Artikkelit

Valikoituja kirjoituksia vuosien varrelta.


Basqueesh, Finnican, Hungulash

5.9.2018 :: Artikkelit, nro 94, Pääkirjoitukset

Kari Aronpuron kokoelmassa Gathandu (2005), jossa matkustetaan paljon ja käytetään useita kieliä, kerrotaan eräs monimielinen anekdootti:

 

Taiteessa ei ole ulkomaalaisia, huomautti
Constantin Brancusi André Bretonille
Closerie des Lilas’n kahvilassa Montparnassella
tämän esiteltyä Tristan Tzaran Zürichistä tulleeksi.

 

Varsinaisten repliikkien ohella Aronpuron tarjoama kontekstointi on oleellinen. Pikku runossa kohtaavat yhtäältä avantgarden ylirajaiset liittoumat, toisaalta tarkoin noteerattu paikka ja tilanne (hupaisaa sekin, että avantgardistit haastavat suomea). Sen sijaan valtion kaltaisille abstraktioille näiden välissä ei juuri ole käyttöä.

Käsittelemme tässä numerossa ylirajaista, monikielistä ja kieltenvälistä kirjallisuutta. Muita asiasanoja voisivat olla hybridiys ja nomadismi (à la Deleuze & Guattari). Varsinainen otsikkomme ”Maanpako” saattaa kuulostaa pahaenteiseltä, mutta se on tärkeä käsite myös kirjallisuuden kannalta. Syistä, jotka ovat jääneet jossain määrin hämärän peittoon, vuonna 8 jaa. Ovidius tuomittiin lähtemään Roomasta maanpakoon Tomis-nimiseen kaupunkiin (nykyisin Constanța) Mustanmeren rannalle. Hänen siellä kirjoittamansa runokokoelma Tristia alkaa omintakeisella puhuttelulla: se on osoitettu kirjalle itselleen ja ohjeistaa ja kannustaa sitä sen matkalla lukijoille. Tristia tuntuu edelleen ajankohtaiselta, koska se muistuttaa ja samalla performatiivisesti todistaa, miten kirjat kuitenkin liikkuvat maailmassa verrattain pitelemättä.

Maanpako oli olennainen topos myös modernisteille, ennen muuta James Joycelle. Kun Stephen Dedalus Taiteilijan omakuvassa nuoruuden vuosilta (1916) valitsee aseensa, joilla päästä Irlannin tuolle puolen, ne ovat ”hiljaisuus, maanpako, oveluus” (”silence, exile, cunning”). (Jotain oli kulkeutunut jopa suomalaiseen modernismiin, sillä Haavikon Synnyinmaa-kokoelmaan vuodelta 1955 sisältyy osasto ”Maanpako”.) Toisaalta on etuoikeutettua olla asemassa, jossa maanpaon voi valita. Edward Said huomauttaa esseessään ”Reflections on Exile” (1984), että maanpako on ajatuksena erikoisen vangitseva, kun ottaa huomioon, miten kammottavaa se on kokea. Niitäkin, joita se ei omakohtaisesti kosketa, maanpako kielessä ja kirjallisuudessa voi silti sysiä ajattelemaan kansallisen kontekstin ulkopuolella. Leevi Lehto kirjoittaa Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi” -esseekokoelmassaan (2017) ”sisäisestä maanpakolaisuudesta” ja ”suomenkielisestä maailmankirjallisuudesta”. Vasiten ristiriitaiset muotoilut muistuttavat, että on mahdollista operoida Suomesta käsin muttei ainoastaan yhdellä suomella: ”koska yhteistä maailmankieltä ei ole”, maailmankirjallisuutta voi olla ”kielien välisenä ja niiden ulkopuolella” – ja suomenkielisenäkin, kunhan ”emme kirjoita (ainakaan yksinomaan) suomalaisille”.

