Pauliina Haasjoen Pääskynen ja lepakko on harvinaisen kaunis runokirja. Tässä tarkoitan nyt lintuaiheista, värikästä ja eksoottista kantta, joka jo kaukaa houkuttelee tarttumaan kirjaan, hypistelemään sitä. Tämän ja Harry Salmenniemen Teksas, saksien perusteella muut kustantamot tulevat tällä hetkellä kaukana Otavan jäljessä, kun arvioidaan runokirjoja esineinä. Kovakantisina näille kirjoille voi myös povata pitkää käyttöikää kvartaalikapitalismin sesonkiorgioiden tuolla puolen.

Kansi antaa myös jonkinlaisen, vaikkakin turhan rauhoittavan ja harmonisen, kuvan Haasjoen kokoelman sisällöstä. Hän on aiemmissa kokoelmissaan profiloitunut luontorunouden uudistajana, ja tässäkin kirjassa eläimet saavat ”kantaa allegorian taakkoja”. Tärkeämmäksi nousee kuitenkin täysinäisen kokemuksen tavoittelu symboliikan tuolla puolen, missä Haasjoki tuntuu noudattavan Rimbaudin vanhaa ohjenuoraa kaikkien aistien sekoittamisesta mahdollisimman perusteellisesti: ”Kuusiaidan tuoksu tulee uteliaasti lähemmäksi. (…) Keskustelun kiivaat äänet tuoksuvat puutarhassa.”

Keskiöön kokoelman runoissa nousee eräänlainen toiveen ja todellisuuden ristiveto, konditionaalin utopia. Haasjoki rakentaa mahdollisia maailmoja, jotka kasvavat orgaanisesti kiinni tunnettuun kokemukseen, niin että viime kädessä koetun ja kuvitellun erottelusta kirjan sivuilla tulee mahdotonta. Teksti leikkaa sujuvasti mikrotasolta makrotasolle, metsäpolun sammaleesta alkuräjähdykseen. Välillä säkeet ovat merkityksistä hieman liian täysiä, kuin osa filosofisesti painavasta sisällöstä olisi mukana vain samentamassa kirkkaana virtaavaa tekstiä. Esimerkiksi ”Äärimmäisyydet” -triptyykin ajatusleikki suurimmasta ja pienimmästä mahdollisesta todellisuudesta kaatuu omaan, no, mahdottomuuteensa.

Pääskynen ja lepakko on kuitenkin rohkea kirja siinä, että se ei ujostele pois ihmettelyn ääreltä. Näillä runoilla ei tunnu olevan tarvetta esittää mitään, todistaa ajankohtaisuuttaan tai ratsastaa trendeillä. Silti kirja on paitsi johdonmukaista jatkoa Haasjoen edelliselle teokselle Epäilyttävät puut, myös merkittävä uudistuminen. Turhan ilmeinen kasvukertomusnostalgia ja nuhjaantuneet modernistiset kielikuvat saavat edellisen kirjan nyt luettuna tuntumaan ikäistään vanhemmalta, kuin mummolan vintille Marimekko-kuosien alle 1970-luvulla hautautuneelta runovihkolta. Eläimet, ihmetys ja suuret kysymykset ovat jääneet, mutta Pääskynen ja lepakko tuntuu saavuttavan suuremman universaalisuuden kuin edeltäjänsä. Vain välillä häiritsee turhan mietityn ja järjestelmällisen oloinen ilmaisu, kitsaasti hoidettu kielen ekonomia.

Yllättävää on sekin, että vaikka teemat ovat pysyneet samankaltaisina, tämä kirja sijoittuu kotimaisen runouden kentällä hyvinkin eri paikkaan kuin edeltäjänsä. Eeva-Liisa Mannerin ja Virginia Woolfin vaikutus on helppo tunnistaa jo sitaateista, mutta Mannerin omalaatuiset metaforat (myös hevoset!) ja Woolfin tinkimätön detaljitaju ovat selvästi vaikuttaneet erityisesti pidempien runojen polveileviin kuvauksiin. Uudemmista runoilijoista useimmin tulee mieleen Aki Salmela, jonka kanssa Haasjoki jakaa viehtymyksen surrealismiin ja eräänlaisiin filosofisiin paraabeleihin:

Hän piirsi toisen hirviön
sen silmät ja suu olivat väärissä paikoissa,
silmät kämmenissä ja suu rintakehässä.
Oli mahdotonta auttaa sen silmät
oikeille paikoilleen sillä se söi suuhunsa auttajan.
Se oli torjuva.

Aisopoksen eläinsatujen perinne elää tämänkaltaisissa teksteissä, joskin opetus ja moraali on hiukan vaikeaselkoisempi juttu. Haasjoen runot eivät kuitenkaan ole pelkkää metafysiikkaa ja tietoteoriaa, vaan niissä on eettinen, vahvasta subjektiivisuudesta lähtevä juonne. Tämä näkyy erityisesti runoissa, joihin on lainattu ranskalaista mystikkofilosofia Simone Weilia: ”ihmisen vastuu itsensä edessä on suurempi kuin painovoima, vahvempi kuin vahva ydinvoima.” (ei Weil-sitaatti) Näissä teksteissä on vahva pyrkimys toisen kohtaamiseen, ennakkoluulottomaan ja vastuulliseen maailman katsomiseen. Erilaiset ajatusleikit mahdollisilla maailmoilla voi myös tulkita eettisestä näkökulmasta, muutoksen mahdollisuuden ylläpitämisenä. Pysyvyyden, jähmeän staattisuuden sijaan tekstit suosivat muutoksia, katkoksia ja arvaamattomia uusia alkuja. Haasjoen kaaosteoriassa näitä aiheuttavat siiveniskuillaan pääskynen, lepakko ja muut, kuvitteellisetkin eläimet.

Haasjoella on ennenkin ollut kyky tavoittaa maisema ja tila kielellisesti, itse asiassa se saattaa olla hänen suurin vahvuutensa. Tässä kokoelmassa komeimmasta päästä on kolmiosainen ”Ulkosaari” -runo, jossa saaristomaisema herää eloon hämmentävällä tarkkuudella. On helppo nähdä saari silmiensä edessä ja eläytyä vuoroin sumuiseen, vuoroin tuuliseen todellisuuteen, jossa Ylen kanavatkin kuuluvat radiossa vain kohisten. Viehättävää kotikutoisuutta on tässä runossa, joka luettelomaisuudessaankin onnistuu saamaan kuvaamansa asiat tuntumaan merkityksellisiltä.

Putoaminen läpi erilaisten tilojen on toistuva motiivi. Lineaarinen aika- ja tilakäsitys saa antaa periksi erilaisille hybriditodellisuuksille, joissa mielikuvitus oikkuilee:

En istu joen penkalla ikävissäni.

(…)

en seuraa jänistä, en putoa tunneliin,
syvään syttyvään kuiluun,
jonka varrella näkisin mieleni asukkaat.

(…)

Voi olentojen paljoutta jonka siellä näkisi,
sen pitkän pudotuksen aikana.
Mutten istu joen penkalla ikävissäni.
Sanon nimesi aamulla ja epäröiden sanon
nimesi illalla ja putoan nimestäsi toiseen,
päivän halki

Säkeissä yllä kiteytyy hyvin Haasjoen runojen oliomaailman objektiivisen ja subjektiivisen, reaalisen ja imaginaarisen rajoilla häilyvä luonne. Pääskynen ja lepakko on kuin bestiaario, jossa mielen sisäiset pedot viedään kävelylle ulkomaailmaan, tai halki useiden maailmojen. Psykoanalyytikko voisi ehkä järjestää Haasjoen maailmat huolellisesti kolmeen kerrokseen, mutta sellainen käsittely ei tekisi kokoelman moninaisuudelle oikeutta. Ajoittaisesta kielellisestä jähmeydestä huolimatta kyseessä on ilahduttava kirja, joka ei epäröi kysyä suuria kysymyksiä. Toisaalta ei myöskään suhtaudu niihin haudanvakavasti.

Sinikka Vuola: Musta ja punainen. Tammi 2009.

Sinikka Vuolan esikoiskokoelmaan niitä vielä mahtui. Säästeliäästi, mutta silti: pisteitä. Muiden välimerkkien houkuttelemina ne tulivat ja asettuivat kohtiin, joihin kieliopin pelisäännöt niitä vaativat. Tähän Vuolan toiseen kokoelmaan tultaessa pisteet on viimeistä myöten pyyhitty pois. Pilkun koukkujen kautta sivut ja jopa kokonaiset osastot virkkautuvat yhtenäiseksi, hengityksen kaltaiseksi. Silti kokoelman huokosiin kirjoittuu nyt myös viiltävän voimakkaita päätepisteitä, joissa elävän verenpunainen maksoittuu mustaksi. Lopullisia lopun hetkiä, joiden jälkeen on liian myöhäistä enää muuta kuin muistaa. Ja mahdotonta olla muistamatta.

Mustan ja punaisen lävistäviä kuninkaanhovien, pelikorttien ja shakkilaudoituksen maailmoja yhdistää se, että tunteet ovat niissä lähtökohtaisesti pelistä poissa. Eikä niistä ole lainkaan pitkä matka yltäkylläisyyden ylikansoittamaan nykymaailmamme, jossa kaikesta voi aina siirtyä seuraavaan, luettelomaisesti, levottomasti. Aina kun ”kärsimättömyys” tai ”tympääntyminen” iskee ja peli uhkaa mennä toisin kuin haluaisi, sen voi keskeyttää, aloittaa alusta tai pikakelata pois. Eletään ”jumalan ja viettien” väliin pingotetussa, huvipuistoksi latistuneessa puutarhamaailmassa, jossa kiellettyjä hedelmiäkin ripustetaan puihin poimittaviksi vain, jotta ”älytöntä puuhaa riittää”. Elämää, jonka jännitys on ”vasemmasta takajalastaan puuhun kytketyn karhun” ampumista. Liian varmassa ja varmistetussa maailmassa ”se mikä mainitaan alussa täytyy laukaista lopussa” ja varmuuden vuoksi vielä mahdollisimman monta kertaa.

Elämän perusvärit ovat Vuolan runomaailman sisuksissa punainen ja musta, rakkauden riemu ja kuolemansuru, tunne ja tunnekuolema. Syntymän ja kuoleman ennaltasäädeltyä väliä kuljetaan maailmanhistorian ja myyttikasvustojen, kirjallisuuden ja musiikin osin päällekkäiset reittioppaat hyppysissä. Värijärjestelmän taustalla häivähtääkin niin Stendahlin armeijanpunainen ja kirkonmusta kuin Eeva-Liisa Mannerin palavan punainen ja poltetun musta Karjala. Mustaa on värisuorana paljon punaista pidemmälti: sillä piirretään elämän rajat. Mutta punainen on vahvempi; se on kaikkien kaapujen alainen intohimon ja ”ihokankaan” väri.

