“Runokritiikki”
Tuli&Savu-kirja
nro 62

Jokin aika sitten lueskelin yleisesitystä taiteellisesta tutkimuksesta (joka sivumennen sanoen lienee käsitteenä yhtä mielipiteitä jakava kuin taannoin tahattomasti lanseeramme ”kokeellinen kritiikki” -termi) ja kiinnitin huomiota keskusteluun yhteisötaiteen kritiikin ongelmista. Yhteisötaide noudattaa siinä mielessä avantgarden etiikkaa, että se pyrkii omalla tavallaan taiteen ja elämän yhdistämiseen. Avantgardemeininkiin yhteisötaide liittyy myös sikäli, että se aiheuttaa ongelmia kritiikille: pakottaa arvioimaan uudelleen mitä tarkoitamme hyvällä, ja mitä huonolla.

Juuri kyvyn kyseenalaistaa vallitsevat esteettisen arvioimisen kriteerit pitäisi olla se uuden runouden ominaisuus, joka pakottaa kritiikin jollain lailla reagoimaan itseensä. Kyse ei siis ole niinkään keinoista kuin päämääristä. Kysymys on kirjallisen laadun uudelleen määrittelystä, siitä että aiemmat kriteerit eivät enää päde.

Nykyisin tuntuu kuitenkin vallitsevan suhteellisen jaettu yhteisymmärrys siitä, että samat hyvän ja huonon runouden kriteerit pätevät sekä ns. kokeelliseen että ns. perinteiseen runouteen. Loppupeleissä ei siis ole ”kokeellisia” tai ”perinteisiä” runoja; on vain hyviä ja vähemmän hyviä (tai: hyvin ja vähemmän hyvin kirjoitettuja?) runoja.

Tällä hetkellä uudistuminen ei tunnu kritiikin haasteista tärkeimmältä.Ensisijaisempaa on vaalia perinteisen vastuuntuntoisen kritiikin hyveitä, palauttaa sen kunnia. Että kriitikko jaksaa olla kiinnostunut siitä, minkälaisia asioita runouskentällä tapahtuu; että kriitikko tuntee runoudenperinnettä; että kriitikko osaa lokeroida, toisin sanoen kontekstualisoida.Että kriitikko on ylpeä omasta keskeisestä roolistaan taiteenilmiöiden popularisoijana, jaksaa toimia välittäjänä runouden kentän jalukijoiden välillä.

On onni, että parin viimeisen vuoden aikana runouskentälle ilmestyineistä uusista äänistä monet eivät ole runoilijoita vaan kriitikoita.En viittaa tällä nyt ainoastaan Tuli&Savunkin kautta suomalaisenkirjallisuuskeskustelun keskiöön ponnistaneisiin Aleksis Salusjärveen ja Maaria Pääjärveen, vaan myös esimerkiksi Vesa Rantaman ja Juha-Pekka Kilpiön tapaisiin tarkkoihin ja syventyviin lukijoihin. Uusien kirjallisuusäänien myötä runouskeskustelumme on saanut aiempaa ärhäkkäämpiä äänensävyjä (esimerkiksi Maaria Pääjärven lanseeraamankevytmodernismi-käsitteen ympärillä) – tämä keskustelun kiihtyminen kertoo runouskritikin omanarvontunnon noususta ja samalla siitä, että kriitikko suhtautuu vakavasti kohteeseensa.

Pitkään muhineen Tuli&Savu-kirjan (jonka myöhästymistä ei enää edes kehtaa pyytää anteeksi, mutta anteeksi nyt kuitenkin) suurin alateema on käännösrunouden kritiikki. Tarja Roinila, Alice Martin, Maili Öst ja Kristian Blomberg valottavat teemaa kukin omalla tavallaan – lisäksi julkaisemme Tuli&Savu.netissä Vesa Rantaman kokoavan kirjoituksen aiheesta.

Pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmaan on linjattu, että sanoma- ja aikakauslehtien tilausmaksujen arvonlisäverottomuudesta luovutaan osana valtion säästötavoitteita. Kahdensadan kulttuurilehden yhteenliittymä Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry vaatii, että pienlehtien tilausten on jatkossakin säilyttävä arvonlisäverottomina.

Pienlehtien tilausmaksuista kertyvä arvonlisävero on valtion kassassa vain pikkuruinen pisara meressä. Sen sijaan lehtien kannalta tilausmaksujen arvonlisäveron nosto saattaa johtaa monen jo entisestään minimibudjetilla ja vapaaehtoistyönä tehtävän kulttuurilehden lakkauttamiseen kun osa lehtien tilaajista kaikkoaa ja siten lehtien tulot vähenevät. Myös kirjastojen pienlehtien tilaukset vähenevät jos tilausmaksut nousevat arvonlisäveron verran. Lisäksi arvonlisäveron nosto aiheuttaa välillisiä kustannuksia ja lisää tarpeetonta verobyrokratiaa lehtien toimituksissa, sillä kertyneet verot on maksettava ja ilmoitukset hoidettava määräajoin.

Kultin jäsenlehdet edustavat erilaisia kulttuurisia taustoja ja aate- ja mielipidesuuntia sekä pitävät yllä median moniäänisyyttä. Nämä lehdet eivät pelkästään kerro kulttuurisen kentän vireydestä vaan heijastavat koko suomalaisen kansalaisyhteiskunnan moninaisuutta. Ne tarjoavat sellaisia yhteiskunnallisen keskustelun areenoita ja ennen kaikkea monipuolisia ja moniäänisiä sisältöjä, joille ei valtamediasta löydy sijaa. Juuri moniäänisyyttä tarvitaan maassa, jossa joukkoviestinten sisällöt samankaltaistuvat ja niiden omistus keskittyy entisestään.

Kultti ry juhlii tänä vuonna 20-vuotistaivaltaan. Kultti vaatii, että Suomen hallitus tukee yhdistyksen juhlavuotta jättämällä suunnitellun korotuksen tekemättä kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien osalta.

Perusteluita kulttuurilehtien arvonlisäverottomuuden puolesta:

Kultin jäsenistä noin 75 prosenttia on yleishyödyllisen yhteisön tai säätiön kustantamia, useimmiten yhteisön jäsenlehtiä tai voittoa tavoittelemattomia yleishyödyllisiä lehtiä. Yleishyödyllisen yhteisön julkaisemasta jäsenlehdestä ja muista yhteisön toimintaa välittömästi palvelevista julkaisuista saaduista tuloista ei peritä arvonlisäveroa. (Tuloverolaki, 23 §; Arvonlisäverolaki, 4 §.)

Kultti ry vastustaa lehtitilausten arvonlisäveron nostoa sikäli kun se koskee yleishyödyllisen yhteisön julkaisemia jäsenlehtiä tai muita yhteisön toimintaa välittömästi palvelevia julkaisuja, Kultin jäseniä ja muita kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtiä.

Sen lisäksi, että valtion saama verotuotto näiden lehtien tilauksista olisi täysin marginaalinen, veron nostosta olisi suurta haittaa lehdille.

Mainittuja lehtiä tehdään jo nyt minimibudjetilla, usein vapaaehtoisvoimin tai nimellisillä palkkioilla. Monissa lehdissä suurin yksittäinen menoerä koostuu paino- ja postikuluista, joista ei juurikaan voida nipistää.

Onkin todennäköistä, että arvonlisävero siirtyisi suoraan tilaushintoihin. Korotuksesta johtuen osa tilaajista saattaisi kaikota, jolloin lehtien jo valmiiksi vähäiset tulot pienenisivät entisestään. Seurauksena voisi olla jopa joidenkin lehtien lakkauttaminen.

Toinen ongelma ovat kirjastoille myönnetyt määrärahat kulttuuri- ja mielipidelehtien ostamiseen. Jos lehtien tilaushinnat nousevat kauttaaltaan mutta kirjastojen määrärahat eivät, kirjastot voivat tilata entistä vähemmän pienlehtiä. Useille lehdille kirjastotilaukset ovat merkittävä tulonlähde, jonka pieneneminen saattaa lehtien talouden vaakalaudalle.

Kolmanneksi tilausten muuttuminen arvonlisäverolliseksi johtaisi monien lehtien toimitusten kohtuuttomaan kuormittumiseen, sillä arvonlisäverosta on tehtävä ilmoitus ja kertyneet verot on maksettava tietyin väliajoin. Vapaaehtoisvoimin tehdyillä lehdillä ei ole käytössään isoja resursseja hallintoon, joten arvonlisäveron vaatima lisätyö olisi pois muusta toiminnasta. Jos taas arvonlisäveroilmoitukset ja -tilitykset siirretään kirjanpitäjän tms. hoidettavaksi, lehdenteon kustannukset nousevat jälleen.