Transnationaalit kontekstit vaikuttavat olennaisesti myös teosten muotoon ja kielimateriaaliin, mistä yhtenä esimerkkinä Ezra Poundin magnum opus The Cantos. Kari Aronpuro on vastikään suomentanut siitä osan Pisan cantot. Julkaisemme hänen kääntäjän jälkisanoistaan otteen, joka taustoittaa Poundin monikielistä poetiikkaa. Niin sanottu angloamerikkalainen modernismikin on viime aikoina havaittu paljon sekoittuneemmaksi ja ylirajaisemmaksi kuin yleensä luullaan. Totta kyllä modernismi on suuressa määrin imperiumin myötäjuoksija ja sille velkaa leviämisensä ja klassikkostatuksensa. Jahan Ramazani kuitenkin argumentoi teoksessaan A Transnational Poetics (2009), että vaikutteet liikkuivat moneen suuntaan ja vastavuoroisesti. Esimerkiksi itäiset vaikutteet eivät niinkään sulaudu osaksi Poundin ja T. S. Eliotin tekstejä vaan säilyttävät jotain alkuperäisestä yhteydestään ja voivat tuottaa häiriöitä uudessa kontekstissa. Toisaalta taas sellaiset runoilijat kuten intialainen A. K. Ramanujan ja barbadoslainen Kamau Brathwaite omaksuivat modernismin fragmentaarisen, epäjatkuvan ja moniaineksisen runokielen, koska se oli osuva keino ilmaista nimenomaan postkoloniaalia kokemusta.

Teoksessaan Unoriginal Genius. Poetry by Other Means in the New Century (2010) Marjorie Perloff pitää yhtenä keskeisenä 2000-luvun runousmuotona niin sanottua eksofonista kirjallisuutta (exophonic writing) eli sellaista, joka on kirjoitettu jollain muulla kuin tekijän ensikielellä. Se voi tarkoittaa muutakin kuin romaanikirjailijoitten opportunistisia yrityksiä lyödä läpi kansainvälisillä markkinoilla kirjoittamalla keskitien englantia. Kiinnostavampi esimerkki on Cia Rinteen tuotanto, jossa kehitellään sellaisia runokeinoja ja ilmauksia, jotka vasta eksofonia mahdollistaa. Rinteen uusinta teosta l’usage du mot käsitellään kritiikkiosastossa.

Jonkin yhden kielen sisällä voi olla enemmän variaatiota ja suurempia eroja kuin kahden eri kielen välillä. Ja edelleen: mikä tahansa kieli voi ylittää valtioiden rajoja, ja jokaisen valtion alueella on aina enemmän kuin yksi kieli. Pierre Joris on esseissään kehitellyt ”nomadista runousoppia”: Sen mukainen runous kulkisi nimenomaan kielten poikki. Siinä ei käännettäisi vaan kirjoitettaisiin millä tahansa kielellä tai niillä kaikilla.

Monikielinen ja kieltenvälinen kirjallisuus tekee selväksi, että juuri muoto on poliittista. Koko Hubaran viimevuotinen esseekokoelma Ruskeat Tytöt esittää tästä osuvimman ohjelman ja myös vastaa siihen itse: ”Suomen kieleen mahtuu sanoja ja kirjoitusasuja muista kielistä, meillä on lääniä. Otetaan se käyttöön.”

Ylirajaisuus voi luonnehtia sekä tekijöitä ja heidän henkilöhistoriaansa että runouden keinoja, kielellistä tekstuuria ja yhteyksiä muihin teksteihin. Tämän numeron teksteissä molemmat puolet ovat läsnä. Pääjuttumme, kuuden kirjoittajan yhteishaastattelu, jossa käsitellään ylirajaista runoutta (ehkä paradoksisesti Suomen kontekstissa), on poikkeuksellisesti englanninkielinen. Anglohegemonia voi olla ongelma, mutta tässä tapauksessa käytännön sanelema valinta on myös osuva, koska englanti ei ole kenenkään osallistujan ensikieli.

Vergiliuksen ensimmäinen paimenlaulu lienee yksi kirjallisuuden klassisimpia kuvauksia maanpaosta, tai oikeastaan hyvästeistä maanpakoon lähtiessä. Julkaisemme siitä Niko Suomisen uuden, perinnetietoisen eli perinteitä yhdistelevän suomennoksen, jonka mitta on lainattu renessanssin Englannista. Kari Sallamaa on suomentanut Paul Celanin Tarusa-runon ja taustoittaa esseessään sen moniaalle ulottuvaa paikallisuutta. Tulilanka-palstalla tarkastellaan tällä kertaa laajempaa ajankohtaiskeskustelua, kun feministinen kirjallisuus on noussut uudella tavalla keskeiseksi puheenaiheeksi Latinalaisessa Amerikassa.

