Pauliina Haasjoen Pääskynen ja lepakko on harvinaisen kaunis runokirja. Tässä tarkoitan nyt lintuaiheista, värikästä ja eksoottista kantta, joka jo kaukaa houkuttelee tarttumaan kirjaan, hypistelemään sitä. Tämän ja Harry Salmenniemen Teksas, saksien perusteella muut kustantamot tulevat tällä hetkellä kaukana Otavan jäljessä, kun arvioidaan runokirjoja esineinä. Kovakantisina näille kirjoille voi myös povata pitkää käyttöikää kvartaalikapitalismin sesonkiorgioiden tuolla puolen.

Kansi antaa myös jonkinlaisen, vaikkakin turhan rauhoittavan ja harmonisen, kuvan Haasjoen kokoelman sisällöstä. Hän on aiemmissa kokoelmissaan profiloitunut luontorunouden uudistajana, ja tässäkin kirjassa eläimet saavat ”kantaa allegorian taakkoja”. Tärkeämmäksi nousee kuitenkin täysinäisen kokemuksen tavoittelu symboliikan tuolla puolen, missä Haasjoki tuntuu noudattavan Rimbaudin vanhaa ohjenuoraa kaikkien aistien sekoittamisesta mahdollisimman perusteellisesti: ”Kuusiaidan tuoksu tulee uteliaasti lähemmäksi. (…) Keskustelun kiivaat äänet tuoksuvat puutarhassa.”

Keskiöön kokoelman runoissa nousee eräänlainen toiveen ja todellisuuden ristiveto, konditionaalin utopia. Haasjoki rakentaa mahdollisia maailmoja, jotka kasvavat orgaanisesti kiinni tunnettuun kokemukseen, niin että viime kädessä koetun ja kuvitellun erottelusta kirjan sivuilla tulee mahdotonta. Teksti leikkaa sujuvasti mikrotasolta makrotasolle, metsäpolun sammaleesta alkuräjähdykseen. Välillä säkeet ovat merkityksistä hieman liian täysiä, kuin osa filosofisesti painavasta sisällöstä olisi mukana vain samentamassa kirkkaana virtaavaa tekstiä. Esimerkiksi ”Äärimmäisyydet” -triptyykin ajatusleikki suurimmasta ja pienimmästä mahdollisesta todellisuudesta kaatuu omaan, no, mahdottomuuteensa.

Pääskynen ja lepakko on kuitenkin rohkea kirja siinä, että se ei ujostele pois ihmettelyn ääreltä. Näillä runoilla ei tunnu olevan tarvetta esittää mitään, todistaa ajankohtaisuuttaan tai ratsastaa trendeillä. Silti kirja on paitsi johdonmukaista jatkoa Haasjoen edelliselle teokselle Epäilyttävät puut, myös merkittävä uudistuminen. Turhan ilmeinen kasvukertomusnostalgia ja nuhjaantuneet modernistiset kielikuvat saavat edellisen kirjan nyt luettuna tuntumaan ikäistään vanhemmalta, kuin mummolan vintille Marimekko-kuosien alle 1970-luvulla hautautuneelta runovihkolta. Eläimet, ihmetys ja suuret kysymykset ovat jääneet, mutta Pääskynen ja lepakko tuntuu saavuttavan suuremman universaalisuuden kuin edeltäjänsä. Vain välillä häiritsee turhan mietityn ja järjestelmällisen oloinen ilmaisu, kitsaasti hoidettu kielen ekonomia.

Yllättävää on sekin, että vaikka teemat ovat pysyneet samankaltaisina, tämä kirja sijoittuu kotimaisen runouden kentällä hyvinkin eri paikkaan kuin edeltäjänsä. Eeva-Liisa Mannerin ja Virginia Woolfin vaikutus on helppo tunnistaa jo sitaateista, mutta Mannerin omalaatuiset metaforat (myös hevoset!) ja Woolfin tinkimätön detaljitaju ovat selvästi vaikuttaneet erityisesti pidempien runojen polveileviin kuvauksiin. Uudemmista runoilijoista useimmin tulee mieleen Aki Salmela, jonka kanssa Haasjoki jakaa viehtymyksen surrealismiin ja eräänlaisiin filosofisiin paraabeleihin:

Hän piirsi toisen hirviön
sen silmät ja suu olivat väärissä paikoissa,
silmät kämmenissä ja suu rintakehässä.
Oli mahdotonta auttaa sen silmät
oikeille paikoilleen sillä se söi suuhunsa auttajan.
Se oli torjuva.

Aisopoksen eläinsatujen perinne elää tämänkaltaisissa teksteissä, joskin opetus ja moraali on hiukan vaikeaselkoisempi juttu. Haasjoen runot eivät kuitenkaan ole pelkkää metafysiikkaa ja tietoteoriaa, vaan niissä on eettinen, vahvasta subjektiivisuudesta lähtevä juonne. Tämä näkyy erityisesti runoissa, joihin on lainattu ranskalaista mystikkofilosofia Simone Weilia: ”ihmisen vastuu itsensä edessä on suurempi kuin painovoima, vahvempi kuin vahva ydinvoima.” (ei Weil-sitaatti) Näissä teksteissä on vahva pyrkimys toisen kohtaamiseen, ennakkoluulottomaan ja vastuulliseen maailman katsomiseen. Erilaiset ajatusleikit mahdollisilla maailmoilla voi myös tulkita eettisestä näkökulmasta, muutoksen mahdollisuuden ylläpitämisenä. Pysyvyyden, jähmeän staattisuuden sijaan tekstit suosivat muutoksia, katkoksia ja arvaamattomia uusia alkuja. Haasjoen kaaosteoriassa näitä aiheuttavat siiveniskuillaan pääskynen, lepakko ja muut, kuvitteellisetkin eläimet.

Haasjoella on ennenkin ollut kyky tavoittaa maisema ja tila kielellisesti, itse asiassa se saattaa olla hänen suurin vahvuutensa. Tässä kokoelmassa komeimmasta päästä on kolmiosainen ”Ulkosaari” -runo, jossa saaristomaisema herää eloon hämmentävällä tarkkuudella. On helppo nähdä saari silmiensä edessä ja eläytyä vuoroin sumuiseen, vuoroin tuuliseen todellisuuteen, jossa Ylen kanavatkin kuuluvat radiossa vain kohisten. Viehättävää kotikutoisuutta on tässä runossa, joka luettelomaisuudessaankin onnistuu saamaan kuvaamansa asiat tuntumaan merkityksellisiltä.

Putoaminen läpi erilaisten tilojen on toistuva motiivi. Lineaarinen aika- ja tilakäsitys saa antaa periksi erilaisille hybriditodellisuuksille, joissa mielikuvitus oikkuilee:

En istu joen penkalla ikävissäni.

(…)

en seuraa jänistä, en putoa tunneliin,
syvään syttyvään kuiluun,
jonka varrella näkisin mieleni asukkaat.

(…)

Voi olentojen paljoutta jonka siellä näkisi,
sen pitkän pudotuksen aikana.
Mutten istu joen penkalla ikävissäni.
Sanon nimesi aamulla ja epäröiden sanon
nimesi illalla ja putoan nimestäsi toiseen,
päivän halki

Säkeissä yllä kiteytyy hyvin Haasjoen runojen oliomaailman objektiivisen ja subjektiivisen, reaalisen ja imaginaarisen rajoilla häilyvä luonne. Pääskynen ja lepakko on kuin bestiaario, jossa mielen sisäiset pedot viedään kävelylle ulkomaailmaan, tai halki useiden maailmojen. Psykoanalyytikko voisi ehkä järjestää Haasjoen maailmat huolellisesti kolmeen kerrokseen, mutta sellainen käsittely ei tekisi kokoelman moninaisuudelle oikeutta. Ajoittaisesta kielellisestä jähmeydestä huolimatta kyseessä on ilahduttava kirja, joka ei epäröi kysyä suuria kysymyksiä. Toisaalta ei myöskään suhtaudu niihin haudanvakavasti.

