Katu kadulta taivaaseen.

Katu kadulta taivaaseen. Puoli vuosisataa espanjalaista nykyrunoutta. Toimittaneet ja suomentaneet Tarja Roinila ja Jukka Koskelainen. WSOY 2008.

“oi kuka toisi meille riimin,
musiikin, äänen joka särkisi tukehtumisen”

Kirjoitan tätä arvostelua sitä auringossa huuruavaa härkää vasten, että Tarja Roinilan ja Jukka Koskelaisen yhdessä kääntämä Katu kadulta taivaaseen on jo saanut yllin kyllin riemastunutta mandoliininsoittoa sekä palkintojen ruusunlehtiä käyntiään pehmentämään.

Ympäripyöreän, koreakuosisen kirjallisista paljeteista – novísmos, gongorismi, kulttuuriteko – kursitun näytöstyylisen toreadore-kritiikin sijaan pyrin tarkentamaan antologian mahdolliseen antiin vuoden 2009 Suomessa. Käytän perusteenani kääntäjien lainaamaa Wallace Stevensin luonnehdintaa runoilijuudesta: ”Yksi runoilijan tehtävistä minä tahansa aikana on selvittää, mikä juuri tuona aika näyttäisi olevan runoutta.”

Blanca Andreu (s.1959), toinen kokoelman naisrunoilijasta, sopii oivasti tuohon selvitykseen. Hänen intensiivisissä kuvissaan keskenään etäiset käsitteet, käsite-etiäiset, sekä konkreettiset kuvat tunkeutuvat toisiinsa tekstiä energisoiden (”kuoleman pieni meritursas”, ”kiimainen kivi”, ”neitsytsaniaismuste”). Lisäksi hänen runojensa toistorakenteita hyödyntävä nopea liikehdintä pitää assosiaatioita ja yhteyksiä avoinna, saa ne haromaan ja etsimään toisiaan säerajojen yli. Itse säkeistä kyllä aavistaa niiden sisäiset ja/tai väliset käänteet, mutta käänteissä otetut suunnat ovat silti yllättäviä:

säkeitä jotka eivät anna minulle suojaa tai syytä elää,
jotka eivät suo minulle suloista napakäärmettä,
eivät kohdun glukosaalia.

Jokainen antologian neljästätoista runoilijasta esitellään hänen runoilijanlaatuaan kehystävällä esseellä. Andreun kohdalla puhutaan ei niin yllättäen surrealismista. Samoin siellä täällä muidenkin tekijöiden kohdalla. Toistuu pehmeä ajatus, kuin valuva kello, jonka mukaan surrealismia olisi lähinnä shokkikuvat tai yllättävät kielelliset kytkökset. Nähdäkseni siinä on kuitenkin kyse erilaisiin kirjoituksen tietoista ohjausta keskeyttäviin tai kiertäviin tekniikoihin hakeutumisesta. Yllättävät kuvat toki kiinnostivat surrealisteja, mutta ne olivat milloin seurausta käytetyistä tekniikoista, milloin muuten vain huimaavien vaan ismiin kuulumattomien tekijöiden luomia tai luomuksia. Jos tämän ottaisi lähtökohdaksi, ei surrealismia tarvitsisi niin usein dissata vain ’tätä on jo tehty’ tai ’tätä on tehty Bretonin hölinöistä riippumatta’ tyylisin lausein.

Koen tärkeäksi jatkaa esseiden tislaamista kohti suhteellisen väkevää tilavuusprosenttia. Ne nimittäin ovat kattavia ja innostavia, mutta välillä tuntuu kuin runoilijoiden itsensä esittämät henkilökohtaiset luonnehdinnat muuttuisivat niissä parhaiden biografististen tai intentioteorioiden mukaan myös runojen ominaisuuksiksi. Näin ollen sattuu, että esitellyistä runouksista ja runokeinoista hiprakoiduttuaan huomaa varsinaisen käännösannoksen koostuvan sittenkin jostain muusta, enemmän totutusta. Ruoka mainoksessa ja lautasella. Jatkan tuosta kuvasta: en esimerkiksi löydä sellaista populaarikulttuurin esilläoloa, johon esseissä (Gimferrer) viitataan, ja joka on päätynyt myös muutamiin kritiikkeihin ikään kuin kirjan runouksia koskevana tosiona.