Zoila Forss on kirjoittanut runonsa – tässä suomen omistusliite onnekkaasti sallii huojunnan yksikön ja monikon välillä – kahdella kielellä, suomeksi ja espanjaksi. Vappu Kannaksen ja Shannon Maguiren kollaboraatio perustuu suomen ja englannin yhdistelyyn ja niiden väliseen vaihtoon ja kääntämiseen puolin ja toisin. Näissä tapauksissa ei tarvitse päättää, mikä on ”käännös”, mikä ”alkuperäinen”. Lehden kuvituksessa on käytetty materiaalina Karri Kokon visuaalista runoutta, aseemista kirjoitusta, jota ei voi pelkistää mihinkään yhteen kieleen.

Jos kovasti pinnistäen olisi kuulevinaan Joycen Finnegans Wakessä viittauksia suomeen (kuten sanassa ”Finnican”), voisi toivoa, että suomalainen kirjallisuus kykenisi lunastamaan ne ja saisi aikaan jotain kieliltään ja kieltensä määrässä toden teolla virtaisaa, sekasortoista ja mielellään käsittämätöntä. Kuten kahdenvälisissä tilanteissakin, se että jokin on aluksi käsittämätöntä molemmin puolin, voi päätyä tuottamaan aidointa vertaisuutta.

Seuraava numero ilmestyy vuoden lopulla. Sen teema on Veistos, ja siinä käsitellään esimerkiksi paperia, painettuja kirjoja ja muita kolmiulotteisia asioita. ”Gadji beri bimba”, kuten Hugo Ball sanoo, eli Tuli & Savu toivottaa hyvää syksyä ja antoisia lukuhetkiä!

 

Juha-Pekka Kilpiö

 

 

Share

nro 93

1.6.2018 :: Artikkelit, nro 93, Sisällysluettelot

» Lue lisää

Share

Jokaiselle toukokuunsa mukaan

1.6.2018 :: Artikkelit, nro 93, Pääkirjoitukset

Vuonna 1940 ilmestyneessä klassikkoesseessään ”Historian käsitteestä” (Messiaanisen sirpaleita, 1989) Walter Benjamin kirjoittaa: ”Menneisyyden historiallinen esittäminen ei merkitse sen tunnistamista, ’kuinka oikeastaan on ollut’. Se merkitsee muistamisen hallitsemista sellaisena, jona se välähtää esiin vaaran hetkellä.” Benjaminin mukaan historiasta on esitettävä pysäytyskuva, se täytyy räjäyttää irti vakaasta ja yhdenmukaisesta jatkumosta. Vain siten voi käydä selville, mikä merkitys sillä on nykyisyydelle. Historioitsija ”ottaa vaarin siitä konstellaatiosta, jossa hänen oma aikansa liittyy tiettyyn aikaisempaan aikakauteen. Hän esittää näin käsitteen nykyajasta ’nyt-hetkenä’, johon on sinkoutunut messiaanisen sirpaleita.”

Tässä Tuli & Savun numerossa tarkastelemme vuotta 1968, erityisesti Pariisin toukokuun työläis- ja opiskelijamielenosoituksia. Niitä voi ajatella tavattomana tapahtumana, ainutkertaisena hetkenä, jonka jälkeen asiat ovat perustavalla tavalla toisin kuin ennen. 68:sta on toki kirjoitettu paljon – enemmän kuin vaikka vuodesta 1953 – muttei juurikaan kirjallisuuden ja runouden näkökulmasta. Yksi toukokuun iskulauseista kuitenkin kuului: ”Runous on kaduilla.” 68:n tapahtumat ovat myös hyvin olennaisessa mielessä kieltä ja kirjallisuutta, eikä tämä lainkaan vähennä niiden vaikutusta maailmaan.

Pariisin tapahtumiin vaikuttivat olennaisesti Kansainväliset situationistit (Internationale situationniste, IS), jotka toimivat vuosina 1957–1972 ja joita voi hyvällä syyllä pitää vuosisadan viimeisenä avantgarderyhmänä, ellei jopa ainoana. Toisin kuin suuri osa historiallisesta avantgardesta, situationistien ajattelu on säilyttänyt jotain häiritsevästä potentiaalistaan. Tuntuu, että edelleen on jotain vaikeasti sulatettavaa liikkeen päätöksessä ensin hylätä taide ja sitten lakata olemasta. Mutta jos situationistien tärkein tavoite oli ”päästä pois 1900-luvulta”, onko silloin mitään mieltä palata vuoteen 68 – nyt kun katukivien alla ei ole hiekkarantaa vaan helvetillinen serverifarmi? McKenzie Wark, joka teoksissaan The Beach Beneath the Street (2011) ja The Spectacle of Disintegration (2013) sysii situationistien ajatuksia eteenpäin, huomauttaa, että liikkeen perintö on kyllä alttiina halvalle mytologisoinnille ja jälkijättöisille latistuksille (eikö perintö sitä paitsi edistä pääoman kasautumista?). Kyse onkin siitä, miten jäljittää sellainen menneisyys, joka vastaa nykyisyyden vaatimuksiin, sellainen jonka voi ottaa käyttöön ja panna peliin.