Sinikka Vuola: Musta ja punainen. Tammi 2009.

Sinikka Vuolan esikoiskokoelmaan niitä vielä mahtui. Säästeliäästi, mutta silti: pisteitä. Muiden välimerkkien houkuttelemina ne tulivat ja asettuivat kohtiin, joihin kieliopin pelisäännöt niitä vaativat. Tähän Vuolan toiseen kokoelmaan tultaessa pisteet on viimeistä myöten pyyhitty pois. Pilkun koukkujen kautta sivut ja jopa kokonaiset osastot virkkautuvat yhtenäiseksi, hengityksen kaltaiseksi. Silti kokoelman huokosiin kirjoittuu nyt myös viiltävän voimakkaita päätepisteitä, joissa elävän verenpunainen maksoittuu mustaksi. Lopullisia lopun hetkiä, joiden jälkeen on liian myöhäistä enää muuta kuin muistaa. Ja mahdotonta olla muistamatta.

Mustan ja punaisen lävistäviä kuninkaanhovien, pelikorttien ja shakkilaudoituksen maailmoja yhdistää se, että tunteet ovat niissä lähtökohtaisesti pelistä poissa. Eikä niistä ole lainkaan pitkä matka yltäkylläisyyden ylikansoittamaan nykymaailmamme, jossa kaikesta voi aina siirtyä seuraavaan, luettelomaisesti, levottomasti. Aina kun ”kärsimättömyys” tai ”tympääntyminen” iskee ja peli uhkaa mennä toisin kuin haluaisi, sen voi keskeyttää, aloittaa alusta tai pikakelata pois. Eletään ”jumalan ja viettien” väliin pingotetussa, huvipuistoksi latistuneessa puutarhamaailmassa, jossa kiellettyjä hedelmiäkin ripustetaan puihin poimittaviksi vain, jotta ”älytöntä puuhaa riittää”. Elämää, jonka jännitys on ”vasemmasta takajalastaan puuhun kytketyn karhun” ampumista. Liian varmassa ja varmistetussa maailmassa ”se mikä mainitaan alussa täytyy laukaista lopussa” ja varmuuden vuoksi vielä mahdollisimman monta kertaa.

Elämän perusvärit ovat Vuolan runomaailman sisuksissa punainen ja musta, rakkauden riemu ja kuolemansuru, tunne ja tunnekuolema. Syntymän ja kuoleman ennaltasäädeltyä väliä kuljetaan maailmanhistorian ja myyttikasvustojen, kirjallisuuden ja musiikin osin päällekkäiset reittioppaat hyppysissä. Värijärjestelmän taustalla häivähtääkin niin Stendahlin armeijanpunainen ja kirkonmusta kuin Eeva-Liisa Mannerin palavan punainen ja poltetun musta Karjala. Mustaa on värisuorana paljon punaista pidemmälti: sillä piirretään elämän rajat. Mutta punainen on vahvempi; se on kaikkien kaapujen alainen intohimon ja ”ihokankaan” väri.

Maailma on täynnä valmiiksi rakennettuja ympäristöjä – ja ihmisiä, jotka eivät oikein osaa asuttaa niitä. On kuin palatseja ja puutarhoja ei olisi rakennettu ihan ihmistä varten kumminkaan. Kaikki maailman järjestelmät – rakennukset, ruokailuvälineet ja runomitat – vertautuvat Vuolalla pelikorttien tai kukkakaupan koristeellisten käärepapereiden ”litteään” ja ”esitäytettyyn” lomakemaailmaan. Maisema on käytetty, vääränkokoinen vaate. Loppujen lopuksi kaikki ihmiskehon toiminnot ovat samalla lailla ennalta kirjoitettuja, liian isoja tai pieniä. Täällä kasvojen tai puheenmuodostuksen mekaniikka – ja lopulta myös sanat – ovat samat ihmisestä toiseen.

Epävarmuudelle jää silti sijansa elämän ennaltamäärätyimpäänkin mutkaan. Kieliopin pisteiden mukana elämänmatkalta katoavat heti valmiit määreet ja maailmalta ääret: itä ja länsi, pieni ja suuri, nousu ja lasku, meri ja ranta, elämä ja kuolema ovat Punaisen ja mustan ensi säkeistä asti sekoitetta, kulkua ”kahden pahan välissä”. Tekstin reuna ei Vuolalla edes sisällysluettelossa suostu järjestymään ”vasensuorien rivien maailmaksi”, tekstiksi ”vailla hengitystä”. Jokaisen säkeen ja kurssinmuutoksen väliin mahtuu pieni loikka parsittavaksi kiinni, kun sydän lyö tyhjää ennen kuin se ottaa uuden suunnan. Jokainen hetki tuo mukanaan uuden tilanteen, sekoittaa pakan ja levittää pelikortit joka sivun yli kokonaan uuteen kuvioon. Kartat, kieliopit ja ohjekirjat kirjoitetaan vasta ”jälkikäteen”.

Äänensävyjen muutokset ja painotukset kasautuvat kuoleman ja sen pelon eli käytännössä tyhjyyden ja pimeyden pisteiden ympärille. Juuri näissä yllätyksellisyyden ja epävarmuuden kohdissa Vuolan kokoelman fonttikokoon kirjoittuu paikallisia valtimonpullistumia, suurennettuja kirjaimia ja tulvakohtia. Kun sivulla kohtaa ”Miehen joka tarttuu aseeseen/ haarukoi pimeyttä suuhunsa”, pimeys paisuu pupillin lailla suuremmaksi kuin sitä vastaan aseistautuva mies.

Valtapelissä kuninkaallisen korkea-arvoisuutta määrittää nimenomaan etäisyyden otto, loitolla olo taistelusta, elämästä ja todellisuudesta. Kuningas tekee ”etätyötä” taistelukentän takana, eikä kuningatar osaa päästää kosketusetäisyydelle edes omia lapsiaan. Ainaiset uusjaot paljastavat, ettei kuluttaja pysy kulutustottumustensa tasalla: Esineet, ihmiset ja tunteiden kohteet voi vaihtaa toisiin, mutta tunteita ei. Ne kuluvat käytössä, kunnes ohenevat olemattomiin.

Elämä on opettelemista sietämään elämän rajoja. Se on samalla pyrkimystä pois maailmasta, jossa ”käsi on haarukan teline” ja pelinappulat liukuhihnalla vaihdettavissa. Maailma, joka yrittää eliminoida kuoleman ja epävarmuuden elimistöstään, on kuollut maailma. Vuolan runoissa elämä on epävarmuudessa huojuvan liikettä. Se on vastapelurin tarvetta ja hyväksymistä, epävarmuuden sietokykyä. Se on pyrkimystä turvallisesta etäisyydestä yhä tarkentuvaan, yksilöityvään läheisyyteen. Maailmaan, jonka välimerkit on luotava itse ja jossa on hyväksyttävä myös erheet ja pettymysten repeämät.

