Artikkelit

Valikoituja kirjoituksia vuosien varrelta.


Historiatietoisuutta, muutosvastarintaa vai resurssien varjelua? Suomalainen kirjallisuusinstituutio muunkielisten kirjailijoiden (sivu)valossa

21.9.2018 :: Artikkelit, nro 94

Kerroin esikoiskirjansa julkaisseelle tuttavalle väitöskirjani aiheen: teen kysely- ja haastattelututkimusta Suomessa asuvista kirjailijoista, joiden äidinkieli on jokin muu kuin suomi, ruotsi tai saame. Keskustelu päättyi vastapuolen lakoniseen kysymykseen: onko niitä muka?

Kyllä heitä on. Lähetin vuoden 2017 aikana yli 70:lle Suomessa pysyvästi tai osittain asuvalle kirjailijalle kutsun osallistua kirjailijan työtä koskevaan tutkimukseen, ja kevääseen 2018 mennessä olin saanut 31 vastausta. Sain vastauksia kuudella kielellä: englanniksi, espanjaksi, arabiaksi, venäjäksi, saksaksi, myös suomeksi. Kaikkiaan vastaajat ilmoittivat 15 eri äidin- tai natiivikieltä.

Vuonna 2014 käynnistyneen tutkimukseni tavoitteena on luoda mahdollisimman kattava kuva Suomessa 2010-luvun puolivälissä asuvista kirjailijoista, joiden ensimmäinen kieli on muu kuin jokin Suomen virallisista kielistä. Tiedän kuitenkin hyvin, että olen tavoittanut heistä ainoastaan osan. Vain pieni osa heistä löytyy suomalaisista apurahojen hakijarekistereistä, suurimmalla osalla heistä ei ole suomalaista kustantamoa ja vielä harvempi kuuluu Kirjailijaliittoon tai Finlands Svenska Författareföreningiin. Moni heistä on sen sijaan löytänyt verkostokseen Roxana Crisólogon vuonna 2013 perustaman Sivuvalo-projektin, joka nyttemmin toimii yhteistyössä Nordic Literatures in Change and Exchange -verkoston kanssa. Viimeksi mainittu pyrkii nostamaan esiin ja edistämään Pohjoismaissa asuvien muunkielisten kirjailijoiden asemaa.

Jotkut tutkimukseni kirjailijoista ovat työskennelleet koko aikuisikänsä Suomessa ilman virallisia jäsenyyksiä, kääntäneet oman palkitun runoilijanuransa ohella Saarikosket, Tuurit ja Mellerit ja tehneet kotimaassaan hartiavoimin tunnetuksi suomeksi kirjoitettua kirjallisuutta. Suomessa harva tuntee heitä edes nimeltä.

Mutta mitä kirjailijoita ne sellaiset edes ovat, joita suomalainen kirjallisuusinstituutio – kustantajat, yleisö, ammattiyhdistykset, kriitikot, suuri enemmistö kirjallisuudentutkijoista – eivät tunnista tai ainakaan tunnusta ammattilaisiksi? Kun kirjailijan ammattiin ei ole virallisia pätevyysvaatimuksia ja siihen on iät ajat päädytty mitä moninaisimpia reittejä, kuka tahansa voi vain ilmoittaa olevansa kirjailija. Näinhän lukemattomat pöytälaatikkokirjailijat ovat aikojen saatossa tehneetkin, moni ehkä ammattiin liitetyn mystisen taiteilijaneromyytin innoittamana. Jopa YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unesco on linjannut, että ”taiteilija tarkoittaa jokaista, joka pitää taiteellista luomistyötään elämänsä olennaisena osana ja joka tällä tavalla myötävaikuttaa taiteen ja kulttuurin kehittymiseen. Häntä pidetään tai hän haluaa, että häntä pidetään taiteilijana riippumatta siitä, onko hän työsuhteessa tai jonkin järjestön jäsen.”

Tutkimukseeni osallistuneista kirjailijoista jotkut julkaisevat arabiaksi internetissä tai kirjallisuuslehdissä, koska kotikieliset kirjankustantamot ovat jääneet poliittisten mullistusten tai vuosia, vuosikymmeniäkin jatkuneiden aseellisten konfliktien jalkoihin. Jotkut taas julkaisevat espanjaksi tai saksaksi, koska heillä on laadukas espanjan- tai saksankielinen kustantaja ja laaja lukijakunta jossakin Suomen rajojen ulkopuolella.  Jotkut ovat kotimaassaan sortuneet ajattelemaan oman turvallisuutensa kannalta liian vapaasti. Suurin osa tutkimukseeni osallistuneista kirjailijoista kirjoittaa uudessakin kieliympäristössä äidinkielellään, koska se on heille luontevan itseilmaisun ja rajattoman ajattelun kieli. He asuvat, kasvattavat lapsensa ja työskentelevät Suomessa, mutta eivät pidä itsestään meteliä siitä huolimatta, että he ovat voittaneet merkittäviä kirjallisuuspalkintoja joko kotimaassaan tai kansainvälisesti, kuten runoilijat Mohsen Emadi, Dorothea Grünzweig ja Manfred Peter Hein.

He eivät täytä suomalaisia, institutionaaliseen taidekäsitykseen perustuvia ammattikirjailijan kriteerejä, koska he eivät julkaise suomeksi tai ruotsiksi. Ei sillä, että se läheskään kaikkia heistä edes haittaisi, mutta osaa häiritsee se, etteivät he voi liittyä esimerkiksi oman ammattikuntansa sosiaaliturvasta neuvotteleviin liittoihin. Montaa meistä suomenkielisistäkin vähintään harmittaisi, jos emme voisi edes hakea oman ammattiliittomme jäsenyyttä siksi, että ilmaisemme itseämme väärällä kielellä.

Kun virallisia pätevyysvaatimuksia kirjailijaksi ei ole, ammattikunnan rajat voivat aikojen kuluessa piirtyä hyvinkin mielivaltaiseen kohtaan, kun vain tarpeeksi moni ne hyväksyy. Yksittäinen kirjailija voi perustella itselleen rajan hiljaisen hyväksymisen sillä, että itse jää sen paremmalle puolelle. Monelle Kirjailijaliiton jäsenyys on pitkäaikainen haave, sinnikkään työn tulos maailmassa, jossa vain muutama prosentti kustantajille vuosittain tarjotuista käsikirjoituksista muuttuu julkaistuiksi kirjoiksi. Kirjailijaliittoon päästäkseen kirjailijan on pitänyt ylittää julkaisukynnys kahdesti – saavutus sinänsä.

Suomen kirjallisuuden juuret ulottuvat aikaan, jolloin pitkin Eurooppaa levisi ajatus kansallisvaltioista, joista kussakin asui yksi, yhteistä äidinkieltä puhuva kansa. Pitkin 1800-lukua kansallisia identiteettejä rakennettiin muuallakin kuin Suomessa peilaamalla omaa olemusta niihin, jotka eivät olleet meitä. Kansallisen kertomuksen luomisessa taiteella, etenkin kansalliskielisellä kirjallisuudella ja sen tarinoilla Suomen omalaatuisesta, sisukkaasta, nöyrästä ja sitkeästä kansasta, oli suuri rooli. Se että suomen kielestä kasvoi ruotsin ja venäjän kielten varjossa itsenäisen valtion virallinen kieli, oli huikea saavutus. Vuoden 2018 Suomessa on vaikeaa ellei mahdotonta kuvitella, mitä Suomen Kirjailijaliiton perustaminen vuonna 1897 on merkinnyt suomenkielisille kirjailijoille, kuten Eino Leinolle, Juhani Aholle, Teuvo Pakkalalle, Ilmari Kiannolle ja Maila Talviolle, ja miten pitkä pioneeritaival sen perustamista oli edeltänyt. Ja ennen kaikkea, mitä se on symbolisesti merkinnyt aikana, jolloin pieni, väheksytty kansakunta etsi tapoja tulla omaksi itsekseen.

Kuvaa kulttuuriltaan yhtenäisestä kansakunnasta rakennettiin itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä vakaasti, ja yhtenäisen kansakunnan pohjalle rakennettiin 1960-luvulta alkaen suomalaisten keskinäiselle solidaarisuudelle – ainakin normatiiviselle sellaiselle – perustuva hyvinvointivaltio, kansallinen ylpeydenaihe. Samoihin aikoihin rakennettiin myös taiteen tukijärjestelmä, jonka perusta ei ole puolessa vuosisadassa juuri muuttunut, vaikka yksityiset säätiöt ovatkin kasvattaneet viimeisen vuosikymmenen aikana osuuttaan taiteellisen työskentelyn rahoituksesta.

Aina 1990-luvulle asti Suomessa elettiin vähäisen maahanmuuton kautta verrattuna muihin läntisen Euroopan maihin ja vähemmistökielet ja -kulttuurit pysyivät myös kirjallisessa elämässä varsin näkymättöminä. Viimeksi kuluneiden 30 vuoden aikana Suomen väestö on kuitenkin moninaistunut niin, että muita kuin Suomen virallisia kieliä äidinkielenään puhuvien määrä oli jo vuonna 2015 ylittänyt ruotsinkielisten määrän. Venäjän- ja vironkielisten jälkeen suurin vieraskielisten ryhmä ovat vuodesta 2016 alkaen olleet arabiankieliset.

Väestön monikielistymisen lisäksi 1990-luvulla alkoi toinenkin suuri muutos: kansalaisten keskinäiselle solidaarisuudelle perustuva hyvinvointivaltio alkoi väistyä uusliberalistisen kilpailuyhteiskunnan tieltä. Kulttuurialatkaan, kirjallisuus muiden mukana, eivät enää niinkään tuota palveluja keskenään tasavertaisille kansalaisille vaan tuotteita maksaville asiakkaille. 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alkupuoliskolla suomenkielistä kirjallisuutta edistämään perustetut kustantamot ovat kokeneet valtionrajoista tai kielipolitiikoista piittaamattomia omistajanvaihdoksia, ja kirjailijoista hyvin harvat ovat apurahataiteilijoina kansallisvaltiolla töissä; ammattikunnasta parhaiten ajan hengen sisäistäneet tuottavat moneen julkaisuformaattiin taipuvaa sisältöä monialayrityksille, jotka julkaisevat myös kirjallisuutta.

Työskentelyrahoituksen takaama taiteilijan vapaus on äärimmäisen harvoille suotua luksusta. Toimeentulon hankkimisessa ylimalkaan riittää työmaata, jos välillä haluaisi keskittyä ammattimaiseen kirjoittamiseen. Oma lukunsa on pienilevikkinen kirjallisuus kuten suomenkielinen runous, joka tuskin elättää sen enempää kirjailijoita kuin kustantajiakaan ja jossa palkkio kunnianhimoisesta, aikaa vievästä työstä on tunne hyvin tehdystä työstä. Monille on merkityksellistä, että tuo työ on tehty nimenomaan suomenkielisen runouden eteen.

Kun keskustelu muunkielisten kirjailijoiden asemasta viimeksi keväällä 2016 nousi valtakunnalliseen julkisuuteen, keskustelu päättyi Kirjailijaliiton silloisen puheenjohtajan Jyrki Vainosen kehäpäätelmään: Kirjailijaliitto hyväksyy jäsenikseen vain suomeksi julkaisevia kirjailijoita, koska se on suomenkielisten kirjailijoiden liitto.

Kysymys muunkielisten kirjailijoiden asemasta on ehkä tarpeettomastikin kulminoitunut ammattiliittojen jäsenyyksiin, kun ensimmäisiä portinvartijoita kirjailijan ammattiin ovat kustantajat, joilla harvoin on resursseja arvioida muunkielisten käsikirjoitusten laatua. Kieli on jossain määrin rajoite myös muilla kielillä julkaisseille kirjailijoille, jotka hakevat suomalaisia apurahoja: apurahan myöntäjän ei aina ole yksinkertaista löytää paitsi kielitaitoista, myös pätevää arvioijaa hakijan teoksille. Tämäkin on kuitenkin ongelma vain niille, jotka ovat ylipäätään tietoisia suomalaisesta apurahajärjestelmästä ja riittävän kielitaitoisia täyttääkseen hakemuksen sillä kielellä, jota apurahan myöntäjä vaatii. Tässä yhteydessä on yleensä samantekevää, vaikka hakija kirjoittaisi viittä kieltä sujuvasti, jos mikään niistä ei ole suomi, ruotsi tai englanti.