Kultti ry esittää, että mikäli lehtien tilausmaksuista aletaan periä arvonlisäveroa, yleishyödyllisten yhdistysten ja säätiöiden julkaisemien lehtien tilaukset säilyvät edelleen arvonlisäverottomina (Tuloverolaki, 23 §; Arvonlisäverolaki, 4 §). Myös yleishyödyllisten lehtien painokulujen tulisi edelleen säilyä arvonlisäverottomina (Arvonlisäverolaki, 56 §).

Lisäksi Kultti ry esittää, että lehtitilauksia koskevasta arvonlisäverosta vapautetaan julkaisijayhteisön muodosta riippumatta sellaiset kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehdet, joiden on mahdollista saada opetus- ja kulttuuriministeriön jakamaa kulttuuri- ja mielipidelehtitukea (opetus- ja kulttuuriministeriön ohje kulttuurilehtien tukemiseen osoitetun määrärahan hakemisesta ja käytöstä, dnro 166/624/2008, http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Kulttuuri/kulttuuripolitiika/avustukset/kulttuurilehdet/ ohje_kulttuurilehdet.pdf). Lisäksi lehtitilauksia koskevasta arvonlisäverosta tulee vapauttaa sellaiset tiedelehdet, jotka voivat saada Tieteellisten seurain valtuuskunnan jakamaa valtionavustusta tieteellisten seurojen julkaisutoimintaan.

Lisätietoja: Toiminnanjohtaja Kitti Suoranta (kirsti.suoranta@kultti.net, p. 044 210 3445)

Miksihän suomentaja Jukka Mallinen sanoo esipuheessaan vironvenäläistä runoilijaa Igor Kotjuhia modernistiseksi? Kun luen kirjaa, suomennosvalikoimaa Yritys kumppanuudeksi, päällimmäinen vaikutelma on ilman muuta jälkimoderni, ainakin meikäläisittäin ajateltuna, ja siksi Mallisen sanat jäävät mietityttämään.

Kotjuhin edustama jälkineuvostoliittolainen välitila on jo määritelmällisesti moderninjälkeinen. Hän kuuluu Viron venäjänkieliseen vähemmistöön, johon kohdistuu rakenteellista sortoa ja jota täällä Suomessakin suomalaisugrilaisen heimoveljeyden nimiin vannovat voivat retorisesti höykkyyttää. Mallinen sanoo Kotjuhin kirjoittavan uuden venäjänkielisen runouden ensimmäisiä sanoja. Kotjuh tekee sen kielten, tyylien ja kansojen välissä, paikassa, jossa on pakko olla “laaja, sisältää moneuksia”, kuten Walt Whitman kirjoitti. Ja samalla hän seisoo omalla pienellä jalansijallaan.

Yritys kumppanuudeksi on hurmaavimpia käännöskokoelmia, joita olen pitkilleen lukenut. Ensinnäkin kirjaa läpäisee humoristinen pelottomuus ja toiseksi koen omituista tuttuuden ja vierauden tunnetta, joita tekstiin kietoutuu venäläisen runouden perinteestä, uudesta virolaisesta runoudesta sekä 1900-luvun jälkipuoliskon kulttuurisista värähdyksistä. Kyse on “ideoiden ritinästä”, jota Kotjuh sanoo eräässä runossaan Suomesta puuttuvan. Paljon minulta jää huomaamatta, koska virolaiset kulttuurit ja venäjän kieli ovat minulle jokseenkin vieraita. Asiaa tuntevat sanovat, että venäjäksi kirjoitettu runous on jäänyt toivottoman vanhanaikaiseksi, modernin vapaamittaisuus ei varsinaisesti ole koskaan tullut siihen. Sikäli Kotjuh on tilanteessa, jossa hän kantaa runouden traditioon sekä modernin että postmodernin, ja jossa täytyy hapuilla niiden molempien yli.

Väliin Kotjuh kirjoittaa kuin Kari Aronpuro, suomalainen postmoderni. Näin alkaa Kotjuhin runo “Idean arvo”: “energia synnyttää aineen / energia synnyttää aineen / energia synnyttää aineen // mutta keitä ovat kaikki nämä ihmiset / jotka kirjoittavat / nimettömiä kommentteja / lehtien nettisivuille”. Runossa on samantapainen virta kuin Aronpuron tekstissä “Yhtä kaikki, yritys koneeksi” (Gathandu, 2005), ja samalla tavalla se onnistuu pyyhkimään aikaa sen omalla rätillä. Eikä aika säämiskällä kirkastu, vaikka Kotjuh kirjoittaa: “maailmanhistorialliset merkitykselliset sanat / se on toista kuin hämmentää vettä lammikossa sameaksi”.

Runo “Minun vastaukseni postmodernismille” tuskin merkitsee paluuta moderniin. Kotjuhin mukaan postmodernismi on “paratiisi laiskoille semiootikoille / ja kriitikoille, jotka yrittävät aina vain / livahtaa reemasta teemaan”. Reema merkitsee uutta asiaa, joka sidotaan ennalta tuttuun, jotta se olisi helpompi käsittää. Kotjuhin säkeet siis sanovat, että postmoderni on henkisen vetelyyden tila, jossa kaikki uusi pyritään hävittämään jo tunnetun tieltä. Arvelen, että juuri tässä on ydinhermo: postmodernin tympein puoli on retroa, campia, mukavuudenhalua ja sitä, että internetin mekaniikka tarjoaa jokaiselle netinkäyttäjälle vain häntä miellyttävää materiaalia, ja Kotjuh ihmettelee miten päästä siitä irti. Ei kuitenkaan taakse- vaan vaikka tuonnepäin. “Moderni” merkitsee jotain alkutilaa postmodernin takana, mutta paluuta tuskin on. Elämän ja toivon tulevaisuudelle ei kai ole vielä sanaa, ja torjumalla reemaa postmoderni koettaa pidättäytyä synnyttämästä sitä.

Elämänteatterin lavasteista haluaa paeta runo “Pienen pojan kirje”, jonka toiveiden ja ristiriitojen puristama maailma muistuttaa paljon Teemu Mannisen Futuraman (2010) kuvaamaa vapautumisprosessia (post)modernista. Runon ääni on naiiviudessaan vilpitön ja vaatii varteenottamista:

Ja minä haluaisin nähdä pikemmin tämän
tyhjän näytelmän lopun. Mietin, milloin
ihmiset leikkaavat verkot,
joilla maailma on sidottu, ovat näytelleet kyllikseen
kyborgia ja terminaattoria ja muuttuvat hyviksi
kuten suloinen di Caprio. Ja miksi vain vahvat
pelastuvat? Vahvat tuskin tarvitsevat auringonlaskuja
tai meripihkaa. Joku on ne kuitenkin
jättänyt ihmistä varten. Haluaisin uskoa,
että myös minua varten. Todellakin, haluaisin.

Nämä säkeet tulevat niin lähelle suomalaista nykyrunoutta, että Mallisen vertaus suomalaisen modernismin perinteeseen, jota Kotjuh hyödyntäisi tai kaiuttaisi, vaikuttaa erikoiselta. Suomalaisen nykyrunouden ääniin hänet voisi yhdistää huomattavasti aiheellisemmin ja kantovoimaisemmin kuin vuonna 1983 kuolleeseen Pentti Saarikoskeen tai pohjoiseen, melankoliseen ja pelkistettyyn kansankulttuuriin, jota modernismi muka jotenkin ilmentäisi. Myytti kuulostaa samanlaiselta brändäykseltä kuin suomalaiseen muotoiluun upotettu fantasia luonnollisesta ja yksinkertaisesta muoto- ja materiaalikielestä. Modernististen kuvien laatijana Kotjuh ei kunnostaudu, vaan hänen kuvakielensä on demystifioitua ja havainnollisessa mielessä eksaktia. Kotjuhin lyriikka on puheenomaista ja selkeää, kuvaannollisimmillaankin: “On kohta heinäkuu / mutta aurinko pölyyntyy jossain ullakolla”.