Rakastetun rajat kolutaan läpikotaisin aina ulospäin maalatusta pokerinaamasta sisimpään ja sisuskaluihin. On uskaltauduttava liian lähelle ja syvälle silmiin, verenkiertoon ja ”suoliston maanalaiseen jokeen”. Kunnes nähdään miten läpinäkyvä, katoavan haurasta kaikki aineellisuus on: ”kokonaan kirkkaita ovat kyynelet,/ selkäytimen neste ja lasiaisten hyytelö, sylki, virtsa/ sekä rauhasten hiki”. Elämän kauneus on sen läpikuultavuudessa. Siinä, miten sitä ei oikeastaan melkein olekaan. Ja miten se silti väkisinkin ”läikkyy” maljansa yli niin, ettei yksi ole enää vaihdettavissa toiseen.

Kun veren ”punasiirappi” Vuolalla yhtyy mullanmustaan, syntyy rakeisen, seittimäisen ja ainutkertaisen maailman puolustuspuhe. Se ei kiellä perinteen pelisääntöjä ja kaiken elämän muuttumattomia alkuaineita, mutta opiskelee ne tarkkaan ja pistää asioiden mittasuhteet ja merkitykset uusiksi. Tässä Ruusus-sadussa sadan vuoden uni tarvitaan, jotta ulkopuolella oleva ehtii tunnustella ja tunnustaa kaikki rakastettunsa rajat: ”Koko muuri täytyy kiertää ennen kuin portti löytyy”. Samalla ainutkertaisuuden ylistyksellä Vuolan runokieli kerää rohkeutta tarttua taiteen historiaan, vallankumoukseen: ”Kunnostaminen on pahasti viivästynyt: täällä pelätään/ ryhtyä korjaustöihin, urakkaan/ sillä sommittelun on oltava sellainen/ että jonkin osan vaihtaminen tai/ poistaminen/ muuttaa ja särkee kokonaisuuden,”

Eläminen on oppia elämään mahdottoman – ja sen mahdottoman kauneuden – kanssa. Ja oppia lopulta eroamaan siitä, yllättäen: ”Kun se kuluu/ loppuun, viimeinen osoittautuu viimeiseksi,/ tätä et tiennyt”.

”Tulevassa maailmassa kaikki on kuin nyt, vain hiukan toisin”, kuuluu hasidijuutalainen sananlasku Markku Paasosen uuden proosarunoteoksen alussa. Tulevassa maailmassa sisältääkin viittauksia aktuaalisen nykymaailman konsumeristiseen kaupunkielämään, jonka teos kärjistää irvokkaaksi tanssiksi markkinatalouden tunkiolla. Myös teoksen fiktiivinen luontokuva vaikuttaa tutulta suomalaisine luonnonkasveineen ja -eläimineen, mutta on tummasävyinen ja kaupunkimiljööstä läpipuskeva, uhkaavakin.

Kokoelma on jaettu kuuteen osioon, mutta teos tuntuu lukiessa yhdeltä pitkältä runolta tai runoelmalta. Luonnonrujo fyysisyys korostuu synkkänä, kuohuvana kaupunkikuvana. Runoista välittyvä maailma on orgaanisen tuntuinen, mutta tuon maailman elollinen aines on nyrjähtänyttä ja turmeltunutta. Romanttisena ryöppyäville luonnonnäkymille Paasonen antaa tylyjä, groteskeja käänteitä.

Metsän aallokko korskuu, syvällä kuohujen alla heittelehtivät pikkuruiset kaupungit, näkinkenkälähiöt, tuolla joku raahaa irtipuraistua jalkaa.

Muotoratkaisuna koko sivun täyttävä proosaruno tuntuu toimivalta, mutta myös raskaalta. Teos ei sisällä kohtia, joissa voisi hengähtää, vaan sen läpi on rymisteltävä kuin toisen luvun alussa mainittu päätön hirvi läpi metsän. Tämän voi nähdä myös lukemisen itsensä ironisointina, sillä jo teoksen alussa tulevan tekstin kuvapaljous kyseenalaistetaan – ja samalla kyseenalaistetaan tietysti koko nykytodellisuudessa vallitseva, suurelta osin merkityksettömän visuaalisuuden valtaama kokemusmaailma.

Mustia kirjaimia mustalla hangella, koiran keltaisen puumerkin vieressä, vai pitäisikö sanoa vesileiman, typeriä kuvia, pelkkiä typeriä kuvia.

Paasosen rumankiehtova runoelma tempaa mukaansa, mikä on runojen apean ja melankolisen maailman huomioon ottaen hieman yllättävääkin, mutta lukija on vaarassa pettyä, koska murheellisen rujon maailman läpi edetessä ei lopultakaan näy toivoa tai iloa. Runojen yhteiskuntakriittistä dystopiametsää pidän kiinnostavana ja neljännen luvun kuolemantanssitunkiota huikeana, mutta lopulta on vaikea innostua kokonaisuudesta, joka ei salli hengähdystaukoja pessimistiseen vyöryynsä. Elämän perimmäisen tyhjyyden teema tuntuu runoissa ikään kuin käpertyvän itseensä, mikä tekee runoihin jokseenkin introvertin puhujan tunnun.

Ensimmäisessä osiossa runominä problematisoi sekä omaa minuuttaan että suhdettaan runon häneen. Runominä selittää katsovansa ”hänen” silmiensä läpi ja pohtii mistä ”hän” syntyy tällaisena aikana, kun maailma tekee kuolemaa. Runoa voi lukea monella vaihtoehtoisella tasolla. Sekä ihmisyys että kirjoittaminen problematisoituvat runossa tyhjyyden ja yhdentekevyyden masennustilaksi.

[…] odotetaan sitä mikä tulee, olkoon se vaikka masennus tai molekulaaristen koneiden teoria, samantekevää mitä tähän rustaa, tässä on vain ohuita piirtoja huokoisen tyhjyyden yllä […]

Paasosen runoissa on myös huumoria, joka sekoittuu dystopiafantastiseen irvokkuuteen. Esimerkiksi toisessa luvussa soiden ja kantojen alta herää alkukantainen, himokas ja nälkäinen mies karjahtelemaan niin matalilla aallonpituuksilla, ettei karjuntaa voi kuulla. Maito happanee, taivas repeää, aurinko korventaa – ja mukaan tulee toinen huutaja: radioaktiivinen nainen, joka oksentaa rautaromua ja oopperaa. Täynnä lahoamista ja kuolemaa olevassa lähiön ja metsän yhdistelmää muistuttavassa miljöössä ihmisen toiminta näyttäytyy naurettavana, surkuhupaisana, mätänevänä lihallisuutena. Paasosen runoissa on ympäristökriittistä tematiikkaa: ihmisen saavutukset ovat jätekasojen keskellä yhdentekeviä – tunkiolla ollessa on aivan sama, oletko Shakespeare vai homehtunut juusto.

Kokoelman mieleen jäävimpänä pidin neljättä lukua, jonka ajaksi rytmi tihenee ja runot kiihtyvät hengästyttävään, välimerkittömään tarinatulvaan. Metsän puut ja luonnonkasvit kiedotaan hulvattomaan selostukseen Planckin, Boltzmannin, Rydbergin ja Avogadron fysikaalisista vakioista. Siitä alkaa groteski sekavan elämän ja kuoleman kuhina, jossa Shakespeare, Hegel ja Schlegel löytyvät toukkien, ruuvien, muoviputkien ja muun roinan seasta. Paasonen vie lukijan huikeaan kuolemantanssiin, jossa posetiivari soittaa maailmanlopun humppaa. Irvokkaasta tunkiotanssijoiden joukosta löytyvät muun muassa marakatti, laiha tyttö, ylikansallisen yhtiön pääjohtaja, Mikki Hiiri, pilvet ja kuu. Runokieleen Paasonen ymppää groteskien kuvien ohella banaaleimpiakin kliseitä onnistuneesti. Tekstissä on ajatuksenvirtamainen tuntu, ja välillä tehokeinona on toistoa: pitkiä toisteisia kohtia siitä, miten runon minä ja runon sinä työntävät maan multaa toistensa suihin.