Maailma on täynnä valmiiksi rakennettuja ympäristöjä – ja ihmisiä, jotka eivät oikein osaa asuttaa niitä. On kuin palatseja ja puutarhoja ei olisi rakennettu ihan ihmistä varten kumminkaan. Kaikki maailman järjestelmät – rakennukset, ruokailuvälineet ja runomitat – vertautuvat Vuolalla pelikorttien tai kukkakaupan koristeellisten käärepapereiden ”litteään” ja ”esitäytettyyn” lomakemaailmaan. Maisema on käytetty, vääränkokoinen vaate. Loppujen lopuksi kaikki ihmiskehon toiminnot ovat samalla lailla ennalta kirjoitettuja, liian isoja tai pieniä. Täällä kasvojen tai puheenmuodostuksen mekaniikka – ja lopulta myös sanat – ovat samat ihmisestä toiseen.

Epävarmuudelle jää silti sijansa elämän ennaltamäärätyimpäänkin mutkaan. Kieliopin pisteiden mukana elämänmatkalta katoavat heti valmiit määreet ja maailmalta ääret: itä ja länsi, pieni ja suuri, nousu ja lasku, meri ja ranta, elämä ja kuolema ovat Punaisen ja mustan ensi säkeistä asti sekoitetta, kulkua ”kahden pahan välissä”. Tekstin reuna ei Vuolalla edes sisällysluettelossa suostu järjestymään ”vasensuorien rivien maailmaksi”, tekstiksi ”vailla hengitystä”. Jokaisen säkeen ja kurssinmuutoksen väliin mahtuu pieni loikka parsittavaksi kiinni, kun sydän lyö tyhjää ennen kuin se ottaa uuden suunnan. Jokainen hetki tuo mukanaan uuden tilanteen, sekoittaa pakan ja levittää pelikortit joka sivun yli kokonaan uuteen kuvioon. Kartat, kieliopit ja ohjekirjat kirjoitetaan vasta ”jälkikäteen”.

Äänensävyjen muutokset ja painotukset kasautuvat kuoleman ja sen pelon eli käytännössä tyhjyyden ja pimeyden pisteiden ympärille. Juuri näissä yllätyksellisyyden ja epävarmuuden kohdissa Vuolan kokoelman fonttikokoon kirjoittuu paikallisia valtimonpullistumia, suurennettuja kirjaimia ja tulvakohtia. Kun sivulla kohtaa ”Miehen joka tarttuu aseeseen/ haarukoi pimeyttä suuhunsa”, pimeys paisuu pupillin lailla suuremmaksi kuin sitä vastaan aseistautuva mies.

Valtapelissä kuninkaallisen korkea-arvoisuutta määrittää nimenomaan etäisyyden otto, loitolla olo taistelusta, elämästä ja todellisuudesta. Kuningas tekee ”etätyötä” taistelukentän takana, eikä kuningatar osaa päästää kosketusetäisyydelle edes omia lapsiaan. Ainaiset uusjaot paljastavat, ettei kuluttaja pysy kulutustottumustensa tasalla: Esineet, ihmiset ja tunteiden kohteet voi vaihtaa toisiin, mutta tunteita ei. Ne kuluvat käytössä, kunnes ohenevat olemattomiin.

Elämä on opettelemista sietämään elämän rajoja. Se on samalla pyrkimystä pois maailmasta, jossa ”käsi on haarukan teline” ja pelinappulat liukuhihnalla vaihdettavissa. Maailma, joka yrittää eliminoida kuoleman ja epävarmuuden elimistöstään, on kuollut maailma. Vuolan runoissa elämä on epävarmuudessa huojuvan liikettä. Se on vastapelurin tarvetta ja hyväksymistä, epävarmuuden sietokykyä. Se on pyrkimystä turvallisesta etäisyydestä yhä tarkentuvaan, yksilöityvään läheisyyteen. Maailmaan, jonka välimerkit on luotava itse ja jossa on hyväksyttävä myös erheet ja pettymysten repeämät.

Rakastetun rajat kolutaan läpikotaisin aina ulospäin maalatusta pokerinaamasta sisimpään ja sisuskaluihin. On uskaltauduttava liian lähelle ja syvälle silmiin, verenkiertoon ja ”suoliston maanalaiseen jokeen”. Kunnes nähdään miten läpinäkyvä, katoavan haurasta kaikki aineellisuus on: ”kokonaan kirkkaita ovat kyynelet,/ selkäytimen neste ja lasiaisten hyytelö, sylki, virtsa/ sekä rauhasten hiki”. Elämän kauneus on sen läpikuultavuudessa. Siinä, miten sitä ei oikeastaan melkein olekaan. Ja miten se silti väkisinkin ”läikkyy” maljansa yli niin, ettei yksi ole enää vaihdettavissa toiseen.

Kun veren ”punasiirappi” Vuolalla yhtyy mullanmustaan, syntyy rakeisen, seittimäisen ja ainutkertaisen maailman puolustuspuhe. Se ei kiellä perinteen pelisääntöjä ja kaiken elämän muuttumattomia alkuaineita, mutta opiskelee ne tarkkaan ja pistää asioiden mittasuhteet ja merkitykset uusiksi. Tässä Ruusus-sadussa sadan vuoden uni tarvitaan, jotta ulkopuolella oleva ehtii tunnustella ja tunnustaa kaikki rakastettunsa rajat: ”Koko muuri täytyy kiertää ennen kuin portti löytyy”. Samalla ainutkertaisuuden ylistyksellä Vuolan runokieli kerää rohkeutta tarttua taiteen historiaan, vallankumoukseen: ”Kunnostaminen on pahasti viivästynyt: täällä pelätään/ ryhtyä korjaustöihin, urakkaan/ sillä sommittelun on oltava sellainen/ että jonkin osan vaihtaminen tai/ poistaminen/ muuttaa ja särkee kokonaisuuden,”

Eläminen on oppia elämään mahdottoman – ja sen mahdottoman kauneuden – kanssa. Ja oppia lopulta eroamaan siitä, yllättäen: ”Kun se kuluu/ loppuun, viimeinen osoittautuu viimeiseksi,/ tätä et tiennyt”.

”Tulevassa maailmassa kaikki on kuin nyt, vain hiukan toisin”, kuuluu hasidijuutalainen sananlasku Markku Paasosen uuden proosarunoteoksen alussa. Tulevassa maailmassa sisältääkin viittauksia aktuaalisen nykymaailman konsumeristiseen kaupunkielämään, jonka teos kärjistää irvokkaaksi tanssiksi markkinatalouden tunkiolla. Myös teoksen fiktiivinen luontokuva vaikuttaa tutulta suomalaisine luonnonkasveineen ja -eläimineen, mutta on tummasävyinen ja kaupunkimiljööstä läpipuskeva, uhkaavakin.

Kokoelma on jaettu kuuteen osioon, mutta teos tuntuu lukiessa yhdeltä pitkältä runolta tai runoelmalta. Luonnonrujo fyysisyys korostuu synkkänä, kuohuvana kaupunkikuvana. Runoista välittyvä maailma on orgaanisen tuntuinen, mutta tuon maailman elollinen aines on nyrjähtänyttä ja turmeltunutta. Romanttisena ryöppyäville luonnonnäkymille Paasonen antaa tylyjä, groteskeja käänteitä.

Metsän aallokko korskuu, syvällä kuohujen alla heittelehtivät pikkuruiset kaupungit, näkinkenkälähiöt, tuolla joku raahaa irtipuraistua jalkaa.

Muotoratkaisuna koko sivun täyttävä proosaruno tuntuu toimivalta, mutta myös raskaalta. Teos ei sisällä kohtia, joissa voisi hengähtää, vaan sen läpi on rymisteltävä kuin toisen luvun alussa mainittu päätön hirvi läpi metsän. Tämän voi nähdä myös lukemisen itsensä ironisointina, sillä jo teoksen alussa tulevan tekstin kuvapaljous kyseenalaistetaan – ja samalla kyseenalaistetaan tietysti koko nykytodellisuudessa vallitseva, suurelta osin merkityksettömän visuaalisuuden valtaama kokemusmaailma.

Mustia kirjaimia mustalla hangella, koiran keltaisen puumerkin vieressä, vai pitäisikö sanoa vesileiman, typeriä kuvia, pelkkiä typeriä kuvia.

Paasosen rumankiehtova runoelma tempaa mukaansa, mikä on runojen apean ja melankolisen maailman huomioon ottaen hieman yllättävääkin, mutta lukija on vaarassa pettyä, koska murheellisen rujon maailman läpi edetessä ei lopultakaan näy toivoa tai iloa. Runojen yhteiskuntakriittistä dystopiametsää pidän kiinnostavana ja neljännen luvun kuolemantanssitunkiota huikeana, mutta lopulta on vaikea innostua kokonaisuudesta, joka ei salli hengähdystaukoja pessimistiseen vyöryynsä. Elämän perimmäisen tyhjyyden teema tuntuu runoissa ikään kuin käpertyvän itseensä, mikä tekee runoihin jokseenkin introvertin puhujan tunnun.

Ensimmäisessä osiossa runominä problematisoi sekä omaa minuuttaan että suhdettaan runon häneen. Runominä selittää katsovansa ”hänen” silmiensä läpi ja pohtii mistä ”hän” syntyy tällaisena aikana, kun maailma tekee kuolemaa. Runoa voi lukea monella vaihtoehtoisella tasolla. Sekä ihmisyys että kirjoittaminen problematisoituvat runossa tyhjyyden ja yhdentekevyyden masennustilaksi.

[…] odotetaan sitä mikä tulee, olkoon se vaikka masennus tai molekulaaristen koneiden teoria, samantekevää mitä tähän rustaa, tässä on vain ohuita piirtoja huokoisen tyhjyyden yllä […]

Paasosen runoissa on myös huumoria, joka sekoittuu dystopiafantastiseen irvokkuuteen. Esimerkiksi toisessa luvussa soiden ja kantojen alta herää alkukantainen, himokas ja nälkäinen mies karjahtelemaan niin matalilla aallonpituuksilla, ettei karjuntaa voi kuulla. Maito happanee, taivas repeää, aurinko korventaa – ja mukaan tulee toinen huutaja: radioaktiivinen nainen, joka oksentaa rautaromua ja oopperaa. Täynnä lahoamista ja kuolemaa olevassa lähiön ja metsän yhdistelmää muistuttavassa miljöössä ihmisen toiminta näyttäytyy naurettavana, surkuhupaisana, mätänevänä lihallisuutena. Paasosen runoissa on ympäristökriittistä tematiikkaa: ihmisen saavutukset ovat jätekasojen keskellä yhdentekeviä – tunkiolla ollessa on aivan sama, oletko Shakespeare vai homehtunut juusto.

Kokoelman mieleen jäävimpänä pidin neljättä lukua, jonka ajaksi rytmi tihenee ja runot kiihtyvät hengästyttävään, välimerkittömään tarinatulvaan. Metsän puut ja luonnonkasvit kiedotaan hulvattomaan selostukseen Planckin, Boltzmannin, Rydbergin ja Avogadron fysikaalisista vakioista. Siitä alkaa groteski sekavan elämän ja kuoleman kuhina, jossa Shakespeare, Hegel ja Schlegel löytyvät toukkien, ruuvien, muoviputkien ja muun roinan seasta. Paasonen vie lukijan huikeaan kuolemantanssiin, jossa posetiivari soittaa maailmanlopun humppaa. Irvokkaasta tunkiotanssijoiden joukosta löytyvät muun muassa marakatti, laiha tyttö, ylikansallisen yhtiön pääjohtaja, Mikki Hiiri, pilvet ja kuu. Runokieleen Paasonen ymppää groteskien kuvien ohella banaaleimpiakin kliseitä onnistuneesti. Tekstissä on ajatuksenvirtamainen tuntu, ja välillä tehokeinona on toistoa: pitkiä toisteisia kohtia siitä, miten runon minä ja runon sinä työntävät maan multaa toistensa suihin.