Epäilemättä Pariisin kevään tapahtumia on jälkikäteen romantisoitu suhteettomasti, mutta yhtä hyvin niistä voi ottaa omaksi sen, että aito muutos on mahdollinen. Se vain tarkoittaa, ettei auta ryhtyä toistamaan toukokuuta vaan tilaisuuksiin on tartuttava kerta kerralta uudelleen ja aina tilanteen mukaan. Kreikkalaisilta tunnetaan kaksi aikaan viittaavaa käsitettä, kronos ja kairos. Kronos (josta kronologia) viittaa lineaariseen, tasaiseen ja mittauskelpoiseen ajankulkuun. Kairos sen sijaan käy normaalia ajanvirtaa vastaan. Se tarkoittaa tiettyä otollista hetkeä, jolloin mahdollisuuksien ikkuna avautuu ja muutos on käsillä – hetkeä jolloin on toimittava. Paras strategia on taktiikka.

Kirjallisuushistoriassa on viime aikoina noussut esiin annualisaatio eli metodi, jossa analyysi tarkennetaan yhden vuoden tapahtumiin ja teoksiin. Vuosi on totta kai rajauksena epäilyttävän siisti, eivätkä sen ääriviivat todellisuudessa pidä. Kuten Olli-Pekka Tennilä kirjoittaa Ololossa (2008): ”vuosi, sekin vuosi”. Esimerkiksi situationistien perustajajäsenen Guy Debordin teos Spektaakkelin yhteiskunta, joka vaikutti olennaisesti Pariisin tapahtumiin, oli ilmestynyt jo edellisenä vuonna. Vuosi voi kaikesta huolimatta olla kiinnostava mittayksikkö juuri siksi, että se tuo yhteen joukon ilmiöitä, joiden keskinäiset suhteet eivät ole ilmiselviä. Pariisin lisäksi mellakoidaan Bangkokissa, Chicagossa ja Mexico Cityssä. Annea Lockwood säveltää teoksen palavalle pianolle (pystypianolle, sillä se palaa kauniimmin kuin flyygeli), ja USA:ssa otetaan käyttöön yleinen hätänumero 911. Marcel Duchamp kuolee, Karl Ove Knausgård syntyy… Toivomme silti, että tämän numeron teksteistä ei hahmotu mitään kokonaiskuvaa vuodesta 68[1].

Anna Helle taustoittaa artikkelissaan Pariisin mielenosoituksia, joita voi pitää Friedrich Nietzschen termein ”epäajanmukaisena tapahtumana”. Niissä vaikutti jokin ennustamaton elementti, jota ei voi palauttaa ilmeisiin syy-seuraussuhteisiin. Tytti Rantanen jatkaa Pariisin tapahtumista mutta tarkentaa erityisesti siihen, miten ne vaikuttivat aikakauden kirjallisuuteen ja miten niihin reagoivat sellaiset tekijät kuten Maurice Blanchot ja Marguerite Duras. Julkaisemme myös situationistien omia tekstejä, varhaisen esseen ”All the King’s Men” (1963), joka tarjoaa parhaan esityksen heidän kieli- ja runouskäsityksestään, ja dokumentin suoraan tapahtumien ytimestä, 19.5.68 päivätyn ”Raportin Sorbonnen valtauksesta”.