Toisinaan runoissa on jo paasaavaakin sävyä, kun toiminnan turhuutta korostetaan useamman kerran. ”Aivan sama mitä tässä horisee, maailma kuitenkin jo hoippuu kohti tuhoaan” -tyyppiset lauseet alkavat teoksen loppupuolella tuntua jo pitkästyttäviltä. Myös fyysisyyden kuvaus menettää loppupuolella tehoaan.

Luonnon kasvien voima tuntuu lahoavassa ihmismaailmassa yltävän kaiken irvokkuuden yläpuolelle ja siksi runojen luontokäsitystä voikin pitää jossain määrin toiveikkaana. Ihmiselle ei kuitenkaan lopultakaan toiveikkuutta heru, vaan ihminen kulkee kohti kuolemaansa kaupallis-teknologisessa roskaläjässään ja tuhoutuvassa ruumiissaan.

Kirjan kuvituksena on kuusi Elina Merenmiehen musteakvarellia (tekniikkana muste paperille). Ne tukevat runojen rujoja luontokuvia, mutta jäävät kirjan sivuille painettuna ikään kuin tukahduksiin, mikä on harmillista. Myös kirjan harmaa, kangaspäällysteinen kansi imusuonistomaisine puunoksineen lisää ankeantukahduttavaa tuntua. Tunkion kuolemantanssikohtauksen värikkyys ei tahdo päästä kirjan ulkoasun vuoksi oikeuksiinsa, koska mielikuva tästä kirjasta esineenä vaikuttaa lukutapaan.

Tytti Heikkinen: Varjot astronauteista, poEsia 2009.

Kun valonlähteenä on vain yksi aurinko, katveeseen jäävien alueiden pitäisi olla yhdensuuntaisia. Mutta kuuvalokuvissa varjot astronauteista heittyvät sinne tänne, mikä todistaa, että Apollon lento lavastettiin hiekkalaatikolle NASA:n takapihalla.

Nimi ehdottaa Tytti Heikkisen toisen kokoelman taustaksi kirjoituksen keinotekoisuudesta tietoista poetiikkaa, mutta ensimmäinen runo ”Todellisuuden ja kertomuksen suhteesta eli ERÄÄN POMPPULINNAN ÄÄRELLÄ” tarjoilee vaihtoehtoisten lukuohjeiden valikoiman muutaman viime vuosituhannen taideteoriasta. Ehkä olennaisin niistä on ”Oma strategiani todellisuuteen ei ole mimeettinen, jotenkin kammottavaa, ok – – ”. Kokoelmassa on vuoro-osastoin perinteistä google-runoutta, joka jatkaa esimerkiksi Heikkisen edellisen teoksen Täytetyn eläimen lämpö filosofeeraavien jaksojen linjoilla, ja flarfia, joka on merkitty yhtenäiseksi runosarjaksi otsikolla ”Läski XL”. Keskeistä on, kuinka yhdestä metodisesta lähtökohdasta syntyvät erilaiset äänet ja kuinka ne asettuvat yllättävästi vierauden ja tuttuuden kuunpuoliskoille.

Heikkisen flarf rakentuu selväpiirteisen minän ja koherentin kerrontatilanteen ympärille. Siinä ei ole esimerkiksi amerikkalaisittain Pez-annostelijasta laukkaavia natsiyksisarvisia, vaan suunnanmuutoksia lähdemateriaalissa loiventavat yhtenäinen rekisteri ja kuvasto. Huonouden eetoksen synnyttävät ennen kaikkea pornoon kytkeytyvä infantilismi sekä päinseinäinen kirjoitusasu: ”Kyllä siinä kundissa riittää karvaa! Ja onhan sillä mahaa ja ihme menoo, esim. kun se esitteli kivestensä nimet: Mursu ja Super Mursu.” Aineisto on sovitettu hyvin lähelle alkuperäisiä asiayhteyksiään, ja eräässä runossa viitataan esimerkiksi julkaisualustaan: ”Onnex sain käyttööni kamerapuhelimen, joten lisäilen tänne tunnelmakuvia palattuani.!” Kun kielimateriaali on ollut olemassa ennen teosta ja se on osa sitä todellisuutta, jota teos kuvaa – tai paremminkin toteuttaa –, strategia todellisuuteen pyrkii olemaan jäljittelemisen sijaan suora. Siis kammottavaa, ok, jolloin paranoia ja neuroosit reaalistuvat välittöminä ruumiillisina kokemuksina, ja puhuja tulee zeitgeistin konkretisoitumaksi maailman ja lihan kytköksenä.

Tällainen lukutapa, joka olettaa ilmaisun välittömäksi ja runon pyrkimykseksi yhteiskunnallisen pahoinvoinnin paljastamisen, muuttuu kuitenkin hetkittäin ongelmalliseksi puhujan roolin rakoillessa. Kun esimerkiksi tunneilmaisu on hysteeriseksi yliviritettyä, puhujan tuskaan ei enää saata täysin uskoa:

Mä oon hirvee sotanorsu jolla
on paksut reidet. aarghhh Mä haluun mun luut
näkyviinOon läääääääääääääääääääääääskiiiiiiiiiiii
iiiiiiiiiiiiii raivostun läskeihini! Syön koko
ajan, oon hirvee läski.

Itseinho syntyy toisteisena todisteluna, jolla puhuja pyrkii performoimaan tiettyä tunnetilaa. Runossa tavoitellaan kokemusta, joka fyysisyydessään näyttäytyy ehkä korostuneen reaalisena ja merkitsevänä. ”Läski XL:n” runot tuovat siis puhujan välittämien sisältöjen takaa esiin sellaisiakin kulttuurisen kielenkäytön mekanismeja, joilla ilmaisua uomataan ennalta määrättyyn sosiolektiin esimerkiksi pakonomaisen ryhmään liittymisen tarkoituksessa. Siinä ei niinkään ole kysymys diskurssin armoilla olemisesta kuin puhujan tarpeesta omaksua valmis yhteisen puheen kaava ja siten ilmaista jaettua kokemusta, joka tuntuu automaattisesti näyttäytyvän ainoana merkityksellisenä.

Mukana on kuitenkin myös tällaisista ehdollistuneista kielenkäyttötavoista irtoavia ilmaisun häiriöitä. Puhujan – tai kirjoittajan – todetessa, että ”Kivaa olis, jos ei tarttis koko ajan miettiä et missä muut oon”, lyöntivirheestä syntyy ikään kuin rimbaud’lainen lipsahdus toiseen, yksilön muuttuminen muiksi. Kirjoitusaktissa ilmaisu irtoaa sielusta vieraaksi itselleen, ja mukaan ujuttautuu hallitsemattomia merkityksiä, ilman ilmakehää liehuvien lippujen häiriötekijöitä. Kun tähän liittyen myös sanahahmot joutuvat epäjärjestykseen, välil yön tikatkoon iitä arvaamatta tai turvaväliä ei pidetä, julkisen kielen dominanssi syrjäytetään kirjoituksessa syntyvien monihahmotteisuuksien tieltä. Kiinnostavaa on, että kokoelmassa sellainen eetos, joka suomalaisessa runoudessa on uusimpia ja josta tulkinnat laajenevat aina uuden teoksen myötä, tuottaa kuvastollaan ja kielimateriaalillaan välittömiä tuttuuden hetkiä mutta samaan aikaan myös epäilyksiä kylvävää väreilyä niiden taustalla vaikuttaviin merkityksenmuodostumisen luonnollistumiin. Se pakottaa luut näkyviin myös muista vastaavien aiheiden kulttuurisista teksteistä ja saa lukemaan niitä tietoisena merkitysten rakentumisen prosesseista.