Yksittäisiä kirjailijoita yhdistää usein muun muassa rakkaus kieleen työvälineenä ja materiaalina sekä tavoite luoda teksti, joka löytää yhteyden lukijaansa. Monissa paikallisissa kirjailijayhdistyksissä on jo vuosia käyty kirjailijoiden kesken kollegiaalisia keskusteluja kielirajojen yli, ja tuskin keskustelut ovat valtakunnallisillakaan foorumeilla mahdottomia. Ensin pitäisi vain tunnistaa se tosiasia, että kyse on jo kymmenistä kirjoittamisen ja kirjallisuuden ammattilaisista, joilla olisi resursseja laajentaa käsitystä suomalaisesta kirjallisuudesta.

Kun yksittäiset kirjailijat kohtaavat toisensa ilman vuosisataisen kielipolitiikan taakkoja, mahdollisuudet dialogiin ovat moninkertaisesti paremmat kuin instituutioiden edustajien huudellessa edustamansa tahon kantoja valtakunnallisessa sanomalehdessä.

 

Suositeltavaa luettavaa:

Grönstrand, Kauranen, Löytty, Melkas, Nissilä & Pollari (toim.) 2016. Kansallisen katveesta. Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta. Helsinki: SKS.

 

Katri Talaskivi

 

Share

Runotulia ja shokkihoitoa Sieravuoressa

14.9.2018 :: Artikkelit

Onneksi olkoon, olette selvinneet ihmiskokeesta. Sunnuntain alkuiltapäivässä odotellaan bussia, juodaan viimeiset viinit ja jaetaan solidaarisesti esiintyjien mökiltä ylijäänyt ruoka. Lava on tyhjillään, festivaalialueella ovat enää esiintyjät, Helsingistä bussilla tulleita ja lähtöä tekeviä kimppakyytiläisiä. Edellispäivän monikymmenpäisen yleisön jälkeen katsomo näyttää autiolta. Takana on ensimmäinen lavarunofestivaali Sieravuoressa. Tapahtuman puuhamies Harri Hertell vaikuttaa väsyneeltä mutta onnelliselta. Hän aloittaa joka toisen lauseen sanomalla, että palautetta pitää kerätä ja parannuksia tehdä ensi vuodelle mutta tänään niistä ei vielä keskustella.

Jos runofestivaali Eurassa on ihmiskoe, kuten Hertell useaan otteeseen sitä kutsuu ensikertaisuuden ja ennakoimattomuuden johdosta, on aika arvioida, onnistuiko koe. Puitteet olivat varsin poikkeukselliset: lomakeskus on kaukana kaikesta, yöpyminen hoitui joko lomamökissä tai teltassa. Uskaliaimmat saapuivat jo perjantaina, mutta suurin osa runoilijoista esiintyi lauantaina. Sieravuoren lavarunofestivaali järjestettiin 3.–4.8.

Lauantai alkoi haastavissa merkeissä, sillä koko kesän helteiden jälkeen juuri Sieravuoren runofestivaalien kesken sää muuttui lähes syksyisen sateiseksi ja koleaksi. Katsomo oli yhtä lailla autio kuin sunnuntaina festareiden päätyttyä, sillä yleisö oli pakkautunut sateen suojaan pihapiirin rakennusten kuisteille. Runouteen vähemmän vihkiytynyt väki istui sisällä ravintolassa.

Ensimmäisten artistien osa ei ole kadehdittava millään festivaaleilla. Juho Nieminen ja Anja Erämaja suoriutuivat kuitenkin olosuhteisiinkin nähden erinomaisesti. Niemisen esitykseen pienen lisänsä toi se, että Erämaja esiintyi mukana lavalla kuullussa dialogirunossa. Nieminen on tullut monille tutuksi ”Kevätpörriäis”-sarjastaan, jossa hän yhdistelee teemoittaisia kokonaisuuksia eri vuosina ilmestyneistä koululaisten Kevätpörriäinen-lehdistä. Esityksen päättänyt runo ”Yksinäisyys” kirvoitti kaatosateen kanssa painiskelevalta yleisöltä ilahtuneet naurut. Kuten sarjan runoille on tyypillistä, naurussa on kolkko sävy. Runon puhuja käskee puhuteltavaa sinää vain etsimään itselleen kaverin. Siitä huolimatta, että runo on koottu eri kirjoittajien hyvin erilaisessa tarkoituksessa kirjoittamista teksteistä, mukaan tuli satiirinen ulottuvuus tämän ajan syrjäytymiskeskustelua vasten.

Erämajan runoissa toistui samankaltaisia elementtejä kuin Niemisellä: molemmat osoittavat teksteillään, miten lavarunous voi hyödyntää huumoria, viihdyttää ja olla silti koskettavaa. Vaikka kummatkin luottivat esityksissään kohtalaisen perinteikkääseen esiintymiseen, musiikillisuus ja äänielementit toivat elävyyttä sateenharmaaseen iltapäivään. Parhaiten tunnelmaan sopi Erämajan melankolinen dialogiruno, jossa kaksi puhujaa keskustelee kuolleesta äidistä ja tämän tuhkista marjapensaiden juurella. Kun runon kaksi ääntä ovat tarkoituksellisen häilyviä ja päällekkäisiä, oli sadesäässä myös kuulijan keskittymiskyky runoon sopivan häilyväinen. Jopa kuoleman toistuminen monen runon tematiikassa festarilavalla tuntui luontevalta, kun kesän lämmön katoavaisuudesta saatiin väkevä muistutus.

Seuraavien esiintyjien siirtäminen sisätiloihin oli kuitenkin hyvä päätös. J. K. Ihalaisen sähäkkä klubibiitti ja möreät runot pääsivät parhaiten oikeuksiinsa matalassa ja hämärässä tilassa. Samanlaisella otteella jatkoi Susinukke Kosola (siviilinimeltä Daniil Kozlov), jonka säkeet solahtivat tarkan täsmällisesti Niagara 2000:n biittien päälle. Lisäksi biittien vaihtelevuus palveli hyvin runojen tunnelmaa. Esitys olisi kenties kantanut ilmankin, että biiteistä olisi vaihdettu runojen esittämiseen ilman.

Raikuvimmat aplodit sai paikallinen vahvistus Heli Laaksonen. Hän jakoi oman esiintymisensä alussa paikallisen Lappi-runokilpailun palkinnon, ja Laaksonen ja Hertell esittivät kilpailun parhaat runot Sieravuoren yleisölle. Illan kulkuun sopien Satu Kivelän voittajaruno oli hyväntuulisempi ja murteella kirjoitettu. Sen sijaan Sari Harsu sijoittui perkeleitä, Aleppoa ja pimeää energiaa arkikokemuksiin yhdistelleellä runollaan toiselle sijalle. Laaksonen pyyteli runon rajua kieltä anteeksikin.

Runoudessa ei kaiketi ole tarpeenkaan asettaa vastakkain Helsinkiä ja muuta maata tai kaupunkeja ja maaseutua. Runous pyrkii pikemminkin rakentamaan siltoja erojen yli kuin korostamaan niitä. Hertell sai muutamassakin jutussa Sieravuoren festivaalin alla oikoa sitä, ettei tapahtumaa järjestä Helsinki Poetry Connection vaan hän itse, vaikka suuri osa runoilijoista onkin kollektiivista tuttuja. Esiintyjäkaartilta kaivattiin kuitenkin pioneeriluonnetta ja valmiutta heittäytyä Hertellin ihmiskokeeseen: ”Valitsin esiintyjiksi sellaisiksi ihmisiä, joihin minulla on sataprosenttinen luotto. Kun itsekään en voinut tietää mitä tapahtuu, halusin, että on ikään kuin perhe ympärillä.”

Esiintyjäkaartikaan ei ollut mikään HPC:n esiinmarssitus: J. K. Ihalainen saapui Siurosta, Susinukke Kosola ja Juha Kulmala DIODI-bändeineen Turusta, toinen päivän musiikista vastannut artisti Joose Keskitalo Savonlinnasta. Keskitalo sopi erinomaisen hyvin muiden runoilijoiden joukkoon groteskeine pikku tarinoineen, joita kitara ja huuliharppu säestivät vähäeleisesti. Hän esitti muista viimeaikaisista esiintymisistään poiketen yksinomaan vanhempaa tuotantoa. Keikan päätti kuolemasta lämminhenkisesti kertova ”Kerubi kosketti huuliani”. Kun Keskitalo lauloi ”on hyvä olla tuttuja hautausmaalla”, musiikki liittyi hyvin loppukesän ja elonkorjuun tunnelmissa soljuneiden runoesitysten joukkoon.

Tapahtuman markkinoinnissa runoilijoita tituleerattiin Suomen parhaiksi lavarunoilijoiksi. Se on paljon sanottu, mutta ei välttämättä liikaa. Jos helsinkiläisten klubien runsaassa tarjonnassa näkee kokeneiltakin lavarunoilijoilta vaihtelevan tasoisia suorituksia, Sieravuoressa kaikki antoivat parastaan. Lavalla oltiin keskittyneesti, mikä johtui todennäköisesti vieraasta paikasta ja oudosta yleisöstä. Latauksen aisti yleisöön.

Helsingistä bussikuljetuksen ja lipun ostaneiden osalta ohjelmisto herätti kuitenkin perustellun kysymyksen: onko Sieravuoressa riittävästi nähtävää helsinkiläiset runoklubit ja festivaalit kiertäneelle runouden ystävälle? Ulkopaikkakuntalaiset esiintyjätkin ovat kuitenkin monilla runoklubeilla ja tapahtumissa kiertäneitä. Mikä on lavarunofestivaalin kohdeyleisö? Kovimmatkaan nimet eivät nimittäin tällä alalla sano paljoa ihmiselle, joka ei lavarunoutta tunne.

Kahdeksan vuotta sitten Suomen Kuvalehden (23.7.2010) haastattelussa Hertell visioi runofestivaalia, joka olisi ”maan mahtavin runotapahtuma”. Vaikka tuhansiin katsojiin ei Sieravuoressa ylletty, Hertell sanoo olevansa tyytyväinen lopputulokseen. Lähiseudun ihmisiä ja nuorempaa väkeä kaupungeista hän osasi odottaa. Tarkoitus ei ollut järjestää vain elämysmatkaa ”helsinkiläisille runoharrastajille” vaan tavoittaa uudenlaista yleisöä. Kuitenkin ikäjakauma ja pitkän matkan takaa tulleet kävijät yllättivät Hertellin: ”Kun kaupungeissa vastaavanlaiset tilaisuudet keräävät nuorta yleisöä, Sieravuoressa oli yllättäen paljon iäkkäämpiä ihmisiä paikalla. Se tullaan jatkossa huomioimaan myös artistivalinnoissa. Heli Laaksonen varmasti puhuttelee iäkkäämpää ja paikallista yleisöä ja on sellainen turvallinen esiintyjä – mutta muissa esiintyjissä saattoi olla vähän shokkihoitoakin.” Kuten joku paluumatkan bussissa lohkaisi: ”Ensin lavalle tuli vegaani, sitten seuraava puhumaan naisasioista.”

Oikeastaan lavarunouden seuraaminen Sieravuoressa sai tajuamaan, kuinka poliittista lavarunous Suomessa on – vieläpä laadukasta sellaista. Ihalainen vei kesälomailijat Ukrainaan ja Putinin tekojen synkkyyteen. Susinukke Kosolan hyvällä tavalla keuhkoavassa runossa syljettiin ulos kaikki ennakkoluuloiset nettipuheet äärivasemmistolaisesta väkivallasta Alexander Stubbiin. Juho Kuusen runo susista kuultuna pari viikkoa aiemmin Tampereella ei vaikuttanut yhtään niin poliittiselta kuin sen ollessa Sieravuoressa osana kokonaista eläinoikeuksiin keskittyvää runoperformanssia. Muutamankin katsojan päät kääntyivät ja närkästyneet kasvot hakivat toisia samoin reagoivia, kun Kuusi marssitti lavalle fiktiivisen räppitrion Sinikettujen räppiyhdistys. Toisaalta taas kaiken eläinhassuttelun ja pehmolelu-dj:n jälkeen setin päättävä narratiivinen runo kissanpentujen hukuttamisesta sai kylmät väreet selkäpiihin riipivyydellään.