Toisinaan runoissa on jo paasaavaakin sävyä, kun toiminnan turhuutta korostetaan useamman kerran. ”Aivan sama mitä tässä horisee, maailma kuitenkin jo hoippuu kohti tuhoaan” -tyyppiset lauseet alkavat teoksen loppupuolella tuntua jo pitkästyttäviltä. Myös fyysisyyden kuvaus menettää loppupuolella tehoaan.

Luonnon kasvien voima tuntuu lahoavassa ihmismaailmassa yltävän kaiken irvokkuuden yläpuolelle ja siksi runojen luontokäsitystä voikin pitää jossain määrin toiveikkaana. Ihmiselle ei kuitenkaan lopultakaan toiveikkuutta heru, vaan ihminen kulkee kohti kuolemaansa kaupallis-teknologisessa roskaläjässään ja tuhoutuvassa ruumiissaan.

Kirjan kuvituksena on kuusi Elina Merenmiehen musteakvarellia (tekniikkana muste paperille). Ne tukevat runojen rujoja luontokuvia, mutta jäävät kirjan sivuille painettuna ikään kuin tukahduksiin, mikä on harmillista. Myös kirjan harmaa, kangaspäällysteinen kansi imusuonistomaisine puunoksineen lisää ankeantukahduttavaa tuntua. Tunkion kuolemantanssikohtauksen värikkyys ei tahdo päästä kirjan ulkoasun vuoksi oikeuksiinsa, koska mielikuva tästä kirjasta esineenä vaikuttaa lukutapaan.

Tytti Heikkinen: Varjot astronauteista, poEsia 2009.

Kun valonlähteenä on vain yksi aurinko, katveeseen jäävien alueiden pitäisi olla yhdensuuntaisia. Mutta kuuvalokuvissa varjot astronauteista heittyvät sinne tänne, mikä todistaa, että Apollon lento lavastettiin hiekkalaatikolle NASA:n takapihalla.

Nimi ehdottaa Tytti Heikkisen toisen kokoelman taustaksi kirjoituksen keinotekoisuudesta tietoista poetiikkaa, mutta ensimmäinen runo ”Todellisuuden ja kertomuksen suhteesta eli ERÄÄN POMPPULINNAN ÄÄRELLÄ” tarjoilee vaihtoehtoisten lukuohjeiden valikoiman muutaman viime vuosituhannen taideteoriasta. Ehkä olennaisin niistä on ”Oma strategiani todellisuuteen ei ole mimeettinen, jotenkin kammottavaa, ok – – ”. Kokoelmassa on vuoro-osastoin perinteistä google-runoutta, joka jatkaa esimerkiksi Heikkisen edellisen teoksen Täytetyn eläimen lämpö filosofeeraavien jaksojen linjoilla, ja flarfia, joka on merkitty yhtenäiseksi runosarjaksi otsikolla ”Läski XL”. Keskeistä on, kuinka yhdestä metodisesta lähtökohdasta syntyvät erilaiset äänet ja kuinka ne asettuvat yllättävästi vierauden ja tuttuuden kuunpuoliskoille.

Heikkisen flarf rakentuu selväpiirteisen minän ja koherentin kerrontatilanteen ympärille. Siinä ei ole esimerkiksi amerikkalaisittain Pez-annostelijasta laukkaavia natsiyksisarvisia, vaan suunnanmuutoksia lähdemateriaalissa loiventavat yhtenäinen rekisteri ja kuvasto. Huonouden eetoksen synnyttävät ennen kaikkea pornoon kytkeytyvä infantilismi sekä päinseinäinen kirjoitusasu: ”Kyllä siinä kundissa riittää karvaa! Ja onhan sillä mahaa ja ihme menoo, esim. kun se esitteli kivestensä nimet: Mursu ja Super Mursu.” Aineisto on sovitettu hyvin lähelle alkuperäisiä asiayhteyksiään, ja eräässä runossa viitataan esimerkiksi julkaisualustaan: ”Onnex sain käyttööni kamerapuhelimen, joten lisäilen tänne tunnelmakuvia palattuani.!” Kun kielimateriaali on ollut olemassa ennen teosta ja se on osa sitä todellisuutta, jota teos kuvaa – tai paremminkin toteuttaa –, strategia todellisuuteen pyrkii olemaan jäljittelemisen sijaan suora. Siis kammottavaa, ok, jolloin paranoia ja neuroosit reaalistuvat välittöminä ruumiillisina kokemuksina, ja puhuja tulee zeitgeistin konkretisoitumaksi maailman ja lihan kytköksenä.

Tällainen lukutapa, joka olettaa ilmaisun välittömäksi ja runon pyrkimykseksi yhteiskunnallisen pahoinvoinnin paljastamisen, muuttuu kuitenkin hetkittäin ongelmalliseksi puhujan roolin rakoillessa. Kun esimerkiksi tunneilmaisu on hysteeriseksi yliviritettyä, puhujan tuskaan ei enää saata täysin uskoa:

Mä oon hirvee sotanorsu jolla
on paksut reidet. aarghhh Mä haluun mun luut
näkyviinOon läääääääääääääääääääääääskiiiiiiiiiiii
iiiiiiiiiiiiii raivostun läskeihini! Syön koko
ajan, oon hirvee läski.

Itseinho syntyy toisteisena todisteluna, jolla puhuja pyrkii performoimaan tiettyä tunnetilaa. Runossa tavoitellaan kokemusta, joka fyysisyydessään näyttäytyy ehkä korostuneen reaalisena ja merkitsevänä. ”Läski XL:n” runot tuovat siis puhujan välittämien sisältöjen takaa esiin sellaisiakin kulttuurisen kielenkäytön mekanismeja, joilla ilmaisua uomataan ennalta määrättyyn sosiolektiin esimerkiksi pakonomaisen ryhmään liittymisen tarkoituksessa. Siinä ei niinkään ole kysymys diskurssin armoilla olemisesta kuin puhujan tarpeesta omaksua valmis yhteisen puheen kaava ja siten ilmaista jaettua kokemusta, joka tuntuu automaattisesti näyttäytyvän ainoana merkityksellisenä.

Mukana on kuitenkin myös tällaisista ehdollistuneista kielenkäyttötavoista irtoavia ilmaisun häiriöitä. Puhujan – tai kirjoittajan – todetessa, että ”Kivaa olis, jos ei tarttis koko ajan miettiä et missä muut oon”, lyöntivirheestä syntyy ikään kuin rimbaud’lainen lipsahdus toiseen, yksilön muuttuminen muiksi. Kirjoitusaktissa ilmaisu irtoaa sielusta vieraaksi itselleen, ja mukaan ujuttautuu hallitsemattomia merkityksiä, ilman ilmakehää liehuvien lippujen häiriötekijöitä. Kun tähän liittyen myös sanahahmot joutuvat epäjärjestykseen, välil yön tikatkoon iitä arvaamatta tai turvaväliä ei pidetä, julkisen kielen dominanssi syrjäytetään kirjoituksessa syntyvien monihahmotteisuuksien tieltä. Kiinnostavaa on, että kokoelmassa sellainen eetos, joka suomalaisessa runoudessa on uusimpia ja josta tulkinnat laajenevat aina uuden teoksen myötä, tuottaa kuvastollaan ja kielimateriaalillaan välittömiä tuttuuden hetkiä mutta samaan aikaan myös epäilyksiä kylvävää väreilyä niiden taustalla vaikuttaviin merkityksenmuodostumisen luonnollistumiin. Se pakottaa luut näkyviin myös muista vastaavien aiheiden kulttuurisista teksteistä ja saa lukemaan niitä tietoisena merkitysten rakentumisen prosesseista.

Kokoelman ei-flarf-runot tuottavat sen sijaan aivan toisenlaisen lukukokemuksen. Niistä puuttuvat suurelta osin lausumia yhteen liittävä konteksti, puhujan subjektius sekä tunnistettavien lähdemateriaalien kiinnekohdat. Ne tuntuvat, ainakin minun luennassani, viittaavan John Ashberyn runouteen.

Haaveilla on tietty kantavuus, jokin ehdottoman varma ajatus.
Se liittyy tähän kähinään, mukaansatempaavaan opetteluun koko elämän
ajaksi. Jotain kaupataan heti, jotain myöhemmin.

Ashberysta muistuttavat esimerkiksi pronominit, jotka tuskin viittaavat muualle kuin itseensä, sekä hieman banaaleihin sisältöihin yhdistyvä huvittuneen kultivoitunut sanonta. Runoissa tapahtuu siirtymiä esimerkiksi arkisen esinemaailman ja erilaisten abstraktien kategorioiden välillä: ”Elämäntahtoni pusertuu suodattimen läpi, / historia toisaalla ja toisaalla loisteputkivalaisimien hohde.” Tällä tavoin käsillä olevan maailman ilmiöt eivät ensi sijassa merkitse konkreettista pistettä runon lavastuksessa, vaan liukuvat ikään kuin limittyviin ja vaihtoehtoisiin merkityskenttiin.

Kun lukijalle ei muodostu jotakin maisemaa havainnoitavaksi eivätkä lauseet etene kumuloituvan sisällön varassa, korostuneen tekstuaalinen tila avautuu jatkuvasti vaihtuviin kummallisuuksiin. Siinä missä kokoelman flarf-jaksot – joissa on kyse yhä kehkeytyvästä lajista – perustuvat runojen suhteuttamiseen sosiaalisen kielen tuttuuteen, muissa runoissa taas ashberylaisuus – joka puolestaan merkitsee täsmentyneempää tradition viitepistettä – tuottaa paradoksaalisesti varsinaisessa lukutilanteessa tietynlaisen kestävän vierauden kokemuksen. Tällöin varhaisemman ja uusimman runouden vaikutukset eivät ole ennalta määrättyjä, vaan ne toimivat hierarkioista vapaassa tilassa.

Vaikka lienee jo ollut selvää, että jokin google-maininta teoksen tuoteselosteessa ei vielä itsessään merkitse mitään, Varjot astronauteista kirjoittaa tämän hyvin olennaisesti näkyviin. Ristikkäin lankeilevien varjojen maailmassa väline ei määritä yhtä koko teoksen kattavaa periaatetta, kirjoituskäytäntöä eikä lukukokemusta, vaan kokoelman sisälläkin ”muut oon”.

Esikoisteoksessaan Houdinin uni Pekka Jäntti tuntuu etsivän runon mahdollisuuksia yhteiskunnallisten totuuksien ja ihmisyyden tilan toisin kokemisessa – ja mikäpä siihen parempi konsti olisikaan kuin vanha kunnon surrealismi. Kokoelmassa on viittauksia René Magritten maalauksiin ja muuhun tunnettuun surrealismikuvastoon kuten Luis Buñuelin ja Salvador Dalin Andalusialaiseen koiraan.