Toisena – ja populaarikulttuurin kautta edelliseen kytkeytyvänä – esimerkkinä poissaolosta on kauhukirjallisuuteen ja provokaatioihin viehtynyt, mielenterveydellisistä ongelmista kärsivä Leopold Maria Paneiro (s. 1948). Esipuheen mukaan ”[k]irjallisuus ei voi koskaan olla kotoisaa eikä jähmettyä sovituiksi muodoiksi. Runouden on rikottava kieltä ja tuhottava kielioppi. […] Hänen runoistaan ovat tunnetuimpia ne joissa marginaalisuus pintautuu valtavirrasta poikkeavana seksuaalisuutena: anaaliyhdyntöinä, toisen kasvoille ulostamisena tai nekrofiliana”.

Paneiron runot ovat kyllä kokoelman kiintoisimpiin lukeutuvia, ja välillä niissä ”tekee kipeää varjossa himoita kuolleita ruumiita”, mutta aivan luvatun kaltaiseen muodonrikkomiseen tai eroottisiin rientoihin niissä ei myötäsukaisesti lukienkaan astuta.

Ettei unohtuisi: esittelyt myös täydentävät runoja. Esimerkiksi Guillermo Carneron (s. 1947) nerollisen hienon ”Ostenden” lukeminen olisi jäänyt montaa vivahdetta ja taustalta aavistuvaa hahmoa vaille ilman Koskelaisen taustoittavaa sekä hyvää tulkintaehdotusta tekevää esipuhetta. Niiden avulla ”Ostendeen” jännittyy toisaalta välttämättömyys kritisoida porvarillista rakkauskäsitystä, toisaalta tarve muistuttaa minkälaisia älyllisen helppouden unohtamia salakuoppia tuolta polulta oikealta poikkeamiseen sittenkin saattaa liittyä. Kuva-alojen keskinäisiä suhteita pitää liikkeessä runoutta ja kieltä koskevat havainnot, jotka kehystävät myös rakkauskäsityksiä ja niiden kritiikkiä olemalla samaa (ihanteellista?) kieltä. Syntyneen efektin myötä on kuin loittonisi kohteesta johon kamera samanaikaisesti tarkentaa. Kaikki liikkuu, keskus pysyy enemmän tai vähemmän aloillaan, eikä merkitys ole siinä vaan keskuksen ja reunojen välisessä värisevässä suhteessa:

Vailla kiihkoa ja loistoa kulkevat ja kuolevat
peräkkäiset rivit, jotka muodostavat runon.
Loistokas arkkitehtuuri joka on helppo pystyttää
niin kuin voluutit, pinaakkelit,
pylväiköt ja looshit
joihin hautautuu voipunut luokka
esittelemään ylväitä tavaroitaan
tehtyään matkan tyhjyyden halki.
                                                        Tuottaa kirjoitus,
ei se ole elämän merkki, vaan paras todistus
sen päättymisestä.

Minulle antologian lukukokemusta luonnehtii kuitenkin pienoinen pettymys, joka seuraa siirtyessä runoilijain omaäänisyyksiä ja teknistä taitoa korostavista esittelyistä itse runoihin. Tämä siksi, että niissä sittenkin edetään virallisen säekulttuurin mukaisesti säe säkeeltä kuin missä tahansa muuallakin. Sanasto on hieman erilaista, joskus väkevää, yllättävää, mausteista, nahkaista, joskus ajatuksekasta, mutta innostavin runousopillinen viritys ja luonnehdinnat tapaavat kilpistyä tähän eroon: runoista puhuminen – runot.