Rohkein oli kuitenkin Jonna Nummela, joka lavalla esiintyy nimellä Nihkee Akka, sillä hänen hyvin henkilökohtaisissa runoissaan etäännytys tapahtui lähinnä hienoisen ironian ja säästeliäästi käytetyn komiikan avulla. Siinä missä Kuusi tasoitti sanomalle tietä huumorilla, Nihkee Akka puhutteli yleisöä suoraan ja kritisoi heteronormatiivisia oletuksia perhepiirissä ja patriarkaattia. Esityksen kohokohta oli runo ”Vähän nähty”, johon tiivistyi paljon lavarunouden uusista äänistä: ”Mä vannoin etten koskaan kirjottaisi runoa runoudesta […] Koska mä en ole runoilija. Mä oon aivojen reunoilta rispaantunut hörhö, taittelin mielipiteistä pahvilaatikon ja nousin sille seisomaan. Ja vaikkei kukaan koskaan kysynyt, mä aloin puhumaan.”

Uusille lavarunoilijoille runous ei ole vain sanataidetta. Se ei välttämättä alkuunkaan liity kirjoitettuun sanaan vaan äänen ja tilan ottamiseen ja saamiseen, puhumiseen. On sanottavaa, ei vain sanoja. Runous on kommunikaatiota, jossa yleisöön halutaan vaikuttaa. Kun yleisö kunnioittaa, runoilija tulee nähdyksi ja kuulluksi: ”Mua on aina katsottu / katsottu kieroon, ohi ja paidan läpi. / Tänään mut on viimein nähty. / Ja se. Ei. Ole. Vähän.” Tämän jälkeen Nihkee Akka otti esiin konfettitötterön ja heitti yleisön jalkoihin kimaltelevaa paperisilppua ja kommentoi ilahtuneesti: ”En saanut tehdä tätä Ruississa.”

Oheisohjelman virkaa toimittivat runotulet ja sauna. Jos lavarunoutta onkin pidetty kriitikoiden keskuudessa liian viihteellisenä, nuotion ääressä korostettiin pikemminkin esiintymisen ja kuuntelemisen voimaannuttavia vaikutuksia. Lavalla voi puhua vaikeistakin asioista, mutta myös kuulijan on helpompi ottaa niitä vastaan, kun taas lukiessa kokemus voisi olla ahdistava ja kirja lentää sivuun. Henkilökohtaisista asioista puhuttiin myös Sieravuoren festivaalilavalla.

Nuotion hiivuttua oli vuorossa sauna, mutta sen olivat vallanneet aivan muut kuin runouden takia paikalle tulleet. Joukolle varhaiskeski-ikäisiä miehiä ”runosauna” oli toistuva pilkanteon kohde, käyttäytyminen häiritsevää ja tungettelevaa. Tunnelma uhkasi nopeasti nopeasti.

Turvallisuus on yksi keskeisimmistä asioista, joita ensi vuoden festivaalilla parannetaan: ”Kun pikkasen kuplassa elää, sitä yllättyy. Ongelma ei ollut ehkä massiivisen iso. Yksikin puristelu tai läpänheitto on kuitenkin liikaa”, Hertell sanoo.

Kysymys on olennainen festivaalien kannalta: siinä missä Heli Laaksonen muistutti omassa välipuheessaan, että kenenkään kieli ei saa olla jollekulle toiselle vain vitsi, samaa voisi sanoa runoudesta yleensä. On niin esiintyjille, yleisölle kuin järjestäjillekin kiusallista, jos itsestä antamisen jälkeen vastassa on täysin ala-arvoista käytöstä. Ensi vuonna järjestyksenvalvojien määrää aiotaan lisätä eri puolilla aluetta ja heitä ohjeistetaan puuttumaan häiritsevään käytökseen.

Loppuillasta kulttuurierot näkyivät muuallakin: kun lomakeskukseen tullessa verkkainen palvelu ja tummat puupinnat toivat mieleen Twin Peaksin, illalla kellaridiskossa puolen tusinan paidattoman miehen seassa kaukana tunnelmasta oli niin The Roadhouse kuin Helsingin spoken word -spotti Siltanenkin.

Illan päätteeksi Sieravuoreen kokoontunut väki kulki sentään hieman paremmin samassa tahdissa. Runoilija Kasper Salonen oli festivaaleilla vain katsojan roolissa, mutta illalla hänen tulkintansa ”Saarenmaan valssista” eestiksi sai lavan täyteen tanssivia pareja. Toisaalta aamuyöllä karaoken loisteliaaksi lopuksi karaokeisäntä hoilasi Maamme-laulun – samalla lavalla oli kuultu aiemmin Juha Kulmalan kapinalliset säkeet: ”Oi Finlandia, katso sun yösi koittaa, päivän tuska karkoitettu on jo pois.”

Niin Hertell kuin Sieravuoren toimitusjohtaja Jari Laakso haluavat jatkaa festivaalia ensi vuonna. Hertellin mukaan kriittinenkin palaute on esitetty positiiviseen sävyyn. Pahimpien ylilyöntien estämisen ohella Sieravuoren kävijöitä muistutetaan yleisesti ottaen siitä, että runofestivaali on alueella ensisijainen. ”Ensi kerralla varmistetaan, että kaikki alueelle tulijat varmasti tietävät, että täällä on runofestarit käynnissä. Kun tapahtumasta tiedotetaan tätä vuotta aikaisemmin, saadaan runokansaa alue täyteen.”

Hertell on tapahtumaan tyytyväinen, vaikka työmäärää hän kuvaa naurahduksen säestämänä ”lähes kohtuuttomaksi”. ”Tunnen ylpeyttä, että pystyin itse tällaisen järjestämään, mutta ennen muuta siitä, että kutsuun vastattiin.”

Hertell toimi tapahtuman tuottajana, juontajana ja vielä roudarina. Välillä hän hyppäsi kalsareissa lavalle tyhjentämään kattoa vedestä. Ensi vuonnakin mennään taloudellisten realiteettien ehdoilla, mutta järjestelyjä tehdään todennäköisesti useamman ihmisen voimin. Kun festivaalia aletaan valmistella aikaisemmin, kokoluokkaakin pyritään jo ensi vuodelle kasvattamaan.

Palautteessa on ehdoteltu kaikenlaista workshopeista paneelikeskusteluihin ja runojoogaan. Tämänkertaisilla festareilla aktiviteetti painottui lähinnä penkissä istumiseen ja esitysten seuraamiseen. Ohjelma olisi kaivannut jokusen tauon. Ensikertalaiseksi festivaali suoriutui kuitenkin hyvin.

Ohjelmaa silmäilemällä ei saa käsitystä siitä, mitä kaikkea muutakin Sieravuoren lavarunofestivaali oli: siinä keskeinen osuus oli yhteisillä bussimatkoilla. Runotulet jatkuivat paluumatkan minibussissa, jossa siteerattiin toisten runoja, jatkettiin vakavassa ja leikkisässä hengessä puhetta runouden tilasta ja karkailtiin pohtimaan ensi vuoden festareita. Myös Hertell korostaa yhteisen matkan merkitystä tapahtuman luonteelle – kaikki ovat vieraaseen paikkaan tullessa samassa tilanteessa: ”Sijainti on oleellinen. Suhteessa isoihin runokaupunkeihin Sieravuori on no man’s landia ja neutraalia maaperää, vaikka siellä jokunen paikallinen onkin.”

Ihmiskokeeseen kuulunee se, että aivan varmaksi ei tiedetä, kuka runotulien valon perässä paikalle löytää. Kohtaamisia kuitenkin tapahtui. Vaikka Helsingin bussiin lauantaiaamupäivällä tuli vain kymmenkunta ihmistä, paikanpäälle oli tultu omin neuvoin perinteisistä esiintyvän runouden kaupungeista ja kauempaakin. Kun jotkut matkustavat Raahesta asti nimenomaan lavarunofestivaaleille ja saunan lauteilla kertovat olevansa aivan haltioissaan näkemästään, voi kokeen sanoa onnistuneen.

Lavarunous on ottanut kuluvan kesän aikana arvostettavia harppauksia pois mukavuusalueeltaan. Suurten kaupunkien ulkopuolella HPC järjesti kesällä On the Road -kiertueen, jolla vierailtiin niin lavatansseissa kuin ginitislaamolla. Kunhan Sieravuoresta saadaan vähän runouteen keskittyvämpi miljöö, se on varmasti tapahtuma, johon on helppo tulla hakemaan ensi kosketusta lavarunouteen kauempaakin. Samalla runoilijoiden päästessä uusiin ympäristöihin ne saattavat suodattua teksteihin ja esityksiin. Jos tänä vuonna Sieravuoressa runoiltiin Kallion kuppiloista, ensi vuonna saatetaan kuulla vaikkapa Pyhäjärven öisten aaltojen innoittamia tekstejä.

 

Ville Hämäläinen

 

 

Share

Pisan cantojen suomennoksen jälkisanoista

7.9.2018 :: Artikkelit, nro 94

Kari Aronpuro on suomentanut Ezra Poundin Cantojen osion The Pisan Cantos, cantot 74–84. Käännöksen liitteenä on Cantojen käännöksille tyypillinen, yli satasivuinen noottiosasto ”Huomautuksia” sekä pitkähkö ”Suomentajan epilogi”, jossa kääntäjä kirjoittaa runoilijasta ja hänen poetiikastaan. Epilogin lopussa on pikkutarkka selonteko ”Pound ja Suomi”. Pisan cantot ilmestynee piakkoin ntamon kustantamana. Julkaisemme epilogista otteen, joka käsittelee Cantojen monikielisyyttä ja Poundin poetiikalle keskeistä, niin sanottua ideogrammaattista menetelmää.

 

Instigations (INS, 1920) on kokoelma Poundin eri lehdissä vuosina 1918–1919 julkaisemia esseitä. Kirjan tekee hänen poetiikkansa kannalta mielenkiintoiseksi Ernest Fenollosan essee Chinese Written Character as a Medium for Poetry (Little Review, 1919). Pound huomauttaa, että on toimittajana tehnyt tuskin muuta ”kuin poistanut joitakin toistoja ja muokannut muutamia lauseita”. Tästä ”muokkaamisesta” sai alkunsa Poundin läpi Cantojen (IV–CXX) kulkeva esteettinen ja filosofinen tutkimusmatka.  Tämä teksti loi pohjan hänen ideogrammia ja merkkiä koskeville pohdinnoilleen ja siitä syntyi hänen poetiikkansa kannalta olennainen ideogrammaattinen menetelmä.

Sinologien irvailusta huolimatta (”pieni sekoilujen summa”) esseestä on otettu useita painoksia – 9. painos vuonna 1983. Myös semiootikot ovat esittäneet siitä kriittisiä arvioita. Kiinnostus merkin rakennetta ja merkitystä kohtaan oli viriämässä viime vuosisadan alussa. Ferdinand de Saussuren Cours de linquistique générale, Yleisen kielitieteen kurssi (suom. 2014) ilmestyi postuumina 1916. Englantilainen Lady Welby julkaisi teoksensa What Is Meaning? (1903) ja Significs and Language (1911). Yhdysvaltalainen filosofi Charles S. Peirce oli kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Peirce kuoli 1914, mutta hänen valtavan, osin semioottisen tuotantonsa julkaiseminen alkoi 1923 ja jatkuu edelleen. Peircen ja Welbyn kirjeenvaihto Semiotic and Significs ilmestyi 1977.

Poundia kiehtoi Fenollosan esseessään esittämä väite, että ”kiinalainen merkintätapa on jotakin paljon enemmän kuin arbitraariset äännesymbolit”, koska ”se perustuu luonnon toimintojen yksityiskohtaisiin pikakirjoituskuviin” ja siten vetoaa lukijan ajatuksiin ”huomattavasti elävämmin ja konkreettisemmin” kuin sanat. (FEN, 8–9). Tämä Fenollosan kannanotto on yhdenmukainen Poundin ”credon” kanssa: ”Minä uskon, että oikea ja täydellinen symboli on luonnollinen objekti” (LIT, 9). Tätä väitettä semiootikkojen on vaikea hyväksyä, sillä se näyttää olettavan suoran, ei-arbitraarisen yhteyden käsitemerkkien ja objektien välille ja purkavan kielen ja havainnon välisen eron. Fenollosa näyttää myös ehdottavan, että kiinan merkit (characters) voisivat toimia ei vain ei-lingvistisinä merkitsijöinä vaan merkityksenä itsenään ja itsestään, ja hän antaa niiden hypätä sujuvasti yli ikonin ja indeksin välisen kuilun ja kuljettaa selvää ja jo päätettyä merkitystä.

