ei perustele millään lailla sitä, että on visuaalinen runo. Mikäli visuaalista ja verbaalista ei integroida toisiinsa, runo voisi hyvin olla jotain muuta.

Verbaalisuus voi kuitenkin olla hyvin monimuotoista. Runo voi sisältää oikeaa syntaksia ja kuulostaa olennaisesti samalta kuin tekstuaalinen runo. Se voi sisältää vain sanan tai kaksi ja saada aikaan kaikki verbaaliset vaikutuksensa sanaleikkien avulla. Verbaalisuuteen riittävät jopa pelkät sanojen fragmentit, joista lukija saattaa muodostaa runon merkityksen tunnun, joka korostuu selkeän valloittamattoman merkityksen poissaollessa.

Visuaaliseen runouteen tottumattomia kalvaa etenkin se, ettei visuaalisella runolla tarvitse olla ollenkaan sanallista sisältöä, sanallinen ei ole olennaista. Olennaista on teksti.

Paralingvistinen merkitys

Tätä kautta pääsemme paralingvistiseen merkitykseen, joka tekstillä voi olla tekstissä varsinaisesti esiintyvien sanojen tuolla puolen. Paralingvistinen merkitys voi säestää oikeita sanoja ja syntaksia visuaalisessa runossa tai aseemista tekstiä runossa.

Syntaktinen runo saattaa vahvistaa merkitystään pelkillä tekstikoon pienenemisen tai suurenemisen, eri kirjasinlajien (jotka voivat ehdottaa eri ääniä tai eri puhumisen rekistereitä), lihavoinnin tai alleviivauksen, tai jopa tekstuaalisten konventioiden mukaisen muotoilun kaltaisilla paralingvistisillä keinoilla. Runo voi esittää runoa muodollisen kirjeenvaihdon, sanomalehden tai sarjakuvan hahmossa, ne kaikki tarkoittavat eri asioita kulttuurissa, joka luo kyseiset tekstit.

Merkitystä vailla oleva aseeminen teksti voi toimia samanlaisten paralingvististen vaikutusten varassa. (Aseemista kirjoittamista ovat keksityillä käsialoilla kirjoitetut tekstit tai tekstit, jotka on kirjoitettu tavanomaisilla kirjaimilla mutta järjestetty siten, ettei yhdelläkään tekstin ”sanoista” ole merkitystä sillä kielellä, jolla teksti on kirjoitettu. Ajoittain myös runoilijalle tuntemattoman kielisiä tekstejä käytetään aseemisesti, vaikka näillä teksteillä varsinaisesti onkin semanttinen arvo.) Joskus esimerkiksi aseemisten kirjoitusten merkityksestä suurimman osan muodostavat ne tekstuaaliset konventiot, joiden puitteissa kirjoitus näyttäytyy – tällä tavoin sarjakuvan sisältämän aseemisen keskustelun merkitys voi perustua suurimmaksi osaksi siihen tosiasiaan, että teksti on järjestetty sarjakuvan muotoon. Tämän lisäksi aseeminen kirjoitus saa merkityksen siitä, miten teksti esitetään: typografisesti jäykät tekstit saattavat mieltyä jäykiksi byrokraattisiksi teksteiksi, kun taas dramaattiset kalligrafiset sanat voivat täyttyä ilmaisemattomissa olevalle, silti todellisella tunteella.

Kirjapainajan kädenjäljen käsitteen kanssa limittyvä paralingvistinen merkitys on visuaaliselle runolle lähestulkoon välttämätöntä. Tekstuaaliset paralingvistiset tapahtumat ovat lähes visuaalisen runon määritelmä. Mikäli runo ei osoita, miten teksti merkitsee yksinkertaisen syntaksin ja semantiikan rajojen tuolla puolen, se saattaa jäädä pelkäksi piirustukseksi tai runoksi.

Äänen kaiku

Monet ajattelevat, että visuaalinen runo on hiljainen konstruktio, jotakin pelkästään nähtäväksi ei koskaan sanottavaksi tarkoitettua. Suurin osa visuaalisista runoista sisältää tekstiä, joka voidaan lukea ääneen ja monet aseemiset tekstit on suunniteltu ääneen esitettäväksi, vaikka runon ääni muuttuisikin joka esityksessä.

Kuitenkin ääni työntyy visuaalisessa runoudessa vain harvoin esiin. Yleensä se on pikemminkin taustalla, pikemminkin potentiaalisuuden piirissä kuin osa aktuaalistenaktuaalisten tosiseikkojen maailmaa. Visuaalisen runon ääni on enemmänkin äänen kaiku kuin itse alkuperäinen ääni. Silti visuaalista runoa voidaan arvioida äänen perusteella: silloin kun ääni on olennaista visuaaliselle runolle, on myös olennaista yhdistää se jollakin tavalla visuaalisen runon visuaalisiin ja verbaalisiin puoliin niin että äänestäkin tulee yksi hybridin taidemuodon haasteista.

Kokonaisuus

Lopulta visuaalisen runon onnistumisen mittaa se, kuinka hyvin se yhdistää eri osansa yhtenäiseksi ja voimakkaaksi kokonaisuudeksi, samoin kuin elokuvan on yhdistettävä kuvallinen materiaali, musiikki, dialogi, leikkaus ja näytteleminen yhdeksi teokseksi. Mikäli visuaalisen runon osasten sallitaan erkaantua toisistaan, itse runo luhistuu.

On outoa, että yhden kaikkein onnistuneimmista englanniksi kirjoitetuista visuaalisista runoista kirjoitti George Herbert satoja vuosia sitten. Hänen enkelinsiipien muotoinen runonsa “Easter Wings” yhdistää absoluuttisesti visuaalisen, verbaalisen ja kuuloon perustuvan. Siiven muoto määrittää runon säkeiden pituuden, ja kun runoa luetaaan, kuulija saattaa kuulla säkeiden kutistuvan, säe säkeeltä kohti murhetta ja sitten taas kasvavan takaisin voitonriemuiseen iloon koko ajan sekä runon äänteellisyyden että merkityksen tukemina. Jos on olemassa visuaalisen runouden päämäärä tai tunnusmerkki hyvästä visuaalisesta runosta, se havainnollistuu tässä runossa.

Loppujen lopuksi visuaalisen runon onnistuminen riippuu todella vain yhdestä asiasta: siitä, miten hyvin runo toimii mietiskelyn tekstuaalisena objektina. Miten hyvin se pysäyttää lukijan tilaan ja pakottaa hänet tarkastelemaan itseään tekstuaalisena objektina, tarkastelemaan runon merkitystä sanaobjektina, äänteiden konserttina, kirjainten ja kirjasimien konstellaationa. Odotamme, että visuaalinen runo pysäyttää meidät tilaan ja pakottaa meidät katsomaan itseään keskittyneesti suoraan silmiin.

Huomautuksia

1. Englannin sana “flourish” viittaa käsialan koukeroihin ja tarkoittaa myös elollisesta luonnosta mallinsa saavia koristeornamentteja. Suom. huom.

2. Sanavälistys tarkoittaa kahden kirjaimen välissä olevan tilan säätämistä. Suom.

3. Ligatuuri ” on kirjain, joka on yhdistelmä kahdesta tai useammasta kirjaimesta. Ligatuuri voi olla joko osa jonkin kielen merkistöä (esimerkiksi norjassa æ, joka on yhdistelmä kirjaimista a ja e), tai kirjasimen mukana tuleva stilisointi kirjaimista, jotka ovat erillisinä kirjaimina esitettynä vaarassa osua toisiinsa (esimerkiksi fi). Eräät erikoismerkit ovat myös syntyneet ligatuureista, esimerkiksi merkki & joka on tullut latinan sanasta et.” (wikipedia.org/wiki/Ligatuuri). Suom.