Esittelemme 68 ilmestynyttä runoutta Sonja Åkessonilta ja Barbara Guestiltä. Harto Hännisen runon lähdeluettelosta löytyvät kaikki Suomessa tulloin julkaistut runokokoelmat. Olemme lisäksi koonneet ”Vuoden 1968 lukemistoon” muita samana vuonna ilmestyneitä teoksia; lukija keksinee niitä vielä lisää ja voi koostaa oman listansa. Henrika Ringbomin runokokoelma Händelser puolestaan luo vuoteen kiinnostavan kaksoisvalotuksen, sillä se on kirjoitettu 2009 mutta käyttää materiaalinaan Nya Pressen -aikakauslehteä, jota Ringbom luki lapsena 60–70-luvulla. Otteet on suomentanut Marko Niemi. Uutta runoutta nähdään V. S. Luoma-aholta, ja Tulilanka-palsta saa jatkoa, kun Ville Hämäläinen raportoi Satakieliklubilta.

Tämä numeron myötä Tuli & Savun toimitus on uudistunut. Allekirjoittanut päätoimittaa, ja toimitukseen kuuluvat Karissa Kettu ja Reetta Pekkanen. Kiitokset Vesa Rantamalle ja Anna Tomille sekä Tuomas Taskiselle ja onnea uusilla foorumeilla. Toimitukselle saa mielellään lähettää palautetta ja tarjota runoja ja juttuideoita. Seuraava numero, Maanpako, käsittelee ylirajaista, monikielistä ja kieltenvälistä runoutta. Järjestämme pian myös lukijakyselyn – tarkkailkaa lehden Facebook- ja verkkosivuja. Hyvää kesää, ja luokaa situaatioita!

 

1 Jotta yhden vuoden merkitys ei kävisi aivan suhteettomaksi, on paikallaan suositella myös paria muuta 60-luvun annaalia, nimittäin Juri Joensuun Poesiavihkoa Vuoden 1965 mania? ja Nuoren Voiman 1966-teemanumeroa (4/2007).

 

Juha-Pekka Kilpiö

 

Share

Jokaisen takana on eläin – muistiinpanoja eläimyydestä

29.3.2018 :: Artikkelit, nro 92

 

”Aatehistoria osoittaa, että ihmisyyden korostaminen on johtanut eläinten ja luonnon hallintaan. Ihminen on siirtänyt oman pahuutensa luontoon. Siksi ihmisyyden käsite on määriteltävä uudestaan.”[1]

 

Kallionkielekkeeltä aukeaa jyrkkä tyhjyys.

Lohkare putoaa. Se tuntuu raikkaalta vaikka yhtä aikaa huimaa. Jostain ilmestyy apujakkaroita. Mistä kohina? Tuuliko liikuttaa sisäisten rakennustelineiden muoveja?

Kielekkeen sivuilla leijuu ovia. Ne ovat tavanmukaisia mutta arvokkaita ovia.

Eläimet lujittavat otettaan, matelevat luustossa. Pitkä laahukseni jää kiinni pusikkoon.

 

Eläin näyttää perimän. Eläin osoittaa historiaan ja kudelmaan, joka ihmisen muistilta pakenee; mitä tarkoittavat kerrostunut eläin ihmisessä, ihmisen eläimyys, ihmisestä riippumaton eläin?

 

Sinä olet humiseva harva metsä ja minä häiriintynyt jänis ravaamassa puittesi välissä.

 

Eläin on peili ja raja, tuntematon mutta sisällä. Eläin on poeettinen symboli, minuuksien sirpale itsen ulkopuolella, olemisen kirjon inhimillistetyt kuvat. Ja toiseus, vieraus, eri. Rajantakainen, muu.

 

Usvatyyny leijuu syksyn keltaisessa siivilässä, minä olen koira ja sinä sen karvat.

 

Eläin on ihmisen näkökulmasta katsottuna jotain yksinkertaisempaa, villimpää, vilpittömämpää; se ikuinen toinen. Joskus uhka, toisaalta kadotettu alkuperä, toisaalta älyllisen hämmästelyn kohde. Eläimellisyydellä tarkoitetaan tilanteesta riippuen joko kehua tai moitetta. Rakastelet kuin eläin, peto. Vaistosi ovat kuin eläimellä, yli-ihminen. Et osaa hillitä itseäsi, käyttäydyt kuin eläin. Mikä sika.

 

Eläin kieppuu ihailtuna, pelättynä, alistettuna, kaverina, riistettynä ja rakastettuna juuri tuossa ruumiini rajojen ulkopuolella. Liian lähellä, liian kaukana, joskus ravintona, joskus perheenjäsenenä. Rajantakainen rajojen ylittäjä. Ihon ulkopuolinen olento ja alkuperä. Tällä planeetalla olemme me, eläimet ja planeetta itse, ei muita.