Fenollosa yhdistää jonkinlaisen syntyperäisen tarkoituksen kielen kuvitteellisiin kantamuotoihin ja uskoo, että nämä perustavat elementit mielivät kirjoitusmerkkien muistuttavan silminnähden luonnollisia objekteja. Kyseenalainen genealogia – hän ei kuitenkaan oleta kausaalisuhdetta ideogrammin ja merkityksen välille. Vaikka hän tuntuu uskovan ideogrammien olevan aakkosia paljon läpinäkyvämpiä merkityksen kantajia, tekstissä ei ehdoteta, että ideogrammit saavat aikaan merkityksen vaistonvaraisella tavalla, ”pohjalta ponnistaen”. Fenollosa uskoo, että jokainen objekti ja toiminto luonnossa on suhteessa johonkin toiseen objektiin ja toimintoon: ”luonnossa ei ole mitään täydellisyyttä”. Metafora sukeutuu reaktiona ”luonnossa oleviin suhteiden viivoihin” eikä ”arbitraaristen subjektiivisten prosessien” tuloksena. (FEN, 23.) Mutta väite, että luonnon tapahtuma edellyttää tiettyjä kirjallisia käytäntöjä, vaikuttaa hämärältä, se kiistää metaforan diskursiivisen alkuperän. Filosofi Derrida puolestaan väittää: ”Kirjoituksen kehittyminen on […] luonnollinen kehityskulku. […] Miksi tämä vaarallinen kehityskulku on luonnollinen? Epäilemättä koska se on välttämätön. Mutta myös koska välttämättömyys toimii kielen ja yhteisön sisäpuolella, tapojen ja voimien mukaan, mikä on aidosti luonnollista.” (DER, 271.) Tämä liittyy Derridan tutkimukseen siitä, millä tavalla diskurssi tuottaa ja muovaa merkin.

Taidehistorioitsija Fenollosa kuvaa kielellisen ilmaisun kehitystä:

Eurooppalaisen puheen rikkaus lisääntyi noudattaen hitaasti luonnon ehdotusten ja kielisukulaisuuksien monimutkaisia reittejä. Metaforat kasautuivat metaforien päälle kvasigeologisiksi kerrostumiksi.

Metafora, luonnon ilmentäjä, on runouden ydinaines. Tunnettu tulkitsee epämääräisen, myytti elävöittää kaikkeuden. Havaitun maailman kauneus ja vapaus sisustaa mallin ja elämä on tiineenä taiteesta. On virhe olettaa, joidenkin filosofien ja esteetikkojen kanssa, että taide ja runous aikoo käydä kauppaa yleisen ja abstraktin kanssa. […] Taide ja runous ovat tekemisissä luonnon konkreettisuuden kanssa, ei erillisten ’elementtien’ jonojen kanssa, sillä sellaisia jonoja ei ole olemassa. (FEN, 23.)

Fenollosa uskoo, että esioleva, ei-kielellinen maailma on jotenkin saavutettavissa. Tekstissä ei kuitenkaan esiinny väitettä, että tämä maailma tarjoaa itse metaforan, eikä väitettä, että metafora voi olla jotakin muuta kuin sen merkityksen järjestelmän tuote, jossa se on tuotettu. Esseessä ei yritetä kieltää metaforan diskursiivista alkuperää, vaan ennemmin kannatetaan samankaltaisten vuorovaikutusten ja jatkuvuuksien olemassaoloa luonnossa.  Metaforan alkuperän eristäminen ei ole helppoa, mutta sen ensimmäinen käyttö puhutussa diskurssissa merkitsi perustavanlaatuista katkosta kriittisen harkinnan historiassa.

Poundin Cantojen silmiinpistävä piirre on monikielisyys, multilingvalismi, joka liittyy elimellisesti ideogrammaattisen menetelmän käytäntöön. Runoja ei siis ole suunnattu eritoten polygloteille, eikä kyseessä ole myöskään teosofin harkittu esoteerisyys saati leveily, oppineisuuden osoittaminen. Runoilija noudattaessaan menetelmäänsä tuottaa oman talenttinsa rajoissa polyfonisen läsnäolon tunnun, rikkaan, moniulotteisen tekstuurin. Heteroglossia antaa väkeä niin runoon kuin proosaankin. Filosofi Mihail Bahtinin mukaan yksikielisyys ei ole milloinkaan kielen normaali tila (HOS, 310). On myös tässä yhteydessä hyvä muistaa: kielellä on kaksi merkitystä, kommunikatiivinen ja esteettinen, niin idässä kuin lännessä ja paikallisen diversiteetin tasosta riippumatta.

Pound käyttää Pisan cantoissa englannin lisäksi noin kolmeatoista muuta kieltä, anglosaksia, espanjaa, italiaa, japania, kiinaa, kreikkaa, latinaa, oksitaania, portugalia, ranskaa, saksaa, vanhaa ranskaa, venäjää. Näiden lisäksi hän käyttää murteita, slangia, idiolekteja, hooonoo englantia ja puhevian imitointia. Kiinan käsitemerkkejä Pisan cantoissa on viitisenkymmentä. Poundin monikielisyyden ja rinnastuksen poetiikan taustalla on perimmältään presentationismi, niin imagistien kuin vortisistienkin vaatimus: runo ei saa repsesentoida, esittää, edustaa mitään eikä ketään, se saa vain presentoida, ilmetä, olla, synnyttää autenttisen toden tai epätoden tunnun, luoda aidon tai väärennöksen, se voi myös kätkeä valheen tai salaisuuden. Herbert N. Schneidau lukee Fenollosaa:

Fenollosa […] väittää epifaanisen ilmaantumisen olevan olemassaolon edellytys; asia ilmenee, on olemassa, ainoastaan soveltumalla johonkin; runouden kuuluu käyttää elävää kieltä ja oikeita metaforia osoittamaan ne ”aineettomat suhteet”, jotka antavat meille eväät ymmärtää, mitä nämä ainutkertaiset teot tai tulemiset pohjimmiltaan ovat. Runouden on luotava sanojen parissa suhteiden joukko, joka esittää ilmestyksenä sellaisen toiminnan, sen on ilmaistava asian kuva niin vireänä ja elävänä ettet voi erottaa asiaa asian kuvasta. Tässä lausumassa […] ei ole kyse trompe-l’œil-tehokeinoista, vaan transsubstantiaation runoudesta (kurs. KA), reaalisen läsnäolosta symbolisessa välittäjässä. (SCH, 73.)

Toisessa yhteydessä Schneidau kuvaa Poundin kasvavaa kiinnostusta vortexiin ”dynaamisena pyörteisenä ideogrammina” (RUT, 16).

Filosofi Charles S. Peirce siirtyi vanhemmiten presentationistien leiriin. Hän päätteli: aidon kolmannuuden (thirdness) idea edellyttää itsenäisen ja vakaan toiseuden (secondness) – ei toiseutta, joka on vain kolmannuuden seuraus (corollary). Presentationistinen lähestymistapa tarjoaa mahdollisuuden yhdistää realistisia ja pragmaattisia näkemyksiä ajautumatta ”metafyysiseen” realismiin. Representationismin heikkous on sen päättelykeskeinen lähestymistapa. Se johtaa kovan kokemuksen kieltämiseen kaikenkarvaisen representaation, edustamisen ja esittämisen nimissä. (REP, 92–93.)

Filosofi Gilles Deleuzen näkökulmasta representaatio ei voi auttaa meitä kohtaamaan maailmaa sellaisena kuin se ilmenee ajan ja tulemisen virrassa. Se muodostaa erityisen rajallisen ajattelun ja toiminnan muodon. Se noudattaa toiminnassaan lukkoon lyötyjä normeja. Sellaisena se ei kykene tunnistamaan eroa ”itsessään”. Deleuze vertaa runoilijaa ja poliitikkoa. Runoilija puhuu luovan voiman nimissä ja pyrkii hyväksymään eron jatkuvan kumouksen tilana. Runoilijalla on halu olla destruktiivinen ”uuden” tavoittelussaan. Uusi, tässä mielessä, jää ikuisesti uudeksi, koska sillä on alati uudeksi tulemisen voima. Se aktivoi ajattelun voimat, jotka eivät ole tunnistamisen voimia vaan terra incognitan tunnistamattomia voimia. Poliitikko, toisaalla, pyrkii kieltämään sen, minkä tarkoitus ei ole lujittaa ja ylläpitää tiettyä historiallista järjestystä. Deleuze suosittaa kumoamaan platonismin, joka erottaa alkuperäisen – asian, joka eniten muistuttaa itseään, jota luonnehtii mallikelpoinen itsen identiteetti – ja kopion, joka on aina vajavainen suhteessa alkuperäiseen. Deleuzelle taide ei ole keino representoida kokemuksia ja muistoja, jotka saattaisimme ”tunnistaa”: se ei näytä meille, mikä maailma on, vaan ennemmin kuvittelee mahdollisen maailman. (DD, 227–228). Deleuzen ja Guattarin ajattelun ytimessä oleva tuleminen (devenir) on ei-representoivaa, se on halun prosessi (KEY, 102).

Poundin Lukemisen aakkosten (The ABC of Reading, 1934, suom. 1967) ensimmäisessä osassa on väliotsikko ”ideogrammaattinen eli tieteellinen menetelmä”. Mikä tämä menetelmä on, sen tekijä kuittaa kuuluisan aapisensa tässä kappaleessa kirjoittamalla yleistyksestä suhteessa tietoon. Lukijan pitää muistaa neljä sivua aikaisemmin esitetty vertaus kiinalaisesta ideogrammin rakentajasta ja biologista tieteellisine preparaatteineen (LUK, 19). Muuten käsitykseksi jää, että menetelmässä on kysymys vierekkäin ripustamisesta eli rinnastamisesta ja että sillä on jotain tekemistä tehokkaan kielellisen ilmaisun kanssa.

Poundin kielikäsitys oli tuolloinkin (1934) hyvin konservatiivinen. Hän pelkää kieltä riivaavaa kaaosta. Häntä kuten monia muitakin modernisteja ruokkii outo tasalaatuisen maailman kaipuu ja ”kirjoituksen standardin” kultti (LAN, 79).  Kirjoittaessaan tyylistä hän painottaa: ”lainmukaisen ja tieteellisen sanan on, lähtökohtaisesti, oltava määritelty suurimmalla mahdollisella tarkkuudella, eikä se muuta milloinkaan merkitystään” (SP, 291). Lainaus on Roomassa 1942 kirjoitetusta laajasta esseestä Carta da visita. Kahdeksan vuotta aikaisemmin hän opetti aapisessaan: ”Abstrakti tai yleistävä väittämä on pätevä [good], jos se viime kädessä osoittautuu tosiasiain mukaiseksi. Mutta maallikko ei pysty oikopäätä sanomaan, onko se pätevä vai ei [good or bad]. […] Maallikko saattaa esittää yleistyksen, joka ’pitää paikkansa’, mutta hänen suustaan tai kynästään lähteneenä se ei ole kovinkaan pätevä. Hän ei tiedä mitä sanoo.” (LUK, 23.)

Mutta palataan Lukemisen aakkosten väliotsikossa mainittuun ideogrammaattiseen menetelmään. Ajatus menetelmästä kehkeytyi Poundilla Fenollosan esseen The Chinese Written Character (1919) toimittamisesta ja luennasta. Kesäkuussa 1915 Felix E. Schellingille lähettämässään kirjeessä hän toteaa: ”Tietenkään kaikki ideograafit eivät ole huvittavia. Fenollosa on jättänyt meille hyvin valaisevan esseen kirjoitusmerkeistä (itse asiassa estetiikan perustan), mutta artikkelitoimittajien järkkymätön typeryys viivyttää sen tulemista tunnetuksi.” (LET, 106.) Tämän käsityksensä hän vahvistaa vuotta myöhemmin kirjoittaessaan Iris Barrylle ”Fenollosan suuresta [big] esseestä verbeistä, enimmäkseen verbeistä” (LET, 131). Ja New Age -lehdessä hän vertaa Fenollosan papereita bysanttilaisen oppineen Manuel Chrysolorasin (1355–1415) käsikirjoituksiin (RUT, 17). Kuningas Edvard VII:n kuolema 1910 merkitsi viktoriaanisen ajan päättymistä. Uusi vuosisata ja Yrjö V:n kruunajaiset toivat aikaan optimismia ja renessanssin odotusta. Fenollosan havaintoja tyylistä pidetään sattuvina, mutta monia kieltä koskevia arveluttavina. Ne tekivät kuitenkin vaikutuksen Poundiin, kuten merkinnät ideogrammien rakenteesta, esimerkiksi miten määritellään punainen:

kun kiinalainen tahtoi tehdä kuvan jostain mutkikkaammasta asiasta tai yleiskäsitteestä, miten hän siitä selviytyi?