4. “Paragonnage” tarkoittaa useiden eri kirjasintyyppien ja kokojen yhdistämistä yhden sanan tai säkeen sisällä. Suom.

5. Diakriittinen merkki tai ”tarke” on kirjoitusmerkki, “jolla vaikutetaan ääntämiseen muodostamalla peruskirjoitusmerkistä sen eri versio, ilmaisemalla tarpellinen katkon paikka tai osoittamalla sanan poikkeava painotuskohta. Näin voidaan erottaa sana muuten saman näköisestä merkitykseltään eri sanasta tai erottaa samoin ääntyviä sanoja toisistaan.” (http://fi.wiktionary.org/wiki/diakriittinen_merkki) Suom.

6. Alkutekstin termi “paraph” tarkoittaa allekirjoituksen lopussa olevaa koristeellista kuviota. Alunperin näiden kuvioiden tarkoituksena oli estää allekirjoitusten väärentäminen. Suom.

Lähden liikkeelle Harry Salmenniemen runoelmasta Texas, sakset (2010), jonka katkelma

rrationaalista

kuvastaa esimerkillisesti minimalismin perustilannetta. Lukija aavistaa sen taustalta oivalluksen, jonka kielen materiaalisuus tuntuu ehdottaneen kirjoittajalle. Kirjassa tämä oivallus on asetettu tekstiyhteyteen, joka jännittää sen merkityskentät.

Katkelma vaikuttaa virheelliseltä, olevan jossain merkityksen rajoilla. Siten se tuntuu edellyttävän erityistä lukutapaa. Tämän se tosin tekee mahdottomia vaatimatta, muistuttaahan ’rrationaalisuus’ oman kielisysteemimme erilaisia puhuntoja, sanoja, haroo puutteellisuudestaan tai liiallisuudestaan huolimatta niitä kohti. Katkelman luoma vaikutelma (sen asemointi osana muuta tekstiyhteyttä, normaalia suurempi pistekoko, lihavointi) on myös huomiota herättävän itsevarma. Lukija voi olettaa, ettei kyseessä ole kirjoitusvirhe.

Merkityksen kannalta on erityisen kiinnostavaa, että katkelman kirjoitusmuoto on yhtä kaukana irrationaalista kuin rationaalista, tai molempia yhtä lähellä, mikä saa puntaroimaan näiden sanojen kantamia merkityksiä, keskinäisiä suhteita, niihin liittyviä arvoja.

*****

“rrationaalista” edustaa suomessa yleistynyttä sanarunoa. Sanaruno, samoin kuin muut minimalismin muodot saattaa kyseenalaistaa säkeen, proosan ja kenttäasettelun muodostaman lyriikan pyhän kolmiyhteyden: miksi vain nämä muodot hyväksytään? Mutta sanaruno voi herättää myös perustellun kysymyksen: onko se enää tai viel runoutta? Vaikka jäännöksettömiä rajoja on tietysti mahdoton pystyttää, pyrin tarkastelemaan minimalismin poetiikkaa ja samalla puolustamaan sen asemaa runouden osa-alueena.

Jatkan sanarunosta. Sen suosioon liittynee jokin ajassa oleva, josta voi esittää vain arvioita. Yksi tekijä on mielestäni tekstiviestien kirjoittamiseen liittyvä hitaus, jokaisen yksittäisen kirjaimen luominen on kutakin valmistumassa olevaa sanaa rakentava erillinen teko, jonka aikana sana näkyy vaillinaisuudessaan, alttiina ohjautumaan ja ohjaamaan myös uusiin suuntiin. Toisena syynä pidän eräänlaista haiku-traditioon vertautuvaa adhdhetkellisyyttä, jonka luonteeseen kuuluu vähäeleisen | nopean | keskittyneisyyden lisäksi myös etääntyminen kurnuttavien metsäjärvien ja peilityynten sammakoiden läheisyydestä. Seurauksena on lyyrisen ympäristön ja maailmasuhteen kaupungistuminen, tekstualisoituminen.

Tämä ei ole paha, sillä sanoista voi tehdä havaintoja siinä missä vuodenajoista tai luonnosta, sanat tuottavat havaintoja siinä missä muutkin aistit.

Mutta oli syy mikä hyvänsä, jonkinlaisesta sanatason sensibiliteetistä runomuodon yleisyys joka tapauksessa kertoo. Blogeissa 24/7 syntyvät luomukset myös osoittavat, että ilmeisestä saturoitumisen vaarasta huolimatta muoto säilyttää mielenkiintonsa. Lisäksi sanarunojen sävyeroihin on kypsynyt potraa aikuisuutta povaava suonisto: Karri Kokon (sanaruno.blogspot.com) kirjoitusasuilla leikittelevien (a’vain) ja hetkittäin jopa lyyristen (kuuu) sekä runomuotoa hallitsevien nokkelan humorististen runojen lomaan (Timo Salo: kalmakurvat) on ilmestynyt myös hengeltään ja tavoitteiltaan vakavia tekstejä. Niissä tähdätään vinon tai irvailevan katseen sijaan kätkettyyn tai jopa häiriintyneeseen, sellaiseen joita kulttuuriset fasadisanat peittävät.

Sanarunojen voi siis katsoa toimivan sanoihin liittyviä arvoja purkavina täsmäiskuina. Toisaalta taas ne saavat luennallisen jännitteensä metaforan kaltaisesta vieraita asioita lomittavasta rakenteestaan. Jälkimmäisessä tapauksessa niiden paljastama merkitys perustuu kahden elementin väkivaltaiseen tai ainakin toisiaan hylkivään kohtaamiseen: luutuneet sanat törmäävät, niiden pinta panee jotta kakkularapsis. Esimerkkeinä tästä tyypistä Tero Hannulan (sanojano.wordpress.com):

raamaattuu

raiskkaus

ja Timo Salon (vapaamatkustaja.blogspot.com)

huppututkimus

pelkurinalaisuus

*****

Poetiikan näkökulmasta sanarunoa voi tarkastella pohtimalla tapoja, joilla sanoihin luodaan uusia merkityksiä tai lukutilannetta muuntavia lisiä. Niiden hahmoihin voi kuulua yhtä hyvin taskuja, yllättäviä suunnanmuutoksia, erikoisia tavujen painoihin liittyviä muljahduksia, kuin myös muita yksittäisen sanan kokemistapoja laajentavia keinoja. Näin sanaruno olisi lukemiseen suunnattu teko, ansa tai prosessi, joka hahmottuu yhtenä mutta totutusta poikkeavana kokonaisuutena.

Sanarunosta voidaan eristää myös muita alalajeja. Näistä tyypillisimmässä sanat pysyvät ennallaan, mutta niiden lukemista ohjataan typografian keinoin. Mieleen noutuu monia Timo Salon minimalismeja, kuten

ase
makaava

ja

Minä kuolen, sinä kuolet. Kuolemme kuolevaisia.

Tähän lukeutuu myös L-kirjaimen muotoon asettaminen, jolloin sanasta avautuu kolme luennallista tilaa: sanan varsinainen merkitys, sekä kaksi alkuperäisestä irtoavaa ja siten alkuperäiseen sanaan nähden jonkin siirron tekevää merkitystä. Runomuoto tosin ehtyi nopeasti, sillä sopivia suomenkielisiä sanoja on liian vähän. Tietyn tekijänylpeyden vuoksi haluan kuitenkin toisintaa tässä ensimmäisen L-koodatun runon:

m
e
n
e s t y n y t

Sen sijaan suomenkielen ominaisuuksiin istuvat sarjalliset runot, joissa tartutaan kirjoitusasun samankaltaisuuteen, mutta rakennetaan yhteyksiä muun kuin etymologisen (eli sanojen merkityksiin tai kantasanoihin palautuvan) kytköksen kautta. Jonimatti Joutsijärven

luovu

luo

luota

havainnollistaa tämän mitä kauneimmin.