Moderneista kirjoittajista Kotjuhia muistuttaa aika paljon Bertolt Brecht. Kotjuhin pisteliäisyys on samankaltaista, hänen puhuttelukuvioissaan on samankaltaisia hahmoja ja aforistisuutta. Brecht oli monen kolkan maanpakolainen, ja samalla tulisella ja hellällä sarkasmilla hän tervehti pakonsa ja paluunsa paikkoja. Hänen teatterinsa tavoite oli murtua lavalta sydämiin, sydämistä käsiin ja käsistä maailmaan. Ajattelen Brechtin maanpakolaissäkeitä: “Minä olen nyt Suomessa. / […] / Uteliaana / katselen maanosan karttaa / Ylhäällä / Lapissa / Pohjoisen jäämeren rannalla / näen vielä pienen portin” (suom. Brita Polttila) ja sitä Hella Wuolijoelle omistettua runoa, jossa kansa vaikenee kahdella kielellä (suom. Arvo Turtiainen), kun Kotjuh tervehtii Suomen kaupunkeja: “Suomi – epätavallinen maa / […] / Suomi on keskitien etsimistä / runsauden ja vaatimattomuuden välillä / […] tänne saapunut sattuu “nollapisteeseen” / varmaan se juuri on vapautta”. Eri Suomestahan tässä on kyse. Näillä kahdella vaan on samaa uteliaan katseen ja kirjoittamisen rohkeutta, vaikka ajat ovatkin toiset. Runouden kielellinen orientaatio näkyy näillä molemmilla myös tavallaan tyylin yksinkertaisuutena, täsmällisenä ja ajattelevana kirjoituksena.

Parnassossa (5/2010) julkaistussa arvostelussa Ville Ropponen vielä irrottaa Kotjuhin kotimaisesta runoudesta. Hän kirjoittaa: “Mutkattomat, älykkäät, proosamaiset tai aforistiset runot ovat kaukana nykysuomalaisenkin lyriikan valtavirrasta. Toisin kuin itseensäkäpertynyt hakukone- ja kielipelirunous, Kotjuh julistaa postmodernismille madonluvut ja yrittää sanoa maailmasta jotain merkitsevää.“ Suomalaisen lyriikan valtavirta tuskin on hakukone- ja kielipelirunoutta, mutta vieläkin olennaisempaa on, että Kotjuhin kaltaisen kirjoittajan yhteyksiä suomenkieliseen nykyrunouteen tuntuu olevan ylimaallisen vaikea nähdä. Meidän runoudessammehan on mutkattomia, älykkäitä, proosamaisia ja aforistisia runoja! Mainittujen Aronpuron ja Mannisen vierelle voi nostaa ainakin jotkut Juha Siron tekstit, Ville-Juhani Sutisen tuotannon, Janne Kortteisen pyrinnön, tai Vilja-Tuulia Huotarisen, Juha Kulmalan, Jouni Tossavaisen, Arja Tiaisen, vielä Jukka Viikilän… Kotjuhin säemaailma tuskin on suomalaisen nykyrunouden lukijalle käsittämätön, mutta en usko sen tuttuuden perustuvan Pentti Saarikosken tyyliperintöön, vaan siihen, että todellisuuksissamme on jotain samaa. Juuri tämän takia uuden runouden käännökset ovat valtavan tärkeitä.

Postmodernin toteaminen, ja sen kritiikki, ei johda moderniin, vaan paremminkin vielä post:iakin kauemmas modernin ytimestä. Minä en ainakaan tiedä minne. Kotjuhin nykyaikaa: “Ehkä olemme joutuneet / pisteeseen, jossa / mitään ei voi tehdä / enää paremmin”, tai “nykytiede / peruuttaa runouden”. “Pienen pojan kirjeessä” on rivi, jossa puhuja sanoo pitävänsä sekä menneisyydestä että tulevaisuudesta. Tuntuu, että nykyhetki on sekä pakenemisen että tekemisen alkupiste, jossa strategiat laaditaan parodisesti. Käännöskokoelman nimiruno “Runoilija ja lukija – yritys kumppanuudeksi” nimeää monta syntyjään latteaa mutta silti täysin selvästi olennaista aihepiiriä, joiden välityksellä kirjoittajan ja lukijan kumppanuus voisi syntyä. Enemmän kuitenkin merkitsee puhuttelun ongelma: “mitä retorisia kuvioita pitää rakentaa / että runoilija ja lukija puhuisivat samaa kieltä?” Kysymys menee syvälle, siihenkin, että joidenkin retoristen kuvioiden täytyy estää runoilijaa ja lukijaa puhumasta samaa kieltä.

Tarvitsemme käännöslyriikkaa toivottavasti muuhunkin kuin kotimaisen nykyrunouden väheksymiseen. Meikäläisissä oloissa erikoisen innostavaa on pelkästään se, että saamme käännöksen ajankohtaisesta runoilijasta, emmekä jostakusta parhaat päivänsä nähneestä tai jo edesmenneestä klassikosta. Parhaimmillaan käännökset herättävät uteliaisuutta ja johtavat runouksien vuorovaikutukseen, ja iloon siitä, että ajatusprosessit eivät ole niin kaukana toisistaan kuin ne voisivat olla. Kotjuhin säkeissä tunnistan ystävän äänen, jonka ajatuksessa ja sanonnassa on kenties vierasta “ritinää”, merkityksen ylijäämää tai harhaääntä, jota syntyy kun käydään kielten ja kulttuurien väliä. Mutta Yritys kumppanuudeksi ojentaa eteeni sitä samaa maailmaa, jonka tunnen lahden tältä puolen. Siitä tulee kiitollinen olo.

Igor Kotjuh esiintyy 27.8. Poetry Mash! -tilaisuudessa 20:00-23:30 Cafe Mascotissa.

Aluksi pieni yksinkertaistus. Voidaan ajatella, että runouden arvoa mittaavat esimerkiksi nämä kaksi kriteeriä: kuinka paljon se tuottaa lukijoilleen kokemuksia tai nautintoa ja kuinka paljon se uudistaa konventioita sekä kirjoittamista.

Juuli Niemen neljäs teos, Yömatkat, on, miten sen sanoisin, hyvin, juuliniemimäinen. Samat teemat, tyylit ja kirjoittamisen tavat, jotka ovat tuttuja Niemen aiemmista teoksista, ovat mukana myös nyt.

“Minun lapsuuteni oli saari jossa aina tuulee.
No mitä sitten yrität sanoa?
Jonka laiturille juostiin tiirojen alla sateenvarjon suojissa.
Aina kun keskeytät lukemisen joudun aloittamaan elämän alusta.”

Kuten Niemen kolmessa aikaisemmassa teoksessa, puhe on tytöistä, ja naisista, enimmäkseen suhteista näiden välillä. Kirja on herkkävireinen, väliin surullinen, pieniin asioihin uskova, tarkkoja havaintoja henkilöistä tekevä. Yömatkat on teoksena hyvin tarinallinen, samaan tapaan kuin vuonna 2005 ilmestynyt Pitkästä ilostakin oli. Tällä kertaa avataan Rain (joka on välillä rairai ja rairairai) näkökulma maailmaan. Rai on kadottanut nimensä, kaksi muuta raita, matkustaa liikaa eikä oikein hallitse elämäänsä.

Niemen runous on ollut minulle tärkeää ja nautinnollista, nimenomaan samastuttavuuden ja kokemuksellisuuden tasolla. Kuitenkin tämä neljäs kirja, joka niin monin tavoin muistuttaa aikaisempia, sai minut miettimään kahta eri asiaa. Toinen niistä oli uusiutuminen, jota en kauheasti löydä. Haittaako se jos runoilijalla on oma leimallinen tyylinsä? Eihän kukaan Antti Hyryltäkään odota uutta ja rajoja rikkovaa teosta. Mutta entä jos tuntuu, että Niemi kirjoittaa samat tarinat uudestaan, vain muuttaen yksityiskohtia ja henkilönnimiä? Onko tämä sitten niin sanottua käyttörunoutta, samalla tavalla kuin älykkäämmät viihderomaanit ovat lukuromaaneja?

Mietin myös johtuuko tämä ärsyyntyminen vain siitä, että olen kasvamassa ulos niin kutsutusta tyttörunoudesta, joka on ollut minulle läheistä 15-vuotiaasta asti. Haluan korostaa, että pidän tyttörunoutta tärkeänä monella tavalla, myös poliittisesti. Niemenkin tuotannossa, myös Yömatkoissa, sukupuolia käsitellään tavalla, joka luotaa syvältä sekä niiden essentialistista että performatiivista puolta. Lisäksi minua miellyttää se, että tekstit hahmottavat nuoren tytön todellista liikkumavaraa yhteiskunnassamme. Ja sitäkin, miten pohtimiseen voi välillä väsyä:

“Nuhruisen baarin edessä miehet istuvat muovituoleillaan kuin kotkat.
Tule tyttö kunniakierrokselle, sylistä syliin.
Mutta hän ei jaksa kuulla tästä naisesta olemisesta nyt.”