Esimerkiksi ”omalla tavallaan kokeellista ja kielen rajoja luotaavaa” runoutta kirjoittava Claudio Rodriguez (1934–1999) on seuraavassa runossa niin proosallinen, etten äkkiä keksi miksi ilmaisu on pitänyt katkoa säkeisiin: ”Ei edes ruumis kestä / ylösnousemuksen määrää vaan / etsii suojaa tältä tuulelta joka jo tyynnyttää / ja tuoksuja ja uuden tiheyden. Kaikki / entinen nälkä on nyt elantoa. Elämä / kevenee, ja kaduillamme / värähtelee rehevä välke.”

Toivottavasti tämä ei määritä sitä mikä on omana aikanamme runoutta, sillä säkeestä toiseen siirryttäessä ei synny rinnastuksia, äänteellisiä tai rytmisiä heijastuksia. Ei ole säkeenylityksiä, lauseopin vastaisia syntaktisia ja samalla merkityksen siirtymiä. Lause vain jatkuu, muuttuu toiseksi joka jatkuu. Toki käännöksistä löytyy myös kielen orkestrointia, samoin kuin syntaktisia siirtoja (”Tuuli laulaa luissa kuin kuivissa poppeleissa / tulee rinnasta sisään vislaa nauraa leukaluissa”), mutta olisin toivonut näitä enemmän, sillä kovin moni runo etenee suoraviivaisesti, vain kuvien varassa.

Välillä suoraviivaisuus on motivoitua, esimerkiksi jos on haluttu erkaantua liian konstikkaaksi katsotuista runouksista, kuten antologian ”kokemusrunoilijat” ovat mielineet tehdä. Joissain on myös lukijan puhuttelua, tarinaperinteen hyväksikäyttöä, tai muita sellaisia keinoja, jotka eivät päästä runoja horjahtamaan esimerkiksi kolumnin tai esseen rekisteriin. Silti nuo rekisterit ovat lähellä. Ehkäpä yhtenä käännöksien tuottamana merkityksenä onkin havaita tuon taipumuksen olevan kansainvälistä. Että runon muodoksi uhkaa pelkistyä: havainto + sen selitys.

En tunne lainkaan espanjalaista runoutta. En siis tiedä missä määrin on mielekästä esittää kysymys, olisiko näin laajaan kokoelmaan (332 s.) voitu kääntää myös joitain kiinteästä säe- tai proosamuodosta irtautuvia runouksia? Tai olisiko säemuotoon käännettäessä voinut toteuttaa välillä myös Leevi Lehdon ajatusta: Ettei kääntäisikään virallisen säekulttuurin mukaisesti tai keskittyen vain runoihin jotka siihen sopivat. Entä jos asettaisi tai pakottaisi vieraan kielen sanontatapaa ja runokeinoja suomeen, vaikka lopputulos ei vastaisi oletusta hyvästä kielestä. Tämä olisi ollut antoisa lisä, sillä hyvä suomi ei ole aina niin kiintoisaa kuin se on hyvää.

Antologian päättävä essee ”Espanjan runo modernismista nykyaikaan” perehdyttää taustoihin, esimerkiksi sisällissodan ja sen jälkeisen sulkeutuneen kulttuuri-ilmaston luomiin omaleimaisuuksiin. Esseestä löytää lauseen, johon tiivistyy mielestäni paljon: ”Uusimman runouden kattava esitteleminen olisi kuitenkin jo toisen antologian aihe.” Eikö uusinta runoutta voisi joskus esitellä sen ollessa ajankohtaista?

Ensimmäinen lukukerta: “vain mongoliaa”

“Me tehtiin matkaa Ulan Batoriin poliisien moottoripyörillä”
(“Varastettu tarina”, 66)

Satakieli! lupaa polyfoniaa eli moniäänisyyttä. Luen polyfoniaa mukautuvasti. Asetun ääneen kuin villahanskaan, olen kotona taas, laulakoon kuka mieli. Satakielen! laulu on kollaasien kollaasi, jotain mikä on edessämme jatkuvasti. Ja tunnistettava. Satakieli! “polyfonisina runoina” väittää, että monet äänet ovat tässä – minä sanoisin, että luonteensa mukaan laulaja on sama. Kollaasin jumala, ylin järjestyksenhaltija.