*****

Pidän minimalismin kiinnostavimpana lajipiirteenä aiemminkin esittämääni ajatusta, että suuri osa sen piiriin lukeutuvista runoista ei sisällä minkäänlaista lukuohjetta (puhuja, kuvien muodostamat viittauskokonaisuudet). Tämä johtuu siitä – tai tästä johtuu –, että minimalismin mieleenpainuvimmat runot ovat täysin yksittäisiä, idea- tai sanakohtaisia, toistamattomia. Esimerkiksi M-kirjaimen, jossa on kahden kaaren sijaan kolme, voi tehdä vain kerran (Aram Saroyan). Näin runojen lukeminen on myös katsomista, etsimistä, erilaisten ehdotusten tekemistä ja vahvistamista tekstin avulla, tekstistä lähtien. Siksi minimalistiset oivallukset, kun ne siirtyvät kirjoittajasta lukijaan, tuntuvat niin ainutlaatuisilta. Niihin voi rakastua vain viimeistä kertaa.

Ville Luoma-aho (neliapina.livejournal.com) on kirjoittanut kaksi runoa, jotka havainnollistavat tätä ainutlaatuisuutta ja toistamattomuutta:

y k 2 i

ja

pi/k k\la n kaa

Luennallisen ilon lisäksi tämänkaltaiset runot kehystävät tietoa kielestä ja lukuoletuksista tekemällä vieraannuttavia siirtoja merkkijärjestelmien typografiseen puhtauteen.

Otan viimeisenä esimerkkinä tilaa väljemmin käyttävän

Raisa Marjamäen runon

                               I
                                 D
                                   E
                                    N
                                    T
                                    I
                                  T
                                E
                               E
                               T
                                T
                                 ti I
                                ti
                              tyy

jonka jännite rakentuu samaan tapaan tietystä typografian ja sisältöjen epäkeskoisuudesta käsin. Typografia esittää salaviisaasti olevansa ainutlaatuisempi kuin lopulta onkaan. Sen sisältä hahmottuva “identiteetti” viittaa yksilöön, yksilöitymiseen, sekä ennen kaikkea lukuisiin kulttuurisiin minä-strategioihin (siirtymiset, käännökset pois) joilla tähän ainutlaatuisuuteen pyritään. Lukiessa typografinen liukuu akustiseen lisään, onomatopoeettiseen titityy-fraasiin. Sen voi katsoa sekä pyrkivän keventämään identiteetin miltei pakkomielteistä painoa (vrt. ”oma ääni”), mutta myös muistuttavan, että titityy kuulostaa aina samalta: titityy, titityy. Minimalismin tämän muodon parhaita oivalluksia ei voi toistaa.

Pauliina Haasjoen Pääskynen ja lepakko on harvinaisen kaunis runokirja. Tässä tarkoitan nyt lintuaiheista, värikästä ja eksoottista kantta, joka jo kaukaa houkuttelee tarttumaan kirjaan, hypistelemään sitä. Tämän ja Harry Salmenniemen Teksas, saksien perusteella muut kustantamot tulevat tällä hetkellä kaukana Otavan jäljessä, kun arvioidaan runokirjoja esineinä. Kovakantisina näille kirjoille voi myös povata pitkää käyttöikää kvartaalikapitalismin sesonkiorgioiden tuolla puolen.

Kansi antaa myös jonkinlaisen, vaikkakin turhan rauhoittavan ja harmonisen, kuvan Haasjoen kokoelman sisällöstä. Hän on aiemmissa kokoelmissaan profiloitunut luontorunouden uudistajana, ja tässäkin kirjassa eläimet saavat ”kantaa allegorian taakkoja”. Tärkeämmäksi nousee kuitenkin täysinäisen kokemuksen tavoittelu symboliikan tuolla puolen, missä Haasjoki tuntuu noudattavan Rimbaudin vanhaa ohjenuoraa kaikkien aistien sekoittamisesta mahdollisimman perusteellisesti: ”Kuusiaidan tuoksu tulee uteliaasti lähemmäksi. (…) Keskustelun kiivaat äänet tuoksuvat puutarhassa.”

Keskiöön kokoelman runoissa nousee eräänlainen toiveen ja todellisuuden ristiveto, konditionaalin utopia. Haasjoki rakentaa mahdollisia maailmoja, jotka kasvavat orgaanisesti kiinni tunnettuun kokemukseen, niin että viime kädessä koetun ja kuvitellun erottelusta kirjan sivuilla tulee mahdotonta. Teksti leikkaa sujuvasti mikrotasolta makrotasolle, metsäpolun sammaleesta alkuräjähdykseen. Välillä säkeet ovat merkityksistä hieman liian täysiä, kuin osa filosofisesti painavasta sisällöstä olisi mukana vain samentamassa kirkkaana virtaavaa tekstiä. Esimerkiksi ”Äärimmäisyydet” -triptyykin ajatusleikki suurimmasta ja pienimmästä mahdollisesta todellisuudesta kaatuu omaan, no, mahdottomuuteensa.

Pääskynen ja lepakko on kuitenkin rohkea kirja siinä, että se ei ujostele pois ihmettelyn ääreltä. Näillä runoilla ei tunnu olevan tarvetta esittää mitään, todistaa ajankohtaisuuttaan tai ratsastaa trendeillä. Silti kirja on paitsi johdonmukaista jatkoa Haasjoen edelliselle teokselle Epäilyttävät puut, myös merkittävä uudistuminen. Turhan ilmeinen kasvukertomusnostalgia ja nuhjaantuneet modernistiset kielikuvat saavat edellisen kirjan nyt luettuna tuntumaan ikäistään vanhemmalta, kuin mummolan vintille Marimekko-kuosien alle 1970-luvulla hautautuneelta runovihkolta. Eläimet, ihmetys ja suuret kysymykset ovat jääneet, mutta Pääskynen ja lepakko tuntuu saavuttavan suuremman universaalisuuden kuin edeltäjänsä. Vain välillä häiritsee turhan mietityn ja järjestelmällisen oloinen ilmaisu, kitsaasti hoidettu kielen ekonomia.

Yllättävää on sekin, että vaikka teemat ovat pysyneet samankaltaisina, tämä kirja sijoittuu kotimaisen runouden kentällä hyvinkin eri paikkaan kuin edeltäjänsä. Eeva-Liisa Mannerin ja Virginia Woolfin vaikutus on helppo tunnistaa jo sitaateista, mutta Mannerin omalaatuiset metaforat (myös hevoset!) ja Woolfin tinkimätön detaljitaju ovat selvästi vaikuttaneet erityisesti pidempien runojen polveileviin kuvauksiin. Uudemmista runoilijoista useimmin tulee mieleen Aki Salmela, jonka kanssa Haasjoki jakaa viehtymyksen surrealismiin ja eräänlaisiin filosofisiin paraabeleihin:

Hän piirsi toisen hirviön
sen silmät ja suu olivat väärissä paikoissa,
silmät kämmenissä ja suu rintakehässä.
Oli mahdotonta auttaa sen silmät
oikeille paikoilleen sillä se söi suuhunsa auttajan.
Se oli torjuva.