Niemen tekstit ovat aina toimineet eri-ikäisille. Voisin suositella näitäkin runoja sekä teini-ikäisille että isoäidilleni, ja tarkoitan tämän kohteliaisuudeksi. Niemi ei kirjoita pienen ja eristäytyneen teoriaperinteen tai koulukunnan sisällä vaan hänen runonsa sanovat: Tule, lue, koe. Totta kai monet tarpeeksi hyvät tekstit puhuttelevat eri-ikäisiä ihmisiä, mutta nuoruutta ja kasvamista käsittelevät tekstit löytävät tarttumapintaa kasvuiässä olevista. Tämän ovat kustantajatkin huomanneet, ja monia tyttörunoilijoiden tekstejä on viime vuosina poimittu erilaisiin nuorille tarkoitettuihin antologioihin. Esimerkiksi kun Joka tytön runokirja (Tammi) julkaistiin vuonna 2006, näin sen lahjapöydällä kolmissa eri ylioppilasjuhlissa.

Eikö sukupuolista vain toiseen keskittyminen sitten ole rajoittavaa, väsyttävää? Kenties välillä. Yömatkojenkin jokainen runo tuntuu kertovan siskosta, tyttökaverista, mummosta, tai siitä miten “kaikki joilla on paljon miehiä ovat vähän rairairai”. Toisaalta teeman käsittely tuntuu pakottomalta, aidolta ja luontevalta. Silti runot ovat parhaimmillaan silloin kun niihin saadaan mukaan jokin toinen ulottuvuus ja syvyyssuunta. Usein se syntyy sukupolvista. Yhtä paljon kuin Yömatkat kertoo feminiinisestä sukupuolesta, se kertoo kasvamisesta, perheistä ja suvuista.

“Me opimme että kotipihat saivat otteen myös vanhemmistamme
ja siksi täällä ei erota ystävinä.
Meidän lapsenkasvoillemme maalattiin pääsiäisenä
luudakkaat idyllit ja viiksekkäät antiikin tragediat.
Me kaikki opimme hyviksi näyttelijöiksi.”

Toisena lähtökohtana kokoelmassa on matkustaminen, ainainen lähteminen ja palaaminen. Teoksen alun sitaatti Elisabeth Bishopilta, runosta “Questions of Travel”, käsittelee samaa teemaa. Se epäilee matkustamisen, ja ylipäätään unelmien toteuttamisen mielekkyyttä: ”Oh, must we dream our dreams / and have them, too?” Yömatkoissa matkustetaan konkreettisesti muun muassa Kiinan muurille, mutta tehdään paljon matkoja myös alitajuntaan. Unista puhutaan tärkeinä identiteetinrakentajina. Teoksen lähtöpiste onkin Rai, joka voi oppia kokonaiseksi vasta sekä unohdettuaan unet että pitäessään ne luonaan.

Leimallista Niemellä on ollut myös flirttailu proosan kanssa. Hänen teostensa lajia on ollut vaikea lopullisesti määritellä, mikä on mielestäni kiinnostavaa. Näin on myös Yömatkojen kohdalla. Välillä teksti on jaettu perinteisen säkeellisesti, toisinaan sen ympärille on kirjoitettu proosapätkiä. Mutta koska kummankaanlainen teksti ei juurikaan riko kielen rajoja, vaan pitäytyy hyvin lähellä arkikieltä, ei ero tunnu kovin dramaattiselta.

Viime vuosien kotimainen proosaruno on yleensä mielletty taulumaiseksi, selkeästi jäsentyneeksi kieliopillisista lauseista muodostuneeksi lyhyeksi proosakappaleeksi, jossa teksti muodostaa suorakaiteen kirjan sivulle. Näitäkin löytyy Yömatkoista muutama, ja niiden rytmi tuntuu hivenen kiihkeämmältä kuin säkeellistä runojen, ja niiden ahdistus syvemmältä. Täten muodon vaihtelu vaikuttaa kokoelman rytmiin, mutta välillä tuntuu myös estävän todellisen syventymisen. Tuntuu, että eri tavoilla kirjoitetaan vain kokeilun vuoksi.

Ongelmalliseksi kirjan mittaisten tarinoiden luonne muuttuu silloin, kun mietitään toimiiko yksittäinen teksti tai runo yksinään, ilman kontekstia. Vastaukseni on varovainen kyllä, mutta silti toivoisin tähän kasvukertomukseen, tähän puoliaikuiseen suruun, jossa lapsuus on saari ja naiset juovat viiniä nimeltä Savuiset maat, hieman enemmän särmää. Hieman enemmän tekstin rikki lyömistä ja kokeilua, kiihkoa. Koska haikailu voi välillä muuttua tylsäksi, nostalgia väsyneeksi, matkat vain yhdeksi uudeksi auringonlaskuksi.

Aqua
Sorbitol
Hydrated Silica
PEG-32
Tetrapotassium Pyrophosphate
Sodium Laurel Sulfate
Aroma
Sodium Fluoride
Cellulose Gum
Sodium Saccharin
Eugenol
Limonese
CI 42051
CI 77891

Aqua
Glyserin
Caprylic/Capric Triglyceride
Diethylhexyl Carbonate
Cetyl Dimethicone
Dimethicone
Propylene Glycol
Ceteryal Olivate
Sorbitan Olivate
Ceteryal Alcohol
Ascorbyl Glucoside
Ubiquinone
Tocopheryl Acetate
Sorbitol
Sucrose Stearate
Glyceryl Stearate
Hydrogenated Coco-Glycerides
Caprylic/Capric/Myristic/Stearic Triglyceride
Dehydroxanthan Gum
Ammonium Acryloidimethyltaurate/VP
Copolymer
Sodium Citrate
Sodium Chlorite
Phenoxyethanol
Methylparaben
Ethylparaben
Parfym
CI 17200

Alcohol denat.
Propylene Glycol
Butylene Glycol
Aqua/Water
Stearic Acid
Palmitic Acid
Parfym/Fragrance
Sodium Hydroxide
Ethylhexylglycerin
Butylphenyl Methylproproprional Limonene
Hexyl Cinnamal Benzyl Salicylate
Linalool
Hydroxycitronall
Alpha-Isomethyl Ionone
Citronellol
Benzyl Alcohol Citral
Geraniol

Aqua
Octocrylene
C12- 15 Alkyl Benzoate
Glycerin
Butylene Glycol
Canola Oil
Ethylhexyl Salicylate
Myristyl Myristate
Bis-Ethylhexyloxyphenol Methoxyphenol
Triazine
Butyl Methoxydibenzoylmethane
Diethylamino Hydroxybenzoyl Hexyl
Benzoate
Tocopheryl Acetate
Glyceryl Stearate
Acrylates/C10-30
Alkyl Acrylate Crosspolymer
Carbomer
Xanthan Gum
Sodium Hydroxide
Citrid Acid
Phenoxyathanol
Benzoic Acid

Polyhexanide 0,0001 %

Aqua
Sodium C12-13 Pareth Sulfate (*A)
Sodium Laureth Sulfate (B)
Cocamidopropyl Betaine
Sodium Chloride
Sodium Benzoate
Styrene/Acryrales Copolymer
Cocamide MEA
Parfum
Sodium Salicylate
Glycol Distearate
Polyquatermium-7
Citrid Acid
Tetrasodium EDTA
Laureth-4
Sine Adipe Lac
Olea Europeae Oil
Limonene
Linalool

Aqua
Paraffinum Liquidum
Isopropyl Palmitate
Ceteryal Alcohol
Glycerin
Nelumbium Speciosum Extract
Tocopheryl Acetate
Panthenol
Glyceryl Stearate SE
PEG-40 Castor Oil
Sodium Carbomer
Sodium Ceteryal Sulfate
Propylene Glycol
Phenoxyethanol
Methylparaben
Butylphenyl Methylpropional
Hydroxyisohexyl 3-Cyclohexene
Carboxaldehyde
Geraniol
Limonene
Cinnamyl Alcohol
Alpha-Isomethyl Ionone
Hydroxycitronellal
Benzyl Salicylate
Linalool
Benzyl Benzoate
Citronellol
Eugenol
Benzyl Alcohol
Parfum