Satakieli! panee vaikutelmat virtaamaan. Maailman veri kiertää, mutta vähemmän kaoottisesti kuin itsensä maailman suonissa. Kaoottisuus ei lyö yli, vaan pysyy jonkun jämerän puhujan suussa kuin kieli ja hoidetut hampaat. Satakieli! puuhkuu, se pinkua viipittää hengästyksen hengästystään mutta kenen korviin?

Ehkä kenen tahansa. Suora puhe on mahdollisuus lähestyä ketä tahansa. Esimerkiksi näin:

“Runo on. Sinusta huolimatta.
Tai juuri sen tähden.
Runoilija ei ole tärkeä, runo on.
Runo on jos haluat – ja vaikka et tahtoisikaan.
Löydät sen aamun lehdestä. [...]“
(“Jos niin haluat”, 27)

Runo menköön siis sinne minne kuuluukin, aamun lehtien lukijoille, koska runo sanoo uutista selvemmin. Merkityksettömyys on painajaismaisimmillaan kollaasin ydin: on samantekevää mistä mikäkin katkelma tulee. Ja paradoksisesti yhteiseksi nimittäjäksi jää nimi kannella. Satakieli! tai Juha Siro, huutomerkillä tai ilman.

Monesta äänestä tulee “varastettujen tarinoiden” kokoelma. Polyfonianvastaisesti varastettua ainesta ei jätetä silleen, vaan ne tulevat saman linnun laulamiksi. Ensimmäisen lukeman innostus notkahtaa ensimmäiseksi pettymykseksi. Innokas matka Ulan Batoriin voi keskeytyä – en lähde kanssasi “arolle paskalle”, mutta toivomukseni esitän Satakielen! sanoin: “Se paimentolaisisäntä, susienhäätäjä / puhui vain mongoliaa, mutta siinä me vaan keskusteltiin / koko yö.” Satakielikin! voisi osata vähän mongoliaa. Tarkoitan: jos pitää runoudessa kauneudesta, joka voi tehdä sen käsittämättömäksi tai vaikeatajuiseksi, ei Satakieli! juuri ilahduta.

Toinen lukukerta: “voisihan kliseet sanoa toisinkin”

“Mikä siinä on, että Pariisissa pitää ostaa patonkia
ja punkkua (Faiveley Saint-Veran) ja juustoa (Comté).
Mikä siinä on, että ne pitää nauttia samassa
Pont Neufin sillan syrjässä, jossa Mika W. istui,
kirjoittaessaan kauan sitten unelmiensa kaupungissa.”
(“Seine ja sienet”, 59)

Parafraasi – Pariisi, ruokien nimet, paikka, Mika W. Näin tunnistaa pariisissaolijan: suomalainen, toistuvasti Pariisissa käyvä, kokee “pakkoa” toteuttaa pariisinrituaaleja valitsemallaan tavalla. “Mikä siinä on, kyselee Katariina A.” Runon puhuja on Katariina A., jota riivaa Mika W:n paketti vanhassa valokuvassa. Katselemme Katariina A:n yksityistä ajatusta, joka askartelee yleisen ympärillä ja on kliseinen. Mutta ei pidä väheksyä kliseetä kokemuksen ilmaisun, jopa itse kokemisen välineenä. “Pariisin ikävään sairastuminen” on varmasti koettu klisee. Ja koska tämä on runoutta, lukemisen sivussa häiritsee alluusion, intertekstuaalisuuden ja namedroppingin mahdollisuus. Kuka on Katariina A. ja pitäisikö minun tuntea hänet?