Aisopoksen eläinsatujen perinne elää tämänkaltaisissa teksteissä, joskin opetus ja moraali on hiukan vaikeaselkoisempi juttu. Haasjoen runot eivät kuitenkaan ole pelkkää metafysiikkaa ja tietoteoriaa, vaan niissä on eettinen, vahvasta subjektiivisuudesta lähtevä juonne. Tämä näkyy erityisesti runoissa, joihin on lainattu ranskalaista mystikkofilosofia Simone Weilia: ”ihmisen vastuu itsensä edessä on suurempi kuin painovoima, vahvempi kuin vahva ydinvoima.” (ei Weil-sitaatti) Näissä teksteissä on vahva pyrkimys toisen kohtaamiseen, ennakkoluulottomaan ja vastuulliseen maailman katsomiseen. Erilaiset ajatusleikit mahdollisilla maailmoilla voi myös tulkita eettisestä näkökulmasta, muutoksen mahdollisuuden ylläpitämisenä. Pysyvyyden, jähmeän staattisuuden sijaan tekstit suosivat muutoksia, katkoksia ja arvaamattomia uusia alkuja. Haasjoen kaaosteoriassa näitä aiheuttavat siiveniskuillaan pääskynen, lepakko ja muut, kuvitteellisetkin eläimet.

Haasjoella on ennenkin ollut kyky tavoittaa maisema ja tila kielellisesti, itse asiassa se saattaa olla hänen suurin vahvuutensa. Tässä kokoelmassa komeimmasta päästä on kolmiosainen ”Ulkosaari” -runo, jossa saaristomaisema herää eloon hämmentävällä tarkkuudella. On helppo nähdä saari silmiensä edessä ja eläytyä vuoroin sumuiseen, vuoroin tuuliseen todellisuuteen, jossa Ylen kanavatkin kuuluvat radiossa vain kohisten. Viehättävää kotikutoisuutta on tässä runossa, joka luettelomaisuudessaankin onnistuu saamaan kuvaamansa asiat tuntumaan merkityksellisiltä.

Putoaminen läpi erilaisten tilojen on toistuva motiivi. Lineaarinen aika- ja tilakäsitys saa antaa periksi erilaisille hybriditodellisuuksille, joissa mielikuvitus oikkuilee:

En istu joen penkalla ikävissäni.

(…)

en seuraa jänistä, en putoa tunneliin,
syvään syttyvään kuiluun,
jonka varrella näkisin mieleni asukkaat.

(…)

Voi olentojen paljoutta jonka siellä näkisi,
sen pitkän pudotuksen aikana.
Mutten istu joen penkalla ikävissäni.
Sanon nimesi aamulla ja epäröiden sanon
nimesi illalla ja putoan nimestäsi toiseen,
päivän halki

Säkeissä yllä kiteytyy hyvin Haasjoen runojen oliomaailman objektiivisen ja subjektiivisen, reaalisen ja imaginaarisen rajoilla häilyvä luonne. Pääskynen ja lepakko on kuin bestiaario, jossa mielen sisäiset pedot viedään kävelylle ulkomaailmaan, tai halki useiden maailmojen. Psykoanalyytikko voisi ehkä järjestää Haasjoen maailmat huolellisesti kolmeen kerrokseen, mutta sellainen käsittely ei tekisi kokoelman moninaisuudelle oikeutta. Ajoittaisesta kielellisestä jähmeydestä huolimatta kyseessä on ilahduttava kirja, joka ei epäröi kysyä suuria kysymyksiä. Toisaalta ei myöskään suhtaudu niihin haudanvakavasti.

Sinikka Vuola: Musta ja punainen. Tammi 2009.

Sinikka Vuolan esikoiskokoelmaan niitä vielä mahtui. Säästeliäästi, mutta silti: pisteitä. Muiden välimerkkien houkuttelemina ne tulivat ja asettuivat kohtiin, joihin kieliopin pelisäännöt niitä vaativat. Tähän Vuolan toiseen kokoelmaan tultaessa pisteet on viimeistä myöten pyyhitty pois. Pilkun koukkujen kautta sivut ja jopa kokonaiset osastot virkkautuvat yhtenäiseksi, hengityksen kaltaiseksi. Silti kokoelman huokosiin kirjoittuu nyt myös viiltävän voimakkaita päätepisteitä, joissa elävän verenpunainen maksoittuu mustaksi. Lopullisia lopun hetkiä, joiden jälkeen on liian myöhäistä enää muuta kuin muistaa. Ja mahdotonta olla muistamatta.

Mustan ja punaisen lävistäviä kuninkaanhovien, pelikorttien ja shakkilaudoituksen maailmoja yhdistää se, että tunteet ovat niissä lähtökohtaisesti pelistä poissa. Eikä niistä ole lainkaan pitkä matka yltäkylläisyyden ylikansoittamaan nykymaailmamme, jossa kaikesta voi aina siirtyä seuraavaan, luettelomaisesti, levottomasti. Aina kun ”kärsimättömyys” tai ”tympääntyminen” iskee ja peli uhkaa mennä toisin kuin haluaisi, sen voi keskeyttää, aloittaa alusta tai pikakelata pois. Eletään ”jumalan ja viettien” väliin pingotetussa, huvipuistoksi latistuneessa puutarhamaailmassa, jossa kiellettyjä hedelmiäkin ripustetaan puihin poimittaviksi vain, jotta ”älytöntä puuhaa riittää”. Elämää, jonka jännitys on ”vasemmasta takajalastaan puuhun kytketyn karhun” ampumista. Liian varmassa ja varmistetussa maailmassa ”se mikä mainitaan alussa täytyy laukaista lopussa” ja varmuuden vuoksi vielä mahdollisimman monta kertaa.

Elämän perusvärit ovat Vuolan runomaailman sisuksissa punainen ja musta, rakkauden riemu ja kuolemansuru, tunne ja tunnekuolema. Syntymän ja kuoleman ennaltasäädeltyä väliä kuljetaan maailmanhistorian ja myyttikasvustojen, kirjallisuuden ja musiikin osin päällekkäiset reittioppaat hyppysissä. Värijärjestelmän taustalla häivähtääkin niin Stendahlin armeijanpunainen ja kirkonmusta kuin Eeva-Liisa Mannerin palavan punainen ja poltetun musta Karjala. Mustaa on värisuorana paljon punaista pidemmälti: sillä piirretään elämän rajat. Mutta punainen on vahvempi; se on kaikkien kaapujen alainen intohimon ja ”ihokankaan” väri.

Maailma on täynnä valmiiksi rakennettuja ympäristöjä – ja ihmisiä, jotka eivät oikein osaa asuttaa niitä. On kuin palatseja ja puutarhoja ei olisi rakennettu ihan ihmistä varten kumminkaan. Kaikki maailman järjestelmät – rakennukset, ruokailuvälineet ja runomitat – vertautuvat Vuolalla pelikorttien tai kukkakaupan koristeellisten käärepapereiden ”litteään” ja ”esitäytettyyn” lomakemaailmaan. Maisema on käytetty, vääränkokoinen vaate. Loppujen lopuksi kaikki ihmiskehon toiminnot ovat samalla lailla ennalta kirjoitettuja, liian isoja tai pieniä. Täällä kasvojen tai puheenmuodostuksen mekaniikka – ja lopulta myös sanat – ovat samat ihmisestä toiseen.

Epävarmuudelle jää silti sijansa elämän ennaltamäärätyimpäänkin mutkaan. Kieliopin pisteiden mukana elämänmatkalta katoavat heti valmiit määreet ja maailmalta ääret: itä ja länsi, pieni ja suuri, nousu ja lasku, meri ja ranta, elämä ja kuolema ovat Punaisen ja mustan ensi säkeistä asti sekoitetta, kulkua ”kahden pahan välissä”. Tekstin reuna ei Vuolalla edes sisällysluettelossa suostu järjestymään ”vasensuorien rivien maailmaksi”, tekstiksi ”vailla hengitystä”. Jokaisen säkeen ja kurssinmuutoksen väliin mahtuu pieni loikka parsittavaksi kiinni, kun sydän lyö tyhjää ennen kuin se ottaa uuden suunnan. Jokainen hetki tuo mukanaan uuden tilanteen, sekoittaa pakan ja levittää pelikortit joka sivun yli kokonaan uuteen kuvioon. Kartat, kieliopit ja ohjekirjat kirjoitetaan vasta ”jälkikäteen”.