Aqua
Caprylic/Capric Triglyceride
Glyseryl Stearate
Isopropyl Palmitate
Glyserin
Cetyl Alcohol
PEG-5
Glyceryl Stearate
Phenoxyethanol
Ceteareth-20
Methylparaben
Butylparaben
Ethylparaben
Isobutylparaben
Propylparaben

Aqua
Sodium Laureth Sulfate
Aloe Barbadensis
Cocoamidopropyl Betaine
Sodium Chloride
PEG-7 Glyceryl Cocoate
Coco-Glucoside
Glyseryl Oleate
Cocoamide DEA
Parfum
Phenoxyethanol
Sodium Benzoate
Sodium Hydroxiate
CI 42090

Aqua
Sorbitol
Hydrated Silica
PEG-32
Tetrapotassium Pyrophosphate
Sodium Laurel Sulfate
Aroma
Sodium Fluoride
Cellulose Gum
Sodium Saccharin
Eugenol
Limonese
CI 42051
CI 77891

MIKÄ MINUA KOSKETTI TÄNÄÄN on lista yhden päivän (27.7.2011) aikana käyttämistäni kosmetiikan valmistusaineista käyttökerran mukaan listattuna. 27.7.2011 oli helteinen keskiviikko, jonka vietin täysin yksin: kävin ainoastaan joogassa (mutta en edes suihkussa joogan jälkeen) ja työhuoneella. En meikannut enkä laittanut tukkaani: olin luonnollisimmillani.

Kritiikin kirjoittaminen kootuista teoksista on aina mahdotonta, sikäli kun teosten aikajänne osuu kriitikkoon henkilökohtaisesti. Hannu Helinin kootuista kirjoittaminen on erityisen haasteellista, kun hän on torjunut kritiikin kirjastaan jo ennakkoon: ”Jos voisin, kieltäisin tekemästä kirjasta arvosteluja – – Ei kukaan tässä maailmassa pysty parissa viikossa perehtymään yhdentoista vuoden työhön, eikä sanomaan siitä mitään järkevää ja perusteltua – – (lyhyessä) arvostelussa. – – Ja siksi sellaista arvostelua ei pidä tehdä eikä edes suunnitella.”

Vaikka en jaa tätä näkemystä, ymmärrän sen merkityksen suhteessa teokseen. Tällainen opus ei kaikessa eeppisyydessään yksinkertaisesti asetu samalle aikajänteelle noteeraavan kritiikin kanssa. Jo yksin säkeiden paino tekee sen. Silti taiteen piirissä ei ole kokemusta, jota ei ainakin voisi yrittää sanallistaa, ja tässä tapauksessa: jota ei kannattaisi yrittää sanallistaa.

Maailman sivu kulki mukanani usean viikon. Join sen kanssa, nukuin sen kanssa, luin sitä huolimattomasti ja tarkasti, joskus seurueelleni ääneenkin. Annoin sen vaikuttaa minuun vapaasti. Vaikka runot koostuvat mitä monimuotoisimmasta aineksesta, on niiden yhteinen nimittäjä kokemuksellisuus. Se tiivistyy kerta toisensa jälkeen sanoihin, joiden paino kumpuaa runoilijan äänestä: sanat merkitsevät juuri niin paljon kuin niiden uskaltaa antaa merkitä.

viidenkymmenenkuuden
huhtikuun varmuudella
tiedän että suru
on rakkautta vanhempi
niin kuin elämän tapa
rakastaa on hyvästellä
kuolemattoman
kauan sitten
kuolleen kuoleman
tapa rakastaa
on haudata
meihin itsensä
elävältä (s.109)

Mielessäni nämä säkeet sulkevat teoksen ensimmäisen osan. Luin sen junassa, jossain Karjaan kohdalla matkalla Turkuun. Suljin kirjan ja tunsin surua, joka ei kumpua sentimentaalisesta ajatuksesta, vaan ihmisyydestä sinänsä. Tällainen kokemus leimaa Helinin koko runoutta, varmuus havainnosta ja kyky ilmaista se vääjäämättömästi.

Helinin runous ei hae muotoaan eikä etsi paikkaansa. Kieli kasvaa tiedostamisen kanssa yhteen ja sanat ovat hengityksen tavoin elimistön olemassaolon välikappale. Alaotsikko Kootut runoelmat kertoo paljon teoksen olemuksesta. Se koostuu nimenomaan runoelmista, toisiinsa kerrostuvista kokonaisuuteen kurovista säkeistä.

Lukiessa Helinin kieli täyttää tajunnan, kokemus on paljon lähempänä omaksumista kuin runokeinojen pohtimista (vaikka kriitikon roolissa ohjelmallinen pyrkimykseni onkin analyyttinen hahmottaminen). Lukukokemus on ennemmin matka kuin minkään todellisuuden määritelmä. Ja silti Helinin kielessä toistuu tietty havaitsemisen tapa tai maailmankuva. Säkeissä elinympäristö ja havainnot kiertävät läsnäolon piiriä, jossa subjektin todellisuus ja tehtävä on nähdä, havaita, kokea, muistaa.

Helin etsiytyy runoudessaan sen muuttumattoman perustan äärelle, joka pysyy vaikka maailma väittää muuttuvansa, myyden itseään uusin kasvoin jokaiselle sukupolvelle. Helin ei kirjoita kirjallisista lähtökohdista, hän ei ole valinnut runoutta. Mitään muuta ei ole jäänyt jäljelle: ”yksinäisyys on ammattini / vieraus virkani / turha toimeni / suru sisareni” (s. 275), ”en ole runoilija jumalan armosta tai säälistä / vaan itseni pakosta ja halusta” (s. 278), ”kirjoitan pysyäkseni hengissä / ja vähissä järjissäni / ei minulla ole muuta / syytä” (s. 385)

Helinin runous tapahtuu kielen materiaalisuudessa, kieli ei ole hänelle abstraktiotaso, vaan todellisuutta kuten aistimukset ja esineet. Hänen tekstinsä rakentuvat aineksesta, joka kattaa erikielisiä puheenparsia, sanontoja, viisauksia, hokemia ja erisnimiä kuin kansoista jääneitä kaikuja. Lukiessa kuulee kulttuurihistoriaa, loruja, truismeja, jotka ryöppyävät kirjan sivuilla, mutta Helin ei vain rekisteröi niitä, hän kuulee ne omalla tavallaan: ”from the heart of my bottom”, ”poikkeus on heikkona sääntöihin”, ”hätä on tämän näköinen”. Hänen runoudessaan fraasit kääntyvät kirjallisista ruumiillisiksi. Hän ei ikään kuin pääse niistä eroon ja siksi hän ei valitse kieliainestaan, vaan hengittää sitä sisään ja ulos. Lukiessa kokemus on hämmästyttävä: sanat palautuvat muistiin ja kirjoittavat esiin yhtenäiskulttuurin jaetut latteat viisaudet silti osallistumatta niihin tai nähden ne niiden todellisessa merkityksessä. Runoelmien kieli ei toista mitään konemaisesti, vaan kokee ja pohtii ääniaaltoja, joista tämä maailma rakentuu.

Kreikan kansallisrunoilija Dionysios Solomoksesta (1798–1857) sanotaan, että hän osti sanoja. Kiertäessään Kreikan saarilla ihmiset kerääntyivät hänen ympärilleen huutaen sanoja, joita Italiassa asunut runoilija keräsi kirjoittaakseen runoja kansasta kumpuavalla kielellä. Helin taas elää kielellistyneessä läpikirjoitetussa maailmassa, jossa tietoisuudet resonoivat sloganien ja mottojen keskellä. Hänen maailmansa on Solomokseen verrattuna päinvastainen, vaikka pyrkimys on sama. Runoelmista kumpuaa runoilijan ääni, joka on hänen lankansa muihin ihmisiin.