 

Patikoidessa tapaan jonkun, joka sanoo olevansa nepnepiiri-nep. Onko se laji, olennon nimi, kansallisuus tai jotain muuta, en tiedä. Käsittämättömällä tavalla pystyn ymmärtämään hänen puhettaan, mutta en pysty puhumaan hänelle. En tunnista hänen kieltään, en ymmärrä miksi ymmärrän sitä. Olennosta tulee tajuntaani tietoa tavalla, jota en ole ennen kokenut: sitä siirtyy kai telepaattisesti! Miksi se tuntuukin niin luonnolliselta? Jähmetyn. Mutta hyvänen aika, ehkäpä nepnepiiri-nep ymmärtääkin minua; niitä ajatuksia joita huomaamattani lähetän. Nepnepiiri-nep näyttää yhtä aikaa pystyyn nousseelta lammikolta ja littanalta kalalta. Hänen hyvin pienet ja hauraan oloiset kätensä ja jalkansa pullahtavat ulos torsosta ja vetäytyvät sinne. Kädet ja jalat vaikuttavat siltä kuin ne olisivat kehityksen sikiövaiheessa, vedellä ohennetun maidon lailla läpikuultavat, luuttomat.

 

Eläin ei riitä. Ihminen ei riitä. Ei kai tämä voi olla tässä?! Missään muuallako ei elämää? Entä multiversumeiden rinnakkaistodellisuudet? Madonreiät? Avaruuden äärettömyys ja ufot? Ihminen kurkottaa kaikkiin suuntiin, yrittää ymmärtää kaiken, sanallistaa kaiken, hallita kaikkea ja sijoittaa itsensä keskipisteeseen. Jokainen saa erilaista tietoa maailmasta; neutraalia, objektiivista ja universaalia pistettä ei ole. Ja mitä kaikkea jää ihmisen havaintokyvyn ulkopuolelle? Ihminen ei tiedä, mitä eläin tietää. Ihminen ei tiedä edes, mitä toinen ihminen tietää. Tietääkö ihminen, mitä hän itse tietää? Mitä on tietäminen? Mitä on hallitseminen? Mitä on toiseuttaminen? Mitä on tilan antaminen aikakaudella, jolla huomiosta ja tilasta taistellaan kynsin hampain?

 

Kauppakeskuksen läheisyydessä köyhälistö levittelee myytäväksi valikoimiaan tavaroita. Yhden rievun päällä on kenkälusikoita, rullaluistimien rullia ja irti leikattuja rastoja. Toisen päällä lojuu tv-antennin välikappaleita, toppahousuja ja pingviinipehmoleluja. Onko myyminen ja ostaminen se juttu? Siitäkö tässä on kyse? Että olemme tällä planeetalla jättiläispunapuiden tuhatvuotisen paksuuden, orangin kasvojen sivuläpysköjen, kilpikonnan lonkan rakenteiden, biisonin maisemankaltaisen selän, kirahvin päälaen pampuloiden, kuumien lähteiden, vuoristogorillojen, arosusien, mäyrien, myyrien, perhosten, savimaan, savannin, susien, aukeiden, risukkojen, jään, rantojen, mannerlaattojen, vuoristojen, lampien biosfäärien, kissan värinän, lampaan turkin pöhinän, kuoriaisen kitiinin, syysmetsän tuoksun keskellä myymässä ja ostamassa? Sillä tavallako me kuulumme tälle planeetalle? Sillä tavallako me voimme osallistua elämään tai ylipäänsä mihinkään tällä planeetalla? Ostamiskyvylläkö me mittaamme onnistunutta elämää? Varallisuudesta kertovilla merkeilläkö me täällä suunnistamme? 8 rikkaimman ihmisen vauraus vastaa köyhimmän puolen maailman eli 3,6 miljardin ihmisen varallisuutta. Miljardi on tuhat miljoonaa. Miljoona on tuhat tuhatta. Tämän rakenteen kannattamiseksiko me täällä häärimme? Kukaan ei valinnut sitä perhettä, sukua, maata, kansallisuutta, kolkkaa ja maanosaa, johon syntyi. Ei kukaan.

