nro 92


Jokaisen takana on eläin – muistiinpanoja eläimyydestä

29.3.2018 :: Artikkelit, nro 92

 

”Aatehistoria osoittaa, että ihmisyyden korostaminen on johtanut eläinten ja luonnon hallintaan. Ihminen on siirtänyt oman pahuutensa luontoon. Siksi ihmisyyden käsite on määriteltävä uudestaan.”[1]

 

Kallionkielekkeeltä aukeaa jyrkkä tyhjyys.

Lohkare putoaa. Se tuntuu raikkaalta vaikka yhtä aikaa huimaa. Jostain ilmestyy apujakkaroita. Mistä kohina? Tuuliko liikuttaa sisäisten rakennustelineiden muoveja?

Kielekkeen sivuilla leijuu ovia. Ne ovat tavanmukaisia mutta arvokkaita ovia.

Eläimet lujittavat otettaan, matelevat luustossa. Pitkä laahukseni jää kiinni pusikkoon.

 

Eläin näyttää perimän. Eläin osoittaa historiaan ja kudelmaan, joka ihmisen muistilta pakenee; mitä tarkoittavat kerrostunut eläin ihmisessä, ihmisen eläimyys, ihmisestä riippumaton eläin?

 

Sinä olet humiseva harva metsä ja minä häiriintynyt jänis ravaamassa puittesi välissä.

 

Eläin on peili ja raja, tuntematon mutta sisällä. Eläin on poeettinen symboli, minuuksien sirpale itsen ulkopuolella, olemisen kirjon inhimillistetyt kuvat. Ja toiseus, vieraus, eri. Rajantakainen, muu.

 

Usvatyyny leijuu syksyn keltaisessa siivilässä, minä olen koira ja sinä sen karvat.

 

Eläin on ihmisen näkökulmasta katsottuna jotain yksinkertaisempaa, villimpää, vilpittömämpää; se ikuinen toinen. Joskus uhka, toisaalta kadotettu alkuperä, toisaalta älyllisen hämmästelyn kohde. Eläimellisyydellä tarkoitetaan tilanteesta riippuen joko kehua tai moitetta. Rakastelet kuin eläin, peto. Vaistosi ovat kuin eläimellä, yli-ihminen. Et osaa hillitä itseäsi, käyttäydyt kuin eläin. Mikä sika.

 

Eläin kieppuu ihailtuna, pelättynä, alistettuna, kaverina, riistettynä ja rakastettuna juuri tuossa ruumiini rajojen ulkopuolella. Liian lähellä, liian kaukana, joskus ravintona, joskus perheenjäsenenä. Rajantakainen rajojen ylittäjä. Ihon ulkopuolinen olento ja alkuperä. Tällä planeetalla olemme me, eläimet ja planeetta itse, ei muita.

 

Patikoidessa tapaan jonkun, joka sanoo olevansa nepnepiiri-nep. Onko se laji, olennon nimi, kansallisuus tai jotain muuta, en tiedä. Käsittämättömällä tavalla pystyn ymmärtämään hänen puhettaan, mutta en pysty puhumaan hänelle. En tunnista hänen kieltään, en ymmärrä miksi ymmärrän sitä. Olennosta tulee tajuntaani tietoa tavalla, jota en ole ennen kokenut: sitä siirtyy kai telepaattisesti! Miksi se tuntuukin niin luonnolliselta? Jähmetyn. Mutta hyvänen aika, ehkäpä nepnepiiri-nep ymmärtääkin minua; niitä ajatuksia joita huomaamattani lähetän. Nepnepiiri-nep näyttää yhtä aikaa pystyyn nousseelta lammikolta ja littanalta kalalta. Hänen hyvin pienet ja hauraan oloiset kätensä ja jalkansa pullahtavat ulos torsosta ja vetäytyvät sinne. Kädet ja jalat vaikuttavat siltä kuin ne olisivat kehityksen sikiövaiheessa, vedellä ohennetun maidon lailla läpikuultavat, luuttomat.