Runous onkin Maailman sivun peruskivi. Kirja opettaa lukemaan itseään ja näkemään kaikessa runouden, kuin runous olisi maailmaa koossapitävä voima, kuin runous olisi se totaliteetti, joka estää subjektia tuntemasta osallisuutta tähän maailmaan, väkivaltaisiin itsetuhoisiin katatonisiin drakonisiin ihmisiin. Ja silti kokonaiset todellisuudet kiertyvät ja tihentyvät runoilijan havaintoon, joka läpäisee kaiken: ”linnut on autonomisia luoteja / ja hylsy dinosaurus” (s. 276)

Helinin runoelmat synnyttävät itseensä lukuisia lähestymistapoja. Hänen tapansa kirjoittaa vaihtelevat, kuten erilaiset kielirekisteritkin, jotka säkeissä kaikuvat. Kun Maailman sivun kanssa viettää aikaa, alkavat säkeet ja säkeistöt kummuta myös kokoelmien välisiä viittauksia.

Teosta lukiessani tyypillistä onkin palaamiseni jo luettuun, sillä sanat rakentuvat runoudeksi joka suuntaan. Huomaan selaavani kirjaa etsien vastauksia, lukujuonteita. Helinin ajattelun tarkkuus kiehtoo lukemaan myös hänen tapaansa prosessoida havaintojaan.

Yksi keskeinen lukemisen juonne runoelmissa on kristillisyys. Raamatun lauseet, jotka tulevat kirjoitetuksi joko merkitysvariaatioina tai, vaikuttavimmillaan, kokemuksellisina: ”eli niin kuin jeesus sanoi / minä olen tietyö / todennäköisyys / ja lämäri” (s. 348), tai ”uskottomuus ja toivottomuus / niin pysyvät nämä kolme / mutta suurin niistä / on raukkamaisuus” (s. 298).

Yhteydestään irrotettuna nämä katkelmat kuulostavat farisealaisilta, mutta siitä ei ole kysymys. Helinin ääni on vakaa, hän ei kirjoita permutaatioita kokeillakseen, vaan niistä kumpuaa jokin olennan läpäisevä. Juuri siksi ne pysäyttävät, katkaisevat kronologisesti edistyvän lukemisen ja saavat palaamaan runoon äidille: ”uurnasi oli kevyt / raskas kantaa / jalat tahtoivat pettää / sinä kannoit minut / minä sinut / laskin levolle luojani” (s. 235)

Sanat ovat niin vääjäämättömiä, että ne puhkaisevat kontekstien horisontit ja puhuttelevat ennemmin olemustani kuin kulttuurista minää.

Maailman sivu kiertyy eri teemojen ympärille. Humen giljotiini ja Occamin partaveitsi muodostavat kartesiolaisuuden kanssa ontologisen kolmiyhteyden maailmassaolon apparoimiseksi. Klassinen musiikki ja pop-musiikin satunnaiset erisnimet kytkeytyvät toiseksi kulttuurilliseksi pohjaksi, johon sekoittuu muitakin taiteita. Ne ikään kuin rekisteröidään säkeisiin kokonaisuuksiksi, maisemallisiksi erisnimiksi. Rakkaus eri variaatioina on läsnä toisen ihmisen kohtaamisessa ja totaliteettina inhimillisyydelle – tällaisten teemojen lisäksi kasautuu massoittain kieliainesta, jossa tekstikokonaisuudet ilmaisevat milloin selkeämpiä yksittäisiä aiheita, milloin vaikeaselkoisempia sanaryöppyjä.

Maailman sivua voisi pilkkoa analyyttisellä taksonomialla vielä paljon pidemmällekin ja tarkemmin, mutta se ei palvele kokemustani teoksesta. Paljon olennaisempi huomio tuntuisi olevan, että Helinin runous ei asetu minkään lisäksi, kontekstiksi tai kommentiksi. Se ei elä kirjallisuuden intertekstinä, kuten niin moni kaunokirjallinen teos. Sen sijaan se asettuu elossa- ja olemassaolon välttämättömäksi ehdoksi kurottaen yli kirjallisen tietoisuuden omalakisella tavallaan.

Säe edustaa Helinin kielellistä perusyksikköä, se on hänen ajattelunsa luonnollinen ja pakoton tuote. Se on toisinaan lauseen, toisinaan tavun pituinen, mutta aina tiedostamisen ja ilmaisun luonteva elementti. Mitä orgaanisuudella runouden suhteen tarkoitetaankaan, kuvaa se tarkasti Maailman sivun tapaa puhutella lukijaansa: kiduta kieltä / ja se lopulta / vasikoi laulaa / kertoo / kaiken (s. 470)

Kakin ja puon ensimmäiset seikkailut on kaksoispisteen ja puolipisteen romanssi. Kysymyksessä on puhdasverinen välimerkkiromaani, koska tarina on kerrottu pelkästään välimerkein, nimihenkilöinä tuijottava kak : ja silmää vinkkaava puo ;

Henkilöhahmona naispuolinen puolipiste on leikkisä, ja sillä on hyvä rytmitaju. Kaksoispiste on aluksi hieman jököttävän oloinen, tämä tulee esille avausluvussa nimeltä ”He tapaavat”. Siinä kaksoispiste ilmeisen pitkästyneenä puuhailee pelkän viivan kanssa, kunnes veikeä puolipiste tulee paikalle. Kohtaus on kerrottu tiiviisti seuraavalla tavalla:

~;:

Välimerkkiromaanissa kerronta hahmottuu aluksi varsin helposti, ja tarinakin tuntuu kliseiseltä, kunnes lukija alkaa miettiä välimerkki-ilmeiden monitulkintaisuutta. Onko kaikki kuitenkaan sitä, miltä ensin näyttää? Avausluvussa kak ja puo ovat erillään, ilmehtien vuorotellen omalla sivullaan. Avausluvun viimeisellä sivulla he kohtaavat ja lukijan mielikuvituksen varaan jää se mitä kohtauksessa tapahtuu.

Välimerkkiromaani on laji, joka hyödyntää kirjoitusnäppäimistöä ja chat -kielestä periytyneitä erilaisia katseen, silmäniskun, tuijotuksen, hämmästyksen ja kysymyksen merkkejä. Se on rajautunut pelkästään ilmeisiin ja kerrontaan, visuaaliset ikonit eli ASCII taiteen kuvanrakentelu on jätetty kokonaan pois. Tämä on luontevaa, koska kerronta rakentuu pelkästään välimerkkien ilmehtimiseen.

Romaanin toinen luku ”kak brassailee suudelman toivossa” kääntää alkuoletukset yllättävästi nurin, koska aluksi niin jäykän oloinen kak innostuessaan muuttuu varsin räiskähteleväksi tyypiksi. Koko brassailun ajan taas aiemmin niin veikeästi silmää vinkkaileva puo pitääkin yllä vain yhtä, tosin lumoutunutta, ilmettä.

Romaanin heikoin vaihe on ”neito hädässä” luku. Se palauttaa chat -aikakauden välimerkkiviestinnän ritariromaanin aikakaudelle. Puo on vangittuna, eikä sulkumerkkien ympäröimänä voi tehdä muuta kuin lähettää huutomerkkejä. Ritarillinen kak hyppii, ryömii ja voittaa esteet, sinkauttaen lopulta kenoviivalla itsensä neidon avuksi. Tämän muuten varsin tavanomaisen luvun erikoispiirteenä ovat lainausmerkit – pelkän ilmehtimisen lisäksi kak ja puo alkavat replikoida.

Romaanin sukupuoliasetelmaa voi moittia konservatiiviseksi. Jämäkkä kaksoispiste on aktiivinen miestoimija, sen vastapainona korostuu puolipisteen tahdikkuus ja tunteellisuus. On oireellista, että halua, seksuaalista kiihkoa ilmaiseva, aaltoviiva on vain naisen hallussa. Niinpä luku ”8 treffit, häät & kuherruskuukausi” kertoo pelkästään naisen nautinnosta – ja voi noita aaltoviivojen ryöppyjä joita puo kokee. Miespuolinen kak on telakoitunut hänen kylkeensä ja jököttää sinä ilmeenkään värähtämättä. Sama mies, joka brassaili uskomattoman ilmeikkäästi 2 luvussa, on 8 treffien, häiden ja kuherruskuukauden ajan pelkkää kaksoispistettä. Välimerkkiromaani etenee siten, että luku luvulta ilmaisun repertuaari kasvaa. Teoksen loppuluvut, jotka kertovat avioliiton arjesta, ovat välimerkkikieleltään teoksen rikkainta antia. Vaikka luvut kertovat vain pariskunnan shoppailusta – he valitsevat yhdessä miehelle solmio ja hankkivat lemmikkikalan – silti heidän kommunikaationsa alkaa olla jo tajunnanvirtamaisen rikasta. Nämä viimeiset luvut ovat myös sellaisia joihin lukija mielellään palaa, koska vaikuttaa siltä kuin heille olisi kehittynyt jokin kahdenkeskinen kieli jota muut voivat vain aavistaa.