Jäntti hyödyntää surrealistisesti nyrjähtänyttä kuvastoa melko perinteisellä tavalla, mutta yhdistelee toisilleen vieraita aineksia kiinnostavasti. Runot eivät korskeile taideviittauksillaan tai filosofisuudellaan, vaan tarjoavat surumielisen ihmiskuvansa yleistajuisena älyllisenä haasteena.

Harry Houdinin taikurihahmon moderninromanttista jännittävyyttä hyödyntävä teos on helposti lähestyttävää runoutta, joka ei kuitenkaan aliarvioi lukijan kykyä tulkita runojen fantasianäkymiä ihmisyyden ja nyky-yhteiskunnan kuviksi, joissa elämä ja kuvitelma kietoutuvat toisiinsa. Historiallisen henkilön hyödyntäminen kokoelmaa kantavana fiktiivisenä, surullisena hahmona on viime vuosina ollut keskeistä useissa runokokoelmissa, esimerkiksi Virginia Woolfin hahmo Satu Mannisen kirjassa Sateeseen unohdettu saari (Gummerus 2007) tai Harry Harlow’n hahmo Sanna Karlströmin kirjassa Harry Harlow’n rakkauselämät (Otava 2009).

Houdinin uni on napakasti jäsennetty, lähes koulumaisen selkeärakenteinen kokoelma, jonka runot on otsikoitu ja osiot nimetty ja numeroitu. Kokoelman runoissa on runsaasti muotovaihtelua, joka kuitenkin pysyy maltillisena eikä vie päähuomiota sisällöltä.

Kokoelman avauksena on hiukan kuluneesti passiivimuotoa käyttävä, mutta silti hyvin kokoelman teemoihin johdatteleva runo ”Muistokirjoitus Houdinille tai vastaavalle”. Avausruno kuljettaa lukijan arkisista perunankeitto-olosuhteista kiemuraisen fantastiseen saattoväkiluetteloon, jossa korostuu kriittisyys markkina-ajattelun valtaamaa yhteiskuntaa ja uskontoja kohtaan ja ihmiselämä esitetään pohjimmiltaan absurdina. Otteita saattoväen listasta:

Itsetuhojärjestelmän kunnioitettu puolue-eläin ja itsekritiikin riehaantunut bidee. Kadotettujen viihdytysjoukoissa palvellut yksilönmyöntäjä. Nunnaluostarin pölyisin katekismus. Ateistinen titaani uskonnollisten reisien risteyksessä.
[…]
Päihdeongelmansa vuoksi suurpiirteinen numismaatikko. Orpokoteja räjäyttelevä visionääri. Yksi meistä. Jumalten keinuhevonen jätelavalla. Olemassaolon kylmähkö juhla-ateria.
[…]
Valmismatkalla sosiaalisessa kohinassa. Sudennälkäinen Punahilkka irrationalismin leipäjonossa. Aina alittamassa yksinäisyyden illusorisia suoja-aitoja. Tyhjyyden sillanrakentaja.

Avausruno toimii johdantona kokoelman filosofisiin teemoihin, joita ovat inhimillinen tyhjyyden ja tarpeettomuuden kokemus, eksistenssin perimmäinen ankeus ja ahdistavuus, sekä kysymykset unen ja todellisuuden suhteesta. Kokoelman runoissa on kylmä, paljas ja surusävyinen katoavaisuuden tunnelma. Ahdistavan eksistentialistisen tyhjyyden vastavoimana on runsas ja värikäs mielikuvitusmaailma, joka osoittaa unen ja illuusion tarpeellisuuden.

Mistä silmänkääntötemppujen mestari Houdini sitten näkee unta? Illuusiottomasta yhteiskunnastako, jossa taikatemppujen tilalla olisi unimaailman aitouden kautta syntynyt uusi ajattelu? Tai ehkä katoavaisuutensa tiedostavasta ihmisyydestä, jonka mielikuvitus pelastaa. Runot jättävät tilaa erilaisille tulkinnoille. Runoja on mahdollista lukea myös runoutta metatasolla kommentoivina, fiktion mahdollistaman illuusion ja sen sattumanvaraiset tulkinnat tiedostavina teksteinä. Kokoelman runojen huumori on myös usein tulkittavissa ironiseksi metatason kujeiluksi, joka kohdistuu runoon (ja sen fiktiiviseen kritiikkiin) itseensä: esimerkiksi runo ”Rakastuneen illuusio” kommentoi omaa pateettisuuttaan ja omituisuuttaan ja etenee tämän kommentoinnin varassa.

Kokoelman nimiruno ”Houdinin uni” käsittelee unohtamista sarjana, joka alkaa meren unohtamisesta ja jatkuu järven, lammen, uima-altaan, ammeen ja lasin unohtamisella päättyen aavikolle, jossa vapautta edustaa enää yksinäinen, hiekkaan iskeytyvä vesipisara. Kokoelman maailma on paikoin kuin surrealistinen dystopia, jossa toivo on oikeastaan jo menetetty, mutta johon kuvittelun mahdollistama mielikuvarunsaus luo entistä syvemmän inhimillisen ymmärryksen ulottuvuuden.

Kokoelma on jaettu seitsemään osastoon, joista mieleenjäävimmät käyttävät tehokeinonaan toistoa: kokoelman toinen osasto sisältää haikeanhumoristisen illuusioiden sarjan, viides osasto puolestaan fantastisten rukousten sarjan. Kuudes osa, kahdeksansivuinen ”Hypnoosi”, on kokoelman huipentuma. Fiktiivisellä hypnoosiin vaivuttamisella alkava ja ”Kuvittele”-imperatiivirakenteen toistoa lauseiden aluissa jankkaava runo on hyvinkin mukaansatempaava leikillisessä hypnoottisuudessaan. Kokoelma olisi mielestäni voinut päättyä Hypnoosi-osastoon. Hypnoosi-osasto on niin vahva, että sen jälkeen kokoelman päättävä ”Särkynyttä vettä” tuntuu irralliselta ja voimattomalta.

Jäntti on voimakkaita, tunnepitoisia sanoja ja vastakohtien jännitteitä suosiva runoilija. Runoihin on taitavasti nivottu erilaisia kontrasteja, esimerkiksi valon ja pimeyden, ilman ja veden, tyynen sään ja myrskyn, maallisuuden ja uskonnollisuuden, yksinäisyyden ja kohtaamisen, järjen ja irrationaalisuuden välille.

”Nurjan auringon laulu” -runossa on mainio, mitallisuudella, yllättävillä rinnastuksilla ja loppusoinnuilla leikittelevä rytmi: ”Milloin ehtyy enkelten vesi, milloin nöyryyden suola? Minne ilmestyy hiljainen aitta, minne eksyneen lato? Missä riehuu juopunut puro, missä raivoisa paavi?” Runo toimii kokoelman kontekstissa hyvin: mitallisuutta ryöpsäytetään kerralla runsaasti, sitten tulee taas mitattomia ja lyhyempiä runoja.

Kokoelman edetessä tunsin välillä, että sanan tai lauserakenteen toisto ja kahden eri kontekstiin kuuluvan asian sijoittaminen samaan runokuvaan alkoi jo olla muodostumaisillaan Jäntin maneeriksi, mutta kokoelman runojen huolellisesti mietitty järjestys piti kuitenkin riittävää vaihtelua yllä.

Muutamissa Jäntin kokoelman runoissa uni-sanan käyttö korostaa runojen uniteemaa jo liiaksikin ja tuntuu verbaalisena ratkaisuna turhan yksinkertaiselta, semminkin kun kokoelman sanasto on pääosin vivahteikasta. Unet tietysti kuuluvat surrealistisiin maailmoihin, mutta runoissa tulisi varoa unimaisuuden suoraa korostamista. Vaikka uni on teemana tärkeä, unen tunnelmaan olisi kiinnostavampaa löytää jotain muuta reittiä kuin suoran uni-sanan käytön myötä.

Luontokuva saa Jäntin runoissa toisinaan hyvinkin romanttis-yleviä sävyjä, kuitenkin pienuuden voiman tiedostaen. ”Sieluni on suuri kuin mustikanvarpu. / Olisi syksy ja suusi myrskyisä taivas.” Luonnon ja uskonnollisen juhlallinen yhdistelmä tuo paikoin mieleen myös Helvi Juvosen luontorunot.

Kokoelman kauneimpiin kuuluu runo ”Lintujen rukous”. Yhteiskuntakritiikin ja surrealismin yhdistelmä tuntuu kertovan ajastamme häkellyttävän tarkasti:

Me olemme tarpeettomia täällä. Kuin kuollut kieli tai jokin utopia.
Me meluamme. Muutakaan emme kerta kaikkiaan keksi.
Me kaartelemme mieltä vailla ja haluamme kaatopaikkaa ja palvelua.

Ihmisen ja linnun vapauden, tarpeettomuuden, melun ja halun kekseliäästi rinnastava ja merkityskerrostava runo osoittaa, että usein raskaaksi miellettyä, toistuvaa me-muotoakin voi huoleti käyttää runossa, jos runon sisältö on riittävän merkityksellinen. Irrationaaliseen vapauteen, kaatopaikan haluun ja tarpeettoman olemisen järjettömään meluun tiivistyy mitä hienoin kuva ihmisyyden ja/tai runouden koskettavasta absurdiudesta.

Jo suomalaisen kirjallisuuskritiikin ikivihreäksi muodostuneessa ylen älyllisessä nipputeilauksessaan (HS 19.10.2009) Jukka Petäjä ärsyyntyi Kristian Blombergin Puhekuplia-teoksesta niin, että mustaa sappea riitti vielä neljän erilaisen esikoiskokoelman tarpeisiin. Tämän parempaa suositusta Blombergin teokselle on vaikea kuvitella, mutta valitettavasti se ei aivan vastaa kenties kohtuuttomiksi nousseisiin odotuksiin.

Toisin kuin useat muut epämääräisen käsitteen ”uusi runous” alle monesti syydetyt teokset, Blombergin työ todella tuntuu keinoiltaan tuoreelta ja uutta luovalta – ja siinä mielessä edustaa kokeellisen kirjoittamisen eturintamaa. Sen selkeimpiä edeltäjiä kotimaisessa runoudessa ovat Henriikka Tavin Esim. Esa, johon Blomberg pariin otteeseen viittaakin, ja Lassi Hyvärisen Riippuvat puutarhat. Myös Blombergin kääntämän ja tutkiman vanhemman ranskalaisen runouden, erityisesti Mallarmén, vaikutus näkyy paikoin vahvana.

Puhekuplista olisi helppo huomata vain kollaasimainen, usein dialogiseksi järjestyvä tyyli ja erilaiset uudet ilmaisumuodot, kuten sarjakuvallisuus, joilla se rikastuttaa runouttamme. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se turboahdettu kielikuvasto, jonka Blomberg usein tahallisen kömpelöiden metaforien muodossa lukijansa silmille läväyttää. Korkeamodernistinen poetiikka natisee liitoksissaan, kun Blomberg erottaa popcornjyviä akanoista: ”Läsnäolosi kylvää ihmeellistä syyhyä aivolohkot saumaavan sepaluksen alle (…); hiljaisuutesi trampoliini katkaisee selkärangan”.