 

Eläin herättää mielikuvituksen, eläimet ovat mielikuvituksellisia. ”Kirjoitan, koska en ole hevonen.”[2] Eläimet ovat lähes sadunkaltaisia, lumoavia, hätkähdyttäviä. Taiteella on mahdollisuus näyttää eläin muuna kuin arkisena ja näkymättömänä tuotantoeläimenä, kärsimyksineen ohitettuna ja alistettuna toisena, pragmaattisen hallinnan kohteena. Ehkä taide auttaa näkemään jotain sekä itsestämme että eläimestä, muokkaamaan ihmisen ja eläimen käsitteitä.

 

Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa ja Vuokko Sajaniemen Pedoissa susi edustaa sekä uhkaa että pahaa mutta myös ihmisyhteisöjen sovinnaisista ja kulttuurisidonnaisista normeista ja uskomuksista vapauttavaa voimaa; susi tekee ihmisestä kokonaisen. Sirkka Turkan tuotannossa koira ja hevonen esiintyvät raastavan rakastettuina kumppaneina. Eeva-Liisa Mannerin runoudessa ympäristöt eläimineen kietoutuvat monitasoisiksi ulkoisiksi ja sisäisiksi tiloiksi.

 

”Kuvittelemisen taidossa ihminen lienee vertaansa vailla. Hän on jättänyt jälkeensä lukemattomia kertomuksia siitä, mikä erottaa ihmisen eläimestä ja mikä näitä yhdistää. Kertomukset paikantavat rajoja, joiden vahvuutta ja liikkuvuutta joudutaan jatkuvasti tarkistamaan. Rajoja voidaan määritellä luontoa elollistamalla, sieluttamalla, inhimillistämällä, esineellistämällä, riistämällä, suojelemalla ja niin edelleen. Vaikka luonto on olemassa ilman ihmistä, sen avaamat jaetut merkitykset ovat meistä riippuvaisia. Kertomukset luonnosta ja ihmisistä sen osana ovat kulttuurisia konstruktioita, kuten kaikki kertomukset.”

 

Ajattelen tuhoutuneita sivilisaatioita. Ajattelen hautautuneita maailmoja ja kansoja, jotka kuitenkin elävät kerroksina maaperässä ja mentaalihistorioissa. Ajattelen täysin toisenlaisia tapoja valmistaa aterioita, parantaa haavoja, rakentaa asumuksia ja kojeita. Ajattelen täysin toisenlaisia tapoja olla ihmissuhteessa, toisenlaisia tapoja merkitä muistiin aikaa, toisenlaisia tapoja kommunikoida eläinten kanssa, toisenlaisia tapoja kasvattaa itseymmärrystä, toisenlaisia käsityksiä kuolemasta ja syntymästä, toisenlaisia käsityksiä ihmisen tehtävistä. Ajattelen kieltoja. Ajattelen valtaa. Ajattelen suuruudenhulluja psykopaattihallitsijoita. Ajattelen omistussuhteita. Ajattelen voitontavoittelua. Ajattelen tapoja tuottaa energiaa. Ajattelen, mitä menetimme tieteellisen maailmankuvan synnyttyä, mitä saimme. Ajattelen kieltä ja tapoja nimetä asioita. Ajattelen, että jokainen paikka on kolkka.

 

***

 

Kursivoidut lainaukset ovat Maria Matinmikon vielä julkaisemattomasta neljännestä teoksesta Kolkka.

 

[1] Maria Suutala 2009. Hyvät ja pahat eläimet. Suhde eläimiin aatehistorian ja ekofeminismin valossa. Kainulainen & Sepänmaa (toim.), Ihmisten eläinkirja, 100.
[2] Maria Matinmikko 2012. Valkoinen, 79.
[3] Seppo Knuuttila 2009. Miltä tuntuu olla joku muu? Pohdintoja ihmisen ja eläimen rajasta. Kainulainen & Sepänmaa (toim.), Ihmisten eläinkirja, 104–105.

 

Lukemisto

Harari, Yuval Noah 2016. Sapiens – Ihmisen lyhyt historia. Suom. Jaana Iso-Markku. Helsinki: Bazar.

Kainulainen, Pauliina & Yrjö Sepänmaa (toim.) 2009. Ihmisten eläinkirja. Muuttuva eläinkulttuuri. Helsinki: Gaudeamus.

Kallas, Aino 2003/1928. Sudenmorsian. Helsinki: Otava.

Lummaa, Karoliina & Lea Rojola (toim.) 2014. Posthumanismi. Turku: Eetos.