Romaani päättyy selkeään ja yksitulkintaiseen loppun, viimeisen luvun nimi ilmaisee tarkalleen sen mitä merkeillä tapahtuu. Sen ymmärtää helposti kun on lukenut romaanin:

(:)& \= ~;§:=/

Marianna Kurtto on palkittu proosarunoilija, jonka kaksi ensimmäistä kokoelmaa Eksyneiden valtakunta ja Maisemasta läpi kantavat intiimiä kirjoitusta, vuorotellen sulkeutunutta ja leikillistä, vieraannuttavaa ja periproosarunollista.  Kurton uusi kirja Auringon koko voimalla ei ole kokoelma. Se on kokonaisteos, (särjettyä) proosarunoa kohtausyksikkönään käyttävää tarinankerrontaa, joka valjastaa kirjoituksen N:n ja J:n suhteen kuvaamiseen. Leikillisyys palvelee nyt traagisen tunteellista rakennetta, Joséphinen ja Napoleonin monologisen ja epäonnisen rakkauden impressioiden tuotantoa.

”Kosketin odottaa J:n sormea herätäkseen eloon, mutta koska se on eloton, sen oma odotus on sille vieras.”,”Mies roikottaa päätään ikkunasta, muistaa rakastettunsa tuoksun. Tunsiko hän/sitä ollessaan kivisessä palatsissaan // tärkeä, – -”.

Kirjassa on kappaleenmittaisen proosarunon perusmuodon ja säkeistetyn, monirytmisen runon lisäksi typografisia kokeita, jotka liian usein jäävät irrallisiksi aksenteiksi. Kirjoitus sellaisenaan, jota lähellä Kurton aiemmat kirjat ovat, voisi kasvaa myös toisin, muihin suuntiin ja muilla kuin muodon varioinnin ja sisällön aiheenmukaisuuden ehdoilla.

Auringon koko voimalla, kuten muutkin viimeaikaiset runoromaanit, sitoo kirjoituksen kerrontaan, mutta ei pysty tuottamaan sillä magnetismia, joka ylittäisi jo Maila Pylkkösen tai Eeva-Liisa Mannerin modernismeissa luettavat vapaan kirjoituksen mahdollisuudet. Esimerkiksi sadunkaltaiset historiasta etäännyttävät piirteet ja historiallisen dokumentin piirteet voitaisiin molemmat kiihdyttää toisiin mittakaavoihin.

Puolustukseksi: Kokonaisuuden kytkentä aiheeseen tuo erään piirteen (korostamalla sitä) Kurton tekstiin: ajankulun vaikutelmat erirakenteisissa runoissa ovat huomattavan erilaisia. Sivulla tai aukeamalla voidaan todistaa vuosia tai salamannopea hetki voi levittäytyä koko runosarjaan. Hetki runokuvana määrittää laajempaa aikaa, sitoo pitkän keston tapahtumat väläyksen valopiiriin; lasin “RÄTS”ähtäminen siruiksi Napoleonin kädessä aineellistaa tunteen.

Silti typografiset kikat, konkreettisesta runoudesta, tekstinkäsittelyohjelman muotokeinoista tai nettikirjoituksesta poimitut, tuntuvat irrallisilta Kurton säe- ja lauselogiikkaan nähden. Ne korostavat joitakin säkeitä tai sivun avaruuden tapahtumia ikään kuin lukijan tai kirjoituksen hahmoherkkyyteen ei luotettaisi. Muodolliset kikat sisäistyvät kirjoitukseen vasta muuttaessaan kirjoitusta perustavasti muutenkin kuin yllätyksinä.

Esimerkiksi sivulta 19: ”Herra N. ratsastaa epätarkka keisari joka ei löydä sydäntään.” Tässä kursivoitu on painettu kaunokirjoituskirjasimella. Fonttimuutos korostaa tunteellista päätelmää, otsikoi teoksen Napoleonin, alleviivaa mahdollisuutta, että N. on historiallisena ja inhimillisenä hahmona epätarkka, tavoittamaton myös itselleen, tunteistaan etääntynyt, eksynyt mies, kuitenkin keisari. Alleviivaus muistuttaa mainosten iskulauseita, jotka suggestoivat ajattelemaan tuotetta tarjotusta näkökulmasta.

Samassa runossa, rytmillisesti täsmällisten säkeistönylitysten lomassa, sana kavio esineellistetään: “niin kuin epätarkka // sitten äärimmilleen tarkentuva k a v i o”. Syntyy jonkinlainen kovuuden vaikutelma, kavio painuu hitaasti vasten katukiveä, näkökulma kadunrajassa… Kirja on kyllä tehty taiten – jopa riviväliä vaihdellaan visuaalisen vaikutuksen muuntelemiseksi. Mutta miksi on tehty, mitä taito palvelee, sitä en hahmota.

Vastaukset kysymykseen miksi jokin kirja on kirjoitettu tulevat epäsuorasti ilmi tarpeesta palata niihin. Auringon koko voimalla tuntuu kuin tyylillä ohjatulta pukudraamalta, joka tulee teeveestä silmiin ja korviin ja menee aivoihin vaikuttaen seuraavan yön unikuvien sisältöön ja rytmiin, mutta vääjäämättä unohtuu muuttamatta tajunnan tapaa. Jotkin runot koskettavat hetkellisesti.

Historiallisen draaman kirjoittajan työ: tunkeutua menneiden tunteisiin, kuvitella ne ja antaa kuvitelmansa toisten kuviteltaviksi. Nyt lukiessa herää tunteellinen vastustus. En usko, että J. tarvitsee tavaraa ”ollakseen onnellinen”, ihmisiä ja hevosia pidättelemään hänen ”rakkautensa oikkuja”. Raukka parka. Jostain homehduttavasta, eristävästä kaipauksesta, jonka muistan, N:n ja J:n eroaa sillä, millaiset sosiaaliset koneet heitä kaipauksessaan rajoittavat ja lohduttelevat. Koneet: seurapiirit ja hovit eivät esiinny teoksessa ihmisinä. N:n ja J:n lisäksi vain huoneeseen astuva palvelija, ”hänestä / emme tiedä mitään”, elää.

Rytmit Kurtolla ovat mainioita, kuten runossa, jossa Napoleon asettuu loppuiäkseen Saint Helenan saarelle: ”Avaan ikkunan ja suljen, / siihen minulla on oikeus, maisemaan jossa marliinit / kätk evä t aittaa surun: se on minun maisemani, mies ei ole minun, mutta näin piirrän hatun / ja lieristä tulee totta”

Yllä lainatussa ei silti ole rytmiikan lisäksi mitään, miksi palaisin siihen. Napoleon, yhdentekevä merkkihenkilö, ja runonpuhuja minä, taitava, mutta etäinen. Ja heidän suhteensa, esteettinen. Jos ”siihen minulla on oikeus” viittaa kirjoittajan oikeuteen muokata (historiallisia) mielikuvia, toivon, että kirjoittaja ei epäilisi oikeuksiaan tuonkaan vertaa.

Aukeamasta 66-67 eteenpäin runot ovat visuaalisesti kutsuvimmillaan. En ylläty, että pidän lopun muutamasta kirjemuotoisesta tekstistä enemmän kuin ”proosarunoista”. Miksi? Tässä tapauksessa kirjeet luopuvat kirjaa hallitsevista proosakerronnan ”hän”, ”mies”, ”J” tai ”N” subjekteista sekä ulkopuolisesta kertojasta. Koska kirjeiden lähestymistapa kertomukseen on suorempi – ne puhuvat suunsa puhtaaksi – ja visuaalinen ilme täydempi, täydentävät ne muuten impressionistisina katkelmina etenevää kokonaisuutta. Viimeisen kirjeen puhuja on Saint Helenan saari. Puhujavaihdos on ihan totista leikkiä, mitä kokonaisuus kaipaakin.

Kuitenkaan teoksen loppu ei pysty avaamaan hahmojen psykologista prosessia, niiden määrättyä asentoa. Takakansikin lataa Napoleonin kohtalon: ”mies kävelee halki pelilaudan”. Jos kyse olisi shakista, jos N. olisi moukka, sotilas, tapahtuisi muuntuminen kuningattareksi. Mutta kyse ei ole shakista, vaan jostakin kaksinapaisesta kimblestä, eikä keisarissa tuntuvasti muunnu mitään; tapahtuu vähittäinen rappeutuminen, arsenikkimyrkytys. N. ja J. on asetettu kohtaloon jo ennen kuin avaan kirjan. Heille kaikki on ”liian myöhäistä”.