Blomberg koettelee myös modernismia vanhempaa runoutta, kuten käy ilmi klassisen humanistin ja kirjallisuuskriitikon Rafael Koskimiehen nimiin laitetusta takakansitekstistä: ”Koko valtavan tietämyksensä, syvällisesti eletyn ajattelunsa ja eetillisen katsomuksensa Blomberg sisällytti tähän pääteokseensa”. Tämän jäyhän ylistyksen valossa luettuna kokoelman huumori nousee toiseen potenssiin.

Oppineessa leikissä perinteen kanssa lienee osaltaan kyse vanhasta avantgardistisesta halusta rikkoa korkea- ja kansankulttuurin rajoja ujuttamalla jälkimmäinen edellisen sisälle. Tässä mielessä Blombergin kieli käy tarpeettoman usein tyhjäkäyntiä ja tuntuu rasittavan tekonokkelalta, kuin lukion Monty Python -fiksoitunut pseudoälykkö. Onneksi on myös syvempi motiivi, eräänlainen romantikon huoli runollisen kielen ja kauneuden katoavasta roolista maailmassa, joka täyttyy päällekkäisestä puheesta ja huudosta. Silloin tällöin flarffaavan teksti-ilotulituksen takaa pilkahtavat, kuten takakansitekstikin varoittaa, vakavan tekijän kasvot.

Tyyleillä leikkivää humoristista runoilijaa luetaan turhan herkästi stereotyypin kyynisenä, merkitykset kieltävänä postmodernistina, mutta Blombergin runoja lukiessa on hyvä muistaa, että kaikista etäännyttävistä ja ironisoivista tyylikeinoista huolimatta kirjaimellinen tai kokemuksellinen tulkinta on mahdollinen. Teksti tuntuu osoittelevan omia keinojaan ja samalla luotaavan onton, kuplamaisen eksistenssin rajoja. Usein Blomberg puhaltaa kuplansa niin täyteen, rikki, että roiskeiden alta voi nähdä paljon aidon tuntuista.

Hämmentävää Puhekuplissa onkin se, että vaikka teos sisältää tuoreen tuntuisia ideoita kokonaisen runotuotannon tarpeiksi, sen onnistuneimmat runot ovat paitsi muodoltaan perinteisimpiä, myös niitä joissa otetaan vilpittömyyden riski. Ikään kuin etäännyttävän hälinän väistyessä taka-alalle päästäisiin johonkin olennaiseen käsiksi. Elegiset ”Yö” ja ”Taskulamppu” ovat kokoelman avaintekstejä, joiden valossa voi kenties nähdä syvemmälle kielen ja mielteen romanttis-eksistentialistiseen kriisiin a là Blomberg:

Silloin satujen taskulamppu valaisi maailmaa vain vähän
kuin halu löytää ratkaisu, kuin mahdollisuus tuntea,
eikä aavistanut miten rikkonaista kaikesta tulee,
miten kaikki alkaa tapahtua
eri aikaan, eikä missään
ole sarjakuvien terävärajaista ja neliväristä mieltä,
tekstilaatikkoa joka kertoo miten jokin on.

Repäisevin ja hauskin teksti teoksessa on Petäjän lähes lukukelvottomaksi kuvaama ”Kielisuudelma”, jossa blogitekstit, sananmuunnokset, sitaatit ja erilaiset huonon maun rajoilla pyörivät metaforiset säkeet täyttävät aukeaman ääriään myöten luodakseen kaoottisen todellisuussimulaation, joka toimii kuin päivä ostoskeskuksessa Hullujen päivien aikaan: ”pelmahdatte ystävienne varpusparvena / piipittämään Stockmannin hisseihin”. Osuvasti eritteitä ja teinierotiikkaa täyteen ahdettu iloittelu tuntuu kuitenkin runokirjan sivuilla vähän eksyneeltä, mitä korostaa ratkaisu sijoittaa se omaksi osastokseen. Sitä lukiessani aloin pohtia suurta pergamenttikääröä, joka sisältäisi Blombergin maksimalistisempia runoja – kun sivujen puitteet eivät katkoisi lukukokemusta, Kielisuudelman ”cut-the-fuck-up” -estetiikka pääsisi kenties paremmin oikeuksiinsa kuin jotenkin jäykästi jäsennetyssä runokokoelmassa. Kiitollisesti Puhekuplien sivukoko on yleistä standardia suurempi, mutta tämäkään ei poista koko ongelmaa.

Puhekuplien ongelmaksi jää siis turhan suuri irtonaisuus: usein vain yksittäisistä pitkistä runoista koostuvat osastot eivät oikein nivelly yhteen lukukokemukseksi. Yhtenäisyys tietysti olisi tavoitteena hieman nurinkurinen nykyrunon kokeellisinta laitaa edustavalle, jatkuvasti uusia ilmaisukeinoja hakevalle teokselle, mutta jotain koheesiota siltä auttamatta jää kaipaamaan. Nyt vaikutelmaksi jää, että kokonaisuuteen muuten sopimattomat tekstit on ympätty mukaan omiksi osastoikseen. Teos tuntuu enemmän irtonaisten tekstien valikoimalta kuin runokokoelmalta, vaikka kieltämättä erilaiset löyhät teemat sitovat tekstejä yhteen. Ongelma onkin enemmän asettelussa ja järjestelyssä kuin sisällössä sinänsä.

Puutteineenkin Puhekuplia on tervetullut ilmiö. Siinä yhdistyvät humanistin oppineisuus, romantikon maailmantuska ja sarjakuviin viehtyneen kurittoman teinipojan halu laittaa nasta tuolille ja vinguttaa liitua taululla. Se on yhtäältä runouden perinteessä kiinni ja sitä kommentoiva, toisaalta itsetietoisella tavalla jossain täysin muualla, yleensä askeleen edellä. Joskus se onnistuu saamaan hajamielisen, ulkoisiin puitteisiin huomionsa kiinnittävän lukijansa kiinni: ”miksi aina liian himmeät loisteputket että näkisi kunnolla lukea?”

Suomalainen runous käy lävitse suurta myllerrystä. Modernismin kaanonin lopullisesti kyseenalaistavan runouden nousu herättää tälläkin hetkellä runsaasti mielipiteitä. Myllerryksestä kumpuaa myös turkulaisen Savukeidas-kustantamon Poetiikkaa II -esseekokoelma. Se, ettei nykyrunouden taustalla väijyvä poetiikka ole entisensä, näkyy ja kuuluu. Miltei kaikki kokoelman esseet ottavat tavalla tai toisella kantaa hakukonerunouteen ja tekijyyden kysymykseen.

Edellinen Poetiikkaa-kokoelma herätti paljon keskustelua. Runoilijoiden oma sana runouskäsityksestään oli selkeästi yleisönkin mielestä kiinnostavaa luettavaa. Poetiikkaa II esittelee edeltäjänsä tapaan seitsemän suomalaisen nykyrunoilijan poetiikkaa. Tällä kertaa puheenvuoron saavat Marjo Isopahkala, Anna Halmkrona, Riina Katajavuori, Vilja-Tuulia Huotarinen, Karri Kokko, Ville-Juhani Sutinen ja Jouni Tossavainen.

Edeltäjänsä tavoin myös Poetiikkaa II on pääosin nuoren polven kynästä lähtöisin. Neljä seitsemästä kokoelmaan vaikuttaneesta runoilijasta on syntynyt joko 70- tai 80-luvulla, Riina Katajavuori aivan 60-luvun lopulla. Vanhempaa polvea edustavat vain 50-luvulla syntyneet Jouni Tossavainen ja Karri Kokko, joista jälkimmäinen on tosin luonut nahkansa täydellisesti 2000-luvulle tultaessa ja jatkanut runojen kirjoittamista parinkymmenen vuoden tauon jälkeen.

Vaikka esseistit puhtaan demografisesti omaavat varsin yhtenäisen taustan, ei esseiden tyyli missään nimessä ole yhtenäinen. Mukaan mahtuu niin runomuodossa etenevää argumentaatiota, runsaasta metafora- ja tarinasisällöstä ponnistavaa poetiikkaa, perinteisempää esseekirjoittamista, kuin ”taiteilijanimellä” Anna Halmkrona julkaistu Ville Hytösen kirjoitus.

Kokoelman kirjoituksissa runous näyttäytyy ristiriitaisten tuntojen keskipisteessä. ”Pelkäänkö runojani”, kysyy Vilja-Tuulia Huotarinen pohtiessaan suoraan sanomista, minuuden ja runon eroa. Mitä tapahtuu siinä pisteessä missä runoilija päästää irti runoistaan ja ymmärtää ne jonakin itsensä ulkopuolisena? Sielläkö ”oma ääni” syntyy?

Lyriikka muistuttaa aina jollakin tavalla muita aikansa tekstityyppejä. Se mitä runoilija lukee näkyy myös hänen omassa kirjoittamisessaan. ”Kauppakuitteja, erilaisia listoja, tiedejulkaisuja, teinityttöjen pulpetinkansiin raaputtamia viestejä ja esiäitien päiväkirjoja” lukeva Huotarinen toivoo näiden näkyvän myös kirjoittamisessaan, tai ainakin toivoo niiden tarjoavan runoudelleen turvallisen kiintopisteen. Sieltä käsin on hyvä lähteä lähestymään kielen loputonta virtaa, pistettä missä runous alkaa.

Mutta mitä jos oma ääni pelottaa? ”Olen joskus aiemmin yrittänyt ujuttaa runoon omiakin lauseita. Ne kuitenkin tuntuivat niin yököttävän latteilta, että luovuin ajatuksesta”, lainaa Riina Katajavuori Tytti Heikkistä. Miksi runojen kirjoittaminen, itse runous, hävettää ja pelottaa? Emmekö voi kirjoittaa jotakin omista lähtökohdistamme ja seistä ylpeinä sen takana; tätäkö kirjallisuus loppujen lopuksi on, inhoa ja häpeää itse tuotettua lausetta kohtaan?

Katajavuori löytää lohtua Samuel Beckettistä, jolle sanomisen pakko on tärkeämpi kuin kielen jääräpäinen tapa vääristää sanomaamme. Runoilijan oman äänen harteille kasattu painolasti tuntuu liian painavalta, runoilijan sielusta lukijalle lähetetyt viestit eksyvät matkalla eivätkä löydä perille saakka. Mutta vaikka kirjoittaminen on mahdotonta, tulee meidän yrittää; ”ei ole mitään ilmaistavaa, ei millä ilmaista, ei mistä käsin ilmaista, ei voimaa ilmaista, ei halua ilmaista, ja samalla pakko ilmaista.”

Kielen painolasti tuntuu myös Ville-Juhani Sutisen harteilla. ”Minä lopetan runojen kirjoittamisen tähän”, hän kirjoittaa lähestyessään runoutta inhon ja pettymyksen koko paletin avulla, katkerana kielen riittämättömyydestä. ”Runous on käynyt turhaksi hyödykkeeksi, jonka ainoa merkitys on enää uutuudenviehätys itseään lukevaksi tituleeraavan, taidenäyttelyissä laukkaavan ja kepeää kamarimusiikkia plyysisohvien täyttämissä paviljongeissa mielistelevän lauman ynnä Helsingin Sanomien silakkakääreiksi sopivia kulttuurisivuja ainakin sunnuntaisin lukevan yleisön keskuudessa.”, Sutinen laukoo kaikkein poleemisimmillaan.