Kokoelman ei-flarf-runot tuottavat sen sijaan aivan toisenlaisen lukukokemuksen. Niistä puuttuvat suurelta osin lausumia yhteen liittävä konteksti, puhujan subjektius sekä tunnistettavien lähdemateriaalien kiinnekohdat. Ne tuntuvat, ainakin minun luennassani, viittaavan John Ashberyn runouteen.

Haaveilla on tietty kantavuus, jokin ehdottoman varma ajatus.
Se liittyy tähän kähinään, mukaansatempaavaan opetteluun koko elämän
ajaksi. Jotain kaupataan heti, jotain myöhemmin.

Ashberysta muistuttavat esimerkiksi pronominit, jotka tuskin viittaavat muualle kuin itseensä, sekä hieman banaaleihin sisältöihin yhdistyvä huvittuneen kultivoitunut sanonta. Runoissa tapahtuu siirtymiä esimerkiksi arkisen esinemaailman ja erilaisten abstraktien kategorioiden välillä: ”Elämäntahtoni pusertuu suodattimen läpi, / historia toisaalla ja toisaalla loisteputkivalaisimien hohde.” Tällä tavoin käsillä olevan maailman ilmiöt eivät ensi sijassa merkitse konkreettista pistettä runon lavastuksessa, vaan liukuvat ikään kuin limittyviin ja vaihtoehtoisiin merkityskenttiin.

Kun lukijalle ei muodostu jotakin maisemaa havainnoitavaksi eivätkä lauseet etene kumuloituvan sisällön varassa, korostuneen tekstuaalinen tila avautuu jatkuvasti vaihtuviin kummallisuuksiin. Siinä missä kokoelman flarf-jaksot – joissa on kyse yhä kehkeytyvästä lajista – perustuvat runojen suhteuttamiseen sosiaalisen kielen tuttuuteen, muissa runoissa taas ashberylaisuus – joka puolestaan merkitsee täsmentyneempää tradition viitepistettä – tuottaa paradoksaalisesti varsinaisessa lukutilanteessa tietynlaisen kestävän vierauden kokemuksen. Tällöin varhaisemman ja uusimman runouden vaikutukset eivät ole ennalta määrättyjä, vaan ne toimivat hierarkioista vapaassa tilassa.

Vaikka lienee jo ollut selvää, että jokin google-maininta teoksen tuoteselosteessa ei vielä itsessään merkitse mitään, Varjot astronauteista kirjoittaa tämän hyvin olennaisesti näkyviin. Ristikkäin lankeilevien varjojen maailmassa väline ei määritä yhtä koko teoksen kattavaa periaatetta, kirjoituskäytäntöä eikä lukukokemusta, vaan kokoelman sisälläkin ”muut oon”.

Esikoisteoksessaan Houdinin uni Pekka Jäntti tuntuu etsivän runon mahdollisuuksia yhteiskunnallisten totuuksien ja ihmisyyden tilan toisin kokemisessa – ja mikäpä siihen parempi konsti olisikaan kuin vanha kunnon surrealismi. Kokoelmassa on viittauksia René Magritten maalauksiin ja muuhun tunnettuun surrealismikuvastoon kuten Luis Buñuelin ja Salvador Dalin Andalusialaiseen koiraan.

Jäntti hyödyntää surrealistisesti nyrjähtänyttä kuvastoa melko perinteisellä tavalla, mutta yhdistelee toisilleen vieraita aineksia kiinnostavasti. Runot eivät korskeile taideviittauksillaan tai filosofisuudellaan, vaan tarjoavat surumielisen ihmiskuvansa yleistajuisena älyllisenä haasteena.

Harry Houdinin taikurihahmon moderninromanttista jännittävyyttä hyödyntävä teos on helposti lähestyttävää runoutta, joka ei kuitenkaan aliarvioi lukijan kykyä tulkita runojen fantasianäkymiä ihmisyyden ja nyky-yhteiskunnan kuviksi, joissa elämä ja kuvitelma kietoutuvat toisiinsa. Historiallisen henkilön hyödyntäminen kokoelmaa kantavana fiktiivisenä, surullisena hahmona on viime vuosina ollut keskeistä useissa runokokoelmissa, esimerkiksi Virginia Woolfin hahmo Satu Mannisen kirjassa Sateeseen unohdettu saari (Gummerus 2007) tai Harry Harlow’n hahmo Sanna Karlströmin kirjassa Harry Harlow’n rakkauselämät (Otava 2009).

Houdinin uni on napakasti jäsennetty, lähes koulumaisen selkeärakenteinen kokoelma, jonka runot on otsikoitu ja osiot nimetty ja numeroitu. Kokoelman runoissa on runsaasti muotovaihtelua, joka kuitenkin pysyy maltillisena eikä vie päähuomiota sisällöltä.

Kokoelman avauksena on hiukan kuluneesti passiivimuotoa käyttävä, mutta silti hyvin kokoelman teemoihin johdatteleva runo ”Muistokirjoitus Houdinille tai vastaavalle”. Avausruno kuljettaa lukijan arkisista perunankeitto-olosuhteista kiemuraisen fantastiseen saattoväkiluetteloon, jossa korostuu kriittisyys markkina-ajattelun valtaamaa yhteiskuntaa ja uskontoja kohtaan ja ihmiselämä esitetään pohjimmiltaan absurdina. Otteita saattoväen listasta:

Itsetuhojärjestelmän kunnioitettu puolue-eläin ja itsekritiikin riehaantunut bidee. Kadotettujen viihdytysjoukoissa palvellut yksilönmyöntäjä. Nunnaluostarin pölyisin katekismus. Ateistinen titaani uskonnollisten reisien risteyksessä.
[…]
Päihdeongelmansa vuoksi suurpiirteinen numismaatikko. Orpokoteja räjäyttelevä visionääri. Yksi meistä. Jumalten keinuhevonen jätelavalla. Olemassaolon kylmähkö juhla-ateria.
[…]
Valmismatkalla sosiaalisessa kohinassa. Sudennälkäinen Punahilkka irrationalismin leipäjonossa. Aina alittamassa yksinäisyyden illusorisia suoja-aitoja. Tyhjyyden sillanrakentaja.

Avausruno toimii johdantona kokoelman filosofisiin teemoihin, joita ovat inhimillinen tyhjyyden ja tarpeettomuuden kokemus, eksistenssin perimmäinen ankeus ja ahdistavuus, sekä kysymykset unen ja todellisuuden suhteesta. Kokoelman runoissa on kylmä, paljas ja surusävyinen katoavaisuuden tunnelma. Ahdistavan eksistentialistisen tyhjyyden vastavoimana on runsas ja värikäs mielikuvitusmaailma, joka osoittaa unen ja illuusion tarpeellisuuden.