Toisin on koskettavassa, useammassa runossa oivaltavasti muovatussa tapahtumakulussa, jossa sotaan lähtevä Napoleon maalauttaa Josephinesta rintataskuun mahtuvan kuvan: N ja J ovat avoimia hahmoja. Luennassani Auringon koko voimalla kaipaa lisää näitä yksittäisten tekstien välisiä intensiteettejä – vapautumista runon sivumitasta ja esineluonteesta, kuten proosarunon laatikosta. Nyt kirja on liiaksi kuin puheensa kohde, Napoleon Saint Helenalla: “vanki: / mittakaavaan pakotettu”.

Kielikuvan ilmaisuvoiman problematisoiminen vaikuttaisi olevan suomalaisen nykylyriikan virtauksista se, joka yhdistää runoilijoita halki ilahduttavan eklektisen nimekekentän. Viimeisen vuoden aikana julkaistuista runoteoksista niinkin erihenkiset esimerkit, kuin Teemu Mannisen Futurama, Pekka Jäntin Houdinin uni ja jopa Arto Lapin Laululento tuntuvat kukin tahollaan – enemmän tai vähemmän latentisti – kyseenalaistavan perinteisen kielikuvan ylivallan runoilmaisun ensisijaisena viitekehyksenä.Vastasyntyneen Osuuskunta Poesian julkaisukatalogin ensimmäinen esikoisteos, Mari Kosken mainio Sch, lähestyy kuvallisuuden aiheistoa ja käsitettä vähintäänkin kokoelmanlaajuisena poeettisena haasteena. Vaikka Kosken säe ei jämähdä yksinomaan metalyyristen sivupolkujensa ryteikköön, luo kuvan tematiikka silti runoille yhteisen pohjavireen. Arvoneutraalin kommunikaation raunioilla yksi teoksen äänenriekaleista ei saa mielestään ”kuolevaa instrumenttia, se kuolee läpi purjehtii turta / mehiläinen miksi tässä, miksi ei meille yhteistä? en saa päästäni sitä, / jää vain sivuprofiili siitä mikä oli kaiken tuntemisen elinehto”.

Kielen ja kuvan välinen monimuotoinen rajankäynti kytkee teoksen osaksi tekstin itsensä visuaalisuutta korostavaa lyyristä suuntausta. Liitoksessa aktivoituvat niin pinnan ja syvyyden, heijastuksen ja peilaavuuden kuin myös tekstuaalisen rajauksen keinotekoisuuden elastiset aihepiirit. Abstraktit teemat siirtyvät paperille ajoittain kokeellisten ja materiaalisten tehokeinojen välityksellä; esimerkiksi useammin kuin kerran runojen vapaamuotoisen asettelun ja ilmaisun elliptisyyden väliset kujeet saavat havaitsijansa tuntemaan, kuin runoja olisi sivulla yhden sijasta useampia. Kielen visuaalisuus karkaa äärimmilleen kokoelman nimirunon persiankielisen käännöksen kohdalla: länsimaiselle, kieltä taitamattomalle lukijalle vieraiden kirjoitusmerkkien kiemuraiset hahmot edustavat radikaalia toista, tavoittamattomuutta. Silmissä soljuvat vain merkkien muodostamat materiaaliset kuvat.

Kosken esikoinen on melkoinen tiheikkö lukijansa rämmittäväksi. Sch:n korkein kompastuskivi liittyykin tekstin hetkittäin läpäisemättömäksi äityvään avoimuuteen. Sivumäärältään suppeaan niteeseen mahtuu turhankin kanssa säemateriaalia, jossa ”joistakin suunnista ei tule mitään, ne ovat aukileet vailla tarkkaa / sijaintia”. Lukijaa keskeytyksettä haastava lyyrinen ote on kyllä sinällään aivan toivottava ja runojen kommunikatiivisia konventioita kyseenalaistavissa kehyksissä myös perusteltu. Kritiikkiä säkeiden tavoittamattomuudesta onkin vaikea perustella muutoin kuin intuitioon vedoten; Kosken lyriikan äärellä turhautuu keskimääräistä useammin, tekstuaalisten elementtien välillä on paikoin kohtuuttoman hankala havaita yhteyttä. Tekstin sirpaleisella avoimuudella on toki myös positiivinen puolensa. ”Fragmentti on erityinen silmä”, kuten teoksessa ykskantaan väitetään. Säkeiden keskinäinen epäsuhta pakottaa lukijan hylkäämään esimerkiksi yksittäisen runon koherenssia kohtaan tavallisesti suuntaamansa ennakkoasenteet ja vaihtamaan metaforista lukuasentoaan tuon tuosta lennossa myös erillisinä hahmottuvien fragmentaaristen tekstiyksikköjen sisällä.

Skeptikko voisi mutkia oikoen leimata Kosken teoksen vielä yhdeksi kielen ja kommunikaation moneen kertaan ruodituilla ongelmilla saivartelevaksi höpinäksi. Tältä tuomiolta kokonaisuuden pelastaa kuitenkin kaksi tekijää. Ensinnäkin kokoelmaan kätkeytyy kunnianhimoinen ja vaikuttava yritys kirjoittaa esille kielirunollisesti uskottava toiseus. Kommunikaatiopoliittisesti tiedostavan, omien psyykkis-ilmaisullisten ongelmiensa kanssa kamppailevan lyriikan dogmiin kun ei vakavasti otettava ”sinä” ole tahtonut perinteisesti mahtua. Erityisesti Kosken teoksen lukijan vinkkelistä haastavimmassa osastossa ”NEW.” klassisesti(kin) hahmoteltu sinuus kirjoittuu esille tavalla, jota on aivan turha yrittää parafraseerata tai sitaatein havainnollistaa. Menee sen kuuluisan ”ylijäämän” piikkiin.

Toinen kokoelman erityispiirre on kirjoittajansa taituruus säkeentekijänä. Kun runo vetäytyy sisältönsä puolesta suppuun tai leviää vaihtoehtoisesti liian avoimeksi, kiinnittyy huomio väkisinkin itse ilmaisupinnan vivahteikkuuteen. Erilaisten kielellisten rekisterien harjoilla surffaavana skribenttinä esikoisrunoilija Koski liki häikäisee: ”tämä erottaa meidät, tämä yhdistää // juottolat, spenglerin kanssa kömytyt yöt, help your see, tee-se-itse- / goethet / … / ja sivu alkaa täyttyä merkinnöistä jotka käsittelevät / c) päihtymistä t) sydämen etymologiaa // ’annetaan kiruginveitsi, peitsien / delegaatio’”. Lyyriselle tekstille tarjoutuu romanttinen mahdollisuus murtautua ulos käsitteellisistä kahleistaan, kun ilmaisun antaa olla vain ilmaisua ja sellaisenaan siemailtuna esteettistä, kaunista ja, no, ylevää.

Edellä ehdotetusta, hupsuttelevasta ja hieman paheellisesta, potentiaalisesta keveydestään huolimatta Sch on jotakuinkin raskas lukukokemus, mutta niinhän uudensorttinen ja ennenkokematon runo(muoto) usein tuppaa olemaan. Haastavia Kosken teksteistä tekee se, ettei lukija oikein voi hetkeksikään upota, kompastua tai liioin hengähtää merkitystiheässä ympäristössä. Säkeen jatkuva uusiutuminen ja poeettiset kuperkeikat vaativat perehtyneisyyttä ja skarppia lukukykyä siinä määrin, että ajoittain tekee mieli antaa periksi, kääntää sivua. Tällaisena heikkona hetkenä kielestä voi onneksi ”vain” nautiskella, oli se sitten kuinka paheksuttavaa hyvänsä; kutsuuhan jo teoksen materialisoituneen moniulotteinen otsikko hiljentymään runouden äärelle.

Onnistunut esikoinen saa ylimääräisen tupsun hattuunsa yksinkertaisesta, mutta lämpimästä ja viehättävästä ulkoasustaan. Samalla Osuuskunta Poesia jatkaa poEsian kunniakasta perinnettä saattaa julkaisunsa pdf-muodossa myös materiaalista todellisuutta välttelevän, mahdollisesti vähävaraisemmankin runoudenystävän saataville.