 

Eläin ei riitä. Ihminen ei riitä. Ei kai tämä voi olla tässä?! Missään muuallako ei elämää? Entä multiversumeiden rinnakkaistodellisuudet? Madonreiät? Avaruuden äärettömyys ja ufot? Ihminen kurkottaa kaikkiin suuntiin, yrittää ymmärtää kaiken, sanallistaa kaiken, hallita kaikkea ja sijoittaa itsensä keskipisteeseen. Jokainen saa erilaista tietoa maailmasta; neutraalia, objektiivista ja universaalia pistettä ei ole. Ja mitä kaikkea jää ihmisen havaintokyvyn ulkopuolelle? Ihminen ei tiedä, mitä eläin tietää. Ihminen ei tiedä edes, mitä toinen ihminen tietää. Tietääkö ihminen, mitä hän itse tietää? Mitä on tietäminen? Mitä on hallitseminen? Mitä on toiseuttaminen? Mitä on tilan antaminen aikakaudella, jolla huomiosta ja tilasta taistellaan kynsin hampain?

 

Kauppakeskuksen läheisyydessä köyhälistö levittelee myytäväksi valikoimiaan tavaroita. Yhden rievun päällä on kenkälusikoita, rullaluistimien rullia ja irti leikattuja rastoja. Toisen päällä lojuu tv-antennin välikappaleita, toppahousuja ja pingviinipehmoleluja. Onko myyminen ja ostaminen se juttu? Siitäkö tässä on kyse? Että olemme tällä planeetalla jättiläispunapuiden tuhatvuotisen paksuuden, orangin kasvojen sivuläpysköjen, kilpikonnan lonkan rakenteiden, biisonin maisemankaltaisen selän, kirahvin päälaen pampuloiden, kuumien lähteiden, vuoristogorillojen, arosusien, mäyrien, myyrien, perhosten, savimaan, savannin, susien, aukeiden, risukkojen, jään, rantojen, mannerlaattojen, vuoristojen, lampien biosfäärien, kissan värinän, lampaan turkin pöhinän, kuoriaisen kitiinin, syysmetsän tuoksun keskellä myymässä ja ostamassa? Sillä tavallako me kuulumme tälle planeetalle? Sillä tavallako me voimme osallistua elämään tai ylipäänsä mihinkään tällä planeetalla? Ostamiskyvylläkö me mittaamme onnistunutta elämää? Varallisuudesta kertovilla merkeilläkö me täällä suunnistamme? 8 rikkaimman ihmisen vauraus vastaa köyhimmän puolen maailman eli 3,6 miljardin ihmisen varallisuutta. Miljardi on tuhat miljoonaa. Miljoona on tuhat tuhatta. Tämän rakenteen kannattamiseksiko me täällä häärimme? Kukaan ei valinnut sitä perhettä, sukua, maata, kansallisuutta, kolkkaa ja maanosaa, johon syntyi. Ei kukaan.

 

Eläin herättää mielikuvituksen, eläimet ovat mielikuvituksellisia. ”Kirjoitan, koska en ole hevonen.”[2] Eläimet ovat lähes sadunkaltaisia, lumoavia, hätkähdyttäviä. Taiteella on mahdollisuus näyttää eläin muuna kuin arkisena ja näkymättömänä tuotantoeläimenä, kärsimyksineen ohitettuna ja alistettuna toisena, pragmaattisen hallinnan kohteena. Ehkä taide auttaa näkemään jotain sekä itsestämme että eläimestä, muokkaamaan ihmisen ja eläimen käsitteitä.

 

Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa ja Vuokko Sajaniemen Pedoissa susi edustaa sekä uhkaa että pahaa mutta myös ihmisyhteisöjen sovinnaisista ja kulttuurisidonnaisista normeista ja uskomuksista vapauttavaa voimaa; susi tekee ihmisestä kokonaisen. Sirkka Turkan tuotannossa koira ja hevonen esiintyvät raastavan rakastettuina kumppaneina. Eeva-Liisa Mannerin runoudessa ympäristöt eläimineen kietoutuvat monitasoisiksi ulkoisiksi ja sisäisiksi tiloiksi.

 

”Kuvittelemisen taidossa ihminen lienee vertaansa vailla. Hän on jättänyt jälkeensä lukemattomia kertomuksia siitä, mikä erottaa ihmisen eläimestä ja mikä näitä yhdistää. Kertomukset paikantavat rajoja, joiden vahvuutta ja liikkuvuutta joudutaan jatkuvasti tarkistamaan. Rajoja voidaan määritellä luontoa elollistamalla, sieluttamalla, inhimillistämällä, esineellistämällä, riistämällä, suojelemalla ja niin edelleen. Vaikka luonto on olemassa ilman ihmistä, sen avaamat jaetut merkitykset ovat meistä riippuvaisia. Kertomukset luonnosta ja ihmisistä sen osana ovat kulttuurisia konstruktioita, kuten kaikki kertomukset.”