Hänen täytyy määritellä punainen. Miten se käy päinsä kuvassa, jota ei ole maalattu punaisella värillä?

Hän yhdistää (tai hänen esi-isänsä yhdisti)

                           ruusun                 kirsikan

                           ruosteen             flamingon

typistetyt kuvat.

Biologi toimii tähän tapaan (tosin paljon mutkikkaammin), kun hän kokoaa muutamia satoja tai tuhansia preparaatteja (slides) ja poimii niistä sen minkä hän sitten sanoo yleistävässä määritelmässään – jonkin joka sopii hänen tutkimaansa tapaukseen ja joka pätee kaikkiin tutkittuihin tapauksiin. (LUK, 19.)

Tällaiset Fenollosan ”suuren” esseen luennat synnyttivät Cantojen poetiikalle keskeisen ideogrammaattisen menetelmän. Runoelmassa menetelmä esiintyy rakenteellisena perusperiaatteena Cantosta 4 lähtien.  Niissä alkaa esiintyä rinnastettuja kuvia ja viittauksia ilman annettua kertovaa tai syntaktista yhteyttä sen ”yksittäisyyksien falangia” varten. ”Nimet, asiat, kielet, äänet, kuvat, katkelmat kirjallisuudesta ja dokumentit on asennettu huolellisesti paikalleen, mutta usein jää lukijan tehtäväksi keksiä, millä perustein ne on asennettu, miksi asiat ovat vierekkäisiä tai lähellä toisiaan” (KEA, 5). Menetelmä vastustaa länsimaisten oppineiden logiikkaa, joka Fenellosan käsityksen mukaan ”halveksii ’asiaa’ pelkkänä ’oliona’ tai pelinappulana”. ”Tämä kieliopintutkijoiden näkemys juontuu vääräksi osoitetusta, tai jopa hyödyttömästä, keskiaikaisesta logiikasta, jonka mukaan ajattelun oli määrä käsitellä abstraktioita, käsitteitä, jotka oli seulottu erilleen asioista.” (FEN, 12.)

Poundin poetiikka oli hänen perehtyessään Fenollosan papereihin vahvasti imagismiin sitoutunutta. Vaikka imagistiryhmän merkittävä jäsen F. S. Flint oli todennut (1908), että ”pitkien runojen päivät ovat luetut – ainakin tänä levottomana aikana”, asia askarrutti Poundia, sillä hän halusi kirjoittaa eeppistä runoutta, johon voisi sisällyttää myös historiaa. Tätä aiettaan hän nimitti ”pitkäksi imagistiseksi tai vortisistiseksi runoksi”. Se miten Fenollosa kuvasi ideogrammin rakennetta, auttoi Poundia kehittämään uudenlaisen dynamiikan runouteensa, mikä mahdollisti myös pitkien runojen kirjoittamisen hylkäämättä imagistista teoriaa. (RUT, 16.) Mutta vasta vuoden 1929 paikkeilla termistä ideogrammaattinen menetelmä tuli taajaan esiintyvä ilmaus Poundin punnituissa teksteissä (MAT, 152).  Kirjassaan ABC of Economics (1933) Pound mainitsee tämän menetelmän yhteydessä, jossa kirjoittaa, miten taiteilijan toiminnan motivaatio eroaa kauppiaan rahaan kytkeytyvästä motivaatiosta: ”taiteilijalla on halu tehdä jotain, hän nauttii jonkin rakentamisesta ja pelaa voittaakseen vastukset. Näin on, minä en etene aristoteelisen logiikan mukaan vaan ideogrammaattisen menetelmän mukaan kasaamalla yhteen ensin ajattelulle tarpeelliset rakenneosat.” (SP, 209.) Pound oli ottanut työkalupakkiinsa sanan ideogrammi määritelläkseen uudestaan intuitiivisen mieltymyksensä kuvata yksityiskohtia. Ideogrammi kehitti pian oman erikoisen konnotaationsa (BUS, 11).

Menetelmä on poeettisen pohdinnan tuottama tapa kirjoittaa, ei oppirakennelman osa. Se ei ole jähmeä vaan sykkivä kuten Fenollosa asian ilmaisi: ”Pätevä tieteellinen ajattelu muodostuu […] voimien todellisista ja sotkuisista viivoista niiden sykkiessä asioiden läpi. Ajattelu ei käsittele verettömiä käsitteitä vaan tarkastelee mikroskoopin linssin alla liikkuvia asioita.” (FEN, 12.) Pound itse kuvaa menetelmää esseessään ZWECK or the AIM: ”Ideogrammaattinen menetelmä muodostuu yhden ja sitten toisen näkökulman esittämisestä, kunnes lukijan mielen kuollut ja turtunut pinta jossain kohtaa häviää ja jonka päälle osa tästä kirjautuu” (GK, 51).

Canton 83 neljän ensimmäisen rivin (83:1–4) ideogrammissa Pound tarjoaa aluksi aatehistoriaan liittyviä näkökulmia alustaessaan liki 300-rivistä cantoa:

 

ὕδωρ
HUDOR et Pax
Gemisto johti kaiken Neptunuksesta
xxxxxsiitä Riminin pintareliefit

 

Pound kirjoittaa ensin ”veden” kreikaksi Plotinoksen tapaan ja sitten latinalaisin aakkosin hänen seuraajiensa tapaan ja jatkaa latinaksi ”et Pax”, ’ja Rauha’ – ilmaisun historiallista tarkkuutta. Näiden neljän rivin uusplatonismiin liittyvää taustaa avaa Carroll F. Terrell Companioninsa huomautuksessa canton 8 säkeestä 121: ”And with him Gemisthus Plethon”. Lyhentäen: Gemistos Plethon oli bysanttilainen neoplatonistinen filosofi, joka edusti idän kirkkoa Ferraran ja Firenzen kirkolliskokouksessa. Kahdeksankymmentäkolmevuotiaana hän perehtyi kreikkalaiseen mytologiaan ja oli kristitty vain nimellisesti. Vakuutettuaan Cosimo de’ Medicin, pater patriaen, hän perusti Firenzeen uusplatonisen akatemian, josta tuli humanismin keskus ja joka elvytti antiikin Kreikan tutkimuksen lännessä. (TER, 8:31.) Nämä neljä ensimmäistä riviä voi lukea ideogrammina, joka viittaa alkavan canton uusplatonistisiin ja humanistisiin teemoihin. Jatkossa Gemiston paikan cantossa ottaa Scotus Eriugena. Canton säe 10 ”Hilaritas the virtue hilaritas” viittaa anekdoottiin Scotuksesta ja kuninkaasta illastamassa. Kuningas Kaarle Kaljupää keksi sanaleikin: ”Quid distat inter Scottum et Sottum?” Ja filosofi vastasi: ”Tabula tantum.” (”Mikä erottaa skotin ja juopon?” ”Vain pöytä.”) Cantojen ideogrammien lukutapa ei sanottavasti poikkea lööppien lukutavasta, mutta edellisten arvopohjan voi olettaa olevan eettisemmän, jälkimmäisten vaistoihin vetoavamman.

Muodon generatiivinen paikka on forma (it. ’muoto’, ’muotti’, ’valu’, ’valos’, ’kuvio’, ’hahmo’). Esseessä The New Learning Pound kirjoittaa:

”Tein sen suullisesta ilmaa”, kirjoitti Bill Yeats loistopäivinään. Forma, kuolematon concetto [it. ’käsite’], elävä muoto, joka on kuin magneetin kuolleista teräshiukkasista tekemä ruusukuvio, ei aineellisesti koskettaen vaan magneetista erillään. Lasilevylle leikattuina pöly ja hiukkaset havahtuvat ja rientävät järjestykseen. Näin ollen forma, käsite nousee kuolleista. (GK, 152.)

Vertaa canto 76: ”e la scalza, ja hän joka sanoi: Minulla on vielä muotti” (76:25). Teosofi Poundin cantojen taustalla voi kuulla humisevan Bysantin kirkon pääsiäisliturgian: ”Χριστὸς ἀνέστη ἐκ νεκρῶν, θανάτῳ θάνατον πατήσας, καὶ τοῖς ἐν τοῖς μνήμασι, ζωὴν χαρισάμενος!” (”Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti; ja haudoissa oleville elämän antoi!”)

Ezra Poundin ja hänen ”heimonsa” modernin runon äänen etsinnän ensimmäinen etappi oli pentametrin heivaus: ”To break the pentameter, that was the first heave” (81:54). Kokoelmansa Canzoni (1911) runossa ”Au Salon” Pound tunsi ensimmäisen kerran onnistuneensa yhdistämään keskustelun rytmit ironisiin äänenpainoihin:

 

I suppose, when poetry comes down to facts,
When our souls are returned to the gods
xxxxxxxxxxxxand the spheres they belong in (P&T, 170)

 

Tekemällä ideogrammista runonsa perusyksikön, hylkäämällä ”skolastisen” logiikan abstraktin ajattelun ja runouden omaksumisen pelkästään lineaarisesti etenevien äänteiden kuvien lukemisena hän avasi oven runotekstiin muillekin kuville. Cantossa 34 (1933) on kolmio, jonka sisällä teksti ”CITY OF ARRARAT FOUNDED BY MORDECAI NOAH” ja canton lopussa on ensimmäisen kerran Cantoissa kiinan ideogrammi: xin, ’uskoa’, ’luottaa’. ’Totuus’, ’rehellisyys’, ’luottamus’ (M, 2748). Poundin luenta: ”Sanansa pitäminen. Suoraselkäinen mies.” (CON, 22.) Ja niin tuli täti Eeva-Liisankin Fahrenheitiin (1968) kirjain Ω ja viskipullon etiketin valkoinen hevonen, tuplana (ELM, 330).

 

Hopeanheleä, kvasi tinnula,
Ligur’ aoide: Si no’us vei, Domna don plus mi cal,
Negus vezer mon bel pensar no val.”

[…]

Ja hän sanoi: No, onko jotain missä voin olla avuksi?
Ja minä sanoin: En tiedä, sir, tai
”Hetkinen, tohtori, mitä mahtaa tarkoittaa noigandres?
Ja hän sanoi: Noigandres! NOIgandres!
”Katsokaas, kuusi vuotta elämästäni
joka ilta paneutuessani yöpuulle sanoin itselleni:
Noigandres, äh, noigandres,
mitä HITTOA se mahtaa tarkoittaa!

(20:1–3, 28–35)

 

Ezra Pound (25 v.) vieraili kesällä 1911 professori Emil Levyn luona Freiburgissa. Sana noigandres esiintyy trubaduuri Arnaut Danielin säkeessä ”E jois lo grans, e l’olors de noigandres”. Toistaiseksi kukaan ei ole päässyt varmasti perille sen merkityksestä. Pound ei ole kommentoinut toisten käännöksiä, mutta hän käänsi itse rivin seuraten Levyn luentaa: ”It seeds in joy, bears love, and pain ameises” (TER, 20:14; ERA, 114–117).  Brasilialaisten Decio Pignatarin sekä veljesten Augusto ja Harold de Camposin 1950-luvulla perustama Noigandres-ryhmä julkaisi vuonna 1958 ”Konkreettisen runouden pilottisuunnitelman”. Ajatus tekstin materiaalisuudesta on arkipäiväistynyt, se tuottaa ajasta ja paikasta kumpuavia merkkileikkejä. Kevään 2018 ”änärin” finaaleissa olivat vastakkain Washington Capitals, ALL CAPS, ja vegas golden knights, no caps.

 

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxLe Paradis n’est pas artificiel
xbut spezzato apparently
it exists only in fragments unexpected excellent sausage,
xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx    the smell of mint, for example,

 

 

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxLe Paradis n’est pas artificiel
xmutta spezzatoa ilmeisesti
siinä on vain yksin kappalein odottamatonta oivallista makkaraa
xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx  mintun tuoksu, esimerkiksi,

(74:459–462)

 

Marjorie Perloff kuulee säkeessä 461 arvovaltaisen runoilijan haikean äänen (PER, 129). Minä pidän spezzatoa, italialaista palapataa, Poundin cantojen metaforana. Cantot eivät ole katkelmallisia vaan koosteisia.