Satakieli! avaa suhteensa kliseeseen runossa “Klisettä ja lorua”: “Tai voisihan kliseet ilmaista toisinkin”. Toisin sanominen on runossa “loru”, nimittäin “Maalari maalasi taloa”. Kliseen ja lorun skisma yltää eettiseksi maksiimiksi: “Valitessasi et voi etukäteen tietää mitä hylkäät”, sanoo runo.

Toisin ilmaisemiset, valinnat, kliseet ovat päivittäistä maastoamme. Mutta mitä tehdä, kun ehdotetut kliseet eivät tartu minuun? Loru ei soi eikä merkitse. Se tuntuu laulavan ylistystä kaiken joutavuudelle, lukkoonlyödylle lapsekkuudelle – valitessaan ei voi etukäteen tietää mitä hylkää, eikö?

Mongoliaa, toisen kielen käsittämätöntä loistoa, ei tule. Tulee erilaisia annettuja positioita, mutta pahoittelen, en voi istua ehdotetulle paikalle: en ole koskaan ollut Pariisissa saati kivistellyt sen ikävää. On koskettavia kliseitä, jota iskevät kohdalleen ja joita ei käy kiistäminen. Kliseetä tekee mieli kurittaa esteettisestä halpuudesta silloin kun se ei osu minuun. Nyt se ei osu.

Kolmas lukukerta: “Mahti ja Ponti – ja muut syleilevät sanat”

Minä en käsitä näitä leikkejäsi, Satakieli!, en ymmärrä miksi ne kirjoitetaan näin: “mieluummin jazzia, soulia, salsaa ja / sonetteja, mieluummin Tarkovskin Stalker, / Seitsemän samuraita ja Avaruusseikkailu 2001, / mieluummin Hopper, Duchamp, Schjerfbeck”(“Let’s go!”, 40). Ikäänkuin tässä virtaisi erään vuosisadan kuona vilkkaana erään lintusen suusta. Suusta hyvinkin, Satakielellä! ei ole nokkaa vaan maukkaat vadelmahuulet kirjan kannessa.

Hetkittäin me olemme samaa mieltä, minä ja Satakieli!. Mutta ennen yhteistuumaa on mitattava vielä desibelejä: Satakieli! on huudahdus! Huuto! Minun pitää kirjoittaa Satakielen! perään huutomerkki joka kerran, ja se vaivaa minua! Tällainen yhtämittainen huutaminen! Kurkkunsa kipeäksi saa huutaa!

Huudot ovat vahvimmillaan kahdessa: poliittisessa tyylilajissa ja leikissä. Poliittisena lintuna se siirtyy kepeästi Coca Cola Companyyn alleviivattuaan ensin runon ensisijaisuutta runoilijaan nähden. Huomaan, että Satakielen! kanssa ilahdumme samoista seikoista, ainakin ajoittain. Meistä molemmista on mainio idea koota kukka-asetelma syntymäpäivärunoksi. Satakieli! vaan lopettaa sen värssytellen: “kylvä siemenet joka vuosi” (“Onneksi olkoon!”, 46).

Leikkisänä lintuna se valitsee onnittelukimpun lisäksi kirjastonsa keltaiset kirjat, ja tekee niistä hauskan ja puheliaan sommitelman:

Nimeni on Punainen, Isäni seurakuntaa, sivustakatsoja.
Ei oikein ihminenkään, näkymätön mies, toinen minä,
oman elämänsä sankari, Odysseus.
(“Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä”,63)

“Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä” valuttaa linnunnokasta kaanonia nimeke kerrallaan ja tässä Satakielen! laulu onkin heleimmillään ja innostavimmillaan. Tärkeää ei varsinaisesti ole se, mitä Satakieli! lurittaa, vaan mihin järjestykseen se sanansa asettaa. Sekään ei välttämättä ole tärkeää.