Mistä silmänkääntötemppujen mestari Houdini sitten näkee unta? Illuusiottomasta yhteiskunnastako, jossa taikatemppujen tilalla olisi unimaailman aitouden kautta syntynyt uusi ajattelu? Tai ehkä katoavaisuutensa tiedostavasta ihmisyydestä, jonka mielikuvitus pelastaa. Runot jättävät tilaa erilaisille tulkinnoille. Runoja on mahdollista lukea myös runoutta metatasolla kommentoivina, fiktion mahdollistaman illuusion ja sen sattumanvaraiset tulkinnat tiedostavina teksteinä. Kokoelman runojen huumori on myös usein tulkittavissa ironiseksi metatason kujeiluksi, joka kohdistuu runoon (ja sen fiktiiviseen kritiikkiin) itseensä: esimerkiksi runo ”Rakastuneen illuusio” kommentoi omaa pateettisuuttaan ja omituisuuttaan ja etenee tämän kommentoinnin varassa.

Kokoelman nimiruno ”Houdinin uni” käsittelee unohtamista sarjana, joka alkaa meren unohtamisesta ja jatkuu järven, lammen, uima-altaan, ammeen ja lasin unohtamisella päättyen aavikolle, jossa vapautta edustaa enää yksinäinen, hiekkaan iskeytyvä vesipisara. Kokoelman maailma on paikoin kuin surrealistinen dystopia, jossa toivo on oikeastaan jo menetetty, mutta johon kuvittelun mahdollistama mielikuvarunsaus luo entistä syvemmän inhimillisen ymmärryksen ulottuvuuden.

Kokoelma on jaettu seitsemään osastoon, joista mieleenjäävimmät käyttävät tehokeinonaan toistoa: kokoelman toinen osasto sisältää haikeanhumoristisen illuusioiden sarjan, viides osasto puolestaan fantastisten rukousten sarjan. Kuudes osa, kahdeksansivuinen ”Hypnoosi”, on kokoelman huipentuma. Fiktiivisellä hypnoosiin vaivuttamisella alkava ja ”Kuvittele”-imperatiivirakenteen toistoa lauseiden aluissa jankkaava runo on hyvinkin mukaansatempaava leikillisessä hypnoottisuudessaan. Kokoelma olisi mielestäni voinut päättyä Hypnoosi-osastoon. Hypnoosi-osasto on niin vahva, että sen jälkeen kokoelman päättävä ”Särkynyttä vettä” tuntuu irralliselta ja voimattomalta.

Jäntti on voimakkaita, tunnepitoisia sanoja ja vastakohtien jännitteitä suosiva runoilija. Runoihin on taitavasti nivottu erilaisia kontrasteja, esimerkiksi valon ja pimeyden, ilman ja veden, tyynen sään ja myrskyn, maallisuuden ja uskonnollisuuden, yksinäisyyden ja kohtaamisen, järjen ja irrationaalisuuden välille.

”Nurjan auringon laulu” -runossa on mainio, mitallisuudella, yllättävillä rinnastuksilla ja loppusoinnuilla leikittelevä rytmi: ”Milloin ehtyy enkelten vesi, milloin nöyryyden suola? Minne ilmestyy hiljainen aitta, minne eksyneen lato? Missä riehuu juopunut puro, missä raivoisa paavi?” Runo toimii kokoelman kontekstissa hyvin: mitallisuutta ryöpsäytetään kerralla runsaasti, sitten tulee taas mitattomia ja lyhyempiä runoja.

Kokoelman edetessä tunsin välillä, että sanan tai lauserakenteen toisto ja kahden eri kontekstiin kuuluvan asian sijoittaminen samaan runokuvaan alkoi jo olla muodostumaisillaan Jäntin maneeriksi, mutta kokoelman runojen huolellisesti mietitty järjestys piti kuitenkin riittävää vaihtelua yllä.

Muutamissa Jäntin kokoelman runoissa uni-sanan käyttö korostaa runojen uniteemaa jo liiaksikin ja tuntuu verbaalisena ratkaisuna turhan yksinkertaiselta, semminkin kun kokoelman sanasto on pääosin vivahteikasta. Unet tietysti kuuluvat surrealistisiin maailmoihin, mutta runoissa tulisi varoa unimaisuuden suoraa korostamista. Vaikka uni on teemana tärkeä, unen tunnelmaan olisi kiinnostavampaa löytää jotain muuta reittiä kuin suoran uni-sanan käytön myötä.

Luontokuva saa Jäntin runoissa toisinaan hyvinkin romanttis-yleviä sävyjä, kuitenkin pienuuden voiman tiedostaen. ”Sieluni on suuri kuin mustikanvarpu. / Olisi syksy ja suusi myrskyisä taivas.” Luonnon ja uskonnollisen juhlallinen yhdistelmä tuo paikoin mieleen myös Helvi Juvosen luontorunot.

Kokoelman kauneimpiin kuuluu runo ”Lintujen rukous”. Yhteiskuntakritiikin ja surrealismin yhdistelmä tuntuu kertovan ajastamme häkellyttävän tarkasti:

Me olemme tarpeettomia täällä. Kuin kuollut kieli tai jokin utopia.
Me meluamme. Muutakaan emme kerta kaikkiaan keksi.
Me kaartelemme mieltä vailla ja haluamme kaatopaikkaa ja palvelua.

Ihmisen ja linnun vapauden, tarpeettomuuden, melun ja halun kekseliäästi rinnastava ja merkityskerrostava runo osoittaa, että usein raskaaksi miellettyä, toistuvaa me-muotoakin voi huoleti käyttää runossa, jos runon sisältö on riittävän merkityksellinen. Irrationaaliseen vapauteen, kaatopaikan haluun ja tarpeettoman olemisen järjettömään meluun tiivistyy mitä hienoin kuva ihmisyyden ja/tai runouden koskettavasta absurdiudesta.

Jo suomalaisen kirjallisuuskritiikin ikivihreäksi muodostuneessa ylen älyllisessä nipputeilauksessaan (HS 19.10.2009) Jukka Petäjä ärsyyntyi Kristian Blombergin Puhekuplia-teoksesta niin, että mustaa sappea riitti vielä neljän erilaisen esikoiskokoelman tarpeisiin. Tämän parempaa suositusta Blombergin teokselle on vaikea kuvitella, mutta valitettavasti se ei aivan vastaa kenties kohtuuttomiksi nousseisiin odotuksiin.

Toisin kuin useat muut epämääräisen käsitteen ”uusi runous” alle monesti syydetyt teokset, Blombergin työ todella tuntuu keinoiltaan tuoreelta ja uutta luovalta – ja siinä mielessä edustaa kokeellisen kirjoittamisen eturintamaa. Sen selkeimpiä edeltäjiä kotimaisessa runoudessa ovat Henriikka Tavin Esim. Esa, johon Blomberg pariin otteeseen viittaakin, ja Lassi Hyvärisen Riippuvat puutarhat. Myös Blombergin kääntämän ja tutkiman vanhemman ranskalaisen runouden, erityisesti Mallarmén, vaikutus näkyy paikoin vahvana.

Puhekuplista olisi helppo huomata vain kollaasimainen, usein dialogiseksi järjestyvä tyyli ja erilaiset uudet ilmaisumuodot, kuten sarjakuvallisuus, joilla se rikastuttaa runouttamme. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se turboahdettu kielikuvasto, jonka Blomberg usein tahallisen kömpelöiden metaforien muodossa lukijansa silmille läväyttää. Korkeamodernistinen poetiikka natisee liitoksissaan, kun Blomberg erottaa popcornjyviä akanoista: ”Läsnäolosi kylvää ihmeellistä syyhyä aivolohkot saumaavan sepaluksen alle (…); hiljaisuutesi trampoliini katkaisee selkärangan”.