Ja tämän ideogrammin toden tuntu sai suomentajan lähtemään kävelylle Lontoon Kensingtoniin, Church Walkin ja Holland Parkin kulmille:

 

and a navvy rolls up to me in Church St. (Kensington End) with:
xxxxxxxxxxxxxYurra Jurrmun!
To which I replied: I am not.
“Well yurr szum kind ov a furriner.”
xxxxxxxne povans desraciner

 

ja joku juntti ui liiviini Church Streetillä (Kensingtonin päässä):
xxxxxxxxxxxxxSä oot saku!
Johon vastasin: En ole.
”No jonkun sortin ulkomaanpelle kummiski”
xxxxxxxne povans desraciner

(80:364–368)

 

Cantojen, modernin eeppisen runon, poetiikan luominen vei Poundilta vuosia. Joulukuussa 1916 hän kirjoitti ystävälleen John Quinnille: ”Työstän pitkää runoa. Kaksi viimeistä sanaa (long poem) sattuvat pahasti peräkkäisinä korvaani.” (PEA, 299.) Yksi hänen tavoitteistaan oli haastaa proosan valta-asema kirjallisuuden lajina. Siinä hän ei onnistunut, kuten voidaan havaita esimerkiksi kansainvälisten lentokenttien pokkaripisteissä. Mutta hän tuli luoneeksi, tietämättä tulevasta sähköisestä alustasta, hypertekstin mallin. Ilman vastuksia se ei tietenkään tapahtunut, sitä hän muistelee omapohjaisella tavallaan traineena Metaton vankileirissä:

 

mikä castrum romanum, mikä
xxxxxxxx”vetäytyminen talvileiriin”
on edessämme?
kuin nuori hevonen hirnuu tuubia
xxxxxxxxpuolustaessaan tiettyjä arvoja
(Janequin per esempio ja Orazio Vechii tai Bronzino)
Kreikkalainen vintiömäisyys Hagoromoa vastaan
xxxxxKumasaka versus rahvaanomaisuus
xxxxxxxxtuskin Troaksesta lähdettyään
helvetin hullut hyökkäsivät kikonien Ismaraan
xxxxx4 lintua 3:lla langalla, yksi lintu yhdellä
syväpainon jälki riippuu
xxxxxosittain siitä mitä vasten se painetaan.

(79:55–67)

 

 

 

Lyhenteet

BUS  Ronald Bush, The Genesis of Ezra Pound’s Cantos. Princeton University Press 1976.

CON  Ezra Pound, Confucius. The Unwobbling Pivot, The Great Digest, The Analects. New Directions 1969.

DD  Adrian Parr, The Deleuze Dictionary. Edinburgh University Press 2005.

DER  Jacques Derrida, Of Grammatology. Trans. Gayatri Chakravorty Spivak. Johns Hopkins University Press 1976.

ELM  Eeva-Liisa Manner, Kirkas, hämärä, kirkas. Kootut runot. Toim. Tuula Hökkä. WSOY 1999.

ERA  Hugh Kenner, The Pound Era. University of California Press 1973.

FEN  Ernest Fenollosa, The Chinese Written Character as a Medium for Poetry. 9. Pr. US, 1983

GK  Ezra Pound, Guide to Kulchur. New Directions 1970.

HOS  Yrjö Hosiaisluoma, Kirjallisuuden sanakirja. WSOY 2003.

INS  Ezra Pound, Instigations. Together with an Essay on the Chinese Written Character, by Ernest Fenollosa. Boni and Liveright 1920.

KEA  George Kearns, Guide to Ezra Pound’s Selected Cantos. Rutgers University Press 1980.

KEY  Charles J. Stivale (ed.), Gilles Deleuze. Key Concepts. Routledge 2005.

LAN  Feng Lan, Ezra Pound and Confucianism. University of Toronto Press 2005.

LET  The Letters of Ezra Pound 1907–1941. Ed. D. D. Paige. Harcourt, Brace and Company 1974.

LIT  Literary Essays of Ezra Pound. Ed. T. S. Eliot. New Directions 1960.

LUK  Ezra Pound, Lukemisen aakkoset. Suom. Hannu Launonen & Lassi Saastamoinen. Otava 1967.

M  Mathews’ Chinese–English Dictionary. Harvard University Press 1979.

MAT  Christopher Matthews, Ezra Pound and the Ideogrammic Method. Durham University 1983.

PEA  Daniel D. Pearlman, The Barb of Time. On the Unity of Ezra Pound’s Cantos. Oxford University Press 1969.

PER  Marjorie Perloff, Unoriginal Genius. Poetry by Other Means in the New Century. University of Chicago Press 2012.

P&T  Ezra Pound, Poems & Translations. Ed. Richard Sieburth. Library of America 2003.

REP  Tarja Knuuttila & Aki Petteri Lehtinen (toim.), Representaatio. Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi. Gaudeamus 2010.

RUT  K. K. Ruthven, A Guide to Ezra Pound’s Personae (1926). University of California Press 1969.

SCH  Herbert N. Schneidau, Ezra Pound. The Image and the Real. Louisiana State University Press 1969.

SP  Ezra Pound, Selected Prose 1909–1965. Ed. William Cookson. Faber and Faber 1973.

TER  Carroll F. Terrell, A Companion to the Cantos of Ezra Pound. University of California Press 1980.

 

Kari Aronpuro

 

Share

Basqueesh, Finnican, Hungulash

5.9.2018 :: Artikkelit, nro 94, Pääkirjoitukset

Kari Aronpuron kokoelmassa Gathandu (2005), jossa matkustetaan paljon ja käytetään useita kieliä, kerrotaan eräs monimielinen anekdootti:

 

Taiteessa ei ole ulkomaalaisia, huomautti
Constantin Brancusi André Bretonille
Closerie des Lilas’n kahvilassa Montparnassella
tämän esiteltyä Tristan Tzaran Zürichistä tulleeksi.

 

Varsinaisten repliikkien ohella Aronpuron tarjoama kontekstointi on oleellinen. Pikku runossa kohtaavat yhtäältä avantgarden ylirajaiset liittoumat, toisaalta tarkoin noteerattu paikka ja tilanne (hupaisaa sekin, että avantgardistit haastavat suomea). Sen sijaan valtion kaltaisille abstraktioille näiden välissä ei juuri ole käyttöä.

Käsittelemme tässä numerossa ylirajaista, monikielistä ja kieltenvälistä kirjallisuutta. Muita asiasanoja voisivat olla hybridiys ja nomadismi (à la Deleuze & Guattari). Varsinainen otsikkomme ”Maanpako” saattaa kuulostaa pahaenteiseltä, mutta se on tärkeä käsite myös kirjallisuuden kannalta. Syistä, jotka ovat jääneet jossain määrin hämärän peittoon, vuonna 8 jaa. Ovidius tuomittiin lähtemään Roomasta maanpakoon Tomis-nimiseen kaupunkiin (nykyisin Constanța) Mustanmeren rannalle. Hänen siellä kirjoittamansa runokokoelma Tristia alkaa omintakeisella puhuttelulla: se on osoitettu kirjalle itselleen ja ohjeistaa ja kannustaa sitä sen matkalla lukijoille. Tristia tuntuu edelleen ajankohtaiselta, koska se muistuttaa ja samalla performatiivisesti todistaa, miten kirjat kuitenkin liikkuvat maailmassa verrattain pitelemättä.

Maanpako oli olennainen topos myös modernisteille, ennen muuta James Joycelle. Kun Stephen Dedalus Taiteilijan omakuvassa nuoruuden vuosilta (1916) valitsee aseensa, joilla päästä Irlannin tuolle puolen, ne ovat ”hiljaisuus, maanpako, oveluus” (”silence, exile, cunning”). (Jotain oli kulkeutunut jopa suomalaiseen modernismiin, sillä Haavikon Synnyinmaa-kokoelmaan vuodelta 1955 sisältyy osasto ”Maanpako”.) Toisaalta on etuoikeutettua olla asemassa, jossa maanpaon voi valita. Edward Said huomauttaa esseessään ”Reflections on Exile” (1984), että maanpako on ajatuksena erikoisen vangitseva, kun ottaa huomioon, miten kammottavaa se on kokea. Niitäkin, joita se ei omakohtaisesti kosketa, maanpako kielessä ja kirjallisuudessa voi silti sysiä ajattelemaan kansallisen kontekstin ulkopuolella. Leevi Lehto kirjoittaa Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi” -esseekokoelmassaan (2017) ”sisäisestä maanpakolaisuudesta” ja ”suomenkielisestä maailmankirjallisuudesta”. Vasiten ristiriitaiset muotoilut muistuttavat, että on mahdollista operoida Suomesta käsin muttei ainoastaan yhdellä suomella: ”koska yhteistä maailmankieltä ei ole”, maailmankirjallisuutta voi olla ”kielien välisenä ja niiden ulkopuolella” – ja suomenkielisenäkin, kunhan ”emme kirjoita (ainakaan yksinomaan) suomalaisille”.

Transnationaalit kontekstit vaikuttavat olennaisesti myös teosten muotoon ja kielimateriaaliin, mistä yhtenä esimerkkinä Ezra Poundin magnum opus The Cantos. Kari Aronpuro on vastikään suomentanut siitä osan Pisan cantot. Julkaisemme hänen kääntäjän jälkisanoistaan otteen, joka taustoittaa Poundin monikielistä poetiikkaa. Niin sanottu angloamerikkalainen modernismikin on viime aikoina havaittu paljon sekoittuneemmaksi ja ylirajaisemmaksi kuin yleensä luullaan. Totta kyllä modernismi on suuressa määrin imperiumin myötäjuoksija ja sille velkaa leviämisensä ja klassikkostatuksensa. Jahan Ramazani kuitenkin argumentoi teoksessaan A Transnational Poetics (2009), että vaikutteet liikkuivat moneen suuntaan ja vastavuoroisesti. Esimerkiksi itäiset vaikutteet eivät niinkään sulaudu osaksi Poundin ja T. S. Eliotin tekstejä vaan säilyttävät jotain alkuperäisestä yhteydestään ja voivat tuottaa häiriöitä uudessa kontekstissa. Toisaalta taas sellaiset runoilijat kuten intialainen A. K. Ramanujan ja barbadoslainen Kamau Brathwaite omaksuivat modernismin fragmentaarisen, epäjatkuvan ja moniaineksisen runokielen, koska se oli osuva keino ilmaista nimenomaan postkoloniaalia kokemusta.

Teoksessaan Unoriginal Genius. Poetry by Other Means in the New Century (2010) Marjorie Perloff pitää yhtenä keskeisenä 2000-luvun runousmuotona niin sanottua eksofonista kirjallisuutta (exophonic writing) eli sellaista, joka on kirjoitettu jollain muulla kuin tekijän ensikielellä. Se voi tarkoittaa muutakin kuin romaanikirjailijoitten opportunistisia yrityksiä lyödä läpi kansainvälisillä markkinoilla kirjoittamalla keskitien englantia. Kiinnostavampi esimerkki on Cia Rinteen tuotanto, jossa kehitellään sellaisia runokeinoja ja ilmauksia, jotka vasta eksofonia mahdollistaa. Rinteen uusinta teosta l’usage du mot käsitellään kritiikkiosastossa.

Jonkin yhden kielen sisällä voi olla enemmän variaatiota ja suurempia eroja kuin kahden eri kielen välillä. Ja edelleen: mikä tahansa kieli voi ylittää valtioiden rajoja, ja jokaisen valtion alueella on aina enemmän kuin yksi kieli. Pierre Joris on esseissään kehitellyt ”nomadista runousoppia”: Sen mukainen runous kulkisi nimenomaan kielten poikki. Siinä ei käännettäisi vaan kirjoitettaisiin millä tahansa kielellä tai niillä kaikilla.

Monikielinen ja kieltenvälinen kirjallisuus tekee selväksi, että juuri muoto on poliittista. Koko Hubaran viimevuotinen esseekokoelma Ruskeat Tytöt esittää tästä osuvimman ohjelman ja myös vastaa siihen itse: ”Suomen kieleen mahtuu sanoja ja kirjoitusasuja muista kielistä, meillä on lääniä. Otetaan se käyttöön.”

Ylirajaisuus voi luonnehtia sekä tekijöitä ja heidän henkilöhistoriaansa että runouden keinoja, kielellistä tekstuuria ja yhteyksiä muihin teksteihin. Tämän numeron teksteissä molemmat puolet ovat läsnä. Pääjuttumme, kuuden kirjoittajan yhteishaastattelu, jossa käsitellään ylirajaista runoutta (ehkä paradoksisesti Suomen kontekstissa), on poikkeuksellisesti englanninkielinen. Anglohegemonia voi olla ongelma, mutta tässä tapauksessa käytännön sanelema valinta on myös osuva, koska englanti ei ole kenenkään osallistujan ensikieli.