Puheenvuoro on kokoelman esseistä selkeästi hyökkäävin, se on ennen kaikkea tarkoitettu suututtamaan. Runous näyttäytyy läpeensä turhana ja korruptoituneena kun runoilija Sutinen käy esseessään lävitse syitä miksei enää halua kirjoittaa runoja. Runolla itsellään ei ole arvoa, sen arvo määritellään aina sen perusteella, millä tavalla se vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan. Toisin sanoen runo on väline, ei itseisarvo. Ei siten ole yllättävää, kun Sutinen ilmoittaa olevansa kyllästynyt ”runon autonomisena pidettyyn asemaan”. Sutiselle runous on ennen kaikkea kapinaa ”järjestelmää” vastaan, jolloin on käsittämätöntä jos sillä on runoilijoiden ja lukijoiden mielissä oma itseisarvonsa.

Sutinen maalaa esseessään kuvan lumemaailmasta ja valheesta, joka ylläpitää tämänhetkistä järjestelmää ja sitä kautta sanelee minkälaista taidetta tehdään. Järjestelmän talutusnuorassa kulkeva kieli punoo runoilijan ja kielen väliin illuusioiden verkon. Kuten innoittajansa Baudrillard, päätyy Sutinenkin siihen, että on näin ollen itse kielijärjestelmän vika ettei sanoilla ole aiottua tehoa muuttaa maailmaa. Siksi on runoilijan perimmäinen tehtävä tehdä tämä kielen ja vallitsevan maailmanjärjestyksen välinen liitto epäpäteväksi. ”Pidän yksinkertaisesti sitä kieltä, jota olemme tottuneet käyttämään, pelkkänä ulostekasana, jonka pöyhiminen levittää tartuntaa kaikkialle”, Sutinen kirjoittaa. Tässä kielen terrorisoimassa ympäristössä on runojen kirjoittaminen mahdotonta.

Suhteestaan kieleen ammentaa myös kokoelman iältään vanhin runoilija Karri Kokko. ”Kun tarkastelen omaa tähänastista tuotantoani, sitä ei määrää niinkään halu ilmaista jotakin kielen avulla kuin ilmaista jotakin itse kielessä”, Kokko pohtii. Kieli ei kuitenkaan ole Kokolle samalla tavalla negatiivisia tunteita herättävää kuin Sutiselle. Itse asiassa juuri kielen vajavaisuus antaa Kokolle mahdollisuuden sukeltaa kieleen ja velloa sen puutteellisuudessa. Kielen merkityksettömien merkitystasojen monimuotoisuudesta syntyy puutteellisuuden myötä jotakin itsessään merkittävää, jotakin vapauttavaa.

Juuri tämä vapaus on Kokolle runouden tarkoitus, päinvastoin kuin Sutisen propagoima ajatus runoudesta maailmaa muuttavana apparaattina. Kielijärjestelmän puutteellisuuden myötä kirjoittaminen on niin tärkeää kuin on. Ei ole tärkeää kirjoittaa runoja, vaan ennen kaikkea kirjoittaa. ”En kirjoita, koska viesti menee perille, vaan siksi että se ei mene. Siksi se on loputtoman vaivani arvoista”, Kokko pohtii. On kiinnostavaa, kuinka Kokko hakee omaan poetiikkaansa pontta erityisesti maalaus- ja käsitetaiteen puolelta.

Kokolle tärkeät nimet, Pollock, Twombly, Beuys, Warhol ja Duchamp, johdattavat kohti kielellistä uppoutumista, kielen rajojen kyseenalaistamista, kielijärjestelmän uudelleenarviointia. Miksi runon pitäisi olla yhteydessä sen ulkopuoliseen maailmaan? Ei abstrakti maalaustaidekaan pyri jäljittelemään jotain ulkopuolellaan olevaa aihetta, vaan se esittää maalausta tai maalaamista, joskus äärimmillään jopa maaliainetta. Miksi runouden tällöin pitäisi ilmentää mimeettisesti sitä ympäröivää maailmankaikkeutta?

Ehkäpä runoudessa loppujen lopuksi on kyse uskonnollissävytteisestä hurmiosta, siitä mielihyvästä joka syntyy itse kirjoittamisprosessissa. Kuten Jouni Tossavaisen lainama Demokritos kirjoittaa, on ”kaikki, minkä runoilija kirjoittaa innoittuneena ja pyhän hengen vallassa, hyvää ja kestävää”. Sen näkökannan taakse tuntuu suurin osa Poetiikka II:n kirjoittajistakin linnoittautuvan, vaikkakin runoilijat luonnollisesti ilmaisevat näkökantansa hyvinkin eri tavoin. Jos runoilija ja pappi olivat kerran yhtä, niin mikseivät he olisi sitä tulevaisuudessakin, lainaa Tossavainen Novalista ja osuu tietyllä tavalla naulan kantaa.

Raikkaaksi poetiikasta luopumisen tekee se, ettei enää tarvitse keskustella runoudesta, vaan voimme keskittyä tekemään ja lukemaan sitä. Silloin ei enää ole kyse poetiikasta, runoudesta tai runoilijoista, vaan yksilön sukelluksesta kielen suomaan mielihyvään. Hieman kärjistäen: mihin tarvitaan poetiikkaa jos meillä on runoutta?

Timo Harju: Kastelimme heitä runsaasti kahvilla, ntamo 2009

Timo Harjun esikoiskokoelmalla on selvä kiinnekohta reaalisessa maailmassa. Koska Kastelimme heitä runsaasti kahvilla sijoittuu vanhainkotimiljööseen ja perustuu tekijän siviilipalveluskokemuksiin, se saattaa helposti saada sellaisia määreitä kuin ”tärkeä” tai ”rehellinen” tai ”jokin muu latteus kritiikin fraasisanakirjasta”, jotka tapaavat merkitä, että teos palautuu kätevästi sanomalehtiotsikkojen yhteiskunnallisuuteen, totuuslauseeksi johon voi yhtyä itse runoja lukematta. Harjun kokoelmasta on jätettävä paljon huomiotta, jos sen virtaavasta kahvivuosta aikoo nostaa ainoastaan sellaisia sormustimellisia kuin että vanhustenhoidon nykytila on blaa ja blaa.

Kokoelman melkein sadan sivun mitassa ja seitsemässä muodoltaan erottuvassa osastossa kasvaa materiaalin paljous ja runokielen sinne tänne pyörteilevä ylenmääräisyys, joka kaiken aikaa liikkuu nopeammin kuin tiivistettyjä sosiaalisia kommentteja metsästävä luenta. Merkityksellistä ei ole ainoastaan, että nimessä on ”runsaasti” vaan että siinä ylipäätään on mikä tahansa adverbi, jotain liikaa ja toisteista. Ensimmäinen osasto kokoaa yhteen anekdootteja, kohtauksia eri viikonpäiviltä, toisessa kerrotaan satuja ja mielikuvitelmia, ja ”Putoama”-nimisessä kolmannessa osastossa taas tiuhaan vaihtuvat kuvat hämärtävät miljöön niin, että runot voi halutessaan lukea aivan erillisinä vanhainkodin kontekstista. Kokoelman paljous ylittää vielä omatkin rajansa, kun se jatkuu sisällysluettelon ulkopuolisella jäähyväisrunolla.

Olemassa olevan sanaston ääriä koettelevat uudet yhdyssanat kuten ”vellamusunohteinen”, ”taivasaava” ja ”omenapuuhuimaus”. Ne toimivat erityisesti tekstin visuaalisuudessa, kun väliin jäävä tyhjä tila kurotaan umpeen. Samalla, tiivistyessään ykseydeksi, sanat tulevat poikkeuksellisen raskaiksi; ne merkitsevät kokemusta, joka on saattanut olla universaali mutta muuttuu kirjoituksessa ainutkertaiseksi, joksikin mitä ei samannimisenä ole koskaan ollut eikä välttämättä ole oleva, jos sanaa ei enää toisteta. Luennan preesensissä tapahtuu jokin äkillinen toisinsanomaton hetki, ja kokoelma vastustaa muuttamistaan referoitaviksi sisällöiksi.

Vaikka yhdyssanat merkitsevät juuri nähtyinä, kokoelmassa ovat kauttaaltaan keskeisiä puhuttelut sekä puhumistapahtuman tematisointi. Osastossa ”Krokivärityskirja” sinutellaan esiin henkilökuvia: ”Haluan kirjoittaa muotokuvan sinustasinulle.” Iltasadun kertominen taas nostaa esiin äänenmuodostuksen havainnoinnin, merkitysten ruumiillisen alkuperän: ”Odota, minä keron vielä, minä yritän kertoa parempia satuja. (– – Tunnustelen heitä hampaillani ja teen kielikierityksiä.) Ja nyt minä puhun heidät.” Laajemminkin teoksen runokielen taustana on juuri puhe. Puhetilanteesta juontuvat syntaksin ja pilkutuksen epäkieliopillisuudet, jotka tekstiksi tultuaan saavat aikaan kiinnostavaa vierautta; oletettu luonnollinen puhe ei jäsenny yksiselitteiseksi kirjoitukseksi. Näin syntyy tempoilevaa ja kiteytymättömän vaikutelman välittävää ilmaisua, joka paperillakin pysyy kehkeytymisensä tilassa:

Haluaisin että vanhainkoti aukeaisi
joo kaikki ovet raukeaisivat
ja mummot papat lepattaen ulos
ryppyineen rullatuoleineen
kuin lehmien kevätlaidun säntäävän kirkas.

Samanlainen epäkesko logiikka määrittää juonen kehittelyä ”iltasaduissa mummolle”, narratiivin liepeillä kiertelevissä proosarunoissa. Viittaukset kertomistilanteeseen luovat improvisaation vaikutelman, ne sallivat kertomuksen kesken olemisen ja synnyttävät lupaavaa päämäärätiedottomuutta. Eräässäkin isoäiti pyyhkii aluksi pölyjä mutta lopuksi päätyy asumaan omenaan.