Blomberg koettelee myös modernismia vanhempaa runoutta, kuten käy ilmi klassisen humanistin ja kirjallisuuskriitikon Rafael Koskimiehen nimiin laitetusta takakansitekstistä: ”Koko valtavan tietämyksensä, syvällisesti eletyn ajattelunsa ja eetillisen katsomuksensa Blomberg sisällytti tähän pääteokseensa”. Tämän jäyhän ylistyksen valossa luettuna kokoelman huumori nousee toiseen potenssiin.

Oppineessa leikissä perinteen kanssa lienee osaltaan kyse vanhasta avantgardistisesta halusta rikkoa korkea- ja kansankulttuurin rajoja ujuttamalla jälkimmäinen edellisen sisälle. Tässä mielessä Blombergin kieli käy tarpeettoman usein tyhjäkäyntiä ja tuntuu rasittavan tekonokkelalta, kuin lukion Monty Python -fiksoitunut pseudoälykkö. Onneksi on myös syvempi motiivi, eräänlainen romantikon huoli runollisen kielen ja kauneuden katoavasta roolista maailmassa, joka täyttyy päällekkäisestä puheesta ja huudosta. Silloin tällöin flarffaavan teksti-ilotulituksen takaa pilkahtavat, kuten takakansitekstikin varoittaa, vakavan tekijän kasvot.

Tyyleillä leikkivää humoristista runoilijaa luetaan turhan herkästi stereotyypin kyynisenä, merkitykset kieltävänä postmodernistina, mutta Blombergin runoja lukiessa on hyvä muistaa, että kaikista etäännyttävistä ja ironisoivista tyylikeinoista huolimatta kirjaimellinen tai kokemuksellinen tulkinta on mahdollinen. Teksti tuntuu osoittelevan omia keinojaan ja samalla luotaavan onton, kuplamaisen eksistenssin rajoja. Usein Blomberg puhaltaa kuplansa niin täyteen, rikki, että roiskeiden alta voi nähdä paljon aidon tuntuista.

Hämmentävää Puhekuplissa onkin se, että vaikka teos sisältää tuoreen tuntuisia ideoita kokonaisen runotuotannon tarpeiksi, sen onnistuneimmat runot ovat paitsi muodoltaan perinteisimpiä, myös niitä joissa otetaan vilpittömyyden riski. Ikään kuin etäännyttävän hälinän väistyessä taka-alalle päästäisiin johonkin olennaiseen käsiksi. Elegiset ”Yö” ja ”Taskulamppu” ovat kokoelman avaintekstejä, joiden valossa voi kenties nähdä syvemmälle kielen ja mielteen romanttis-eksistentialistiseen kriisiin a là Blomberg:

Silloin satujen taskulamppu valaisi maailmaa vain vähän
kuin halu löytää ratkaisu, kuin mahdollisuus tuntea,
eikä aavistanut miten rikkonaista kaikesta tulee,
miten kaikki alkaa tapahtua
eri aikaan, eikä missään
ole sarjakuvien terävärajaista ja neliväristä mieltä,
tekstilaatikkoa joka kertoo miten jokin on.

Repäisevin ja hauskin teksti teoksessa on Petäjän lähes lukukelvottomaksi kuvaama ”Kielisuudelma”, jossa blogitekstit, sananmuunnokset, sitaatit ja erilaiset huonon maun rajoilla pyörivät metaforiset säkeet täyttävät aukeaman ääriään myöten luodakseen kaoottisen todellisuussimulaation, joka toimii kuin päivä ostoskeskuksessa Hullujen päivien aikaan: ”pelmahdatte ystävienne varpusparvena / piipittämään Stockmannin hisseihin”. Osuvasti eritteitä ja teinierotiikkaa täyteen ahdettu iloittelu tuntuu kuitenkin runokirjan sivuilla vähän eksyneeltä, mitä korostaa ratkaisu sijoittaa se omaksi osastokseen. Sitä lukiessani aloin pohtia suurta pergamenttikääröä, joka sisältäisi Blombergin maksimalistisempia runoja – kun sivujen puitteet eivät katkoisi lukukokemusta, Kielisuudelman ”cut-the-fuck-up” -estetiikka pääsisi kenties paremmin oikeuksiinsa kuin jotenkin jäykästi jäsennetyssä runokokoelmassa. Kiitollisesti Puhekuplien sivukoko on yleistä standardia suurempi, mutta tämäkään ei poista koko ongelmaa.

Puhekuplien ongelmaksi jää siis turhan suuri irtonaisuus: usein vain yksittäisistä pitkistä runoista koostuvat osastot eivät oikein nivelly yhteen lukukokemukseksi. Yhtenäisyys tietysti olisi tavoitteena hieman nurinkurinen nykyrunon kokeellisinta laitaa edustavalle, jatkuvasti uusia ilmaisukeinoja hakevalle teokselle, mutta jotain koheesiota siltä auttamatta jää kaipaamaan. Nyt vaikutelmaksi jää, että kokonaisuuteen muuten sopimattomat tekstit on ympätty mukaan omiksi osastoikseen. Teos tuntuu enemmän irtonaisten tekstien valikoimalta kuin runokokoelmalta, vaikka kieltämättä erilaiset löyhät teemat sitovat tekstejä yhteen. Ongelma onkin enemmän asettelussa ja järjestelyssä kuin sisällössä sinänsä.

Puutteineenkin Puhekuplia on tervetullut ilmiö. Siinä yhdistyvät humanistin oppineisuus, romantikon maailmantuska ja sarjakuviin viehtyneen kurittoman teinipojan halu laittaa nasta tuolille ja vinguttaa liitua taululla. Se on yhtäältä runouden perinteessä kiinni ja sitä kommentoiva, toisaalta itsetietoisella tavalla jossain täysin muualla, yleensä askeleen edellä. Joskus se onnistuu saamaan hajamielisen, ulkoisiin puitteisiin huomionsa kiinnittävän lukijansa kiinni: ”miksi aina liian himmeät loisteputket että näkisi kunnolla lukea?”

Lisäksi lehti alkaa ilmestyä viisi kertaa vuodessa

Mikael Brygger on valittu runouslehti Tuli&Savun vastaavaksi päätoimittajaksi. Brygger on toimittanut Tuli&Savua vuodesta 2007 alkaen, vuodet 2008-2009 sen toisena päätoimittajana.

Lisäksi Tuli&Savu ilmestymistiheys kasvaa aiemmasta neljästä numerosta viiteen vuosittaiseen numeroon. Viides numero on kirjamainen erikoisnumero, jossa syvennetään lehdessä edellisenä vuonna käsiteltyjä teemoja. Erikoisnumeron kehittämisestä ja toimittamisesta vastaa Tuli&Savun entinen päätoimittaja, runoilija Henriikka Tavi.

Tuli&Savu on Suomen johtava runouslehti, joka esittelee laajasti uutta kansainvälistä runoutta suomalaiselle yleisölle sekä syventää ymmärrystä runouden ajankohtaisista ilmiöistä. Lehti on ilmestynyt vuodesta 1994 ja sitä ovat toimittaneet monet tunnustetut runoilijat. Tuli&Savua julkaisee runoyhditys Nihil Interit ja sitä tehdään yhteistyössä Aalto yliopiston taideteollisen korkeakoulun graafisen suunnittelun laitoksen ja Art Print Oy:n kanssa. Lehden innovatiivinen ulkoasu saa jatkuvaa kiitosta. Tuli&Savu toimii myös internetissä osoitteessa tulijasavu.net.

Mikael Brygger toimii aktiivisesti kirjallisuuskentällä ja useissa kirjallisuus- ja kulttuurijärjestöissä. Brygger on aikaisemmin perustanut kulttuurilehti Särön yhdessä Mark Mallonin kanssa, suomentanut Hakim Beyn teoksen Tilapäinen autonominen alue (Savukeidas, 2009) sekä julkaissut englanninkielisen roskapostirunoteoksen Emily (ntamo, 2008). Bryggerin suomenkielinen esikoisteos Valikoima asteroideja (poEsia) ilmestyy kesäkuussa 2010.