Äänensävyjen muutokset ja painotukset kasautuvat kuoleman ja sen pelon eli käytännössä tyhjyyden ja pimeyden pisteiden ympärille. Juuri näissä yllätyksellisyyden ja epävarmuuden kohdissa Vuolan kokoelman fonttikokoon kirjoittuu paikallisia valtimonpullistumia, suurennettuja kirjaimia ja tulvakohtia. Kun sivulla kohtaa ”Miehen joka tarttuu aseeseen/ haarukoi pimeyttä suuhunsa”, pimeys paisuu pupillin lailla suuremmaksi kuin sitä vastaan aseistautuva mies.

Valtapelissä kuninkaallisen korkea-arvoisuutta määrittää nimenomaan etäisyyden otto, loitolla olo taistelusta, elämästä ja todellisuudesta. Kuningas tekee ”etätyötä” taistelukentän takana, eikä kuningatar osaa päästää kosketusetäisyydelle edes omia lapsiaan. Ainaiset uusjaot paljastavat, ettei kuluttaja pysy kulutustottumustensa tasalla: Esineet, ihmiset ja tunteiden kohteet voi vaihtaa toisiin, mutta tunteita ei. Ne kuluvat käytössä, kunnes ohenevat olemattomiin.

Elämä on opettelemista sietämään elämän rajoja. Se on samalla pyrkimystä pois maailmasta, jossa ”käsi on haarukan teline” ja pelinappulat liukuhihnalla vaihdettavissa. Maailma, joka yrittää eliminoida kuoleman ja epävarmuuden elimistöstään, on kuollut maailma. Vuolan runoissa elämä on epävarmuudessa huojuvan liikettä. Se on vastapelurin tarvetta ja hyväksymistä, epävarmuuden sietokykyä. Se on pyrkimystä turvallisesta etäisyydestä yhä tarkentuvaan, yksilöityvään läheisyyteen. Maailmaan, jonka välimerkit on luotava itse ja jossa on hyväksyttävä myös erheet ja pettymysten repeämät.

Rakastetun rajat kolutaan läpikotaisin aina ulospäin maalatusta pokerinaamasta sisimpään ja sisuskaluihin. On uskaltauduttava liian lähelle ja syvälle silmiin, verenkiertoon ja ”suoliston maanalaiseen jokeen”. Kunnes nähdään miten läpinäkyvä, katoavan haurasta kaikki aineellisuus on: ”kokonaan kirkkaita ovat kyynelet,/ selkäytimen neste ja lasiaisten hyytelö, sylki, virtsa/ sekä rauhasten hiki”. Elämän kauneus on sen läpikuultavuudessa. Siinä, miten sitä ei oikeastaan melkein olekaan. Ja miten se silti väkisinkin ”läikkyy” maljansa yli niin, ettei yksi ole enää vaihdettavissa toiseen.

Kun veren ”punasiirappi” Vuolalla yhtyy mullanmustaan, syntyy rakeisen, seittimäisen ja ainutkertaisen maailman puolustuspuhe. Se ei kiellä perinteen pelisääntöjä ja kaiken elämän muuttumattomia alkuaineita, mutta opiskelee ne tarkkaan ja pistää asioiden mittasuhteet ja merkitykset uusiksi. Tässä Ruusus-sadussa sadan vuoden uni tarvitaan, jotta ulkopuolella oleva ehtii tunnustella ja tunnustaa kaikki rakastettunsa rajat: ”Koko muuri täytyy kiertää ennen kuin portti löytyy”. Samalla ainutkertaisuuden ylistyksellä Vuolan runokieli kerää rohkeutta tarttua taiteen historiaan, vallankumoukseen: ”Kunnostaminen on pahasti viivästynyt: täällä pelätään/ ryhtyä korjaustöihin, urakkaan/ sillä sommittelun on oltava sellainen/ että jonkin osan vaihtaminen tai/ poistaminen/ muuttaa ja särkee kokonaisuuden,”

Eläminen on oppia elämään mahdottoman – ja sen mahdottoman kauneuden – kanssa. Ja oppia lopulta eroamaan siitä, yllättäen: ”Kun se kuluu/ loppuun, viimeinen osoittautuu viimeiseksi,/ tätä et tiennyt”.

”Tulevassa maailmassa kaikki on kuin nyt, vain hiukan toisin”, kuuluu hasidijuutalainen sananlasku Markku Paasosen uuden proosarunoteoksen alussa. Tulevassa maailmassa sisältääkin viittauksia aktuaalisen nykymaailman konsumeristiseen kaupunkielämään, jonka teos kärjistää irvokkaaksi tanssiksi markkinatalouden tunkiolla. Myös teoksen fiktiivinen luontokuva vaikuttaa tutulta suomalaisine luonnonkasveineen ja -eläimineen, mutta on tummasävyinen ja kaupunkimiljööstä läpipuskeva, uhkaavakin.

Kokoelma on jaettu kuuteen osioon, mutta teos tuntuu lukiessa yhdeltä pitkältä runolta tai runoelmalta. Luonnonrujo fyysisyys korostuu synkkänä, kuohuvana kaupunkikuvana. Runoista välittyvä maailma on orgaanisen tuntuinen, mutta tuon maailman elollinen aines on nyrjähtänyttä ja turmeltunutta. Romanttisena ryöppyäville luonnonnäkymille Paasonen antaa tylyjä, groteskeja käänteitä.

Metsän aallokko korskuu, syvällä kuohujen alla heittelehtivät pikkuruiset kaupungit, näkinkenkälähiöt, tuolla joku raahaa irtipuraistua jalkaa.

Muotoratkaisuna koko sivun täyttävä proosaruno tuntuu toimivalta, mutta myös raskaalta. Teos ei sisällä kohtia, joissa voisi hengähtää, vaan sen läpi on rymisteltävä kuin toisen luvun alussa mainittu päätön hirvi läpi metsän. Tämän voi nähdä myös lukemisen itsensä ironisointina, sillä jo teoksen alussa tulevan tekstin kuvapaljous kyseenalaistetaan – ja samalla kyseenalaistetaan tietysti koko nykytodellisuudessa vallitseva, suurelta osin merkityksettömän visuaalisuuden valtaama kokemusmaailma.

Mustia kirjaimia mustalla hangella, koiran keltaisen puumerkin vieressä, vai pitäisikö sanoa vesileiman, typeriä kuvia, pelkkiä typeriä kuvia.

Paasosen rumankiehtova runoelma tempaa mukaansa, mikä on runojen apean ja melankolisen maailman huomioon ottaen hieman yllättävääkin, mutta lukija on vaarassa pettyä, koska murheellisen rujon maailman läpi edetessä ei lopultakaan näy toivoa tai iloa. Runojen yhteiskuntakriittistä dystopiametsää pidän kiinnostavana ja neljännen luvun kuolemantanssitunkiota huikeana, mutta lopulta on vaikea innostua kokonaisuudesta, joka ei salli hengähdystaukoja pessimistiseen vyöryynsä. Elämän perimmäisen tyhjyyden teema tuntuu runoissa ikään kuin käpertyvän itseensä, mikä tekee runoihin jokseenkin introvertin puhujan tunnun.