Ehkä tällainen laulu saa näkyviin juuri virtaamisen triviaalisuuden. Kaikenlaista särisee, ylitsevuotavasti, yhteiskuntakriittisesti, lyyrisesti, nokkelasti, veikeästi. Polyfonian kysymys tyrehtyy, kohautan olkapäitä – poly ja fonia olivat vain “Mahti ja Ponti” (“Tekopartoja ja tietokoneita”, 35), ontto huuto. Annetaan olla. Neljättä lukukertaa pitäisi rakentaa jo toisin, ja se olisi jo liioittelua.

ilotu luoti
tulio liuot
loitu tuoli

KIRJOITTAESSANI AJATTELEN huonekalua, huomaan istuvani sellaisella ja nojaavani sellaiseen.

Tässä numerossa Tuli&Savun rakennus- ja sisustusarkkitehdit kiinnittävät erityistä huomiota materiaaliin: siihen, mitä me emme runossa yleensä näe, visuaalisesti ja foneettisesti varautuneita kirjaimia, sillä ne ovat aivan liian lähellä meitä. Wikipedian artikkelissa hirsirakentamisesta varaukseksi kutsutaan ”hirren alapintaan veistettyä uurretta, jonka avulla päällekkäiset hirret sovitetaan tiiviisti yhteen” niin että syntyy sanoja. Positiivinen tai negatiivinen sähkövaraus puolestaan on yksi alkeishiukkasten perusominaisuuksista. Runoja ja runouksia voi ajatella sähkökenttinä, joiden häiritsemisestä saattaa syntyä kiinnostavia ilmiöitä – esimerkiksi tahallisen tai tahattoman väärinkirjoituksen kautta.

Kirjallisuuden ja tekniikan tiet erkaantuvat niillä kohdin missä käytännöllisyyden vaatimus alkaa. Tämän numeron kokoava teema on määrättömän määrän erilaisia esitystapoja sisältävä kirjaimen näkyvä muoto, kirjaSin. Jätän kysymyksen isosta s-kirjaimesta ja kirjaSimen määritelmästä roikkumaan ilmaan, aina sivulle 19 asti, mistä alkaa Kristian Blombergin ja Juri Joensuun laatima tämän numeron teema-artikkeli.

Ilman avautuvaa kontekstia – tunnistettavaa kieltä – kirjain tai kirjainsarja tuntuu mielettömältä kuin käyttökelvottomuuttaan pölyttyvä esine. Toisaalta kirjainten tyhjyyden ja hyödyttömyyden voi myös kokea materiaalina, jonka käsittämiseksi ja käsittelemiseksi on astuttava jonkin totutun ulkopuolelle. Aseemisissa teksteissä ja kuvissa tämä ominaisuus säilyy myös tekstin tai teoksen tasolla. Tällä periaatteella valitsimme Satu Kaikkosen teoksen Bonewriting lehden Runo&Kuva-aukeamaksi.

Nyt käsissäsi pitelemä Tuli&Savu on muutenkin poikkeuksellisen visuaalinen: hyödyntämällä kuvaa halusimme tehdä täsmäiskuja pysähdyttääksemme itsemme tärkeiden asioiden äärelle. Katukuvasta päätellen Suomessa ei juurikaan harjoiteta julisterunoutta tai julkista tilarunoutta. Julkinen tila on kuitenkin mitä vaikuttavin julkaisualusta ja mitä luonnollisin sosiaalinen media.

Asioihin sopii kyllä yrittää vaikuttaa, kunhan ei tee sitä Forum Romanumilla, jonka yksityistetyillä parrasvalokäytävillä jokainen printterin sylkemä lause uhkaa syöstä maailman synkkyyteen – missä se ei tietenkään ole.

***

Tuli&Savu 1/09 jatkaa kritiikistä käytävää keskustelua, kritiikin muodon ja kohteen laajentamista ja koettelua. Lisäksi kiinnitämme kritiikeissä huomiota teoksiin, joita ei yleensä arvostella.

Tuli&Savun 2/09 toimittaa Henriikka Tavi ja sen teemana on lastenrunous, ruumis ja nonsense.

Mikael Brygger