Vergiliuksen ensimmäinen paimenlaulu lienee yksi kirjallisuuden klassisimpia kuvauksia maanpaosta, tai oikeastaan hyvästeistä maanpakoon lähtiessä. Julkaisemme siitä Niko Suomisen uuden, perinnetietoisen eli perinteitä yhdistelevän suomennoksen, jonka mitta on lainattu renessanssin Englannista. Kari Sallamaa on suomentanut Paul Celanin Tarusa-runon ja taustoittaa esseessään sen moniaalle ulottuvaa paikallisuutta. Tulilanka-palstalla tarkastellaan tällä kertaa laajempaa ajankohtaiskeskustelua, kun feministinen kirjallisuus on noussut uudella tavalla keskeiseksi puheenaiheeksi Latinalaisessa Amerikassa.

Zoila Forss on kirjoittanut runonsa – tässä suomen omistusliite onnekkaasti sallii huojunnan yksikön ja monikon välillä – kahdella kielellä, suomeksi ja espanjaksi. Vappu Kannaksen ja Shannon Maguiren kollaboraatio perustuu suomen ja englannin yhdistelyyn ja niiden väliseen vaihtoon ja kääntämiseen puolin ja toisin. Näissä tapauksissa ei tarvitse päättää, mikä on ”käännös”, mikä ”alkuperäinen”. Lehden kuvituksessa on käytetty materiaalina Karri Kokon visuaalista runoutta, aseemista kirjoitusta, jota ei voi pelkistää mihinkään yhteen kieleen.

Jos kovasti pinnistäen olisi kuulevinaan Joycen Finnegans Wakessä viittauksia suomeen (kuten sanassa ”Finnican”), voisi toivoa, että suomalainen kirjallisuus kykenisi lunastamaan ne ja saisi aikaan jotain kieliltään ja kieltensä määrässä toden teolla virtaisaa, sekasortoista ja mielellään käsittämätöntä. Kuten kahdenvälisissä tilanteissakin, se että jokin on aluksi käsittämätöntä molemmin puolin, voi päätyä tuottamaan aidointa vertaisuutta.

Seuraava numero ilmestyy vuoden lopulla. Sen teema on Veistos, ja siinä käsitellään esimerkiksi paperia, painettuja kirjoja ja muita kolmiulotteisia asioita. ”Gadji beri bimba”, kuten Hugo Ball sanoo, eli Tuli & Savu toivottaa hyvää syksyä ja antoisia lukuhetkiä!

 

Juha-Pekka Kilpiö

 

 

Share

nro 93

1.6.2018 :: Artikkelit, nro 93, Sisällysluettelot

» Lue lisää

Share

Jokaiselle toukokuunsa mukaan

1.6.2018 :: Artikkelit, nro 93, Pääkirjoitukset

Vuonna 1940 ilmestyneessä klassikkoesseessään ”Historian käsitteestä” (Messiaanisen sirpaleita, 1989) Walter Benjamin kirjoittaa: ”Menneisyyden historiallinen esittäminen ei merkitse sen tunnistamista, ’kuinka oikeastaan on ollut’. Se merkitsee muistamisen hallitsemista sellaisena, jona se välähtää esiin vaaran hetkellä.” Benjaminin mukaan historiasta on esitettävä pysäytyskuva, se täytyy räjäyttää irti vakaasta ja yhdenmukaisesta jatkumosta. Vain siten voi käydä selville, mikä merkitys sillä on nykyisyydelle. Historioitsija ”ottaa vaarin siitä konstellaatiosta, jossa hänen oma aikansa liittyy tiettyyn aikaisempaan aikakauteen. Hän esittää näin käsitteen nykyajasta ’nyt-hetkenä’, johon on sinkoutunut messiaanisen sirpaleita.”

Tässä Tuli & Savun numerossa tarkastelemme vuotta 1968, erityisesti Pariisin toukokuun työläis- ja opiskelijamielenosoituksia. Niitä voi ajatella tavattomana tapahtumana, ainutkertaisena hetkenä, jonka jälkeen asiat ovat perustavalla tavalla toisin kuin ennen. 68:sta on toki kirjoitettu paljon – enemmän kuin vaikka vuodesta 1953 – muttei juurikaan kirjallisuuden ja runouden näkökulmasta. Yksi toukokuun iskulauseista kuitenkin kuului: ”Runous on kaduilla.” 68:n tapahtumat ovat myös hyvin olennaisessa mielessä kieltä ja kirjallisuutta, eikä tämä lainkaan vähennä niiden vaikutusta maailmaan.

Pariisin tapahtumiin vaikuttivat olennaisesti Kansainväliset situationistit (Internationale situationniste, IS), jotka toimivat vuosina 1957–1972 ja joita voi hyvällä syyllä pitää vuosisadan viimeisenä avantgarderyhmänä, ellei jopa ainoana. Toisin kuin suuri osa historiallisesta avantgardesta, situationistien ajattelu on säilyttänyt jotain häiritsevästä potentiaalistaan. Tuntuu, että edelleen on jotain vaikeasti sulatettavaa liikkeen päätöksessä ensin hylätä taide ja sitten lakata olemasta. Mutta jos situationistien tärkein tavoite oli ”päästä pois 1900-luvulta”, onko silloin mitään mieltä palata vuoteen 68 – nyt kun katukivien alla ei ole hiekkarantaa vaan helvetillinen serverifarmi? McKenzie Wark, joka teoksissaan The Beach Beneath the Street (2011) ja The Spectacle of Disintegration (2013) sysii situationistien ajatuksia eteenpäin, huomauttaa, että liikkeen perintö on kyllä alttiina halvalle mytologisoinnille ja jälkijättöisille latistuksille (eikö perintö sitä paitsi edistä pääoman kasautumista?). Kyse onkin siitä, miten jäljittää sellainen menneisyys, joka vastaa nykyisyyden vaatimuksiin, sellainen jonka voi ottaa käyttöön ja panna peliin.

Epäilemättä Pariisin kevään tapahtumia on jälkikäteen romantisoitu suhteettomasti, mutta yhtä hyvin niistä voi ottaa omaksi sen, että aito muutos on mahdollinen. Se vain tarkoittaa, ettei auta ryhtyä toistamaan toukokuuta vaan tilaisuuksiin on tartuttava kerta kerralta uudelleen ja aina tilanteen mukaan. Kreikkalaisilta tunnetaan kaksi aikaan viittaavaa käsitettä, kronos ja kairos. Kronos (josta kronologia) viittaa lineaariseen, tasaiseen ja mittauskelpoiseen ajankulkuun. Kairos sen sijaan käy normaalia ajanvirtaa vastaan. Se tarkoittaa tiettyä otollista hetkeä, jolloin mahdollisuuksien ikkuna avautuu ja muutos on käsillä – hetkeä jolloin on toimittava. Paras strategia on taktiikka.

Kirjallisuushistoriassa on viime aikoina noussut esiin annualisaatio eli metodi, jossa analyysi tarkennetaan yhden vuoden tapahtumiin ja teoksiin. Vuosi on totta kai rajauksena epäilyttävän siisti, eivätkä sen ääriviivat todellisuudessa pidä. Kuten Olli-Pekka Tennilä kirjoittaa Ololossa (2008): ”vuosi, sekin vuosi”. Esimerkiksi situationistien perustajajäsenen Guy Debordin teos Spektaakkelin yhteiskunta, joka vaikutti olennaisesti Pariisin tapahtumiin, oli ilmestynyt jo edellisenä vuonna. Vuosi voi kaikesta huolimatta olla kiinnostava mittayksikkö juuri siksi, että se tuo yhteen joukon ilmiöitä, joiden keskinäiset suhteet eivät ole ilmiselviä. Pariisin lisäksi mellakoidaan Bangkokissa, Chicagossa ja Mexico Cityssä. Annea Lockwood säveltää teoksen palavalle pianolle (pystypianolle, sillä se palaa kauniimmin kuin flyygeli), ja USA:ssa otetaan käyttöön yleinen hätänumero 911. Marcel Duchamp kuolee, Karl Ove Knausgård syntyy… Toivomme silti, että tämän numeron teksteistä ei hahmotu mitään kokonaiskuvaa vuodesta 68[1].

Anna Helle taustoittaa artikkelissaan Pariisin mielenosoituksia, joita voi pitää Friedrich Nietzschen termein ”epäajanmukaisena tapahtumana”. Niissä vaikutti jokin ennustamaton elementti, jota ei voi palauttaa ilmeisiin syy-seuraussuhteisiin. Tytti Rantanen jatkaa Pariisin tapahtumista mutta tarkentaa erityisesti siihen, miten ne vaikuttivat aikakauden kirjallisuuteen ja miten niihin reagoivat sellaiset tekijät kuten Maurice Blanchot ja Marguerite Duras. Julkaisemme myös situationistien omia tekstejä, varhaisen esseen ”All the King’s Men” (1963), joka tarjoaa parhaan esityksen heidän kieli- ja runouskäsityksestään, ja dokumentin suoraan tapahtumien ytimestä, 19.5.68 päivätyn ”Raportin Sorbonnen valtauksesta”.

Esittelemme 68 ilmestynyttä runoutta Sonja Åkessonilta ja Barbara Guestiltä. Harto Hännisen runon lähdeluettelosta löytyvät kaikki Suomessa tulloin julkaistut runokokoelmat. Olemme lisäksi koonneet ”Vuoden 1968 lukemistoon” muita samana vuonna ilmestyneitä teoksia; lukija keksinee niitä vielä lisää ja voi koostaa oman listansa. Henrika Ringbomin runokokoelma Händelser puolestaan luo vuoteen kiinnostavan kaksoisvalotuksen, sillä se on kirjoitettu 2009 mutta käyttää materiaalinaan Nya Pressen -aikakauslehteä, jota Ringbom luki lapsena 60–70-luvulla. Otteet on suomentanut Marko Niemi. Uutta runoutta nähdään V. S. Luoma-aholta, ja Tulilanka-palsta saa jatkoa, kun Ville Hämäläinen raportoi Satakieliklubilta.

Tämä numeron myötä Tuli & Savun toimitus on uudistunut. Allekirjoittanut päätoimittaa, ja toimitukseen kuuluvat Karissa Kettu ja Reetta Pekkanen. Kiitokset Vesa Rantamalle ja Anna Tomille sekä Tuomas Taskiselle ja onnea uusilla foorumeilla. Toimitukselle saa mielellään lähettää palautetta ja tarjota runoja ja juttuideoita. Seuraava numero, Maanpako, käsittelee ylirajaista, monikielistä ja kieltenvälistä runoutta. Järjestämme pian myös lukijakyselyn – tarkkailkaa lehden Facebook- ja verkkosivuja. Hyvää kesää, ja luokaa situaatioita!

 

1 Jotta yhden vuoden merkitys ei kävisi aivan suhteettomaksi, on paikallaan suositella myös paria muuta 60-luvun annaalia, nimittäin Juri Joensuun Poesiavihkoa Vuoden 1965 mania? ja Nuoren Voiman 1966-teemanumeroa (4/2007).

 

Juha-Pekka Kilpiö

 

Share

Jokaisen takana on eläin – muistiinpanoja eläimyydestä

29.3.2018 :: Artikkelit, nro 92

 

”Aatehistoria osoittaa, että ihmisyyden korostaminen on johtanut eläinten ja luonnon hallintaan. Ihminen on siirtänyt oman pahuutensa luontoon. Siksi ihmisyyden käsite on määriteltävä uudestaan.”[1]

 

Kallionkielekkeeltä aukeaa jyrkkä tyhjyys.

Lohkare putoaa. Se tuntuu raikkaalta vaikka yhtä aikaa huimaa. Jostain ilmestyy apujakkaroita. Mistä kohina? Tuuliko liikuttaa sisäisten rakennustelineiden muoveja?

Kielekkeen sivuilla leijuu ovia. Ne ovat tavanmukaisia mutta arvokkaita ovia.

Eläimet lujittavat otettaan, matelevat luustossa. Pitkä laahukseni jää kiinni pusikkoon.

 

Eläin näyttää perimän. Eläin osoittaa historiaan ja kudelmaan, joka ihmisen muistilta pakenee; mitä tarkoittavat kerrostunut eläin ihmisessä, ihmisen eläimyys, ihmisestä riippumaton eläin?

 

Sinä olet humiseva harva metsä ja minä häiriintynyt jänis ravaamassa puittesi välissä.

 

Eläin on peili ja raja, tuntematon mutta sisällä. Eläin on poeettinen symboli, minuuksien sirpale itsen ulkopuolella, olemisen kirjon inhimillistetyt kuvat. Ja toiseus, vieraus, eri. Rajantakainen, muu.