Ensimmäisessä osiossa runominä problematisoi sekä omaa minuuttaan että suhdettaan runon häneen. Runominä selittää katsovansa ”hänen” silmiensä läpi ja pohtii mistä ”hän” syntyy tällaisena aikana, kun maailma tekee kuolemaa. Runoa voi lukea monella vaihtoehtoisella tasolla. Sekä ihmisyys että kirjoittaminen problematisoituvat runossa tyhjyyden ja yhdentekevyyden masennustilaksi.

[…] odotetaan sitä mikä tulee, olkoon se vaikka masennus tai molekulaaristen koneiden teoria, samantekevää mitä tähän rustaa, tässä on vain ohuita piirtoja huokoisen tyhjyyden yllä […]

Paasosen runoissa on myös huumoria, joka sekoittuu dystopiafantastiseen irvokkuuteen. Esimerkiksi toisessa luvussa soiden ja kantojen alta herää alkukantainen, himokas ja nälkäinen mies karjahtelemaan niin matalilla aallonpituuksilla, ettei karjuntaa voi kuulla. Maito happanee, taivas repeää, aurinko korventaa – ja mukaan tulee toinen huutaja: radioaktiivinen nainen, joka oksentaa rautaromua ja oopperaa. Täynnä lahoamista ja kuolemaa olevassa lähiön ja metsän yhdistelmää muistuttavassa miljöössä ihmisen toiminta näyttäytyy naurettavana, surkuhupaisana, mätänevänä lihallisuutena. Paasosen runoissa on ympäristökriittistä tematiikkaa: ihmisen saavutukset ovat jätekasojen keskellä yhdentekeviä – tunkiolla ollessa on aivan sama, oletko Shakespeare vai homehtunut juusto.

Kokoelman mieleen jäävimpänä pidin neljättä lukua, jonka ajaksi rytmi tihenee ja runot kiihtyvät hengästyttävään, välimerkittömään tarinatulvaan. Metsän puut ja luonnonkasvit kiedotaan hulvattomaan selostukseen Planckin, Boltzmannin, Rydbergin ja Avogadron fysikaalisista vakioista. Siitä alkaa groteski sekavan elämän ja kuoleman kuhina, jossa Shakespeare, Hegel ja Schlegel löytyvät toukkien, ruuvien, muoviputkien ja muun roinan seasta. Paasonen vie lukijan huikeaan kuolemantanssiin, jossa posetiivari soittaa maailmanlopun humppaa. Irvokkaasta tunkiotanssijoiden joukosta löytyvät muun muassa marakatti, laiha tyttö, ylikansallisen yhtiön pääjohtaja, Mikki Hiiri, pilvet ja kuu. Runokieleen Paasonen ymppää groteskien kuvien ohella banaaleimpiakin kliseitä onnistuneesti. Tekstissä on ajatuksenvirtamainen tuntu, ja välillä tehokeinona on toistoa: pitkiä toisteisia kohtia siitä, miten runon minä ja runon sinä työntävät maan multaa toistensa suihin.

Toisinaan runoissa on jo paasaavaakin sävyä, kun toiminnan turhuutta korostetaan useamman kerran. ”Aivan sama mitä tässä horisee, maailma kuitenkin jo hoippuu kohti tuhoaan” -tyyppiset lauseet alkavat teoksen loppupuolella tuntua jo pitkästyttäviltä. Myös fyysisyyden kuvaus menettää loppupuolella tehoaan.

Luonnon kasvien voima tuntuu lahoavassa ihmismaailmassa yltävän kaiken irvokkuuden yläpuolelle ja siksi runojen luontokäsitystä voikin pitää jossain määrin toiveikkaana. Ihmiselle ei kuitenkaan lopultakaan toiveikkuutta heru, vaan ihminen kulkee kohti kuolemaansa kaupallis-teknologisessa roskaläjässään ja tuhoutuvassa ruumiissaan.

Kirjan kuvituksena on kuusi Elina Merenmiehen musteakvarellia (tekniikkana muste paperille). Ne tukevat runojen rujoja luontokuvia, mutta jäävät kirjan sivuille painettuna ikään kuin tukahduksiin, mikä on harmillista. Myös kirjan harmaa, kangaspäällysteinen kansi imusuonistomaisine puunoksineen lisää ankeantukahduttavaa tuntua. Tunkion kuolemantanssikohtauksen värikkyys ei tahdo päästä kirjan ulkoasun vuoksi oikeuksiinsa, koska mielikuva tästä kirjasta esineenä vaikuttaa lukutapaan.

Tytti Heikkinen: Varjot astronauteista, poEsia 2009.

Kun valonlähteenä on vain yksi aurinko, katveeseen jäävien alueiden pitäisi olla yhdensuuntaisia. Mutta kuuvalokuvissa varjot astronauteista heittyvät sinne tänne, mikä todistaa, että Apollon lento lavastettiin hiekkalaatikolle NASA:n takapihalla.

Nimi ehdottaa Tytti Heikkisen toisen kokoelman taustaksi kirjoituksen keinotekoisuudesta tietoista poetiikkaa, mutta ensimmäinen runo ”Todellisuuden ja kertomuksen suhteesta eli ERÄÄN POMPPULINNAN ÄÄRELLÄ” tarjoilee vaihtoehtoisten lukuohjeiden valikoiman muutaman viime vuosituhannen taideteoriasta. Ehkä olennaisin niistä on ”Oma strategiani todellisuuteen ei ole mimeettinen, jotenkin kammottavaa, ok – – ”. Kokoelmassa on vuoro-osastoin perinteistä google-runoutta, joka jatkaa esimerkiksi Heikkisen edellisen teoksen Täytetyn eläimen lämpö filosofeeraavien jaksojen linjoilla, ja flarfia, joka on merkitty yhtenäiseksi runosarjaksi otsikolla ”Läski XL”. Keskeistä on, kuinka yhdestä metodisesta lähtökohdasta syntyvät erilaiset äänet ja kuinka ne asettuvat yllättävästi vierauden ja tuttuuden kuunpuoliskoille.

Heikkisen flarf rakentuu selväpiirteisen minän ja koherentin kerrontatilanteen ympärille. Siinä ei ole esimerkiksi amerikkalaisittain Pez-annostelijasta laukkaavia natsiyksisarvisia, vaan suunnanmuutoksia lähdemateriaalissa loiventavat yhtenäinen rekisteri ja kuvasto. Huonouden eetoksen synnyttävät ennen kaikkea pornoon kytkeytyvä infantilismi sekä päinseinäinen kirjoitusasu: ”Kyllä siinä kundissa riittää karvaa! Ja onhan sillä mahaa ja ihme menoo, esim. kun se esitteli kivestensä nimet: Mursu ja Super Mursu.” Aineisto on sovitettu hyvin lähelle alkuperäisiä asiayhteyksiään, ja eräässä runossa viitataan esimerkiksi julkaisualustaan: ”Onnex sain käyttööni kamerapuhelimen, joten lisäilen tänne tunnelmakuvia palattuani.!” Kun kielimateriaali on ollut olemassa ennen teosta ja se on osa sitä todellisuutta, jota teos kuvaa – tai paremminkin toteuttaa –, strategia todellisuuteen pyrkii olemaan jäljittelemisen sijaan suora. Siis kammottavaa, ok, jolloin paranoia ja neuroosit reaalistuvat välittöminä ruumiillisina kokemuksina, ja puhuja tulee zeitgeistin konkretisoitumaksi maailman ja lihan kytköksenä.