Vielä laajemmin ääntä ja äänteellisyyttä ovat rakentamassa onomatopoeettiset, esimerkiksi syömiseen viittaavat sanat – ”Höyryssä hörp, ryyst-ääniä, ympärille kääriytyy maiskutusta, laskostuu muiskutusta” – ja erilaiset huudahdukset sekä osastossa ”Laulusängyt” uudelleen sanoitetut kansansävelmät, jotka on painettu kokoelmaan nuotteineen. Vaikka laulujen tarkoitus ensisijassa onkin uusien sanojen avulla puhua esimerkiksi piiloon vaietusta kuolemasta, luettunakin niissä korostuu semantiikasta irtautuva sointuisuus, jota kertosäe vielä saattaa toistaa: ”Muu muu mummelirulla, onko murhemieli sulla?” Kun äänteellisyys toimii keinona väljentää merkityssisältöä, avautuu runon puhujan ja puhuteltujen – sekä mummojen että lukijan – välille yllättävä dialoginen tila. Huomio kiinnittyy ensisijassa osapuolten väliseen yhteyteen, ei välttämättä siihen mitä sanotaan vaan fyysiseen tilanteeseen, läsnäoloon ja keskusteluun, joka kielen materiaalisuuden, äänen, on avattava hetki hetkeltä uudestaan. Kommunikaation mahdollisuutta ei tässä yhteydessä uhkaa niinkään kielen subjektiivinen kokeminen; sen sijaan kyse on samassa tilassa olemisesta ja eleen merkitsevyydestä, kuten runossa, jonka ensimmäinen säe antaa lukea pelkkänä suun liikkeiden mykkänä lauluna:

Hän levittää hymynsä kuin haitarin.
Soittaa meillä pehmeän, soittaa meillä käpristelevän
kirpeän, makean, soittaasoittaasoittaa
hampaat tuulessa lepattaen soittaa soittaa hampaat tulessa, lentää,
lyijyn soittaa, ryppyryijyn soittaa, nyt nyt nyt

Harju itse on maininnut kirjoittamisen olevan eräänlaista jatkoa konkreettiselle, kahdenkeskiselle puhetilanteelle. Kokoelmassa etsitään jonkinlaista uutta suhdetta kysymykseen kommunikaatiosta ja lukijan asemasta. Siinä missä kommunikoivuus usein tuntuu liitettävän runon sisäiseksi ominaisuudeksi – jolloin runo joko kommunikoi tai ei – ja vielä usein yhdistettävän sisältöjä vaivattomasti välittävään kieleen, Kastelimme heitä runsaasti kahvilla odottaa lukijalta jonkinlaista vastausta, jotakin reaktiota. Se voi olla millainen tahansa, mutta esimerkiksi konkreettinen toimenpide, eteenpäin kirjoittaminen.

Hienoimmin tällainen tilanne, jossa runo jännittyneenä odottaa vastausta, välittyy osastosta ”Voiko puurolusikan alle suojautua sateelta?”. Runot rakentuvat sarjaksi kysymyksiä, mutta vaikutelma on hyvin erilainen kuin esimerkiksi Aki Salmelan samaa muotoa käyttävässä ”Obsessio”-runosarjassa, jossa olennaista ei ole vastaaminen vaan lauseitten välinen etäisyys ja siirtymä. Sen sijaan jossain määrin lähestytään Nerudan Kysymysten kirjaa, ainakin kysyjän halussa tavoittaa esineiden ja luonnonilmiöiden näkökulma: ”Kuiskasiko kahvikuppi siitä kaapissa muille kahvikupeille?”, ”Mitä luikahteleva pimeä aikoo?” Samanlainen toisen roolin omaksuminen, vierauteen eläytyminen, koskee myös ihmisten välisyyttä, merkityksellisen yhteyden mahdollisuutta jos joku ei vastaakaan: ”Mistä afaatikot poimivat hiljaisuutensa?” Yksikään kysymys ei ole retorinen, vaan niiden jäljessä on tyhjiä viivoja, jotka odottavat lukijan osallistumista: ”Voit kirjoittaa kysymyksiini vastauksia, jos haluat, esimerkiksi lyijykynällä tai väriliidulla.”

Tässä puhuteltu voit olla sinä, lukija, siis vastaa: http://tapiiri.wordpress.com/2009/11/16/voiko-puurolusikan-alle-suojautua-sateelta/.

Runo vieköön. toim. Kari Levola. Tammi 2009
Runo vieköön -opas. Annamari Saure ja Kari Levola. Lukukeskus 2009

“Tärkeintä runoa lukiessa on elämys. Kun ihminen lukee runon, hänessä tapahtuu jotakin [...]”
Runo vieköön -opas

Tammi ja Lukukeskus ovat tehneet yläasteikäisille runoantologian Runo vieköön ja samannimisen oppaan. Runoilijoita on haastettu kirjoittamaan tekstejä nuorille lukijoille. Opettajien opasvihkoon on hahmoteltu runon lukemisen käsitteitä, luonnosteltu tulkinnan viivoja antologian runoista ja suomalaisen runouden lyhyt historia, avuksi opettamiseen ja tehtävänantoon.

Antologian toimittaja Kari Levola leikittelee jälkisanoissaan ajatuksella uudesta genrestä, nuortenrunoudesta. Lähden Levolan leikkiin tosimielellä. Kysyn siis: miten uusi nuortenrunon laji hahmottuu? Runo vieköön -opas sanoo sen pohjaavan elämyksellisyyteen. Levolan ja Annamari Sauren mukaan runo aiheuttaa affektin, tunnereaktion: “kyllähän kaikki aina joltakin tuntuu”, opas tähdentää. Nuortenrunogenre koostuu aikuisten nuoria varten kirjoittamista runoista, ei siis nuorten omista kirjoituksista. Aikuisen kädenjälki näkyy hyvässä ja pahassa: runot ovat tasalaatuisia mutta välillä niitä rasittaa pyrkimys laskeutua nuorten tasolle. Laskeutuminen on selkokielistä ilmaisua, kliseisyyttä, ilmeisiä miljöövalintoja (koulu) ja nuorisomaailmasta urkittua symbolikieltä. Reseptio tapahtuu luokkahuoneessa, joten runojen käyttötarkoitus on pedagoginen. Ilmankos äikänopet ovatkin jo ehtineet ilahtua Runo vieköön -paketista.

Opas kertoo myös: “runo kykenee kiteyttämään tunteidentäyteisen tuokion. Runouden ikuisimpia aiheita ovat rakkaus ja kuolema”. Nekin ovat mukana antologian aiheistossa, mutta nuorenrunouden ehkä päällekäyvin lajipiirre on nuorille tyypilliseksi ajatellun esineistön nostaminen symbolivirraksi – mikä runon teema sitten olikin. Pushupit, kännykät, pleikkarit, läppärit, skeittikengät, remmikorkkarit ja emolevyt rakentavat siltoja aikuisten kirjoittajien ja nuorten lukijoiden välille. Nämä välineet myös sulkevat nuoren omaan maailmaansa ja piirtävät ääriviivat sille hahmolle, jota kirjoittajat ovat lähteneet puhuttelemaan.

Pedagogisilta täsmäiskuilta vaikuttavat Markku Kaskelan viittauksia pullistelevat tekstit ja Hannu Hirvosen veikistelevät haikut ja tankat, nuo äidinkielentuntien vakiorunotavarat. Opas puhuu paljon suomalaisesta nykyrunosta ja mainitsee suppeassa runoushistoriikissa 2000-luvun piirteeksi muotokokeilujen runsauden. Jäljet tästä ovat kuitenkin antologiassa vähäisiä: kokeilua edustavat Jyrki Heikkisen sarjakuvarunot ja Anna Halmkronan / Ville Hytösen pelirunot, jotka eivät vain mainitse laitteiden nimiä, vaan konkreettisesti pelaavat.

Muodolliselta kannalta nuortenrunogenren tekstit eivät juurikaan poikkea aikuisten runoista. Sama jako modernistissävytteiseen perusrunoon, proosarunoon ja kokeelliseen mausteeseen pätee. Runous esitellään opettajan oppaassa ennen kaikkea kuvallisena kielenä, joka herättää tunteita, ja antologia tukee tätä lukutapaa. Opas kuitenkin pyrkii sisällyttämään itseensä jonkin runo-oppimäärän, ja sortuu hokemaan sanaa “runo” loputtomiin.

Uutisista välittyy ongelmallinen kuva nuorten elämästä: on koulukiusaamista, jokaisella luokalla joku kärsii pahoistakin mielenterveyden ongelmista, perheet hajoavat, päihteet lyövät leimansa arkeen, kouluampumiset ovat herättäneet pelkoa, nuoret ovat yksinäisiä, sosiaalinen elämä on ainakin osittain siirtynyt internetiin ja konsoli- ja tietokonepeleihin uppoaa runsaasti aikaa. Ympäristöhuoli, eläinten oikeudet, monikulttuurisuus ja taloudellinen eriarvoisuus ovat läsnä nuorten arjessa. On käsittämätöntä, että tähän kokemukseen Runo vieköön pystyy tarjoamaan vain yksittäisiä mainintoja.

Kaupalliseen kulttuuriin antologia lähtee jopa mukaan puhumalla nuorille tavaran ja tuotemerkkien avulla (iPod). Se on suorastaan umpimielistä. Antologia antaa nuorista sellaisen kuvan, joka aikuisiakin miellyttää – näiden runojen nuori on mukiinmenevä, vain kännykän päässä, ja hänen huolensa mahtuvat skeittikenkään. Runo vieköön ei ota riittävän vakavasti nuorten tarvetta puhua peloistaan ja ongelmistaan vaikkapa nyt etäännytetysti lukemisen kautta – nämä runothan tulevat monienkin ihmisten tulkittaviksi, ja kuitenkin ne karttavat tärkeitä aihealueita.

Monet nuoret toimivat päivittäin netin tekstipohjaisessa ympäristössä, jossa kirjoitettu kieli lyhenteineen, sanaleikkeineen ja visuaalisine piirteineen ovat osa heidän kielellistä repertuaariaan. Kirjassa ei ole nettislangin hymiöitä, leetspeakia tai leikkiä qwerty-näppäimistön visuaalisuudella. Vaikka “äksdee” on siirtynyt puhekieleen, kynällä saatetaan tekstata <3 -kuvio, ja nykyrunokin käyttää hakukonetta, nettikieltä ja -merkkejä, Runo vieköön on autuaan tietämätön tästä ulottuvuudesta. Nuortenrunogenre siis synnytetään perinteisen runon painetussa ympäristössä, jossa on kuvituksenomaista flirttiä sarjakuvan kanssa. Antologialle kelpaavat ainoastaan nuorten elämään liitetyt tekniset välineet ja materiaaliset detaljit, joille ei ladata sen syvempää sisältöä.

Ainoastaan Vilja-Tuulia Huotarisen “tyttörunot” pureutuvat muotilehtien ja -tuotteiden pinnan läpi älykkäästi ja tunteellisesti. Ne rinnastavat lehtien edustamat kauneusihanteet ja tytön kasvun naiseksi:

Huomenna olet kevyempi, joustavampi
ja vaimennat tärähdyksiä.
Peität armollisesti. Olet lämmintä kuin kesävilla,
et narise liikkuessasi

Tyttörunouden voi ymmärtää tietysti myös “runotyttörunoudeksi”, jonka eteerisyyttä edustavat lähinnä Hannele Huovi ja Johanna Venho. Pojille suunnattuja ovat selvästi Tomi Kontion ja Harri István Mäen tekstit, jotka tavoittavat tummia sävyjä: “otan kädestäsi kiinni / viiltohaavoja on laskujesi mukaan 83” (Mäki). Mäen teksteissä kuolema-teema on esillä vakavalla tavalla. Runoissa valmistaudutaan kuolemaan, liike vie alaspäin, ja kuolema on armollinen: “oi enkelit / miksi meidän on aina / kuoltava nukkuessamme”. Kontion kohdalla taas jää auki onko tämän runoissa kyse aikuisen nostalgiasta vai todellakin positiosta, johon joku nuorukainen voi itsensä asettaa: “Ravintolan valomainos on rikki / se sirisee kuin urbaani kaskas”.