 

Usvatyyny leijuu syksyn keltaisessa siivilässä, minä olen koira ja sinä sen karvat.

 

Eläin on ihmisen näkökulmasta katsottuna jotain yksinkertaisempaa, villimpää, vilpittömämpää; se ikuinen toinen. Joskus uhka, toisaalta kadotettu alkuperä, toisaalta älyllisen hämmästelyn kohde. Eläimellisyydellä tarkoitetaan tilanteesta riippuen joko kehua tai moitetta. Rakastelet kuin eläin, peto. Vaistosi ovat kuin eläimellä, yli-ihminen. Et osaa hillitä itseäsi, käyttäydyt kuin eläin. Mikä sika.

 

Eläin kieppuu ihailtuna, pelättynä, alistettuna, kaverina, riistettynä ja rakastettuna juuri tuossa ruumiini rajojen ulkopuolella. Liian lähellä, liian kaukana, joskus ravintona, joskus perheenjäsenenä. Rajantakainen rajojen ylittäjä. Ihon ulkopuolinen olento ja alkuperä. Tällä planeetalla olemme me, eläimet ja planeetta itse, ei muita.

 

Patikoidessa tapaan jonkun, joka sanoo olevansa nepnepiiri-nep. Onko se laji, olennon nimi, kansallisuus tai jotain muuta, en tiedä. Käsittämättömällä tavalla pystyn ymmärtämään hänen puhettaan, mutta en pysty puhumaan hänelle. En tunnista hänen kieltään, en ymmärrä miksi ymmärrän sitä. Olennosta tulee tajuntaani tietoa tavalla, jota en ole ennen kokenut: sitä siirtyy kai telepaattisesti! Miksi se tuntuukin niin luonnolliselta? Jähmetyn. Mutta hyvänen aika, ehkäpä nepnepiiri-nep ymmärtääkin minua; niitä ajatuksia joita huomaamattani lähetän. Nepnepiiri-nep näyttää yhtä aikaa pystyyn nousseelta lammikolta ja littanalta kalalta. Hänen hyvin pienet ja hauraan oloiset kätensä ja jalkansa pullahtavat ulos torsosta ja vetäytyvät sinne. Kädet ja jalat vaikuttavat siltä kuin ne olisivat kehityksen sikiövaiheessa, vedellä ohennetun maidon lailla läpikuultavat, luuttomat.

 

Eläin ei riitä. Ihminen ei riitä. Ei kai tämä voi olla tässä?! Missään muuallako ei elämää? Entä multiversumeiden rinnakkaistodellisuudet? Madonreiät? Avaruuden äärettömyys ja ufot? Ihminen kurkottaa kaikkiin suuntiin, yrittää ymmärtää kaiken, sanallistaa kaiken, hallita kaikkea ja sijoittaa itsensä keskipisteeseen. Jokainen saa erilaista tietoa maailmasta; neutraalia, objektiivista ja universaalia pistettä ei ole. Ja mitä kaikkea jää ihmisen havaintokyvyn ulkopuolelle? Ihminen ei tiedä, mitä eläin tietää. Ihminen ei tiedä edes, mitä toinen ihminen tietää. Tietääkö ihminen, mitä hän itse tietää? Mitä on tietäminen? Mitä on hallitseminen? Mitä on toiseuttaminen? Mitä on tilan antaminen aikakaudella, jolla huomiosta ja tilasta taistellaan kynsin hampain?

 

Kauppakeskuksen läheisyydessä köyhälistö levittelee myytäväksi valikoimiaan tavaroita. Yhden rievun päällä on kenkälusikoita, rullaluistimien rullia ja irti leikattuja rastoja. Toisen päällä lojuu tv-antennin välikappaleita, toppahousuja ja pingviinipehmoleluja. Onko myyminen ja ostaminen se juttu? Siitäkö tässä on kyse? Että olemme tällä planeetalla jättiläispunapuiden tuhatvuotisen paksuuden, orangin kasvojen sivuläpysköjen, kilpikonnan lonkan rakenteiden, biisonin maisemankaltaisen selän, kirahvin päälaen pampuloiden, kuumien lähteiden, vuoristogorillojen, arosusien, mäyrien, myyrien, perhosten, savimaan, savannin, susien, aukeiden, risukkojen, jään, rantojen, mannerlaattojen, vuoristojen, lampien biosfäärien, kissan värinän, lampaan turkin pöhinän, kuoriaisen kitiinin, syysmetsän tuoksun keskellä myymässä ja ostamassa? Sillä tavallako me kuulumme tälle planeetalle? Sillä tavallako me voimme osallistua elämään tai ylipäänsä mihinkään tällä planeetalla? Ostamiskyvylläkö me mittaamme onnistunutta elämää? Varallisuudesta kertovilla merkeilläkö me täällä suunnistamme? 8 rikkaimman ihmisen vauraus vastaa köyhimmän puolen maailman eli 3,6 miljardin ihmisen varallisuutta. Miljardi on tuhat miljoonaa. Miljoona on tuhat tuhatta. Tämän rakenteen kannattamiseksiko me täällä häärimme? Kukaan ei valinnut sitä perhettä, sukua, maata, kansallisuutta, kolkkaa ja maanosaa, johon syntyi. Ei kukaan.

 

Eläin herättää mielikuvituksen, eläimet ovat mielikuvituksellisia. ”Kirjoitan, koska en ole hevonen.”[2] Eläimet ovat lähes sadunkaltaisia, lumoavia, hätkähdyttäviä. Taiteella on mahdollisuus näyttää eläin muuna kuin arkisena ja näkymättömänä tuotantoeläimenä, kärsimyksineen ohitettuna ja alistettuna toisena, pragmaattisen hallinnan kohteena. Ehkä taide auttaa näkemään jotain sekä itsestämme että eläimestä, muokkaamaan ihmisen ja eläimen käsitteitä.

 

Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa ja Vuokko Sajaniemen Pedoissa susi edustaa sekä uhkaa että pahaa mutta myös ihmisyhteisöjen sovinnaisista ja kulttuurisidonnaisista normeista ja uskomuksista vapauttavaa voimaa; susi tekee ihmisestä kokonaisen. Sirkka Turkan tuotannossa koira ja hevonen esiintyvät raastavan rakastettuina kumppaneina. Eeva-Liisa Mannerin runoudessa ympäristöt eläimineen kietoutuvat monitasoisiksi ulkoisiksi ja sisäisiksi tiloiksi.

 

”Kuvittelemisen taidossa ihminen lienee vertaansa vailla. Hän on jättänyt jälkeensä lukemattomia kertomuksia siitä, mikä erottaa ihmisen eläimestä ja mikä näitä yhdistää. Kertomukset paikantavat rajoja, joiden vahvuutta ja liikkuvuutta joudutaan jatkuvasti tarkistamaan. Rajoja voidaan määritellä luontoa elollistamalla, sieluttamalla, inhimillistämällä, esineellistämällä, riistämällä, suojelemalla ja niin edelleen. Vaikka luonto on olemassa ilman ihmistä, sen avaamat jaetut merkitykset ovat meistä riippuvaisia. Kertomukset luonnosta ja ihmisistä sen osana ovat kulttuurisia konstruktioita, kuten kaikki kertomukset.”

 

Ajattelen tuhoutuneita sivilisaatioita. Ajattelen hautautuneita maailmoja ja kansoja, jotka kuitenkin elävät kerroksina maaperässä ja mentaalihistorioissa. Ajattelen täysin toisenlaisia tapoja valmistaa aterioita, parantaa haavoja, rakentaa asumuksia ja kojeita. Ajattelen täysin toisenlaisia tapoja olla ihmissuhteessa, toisenlaisia tapoja merkitä muistiin aikaa, toisenlaisia tapoja kommunikoida eläinten kanssa, toisenlaisia tapoja kasvattaa itseymmärrystä, toisenlaisia käsityksiä kuolemasta ja syntymästä, toisenlaisia käsityksiä ihmisen tehtävistä. Ajattelen kieltoja. Ajattelen valtaa. Ajattelen suuruudenhulluja psykopaattihallitsijoita. Ajattelen omistussuhteita. Ajattelen voitontavoittelua. Ajattelen tapoja tuottaa energiaa. Ajattelen, mitä menetimme tieteellisen maailmankuvan synnyttyä, mitä saimme. Ajattelen kieltä ja tapoja nimetä asioita. Ajattelen, että jokainen paikka on kolkka.

 

***

 

Kursivoidut lainaukset ovat Maria Matinmikon vielä julkaisemattomasta neljännestä teoksesta Kolkka.

 

[1] Maria Suutala 2009. Hyvät ja pahat eläimet. Suhde eläimiin aatehistorian ja ekofeminismin valossa. Kainulainen & Sepänmaa (toim.), Ihmisten eläinkirja, 100.
[2] Maria Matinmikko 2012. Valkoinen, 79.
[3] Seppo Knuuttila 2009. Miltä tuntuu olla joku muu? Pohdintoja ihmisen ja eläimen rajasta. Kainulainen & Sepänmaa (toim.), Ihmisten eläinkirja, 104–105.

 

Lukemisto

Harari, Yuval Noah 2016. Sapiens – Ihmisen lyhyt historia. Suom. Jaana Iso-Markku. Helsinki: Bazar.

Kainulainen, Pauliina & Yrjö Sepänmaa (toim.) 2009. Ihmisten eläinkirja. Muuttuva eläinkulttuuri. Helsinki: Gaudeamus.

Kallas, Aino 2003/1928. Sudenmorsian. Helsinki: Otava.

Lummaa, Karoliina & Lea Rojola (toim.) 2014. Posthumanismi. Turku: Eetos.

Manner, Eeva-Liisa 2008. Kirkas, hämärä, kirkas. Kootut runot. Helsinki: Tammi.

Matinmikko, Maria 2012. Valkoinen. Helsinki: ntamo.

Sajaniemi, Vuokko 2015. Pedot. Helsinki: Tammi.

Turkka, Sirkka 2005. Runot 1973–2004. Helsinki: Tammi.

 

Share

Kuvitteellinen puutarha, oikeita rupikonnia

27.3.2018 :: Artikkelit, nro 92, Pääkirjoitukset

Koska ihmisen ja muitten eläinten kohtalot ovat vääjäämättä solmiutuneet keskenään, on selvää, että eläimet ovat olleet läsnä kirjallisuudessa jo alun pitäen. Eläimille on vanhastaan sälytetty symbolien ja allegorian painolastia, kun ne on pelkistetty esittämään ”yleisinhimillisiä” luonteenpiirteitä, mutta viimeistään modernismin jälkeen kirjallisuuden suhde eläimiin on monipuolistunut.

Viime vuosikymmenten aikana ekokriittinen ja sittemmin posthumanistinen tutkimus ovat korostaneet, että kirjallisia eläimiä on syytä tarkastella suhteessa todellisiin eläviin eläimiin. Kuten suomalaisen runouden lintukuvauksia tutkinut Karoliina Lummaa tiivistää, ”linnut tarkoittavat 1970-luvun luontoaiheisessa runoudessa yhä useammin – lintuja”. (Katso myös arvio Lummaan uudesta tutkimuksesta kritiikkiosastossa.) Pauliina Haasjoki puolestaan kirjoittaa Planeetassa (2016): ”Kiiltomadot eivät ole vertauskuva / ne ovat metsän aluskasvillisuudessa / kuin nousevassa katsomossa.” » Lue lisää

Share

nro 91

30.1.2018 :: Artikkelit, nro 91, Sisällysluettelot

» Lue lisää

Share

Koneen puumerkki

30.1.2018 :: Artikkelit, Pääkirjoitukset

Kerrotaan, että Henry James kehitti myöhäisvuosinaan omalaatuisen suhteen kirjoituskoneeseen. Hänellä oli tapana sanella tekstinsä sihteerilleen Theodora Bosanquet’lle, joka kirjoitti sen puhtaaksi Remington-merkkisellä koneella. Aikaa myöten James ehdollistui sanelutilanteeseen siinä määrin, että kykeni sepittämään vain silloin, kun viereisestä huoneesta kuului kirjoituskoneen nakutusta.

Kaikki kirjoitus on määritelmällisesti mediaalista ja teknologista, mutta kirjallinen luominen saattaa olla sitä myös, kuten Jamesin kyberneettinen takaisinkytkentäsilmukka osoittaa. Kun lähdetään liikkeelle siitä, että kirjallisuus syntyy koneesta, on helpompaa miettiä, miten tuon koneellisen ulottuvuuden voi ottaa tietoisesti käyttöön ja panna peliin. » Lue lisää

Share