Tällainen lukutapa, joka olettaa ilmaisun välittömäksi ja runon pyrkimykseksi yhteiskunnallisen pahoinvoinnin paljastamisen, muuttuu kuitenkin hetkittäin ongelmalliseksi puhujan roolin rakoillessa. Kun esimerkiksi tunneilmaisu on hysteeriseksi yliviritettyä, puhujan tuskaan ei enää saata täysin uskoa:

Mä oon hirvee sotanorsu jolla
on paksut reidet. aarghhh Mä haluun mun luut
näkyviinOon läääääääääääääääääääääääskiiiiiiiiiiii
iiiiiiiiiiiiii raivostun läskeihini! Syön koko
ajan, oon hirvee läski.

Itseinho syntyy toisteisena todisteluna, jolla puhuja pyrkii performoimaan tiettyä tunnetilaa. Runossa tavoitellaan kokemusta, joka fyysisyydessään näyttäytyy ehkä korostuneen reaalisena ja merkitsevänä. ”Läski XL:n” runot tuovat siis puhujan välittämien sisältöjen takaa esiin sellaisiakin kulttuurisen kielenkäytön mekanismeja, joilla ilmaisua uomataan ennalta määrättyyn sosiolektiin esimerkiksi pakonomaisen ryhmään liittymisen tarkoituksessa. Siinä ei niinkään ole kysymys diskurssin armoilla olemisesta kuin puhujan tarpeesta omaksua valmis yhteisen puheen kaava ja siten ilmaista jaettua kokemusta, joka tuntuu automaattisesti näyttäytyvän ainoana merkityksellisenä.

Mukana on kuitenkin myös tällaisista ehdollistuneista kielenkäyttötavoista irtoavia ilmaisun häiriöitä. Puhujan – tai kirjoittajan – todetessa, että ”Kivaa olis, jos ei tarttis koko ajan miettiä et missä muut oon”, lyöntivirheestä syntyy ikään kuin rimbaud’lainen lipsahdus toiseen, yksilön muuttuminen muiksi. Kirjoitusaktissa ilmaisu irtoaa sielusta vieraaksi itselleen, ja mukaan ujuttautuu hallitsemattomia merkityksiä, ilman ilmakehää liehuvien lippujen häiriötekijöitä. Kun tähän liittyen myös sanahahmot joutuvat epäjärjestykseen, välil yön tikatkoon iitä arvaamatta tai turvaväliä ei pidetä, julkisen kielen dominanssi syrjäytetään kirjoituksessa syntyvien monihahmotteisuuksien tieltä. Kiinnostavaa on, että kokoelmassa sellainen eetos, joka suomalaisessa runoudessa on uusimpia ja josta tulkinnat laajenevat aina uuden teoksen myötä, tuottaa kuvastollaan ja kielimateriaalillaan välittömiä tuttuuden hetkiä mutta samaan aikaan myös epäilyksiä kylvävää väreilyä niiden taustalla vaikuttaviin merkityksenmuodostumisen luonnollistumiin. Se pakottaa luut näkyviin myös muista vastaavien aiheiden kulttuurisista teksteistä ja saa lukemaan niitä tietoisena merkitysten rakentumisen prosesseista.

Kokoelman ei-flarf-runot tuottavat sen sijaan aivan toisenlaisen lukukokemuksen. Niistä puuttuvat suurelta osin lausumia yhteen liittävä konteksti, puhujan subjektius sekä tunnistettavien lähdemateriaalien kiinnekohdat. Ne tuntuvat, ainakin minun luennassani, viittaavan John Ashberyn runouteen.

Haaveilla on tietty kantavuus, jokin ehdottoman varma ajatus.
Se liittyy tähän kähinään, mukaansatempaavaan opetteluun koko elämän
ajaksi. Jotain kaupataan heti, jotain myöhemmin.

Ashberysta muistuttavat esimerkiksi pronominit, jotka tuskin viittaavat muualle kuin itseensä, sekä hieman banaaleihin sisältöihin yhdistyvä huvittuneen kultivoitunut sanonta. Runoissa tapahtuu siirtymiä esimerkiksi arkisen esinemaailman ja erilaisten abstraktien kategorioiden välillä: ”Elämäntahtoni pusertuu suodattimen läpi, / historia toisaalla ja toisaalla loisteputkivalaisimien hohde.” Tällä tavoin käsillä olevan maailman ilmiöt eivät ensi sijassa merkitse konkreettista pistettä runon lavastuksessa, vaan liukuvat ikään kuin limittyviin ja vaihtoehtoisiin merkityskenttiin.

Kun lukijalle ei muodostu jotakin maisemaa havainnoitavaksi eivätkä lauseet etene kumuloituvan sisällön varassa, korostuneen tekstuaalinen tila avautuu jatkuvasti vaihtuviin kummallisuuksiin. Siinä missä kokoelman flarf-jaksot – joissa on kyse yhä kehkeytyvästä lajista – perustuvat runojen suhteuttamiseen sosiaalisen kielen tuttuuteen, muissa runoissa taas ashberylaisuus – joka puolestaan merkitsee täsmentyneempää tradition viitepistettä – tuottaa paradoksaalisesti varsinaisessa lukutilanteessa tietynlaisen kestävän vierauden kokemuksen. Tällöin varhaisemman ja uusimman runouden vaikutukset eivät ole ennalta määrättyjä, vaan ne toimivat hierarkioista vapaassa tilassa.

Vaikka lienee jo ollut selvää, että jokin google-maininta teoksen tuoteselosteessa ei vielä itsessään merkitse mitään, Varjot astronauteista kirjoittaa tämän hyvin olennaisesti näkyviin. Ristikkäin lankeilevien varjojen maailmassa väline ei määritä yhtä koko teoksen kattavaa periaatetta, kirjoituskäytäntöä eikä lukukokemusta, vaan kokoelman sisälläkin ”muut oon”.

Esikoisteoksessaan Houdinin uni Pekka Jäntti tuntuu etsivän runon mahdollisuuksia yhteiskunnallisten totuuksien ja ihmisyyden tilan toisin kokemisessa – ja mikäpä siihen parempi konsti olisikaan kuin vanha kunnon surrealismi. Kokoelmassa on viittauksia René Magritten maalauksiin ja muuhun tunnettuun surrealismikuvastoon kuten Luis Buñuelin ja Salvador Dalin Andalusialaiseen koiraan.

Jäntti hyödyntää surrealistisesti nyrjähtänyttä kuvastoa melko perinteisellä tavalla, mutta yhdistelee toisilleen vieraita aineksia kiinnostavasti. Runot eivät korskeile taideviittauksillaan tai filosofisuudellaan, vaan tarjoavat surumielisen ihmiskuvansa yleistajuisena älyllisenä haasteena.

Harry Houdinin taikurihahmon moderninromanttista jännittävyyttä hyödyntävä teos on helposti lähestyttävää runoutta, joka ei kuitenkaan aliarvioi lukijan kykyä tulkita runojen fantasianäkymiä ihmisyyden ja nyky-yhteiskunnan kuviksi, joissa elämä ja kuvitelma kietoutuvat toisiinsa. Historiallisen henkilön hyödyntäminen kokoelmaa kantavana fiktiivisenä, surullisena hahmona on viime vuosina ollut keskeistä useissa runokokoelmissa, esimerkiksi Virginia Woolfin hahmo Satu Mannisen kirjassa Sateeseen unohdettu saari (Gummerus 2007) tai Harry Harlow’n hahmo Sanna Karlströmin kirjassa Harry Harlow’n rakkauselämät (Otava 2009).

Houdinin uni on napakasti jäsennetty, lähes koulumaisen selkeärakenteinen kokoelma, jonka runot on otsikoitu ja osiot nimetty ja numeroitu. Kokoelman runoissa on runsaasti muotovaihtelua, joka kuitenkin pysyy maltillisena eikä vie päähuomiota sisällöltä.