 

Ajattelen tuhoutuneita sivilisaatioita. Ajattelen hautautuneita maailmoja ja kansoja, jotka kuitenkin elävät kerroksina maaperässä ja mentaalihistorioissa. Ajattelen täysin toisenlaisia tapoja valmistaa aterioita, parantaa haavoja, rakentaa asumuksia ja kojeita. Ajattelen täysin toisenlaisia tapoja olla ihmissuhteessa, toisenlaisia tapoja merkitä muistiin aikaa, toisenlaisia tapoja kommunikoida eläinten kanssa, toisenlaisia tapoja kasvattaa itseymmärrystä, toisenlaisia käsityksiä kuolemasta ja syntymästä, toisenlaisia käsityksiä ihmisen tehtävistä. Ajattelen kieltoja. Ajattelen valtaa. Ajattelen suuruudenhulluja psykopaattihallitsijoita. Ajattelen omistussuhteita. Ajattelen voitontavoittelua. Ajattelen tapoja tuottaa energiaa. Ajattelen, mitä menetimme tieteellisen maailmankuvan synnyttyä, mitä saimme. Ajattelen kieltä ja tapoja nimetä asioita. Ajattelen, että jokainen paikka on kolkka.

 

***

 

Kursivoidut lainaukset ovat Maria Matinmikon vielä julkaisemattomasta neljännestä teoksesta Kolkka.

 

[1] Maria Suutala 2009. Hyvät ja pahat eläimet. Suhde eläimiin aatehistorian ja ekofeminismin valossa. Kainulainen & Sepänmaa (toim.), Ihmisten eläinkirja, 100.
[2] Maria Matinmikko 2012. Valkoinen, 79.
[3] Seppo Knuuttila 2009. Miltä tuntuu olla joku muu? Pohdintoja ihmisen ja eläimen rajasta. Kainulainen & Sepänmaa (toim.), Ihmisten eläinkirja, 104–105.

 

Lukemisto

Harari, Yuval Noah 2016. Sapiens – Ihmisen lyhyt historia. Suom. Jaana Iso-Markku. Helsinki: Bazar.

Kainulainen, Pauliina & Yrjö Sepänmaa (toim.) 2009. Ihmisten eläinkirja. Muuttuva eläinkulttuuri. Helsinki: Gaudeamus.

Kallas, Aino 2003/1928. Sudenmorsian. Helsinki: Otava.

Lummaa, Karoliina & Lea Rojola (toim.) 2014. Posthumanismi. Turku: Eetos.

Manner, Eeva-Liisa 2008. Kirkas, hämärä, kirkas. Kootut runot. Helsinki: Tammi.

Matinmikko, Maria 2012. Valkoinen. Helsinki: ntamo.

Sajaniemi, Vuokko 2015. Pedot. Helsinki: Tammi.

Turkka, Sirkka 2005. Runot 1973–2004. Helsinki: Tammi.

 

Share

Kuvitteellinen puutarha, oikeita rupikonnia

27.3.2018 :: Artikkelit, nro 92, Pääkirjoitukset

Koska ihmisen ja muitten eläinten kohtalot ovat vääjäämättä solmiutuneet keskenään, on selvää, että eläimet ovat olleet läsnä kirjallisuudessa jo alun pitäen. Eläimille on vanhastaan sälytetty symbolien ja allegorian painolastia, kun ne on pelkistetty esittämään ”yleisinhimillisiä” luonteenpiirteitä, mutta viimeistään modernismin jälkeen kirjallisuuden suhde eläimiin on monipuolistunut.

Viime vuosikymmenten aikana ekokriittinen ja sittemmin posthumanistinen tutkimus ovat korostaneet, että kirjallisia eläimiä on syytä tarkastella suhteessa todellisiin eläviin eläimiin. Kuten suomalaisen runouden lintukuvauksia tutkinut Karoliina Lummaa tiivistää, ”linnut tarkoittavat 1970-luvun luontoaiheisessa runoudessa yhä useammin – lintuja”. (Katso myös arvio Lummaan uudesta tutkimuksesta kritiikkiosastossa.) Pauliina Haasjoki puolestaan kirjoittaa Planeetassa (2016): ”Kiiltomadot eivät ole vertauskuva / ne ovat metsän aluskasvillisuudessa / kuin nousevassa katsomossa.” » Lue lisää

Share

nro 92

27.3.2018 :: nro 92, Sisällysluettelot

» Lue lisää

Share