Manner, Eeva-Liisa 2008. Kirkas, hämärä, kirkas. Kootut runot. Helsinki: Tammi.

Matinmikko, Maria 2012. Valkoinen. Helsinki: ntamo.

Sajaniemi, Vuokko 2015. Pedot. Helsinki: Tammi.

Turkka, Sirkka 2005. Runot 1973–2004. Helsinki: Tammi.

 

Share

Kuvitteellinen puutarha, oikeita rupikonnia

27.3.2018 :: Artikkelit, nro 92, Pääkirjoitukset

Koska ihmisen ja muitten eläinten kohtalot ovat vääjäämättä solmiutuneet keskenään, on selvää, että eläimet ovat olleet läsnä kirjallisuudessa jo alun pitäen. Eläimille on vanhastaan sälytetty symbolien ja allegorian painolastia, kun ne on pelkistetty esittämään ”yleisinhimillisiä” luonteenpiirteitä, mutta viimeistään modernismin jälkeen kirjallisuuden suhde eläimiin on monipuolistunut.

Viime vuosikymmenten aikana ekokriittinen ja sittemmin posthumanistinen tutkimus ovat korostaneet, että kirjallisia eläimiä on syytä tarkastella suhteessa todellisiin eläviin eläimiin. Kuten suomalaisen runouden lintukuvauksia tutkinut Karoliina Lummaa tiivistää, ”linnut tarkoittavat 1970-luvun luontoaiheisessa runoudessa yhä useammin – lintuja”. (Katso myös arvio Lummaan uudesta tutkimuksesta kritiikkiosastossa.) Pauliina Haasjoki puolestaan kirjoittaa Planeetassa (2016): ”Kiiltomadot eivät ole vertauskuva / ne ovat metsän aluskasvillisuudessa / kuin nousevassa katsomossa.” » Lue lisää

Share

nro 91

30.1.2018 :: Artikkelit, nro 91, Sisällysluettelot

» Lue lisää

Share

Koneen puumerkki

30.1.2018 :: Artikkelit, Pääkirjoitukset

Kerrotaan, että Henry James kehitti myöhäisvuosinaan omalaatuisen suhteen kirjoituskoneeseen. Hänellä oli tapana sanella tekstinsä sihteerilleen Theodora Bosanquet’lle, joka kirjoitti sen puhtaaksi Remington-merkkisellä koneella. Aikaa myöten James ehdollistui sanelutilanteeseen siinä määrin, että kykeni sepittämään vain silloin, kun viereisestä huoneesta kuului kirjoituskoneen nakutusta.

Kaikki kirjoitus on määritelmällisesti mediaalista ja teknologista, mutta kirjallinen luominen saattaa olla sitä myös, kuten Jamesin kyberneettinen takaisinkytkentäsilmukka osoittaa. Kun lähdetään liikkeelle siitä, että kirjallisuus syntyy koneesta, on helpompaa miettiä, miten tuon koneellisen ulottuvuuden voi ottaa tietoisesti käyttöön ja panna peliin. » Lue lisää

Share

nro 90

26.10.2017 :: Artikkelit, nro 90, Sisällysluettelot

» Lue lisää

Share

Peli

26.10.2017 :: Artikkelit, Pääkirjoitukset

Roger Caillois määritteli teoksessaan Les jeux et les hommes pelin toiminnaksi, joka on vapaata, ympäristöstään eristettyä, epävarmaa, tuottamatonta, säännöllistä ja fiktiivistä. Oulipon jäsen Laurent Nunez totesi myöhemmin eräässä pääkirjoituksessa, että kirjallisuus täyttää kaikki nämä ehdot. Oulipo organisaationa on keskittynyt tuottamaan luovuutta kohostavia sääntöjä ja rajoitteita, jotka tekevät rinnastuksesta ilmeisen. Vapaus ja säännöt edellyttävät toisiaan. Huomattavaa on, että le jeu on ranskaksi sekä peli että leikki. Kirjallisia pelejä ei liene hedelmällisintä rinnastaa ammattilaisurheiluun. Mutta mitkä ovat kirjallisen leikin säännöt, siis ne joita kukaan oulipolainen ei kirjoittanut ylös?

» Lue lisää

Share

nro 89

1.8.2017 :: Artikkelit, nro 89, Sisällysluettelot

» Lue lisää

Share