Kokoelman avauksena on hiukan kuluneesti passiivimuotoa käyttävä, mutta silti hyvin kokoelman teemoihin johdatteleva runo ”Muistokirjoitus Houdinille tai vastaavalle”. Avausruno kuljettaa lukijan arkisista perunankeitto-olosuhteista kiemuraisen fantastiseen saattoväkiluetteloon, jossa korostuu kriittisyys markkina-ajattelun valtaamaa yhteiskuntaa ja uskontoja kohtaan ja ihmiselämä esitetään pohjimmiltaan absurdina. Otteita saattoväen listasta:

Itsetuhojärjestelmän kunnioitettu puolue-eläin ja itsekritiikin riehaantunut bidee. Kadotettujen viihdytysjoukoissa palvellut yksilönmyöntäjä. Nunnaluostarin pölyisin katekismus. Ateistinen titaani uskonnollisten reisien risteyksessä.
[…]
Päihdeongelmansa vuoksi suurpiirteinen numismaatikko. Orpokoteja räjäyttelevä visionääri. Yksi meistä. Jumalten keinuhevonen jätelavalla. Olemassaolon kylmähkö juhla-ateria.
[…]
Valmismatkalla sosiaalisessa kohinassa. Sudennälkäinen Punahilkka irrationalismin leipäjonossa. Aina alittamassa yksinäisyyden illusorisia suoja-aitoja. Tyhjyyden sillanrakentaja.

Avausruno toimii johdantona kokoelman filosofisiin teemoihin, joita ovat inhimillinen tyhjyyden ja tarpeettomuuden kokemus, eksistenssin perimmäinen ankeus ja ahdistavuus, sekä kysymykset unen ja todellisuuden suhteesta. Kokoelman runoissa on kylmä, paljas ja surusävyinen katoavaisuuden tunnelma. Ahdistavan eksistentialistisen tyhjyyden vastavoimana on runsas ja värikäs mielikuvitusmaailma, joka osoittaa unen ja illuusion tarpeellisuuden.

Mistä silmänkääntötemppujen mestari Houdini sitten näkee unta? Illuusiottomasta yhteiskunnastako, jossa taikatemppujen tilalla olisi unimaailman aitouden kautta syntynyt uusi ajattelu? Tai ehkä katoavaisuutensa tiedostavasta ihmisyydestä, jonka mielikuvitus pelastaa. Runot jättävät tilaa erilaisille tulkinnoille. Runoja on mahdollista lukea myös runoutta metatasolla kommentoivina, fiktion mahdollistaman illuusion ja sen sattumanvaraiset tulkinnat tiedostavina teksteinä. Kokoelman runojen huumori on myös usein tulkittavissa ironiseksi metatason kujeiluksi, joka kohdistuu runoon (ja sen fiktiiviseen kritiikkiin) itseensä: esimerkiksi runo ”Rakastuneen illuusio” kommentoi omaa pateettisuuttaan ja omituisuuttaan ja etenee tämän kommentoinnin varassa.

Kokoelman nimiruno ”Houdinin uni” käsittelee unohtamista sarjana, joka alkaa meren unohtamisesta ja jatkuu järven, lammen, uima-altaan, ammeen ja lasin unohtamisella päättyen aavikolle, jossa vapautta edustaa enää yksinäinen, hiekkaan iskeytyvä vesipisara. Kokoelman maailma on paikoin kuin surrealistinen dystopia, jossa toivo on oikeastaan jo menetetty, mutta johon kuvittelun mahdollistama mielikuvarunsaus luo entistä syvemmän inhimillisen ymmärryksen ulottuvuuden.

Kokoelma on jaettu seitsemään osastoon, joista mieleenjäävimmät käyttävät tehokeinonaan toistoa: kokoelman toinen osasto sisältää haikeanhumoristisen illuusioiden sarjan, viides osasto puolestaan fantastisten rukousten sarjan. Kuudes osa, kahdeksansivuinen ”Hypnoosi”, on kokoelman huipentuma. Fiktiivisellä hypnoosiin vaivuttamisella alkava ja ”Kuvittele”-imperatiivirakenteen toistoa lauseiden aluissa jankkaava runo on hyvinkin mukaansatempaava leikillisessä hypnoottisuudessaan. Kokoelma olisi mielestäni voinut päättyä Hypnoosi-osastoon. Hypnoosi-osasto on niin vahva, että sen jälkeen kokoelman päättävä ”Särkynyttä vettä” tuntuu irralliselta ja voimattomalta.

Jäntti on voimakkaita, tunnepitoisia sanoja ja vastakohtien jännitteitä suosiva runoilija. Runoihin on taitavasti nivottu erilaisia kontrasteja, esimerkiksi valon ja pimeyden, ilman ja veden, tyynen sään ja myrskyn, maallisuuden ja uskonnollisuuden, yksinäisyyden ja kohtaamisen, järjen ja irrationaalisuuden välille.

”Nurjan auringon laulu” -runossa on mainio, mitallisuudella, yllättävillä rinnastuksilla ja loppusoinnuilla leikittelevä rytmi: ”Milloin ehtyy enkelten vesi, milloin nöyryyden suola? Minne ilmestyy hiljainen aitta, minne eksyneen lato? Missä riehuu juopunut puro, missä raivoisa paavi?” Runo toimii kokoelman kontekstissa hyvin: mitallisuutta ryöpsäytetään kerralla runsaasti, sitten tulee taas mitattomia ja lyhyempiä runoja.

Kokoelman edetessä tunsin välillä, että sanan tai lauserakenteen toisto ja kahden eri kontekstiin kuuluvan asian sijoittaminen samaan runokuvaan alkoi jo olla muodostumaisillaan Jäntin maneeriksi, mutta kokoelman runojen huolellisesti mietitty järjestys piti kuitenkin riittävää vaihtelua yllä.

Muutamissa Jäntin kokoelman runoissa uni-sanan käyttö korostaa runojen uniteemaa jo liiaksikin ja tuntuu verbaalisena ratkaisuna turhan yksinkertaiselta, semminkin kun kokoelman sanasto on pääosin vivahteikasta. Unet tietysti kuuluvat surrealistisiin maailmoihin, mutta runoissa tulisi varoa unimaisuuden suoraa korostamista. Vaikka uni on teemana tärkeä, unen tunnelmaan olisi kiinnostavampaa löytää jotain muuta reittiä kuin suoran uni-sanan käytön myötä.

Luontokuva saa Jäntin runoissa toisinaan hyvinkin romanttis-yleviä sävyjä, kuitenkin pienuuden voiman tiedostaen. ”Sieluni on suuri kuin mustikanvarpu. / Olisi syksy ja suusi myrskyisä taivas.” Luonnon ja uskonnollisen juhlallinen yhdistelmä tuo paikoin mieleen myös Helvi Juvosen luontorunot.

Kokoelman kauneimpiin kuuluu runo ”Lintujen rukous”. Yhteiskuntakritiikin ja surrealismin yhdistelmä tuntuu kertovan ajastamme häkellyttävän tarkasti:

Me olemme tarpeettomia täällä. Kuin kuollut kieli tai jokin utopia.
Me meluamme. Muutakaan emme kerta kaikkiaan keksi.
Me kaartelemme mieltä vailla ja haluamme kaatopaikkaa ja palvelua.

Ihmisen ja linnun vapauden, tarpeettomuuden, melun ja halun kekseliäästi rinnastava ja merkityskerrostava runo osoittaa, että usein raskaaksi miellettyä, toistuvaa me-muotoakin voi huoleti käyttää runossa, jos runon sisältö on riittävän merkityksellinen. Irrationaaliseen vapauteen, kaatopaikan haluun ja tarpeettoman olemisen järjettömään meluun tiivistyy mitä hienoin kuva ihmisyyden ja/tai runouden koskettavasta absurdiudesta.