Antologian sukupuolisuus ei huojahtele: tytöt ovat tyttöjä, pojat poikia. Tyttöjen runoissa tärkeää on oman ruumiin punnitseminen ja poikarunotkin hakeutuvat tytön kehon lämpöön, haikailevat rakastettua. Pojan muuttuvaa vartaloa runous ei koskettele. On yllättävää, että naisruumis on näin kohostuneessa roolissa jo nuorille tehdyssä lyriikassa, ja että sukupuolisuus on kyseenalaistamatonta.

Nämä johtopäätökset voi siis vetää, jos ottaa Levolan genreleikin vakavasti. Pidetään leikki leikkinä ja sanotaan näin: kun nuori lukee runon, tapahtuu elämys, ja se on kivaa. Siinä päämäärä, runo sentään! Runo puhuu kivoista asioista ja sivuuttaa kipupisteitä, jotka kuitenkin ovat läsnä nuorten arjessa. Ehkä ne sitten ovat sietämättömiä luokkahuonekeskustelun aiheiksi, ainakin aikuisille. Pikaisten elämysten nappailu lienee tärkeä kansalaistaito, mutta toivottavasti peruskoulu osaa vielä valmentaa muunkinlaiseen lukemiseen.

Omar Khaijam. Khajamin lauluja. suom. Kiamars Baghbani ja Leevi Lehto. ntamo 2009.

On mielenkiintoista, että Omar Khajamin nelisäkeistä on jo peräti kaksi suoraan alkukielestä tehtyä käännöstä (ensimmäinen on Jaakko Hämeen-Anttilan kääntämä Malja ja mennyt maine, Basam Books, 1999. Häneltä on myös ilmestynyt kirja Omar Khaijam: Runoilijan elämä. Otava, 2008). Kritiikin näkökulmasta tilanne on antoisa.

Leevi Lehto ja Kiamars Baghbani ovat tehneet suuren työn sovittaessaan persialaista mittaa suomenkieleen, joka on sekä kielellisesti että kulttuurisesti hyvin kaukana. Kielellis-historiallista yhtymäkohtaa voi yrittää löytää korkeintaan muutaman lainatun sanan kautta. Metafyysisellä ja inhimillisellä tasolla runot tietenkin puhuttelevat myös kuudennenkymmenennen leveysasteen pohjoispuolen pessimististä harhailijaa:

Viime yönä viiniruukun rikki paiskasin
juovuksissa olin, paljon räyhäsin
ruukku sanoi minulle, elekielellään
Noin olin ennen. Näin sinä myöhemmin.

Mikä loistava kulttuurien välinen käytävä!

Näkökulmaltaan ja toteutukseltaan Khajamin lauluja ei ole tavanomainen runokirja. Ensinnäkin kääntäjä kertoo käännöstyöstä tavalla, joka luo runoille uudenlaisen kontekstin. Toiseksi kirjan mukana on äänite, jossa kaikki runot on lausuttu sekä alkukielellä, että suomeksi. Samaa konseptia voisi kernaasti käyttää muissakin käännöksissä!

Kääntäjien kunnianmukaisena, ja esipuhetta mukaillen, ”mahdottomana ja mielettömänä” tavoitteena on ollut mahduttaa runoon sekä mitta, että mahdollisuuksien mukaan loppusointu. Äänteellisesti runot on yritetty saada mahdollisimman yhdenmukaisiksi persiankielisen kieliasun kanssa. Yleensä tällaisen tavoitteen toteutus (-yritys) välittyy lukijalle kankeutena ja työläytenä. Runoudessa tällaiset ominaisuudet saatetaan tosin hyväksyä tietyn tyylin ominaispiirteiksi muutenkin. Tästä huolimatta monen lukijan ensihuomio on: ”Ahaa, tässä on mittaan tehty runokäännös!”. Tältä on vaikea välttyä. Toteamus on kuin premissi, jonka jälkeen varsinainen lukeminen voi alkaa. Yrjö Jylhän Don Quijote Manchalaisen runo-osiot ja Paavo Kajanderin Shakespear – Draamoja käännökset ovat tästä hyviä esimerkkejä. Khajamin tarâneissa käyttämä mitta on myös sillä tavalla suomen kielikorvalla vieras, että ei kai kukaan sanaseppä (ehkä Lehdon mainitsemaa pioneerikääntäjä Otto Mannista lukuun ottamatta) ala omaehtoisesti tuottaa tuohon mittaan sopivaa runoutta.

Välillä mitan ja riimin vaatimus on ajanut kääntäjän mielenkiintoisiin ja hauskoihin sanavalintoihin kuten alatityly nymfintäyteinen. 114 toisesta säkeestä löytyy myös ennätäyt, jonka ylimääräinen y-kirjain selittyy riimivaatimuksella: muut säkeet loppuvat sanoihin käyt, näyn näyt. Seassa on myös vanhahtavia runokielen sanoja kuten poies, joka hätätilanteessa tuo riville yhden tavun lisää. Kielessä sekoittuvat monet eri tasot ja vivahteet.

Runon 55 kaksi viimeistä säettä tuovat hienovaraisesti ja pienellä eleellä mukaan viittauksen meidän aikaamme ja sen tulosvaatimuksiin:

sinä, muistathan järjen pitää päässäsi
noidenkin, tehokkaiden, näet sekoavan!

Khaijamin anarkistinen ja yhteiskuntaa kritisoiva sävy taipuu kätevästi uuteen ympäristöön.

Toisinaan runo ja sen rytmi on kuin torakka, jonka yhden jalan nivel on kääntynyt väärään suuntaan estäen sulavan ja luonnollisen liikkeen. Tästä groteskista kielikuvasta huolimatta Lehdon pitkän kokemuksen koulima kielikorva on eittämättä tuonut poljentoon oman rytminsä joka kantaa läpi teoksen: vaikka torakan liike ei olekaan niin pakoton kuin olemme tottuneet, siinä on kuitenkin oma säännönmukainen toistuvuutensa. Tietenkin myös tekstiin ovat tihkuneet Khaijamin alkuperäisen ajattelun säteet, tukevasta maasta ponnistavat, elävät ja vähän eksyttävä kielikuvat ja yleismaailmallinen puhuttelevuus, jotka omalta osaltaan kantavat käännöstä.

Ei käy kieltäminen ettei Lehto olisi välillä onnistunut todella hyvin muotoiluissaan, mutta mitan soveltaminen poikkeuksetta läpi teoksen on tuonut mukaan kulmikkuutta, mutkia ja äkkijarrutuksia joita on välillä vaikea seurata:

Kauniin jos kerran sain muodon katsoa
tulppaanit, posket, varsi mäntypuunsalskea
ymmärrä en täällä saven huvipaikassa
minkä tähden maalasi näin suuri maalaaja

Tekstin merkityssisältö ei aina ole välittynyt kääntäjälle. Runon 19 kahden ensimmäisen säkeen mahdollisimman suora semanttinen käännös persiasta, ilman metaforia tai hämäriä kaksoismerkityksiä on: ”Sydän, jos kerran elämän salaisuuden ymmärtäisit / myös kuolemassa jumaluuden salaisuudet ymmärtäisit.” (Del, sirr-e hayât agar kamâhîye dânast/ Dar marg ham, asrâr-e elâhî dânast) Lehdon käännös on kääntänyt toisen säkeen merkityksen aivan päälaelleen:

Jos salat elämän kerran ymmärtäisit
samat Allahin kuoleman myös käsittäisit.

Alkumerkityksessä ei siis puhuta Allahista vaan jumaluudesta käsitteenä. Alkuteksti ei viittaa tämän jumaluus-käsitteen kuolemaan, joka olisikin varmasti aika mielenkiintoinen tapahtuma, vaan kuolemalla viitataan siihen henkilöön jolle runossa puhutaan. Onko kääntäjä tässä kokenut jonkinlaista provokatiivista mielihyvää sohaistessaan sanan säilällään johonkin tarkemmin määrittelemättömään suureen ja helposti ärsyyntyvään uskonnollisten arvojen muurahaispesään? Vai onko kyseessä liiallisesta poeettisesta eläytyvyydestä johtuva väärinymmärrys?

Lehdon ja Baghbanin käännös heijastaa vain osittain sitä melodisuutta, sointuvuutta ja keveyttä, joka alkutekstistä välittyy. Tässä suhteessa Hämeen-Anttilan käännös on paremmin onnistunut ja antaa vaikutelman, että lähtökohtana ovat olleet enemmänkin kielen sulavuus ja notkeus kuin rytmiset tai mitalliset seikat. Toisaalta Hämeen-Anttila ei tarkastele itse käännöstyötä tai höystä teostaan omalla näkökulmallaan kuten Lehto, mikä onkin Khajamin laulujen piirre. Lehto valaisee esipuheessa kiinnostavalla ja yksityiskohtaisella tavalla käännöstyön prosessia ja valintoja joita hän on halunnut ja joutunut tekemään. Siksi kirja ylittää tavalliselle runokirjalle asetetut raamit ja tarjoaa uuden syvyysulottuvuuden. Esipuhetta voi pitää myös esitelmänä tai tutkielmana, jopa oppikirjana, runouden kääntämisestä ja metodista jonka kääntäjäkaksikko on valinnut. Se on referenssi, jota voi suositella kääntämisestä kiinnostuneille. Tämä yksityiskohtaisemman avautumisen piirre on myös yksi tärkeimmistä eroista suhteessa Hämeen-Anttilan näkökulmaan, joka on, ei kuiva eikä steriili, mutta kuitenkin hyvin akateeminen.

Kun Lehto esipuheessaan näkee säkeet Khajamin kirjoittamaa matematiikan teosta mukaillen ”yhdensuuntaisina janoina, jotka leikkaavat toisensa ilman, että ne loittonevat toisistaan”, nämä kaksi käännöstä on mahdollista nähdä janoina, jotka leikkaavat poeettisessa avaruudessa Khajamin teoksen eri suunnista. Kumpikin käännös kantaa sisällään suurennuslasia, jonka läpi runot näkyvät tietystä kulmasta ja näyttäytyvät tietyllä tavalla. Näin ne ovat toisiaan täydentäviä ja ikään kuin piirittävät alkumerkitystä eri puolilta. On sinänsä paradoksaalista, että runoilija, joka valitti elämän katoavaisuutta, ohimenevyyttä ja kuoleman ennalta arvaamattomuutta usein melankolisella äänenpainolla, on onnistunut luomaan runoutta joka kiehtoo ja kiinnostaa vielä tuhannen vuoden päästäkin. Eivätkö säkeet, jotka jo tuhat vuotta ovat liikuttaneet lukijoiden huulia ja kiertäneet mielen käytäviä ole jo melko lähellä kuolemattomuutta? Ainakin symbolina tuhannen vuoden olemassaolo on vahva.

Kadotetun uskoon vie yksi henkäys
tietoon epäilijän: samoin vie yksi henkäys
hengitä tää pieni hetki rakkauden!
ei muuta elämässä kuin tämä henkäys

Khajamin lauluja puhaltaa jo toistamiseen näihin säkeisiin fennougrilaista henkeä, jonka kautta hänen tietonsa saviruukulle, kenties, saapuu muutama uusi janoinen pessimistiharhailija.