Lisätietoja
tulijasavu.net
Nihil Interit ry:n varapuheenjohtaja
Virpi Alanen p.050-5373553
virpi.alanen(at)gmail.com

Kilpailun kärki esitellään Helsingissä Akateemisen kirjakaupan lehtialueen näyteikkunassa pe 28.5.-pe 4.6. Vuoden laatulehti 2010 -palkinnon voittaja ja kunniamaininnan saaneet julkistetaan sunnuntaina 30.5. Palkinnot jaetaan Maailma kylässä -tapahtumassa Mekong-lavalla kello 12.15.

Vuoden laatulehti -palkinto jaetaan nyt viidettä kertaa. Tällä kertaa kilpailuun osallistui yli 50 Kultin jäsenlehteä. Raadin muodostivat Design Director Tuomas Jääskeläinen Bonnier Publications Oy:stä, ostopäällikkö Pasi Somari Akateemisesta Kirjakaupasta ja aikakauslehtijournalismin professori Maija Töyry Taideteollisesta korkeakoulusta. Palkintoa sponsoroi Akateeminen Kirjakauppa.

Runoilija Timo Harju (s. 1980) palkittiin tänään Suomen arvostelijain liiton Kritiikin Kannukset -palkinnolla runokokoelmastaan Kastelimme heitä runsaasti kahvilla (ntamo, 2009).

Kritiikin Kannukset myönnetään vuosittain suomalaiselle merkittävän taiteellisen läpimurron tehneelle, nuorelle taiteilijalle. Taiteenlajien rajat ylittävää palkintoa on jaettu vuodesta 1962 lähtien, mutta ainoastaan neljä kertaa on palkittu kirjailija. Edellinen Kannuksilla palkittu runoilija oli Johanna Venho, jolle palkinto myönnettiin vuonna 2001.

Palkintoraati kuvasi Harjun teosta seuraavin sanoin:

“Kastelimme heitä runsaasti kahvilla on helposti lähestyttävää ja humaania runoutta. Vanhainkodin arkipäivästä kertovissa runoissa korostuu empaattinen ja suora tapa puhua vanhainkodissa asuvista ihmisistä. Laajalle lukijakunnalle soveltuva, kaikkia koskettava yhteiskunnallinen runous on harvinaista, mutta Harjun runot täyttävät tätä vajetta.

Kritiikin Kannukset -lautakunta pitää tärkeänä, että runous tarjoaa monipuolisia ajattelun eväitä – talousajattelun ja tehokkuusvaatimusten läpäisemässä maailmassa. Harju käsittelee vanhainkodin arkisiin kohtaamisiin liittyviä kipeitäkin tunteita luontevasti. Kastelimme heitä runsaasti kahvilla -kokoelma kuvaa vanhuksia yksilöinä, jotka ovat kukin omanlaisiaan, kun taas päivänpolitiikassa ja lehtikielessä käytetään usein kliinisiä ja esineellistäviä ilmauksia.

”Lähteminen on sitä että halataan kuin murskaantuneet mustikat”, todetaan kokoelman alussa. Runot muistuttavat elämän musertavasta hauraudesta ja huolenpitoon liittyvästä fyysisyydestä. Harjun runojen vanhukset – dementiapotilaat – ovat voimakkaasti läsnä olevia ja merkityksellisiä, kaikkine ryppyineen ja rullatuoleineen, rispaantuneine aamutakkeineen, kahvinryystämisineen, iloineen ja murheineen.”

Palkittavasta päättää Suomen arvostelijain liiton kevätkokouksen nimeämä lautakunta, joka edustaa laajasti eri taiteenaloja. Kauden 2009 Kritiikin Kannukset -lautakuntaan kuuluivat Ville Hänninen (puheenjohtaja), jäsenet Paula Holmila, Päivi Hyvärinen, Kai Kiviranta, Merja Koskiniemi, Matti Rämö ja Pertti Terho (erosi tammikuussa 2010) sekä varajäsenet Virpi Alanen ja Elisabeth Nordgren.

En tiedä, kuinka hyvin tätä lehteä lukeva yleisö seuraa runokeskusteluja, mutta on totta että jokunen vuosi sitten päivälehtien arvosteluissa, verkkojulkaisuissa, kirjojen takakansilla ja kustantajien verkkosivuilla puhuttiin suomalaisen proosarunon “noususta”, “proosarunon keinoista”, “proosarunon kentästä” ja “proosarunon genrestä”. Tässä suomalaisessa proosarunokeskustelussa todettiin – muun muassa – että eräänkin tekijän proosarunokokoelma oli “sympaattinen debyytti proosarunon näinä aikoina vauraalle kentälle”, tai että runoilijatar oli “omaksunut ’sadullisen proosarunouden’ rytmin kieleensä”, mistä saa sen käsityksen, että on olemassa jokin erityinen “proosarunon rytmi”, joka on erotettavissa paitsi kielemme prosodiikasta myös säkeistetyn runon rytmistä – ellei tokaisulla tarkoitettu jotain muuta, metaforisempaa “rytmiä”. Muistan tuolloin miettineeni, että proosarunoista puhuttaessa puhutaan myös jostain muusta kuin runoista – tuotetaan jotain muutakin kuin arvostelua ja arviointeja ja mainoksia.

Kaikkea sanomaamme voidaan käyttää meitä vastaan – mutta myös sanoma voi käyttää itseään itseään vastaan. Klassinen esimerkki on termien määrittelemättä jättäminen, josta seuraa tiedostamaton refunktionalisointi: tahdoton keppihevostelu. Saatetaan todeta, että “proosarunous on ongelmallinen genre”, koska proosarunokertomukset “ovat absurdeja, unenomaisia ja outoja” ja heti perään todetaan “mutta ovatko nämä millään olemuksellisella tavalla runouden määritelmiä?”, ja tästä saa kriitikko jälleen hyvän syyn todeta jotain yleisempää runoudesta, jota ei voi tai saa määritellä. Proosarunopuheen funktio ei ollutkaan analysoida proosarunoa vaan toimia keppihevosena, jonka avulla karauttaa esiin mielipiteensä yleisestä poetiikasta.

Eikä tässäkään ole mitään yllätyksellistä. Paitsi kriitikot, myös runoilijat hyödyntävät runopuhetta kehittääkseen omia näkemyksiään, omaa poetiikkaansa. Millaista poetiikkaa sitten proosarunopuheella kehitetään? Olli Sinivaaran tavoin voitaisiin sanoa, että proosarunopuheen taustalla on toive “turhan runollisuuden” taaksejättämisestä. “Lauseista on riisuttu perinteinen runona olemisen tarve ja logiikka”, kuten eräs kriitikko toteaa, tai kuten Markku Paasonen, joka on todennut, että häntä “oksettaa” lyyrisyys. En tiedä mitä Paasonen tarkoittaa lyyrisyydellä, mutta voidaan kenties ajatella, että lyyrisyydessä on ennen kaikkea kyse lyyrisestä subjektista, jonka kokemusta ja tunnetilaa runo kuvaa ja kartoittaa. Näin ollen proosarunopuheessa voisi olla kyse eräästä 2000-luvulle ominaisesta runopuheen aiheesta, lyyrisen subjektin kritisoimisesta. Näin ollen ei ole ihme, että Saila Susiluodolle “proosaruno on ollut käyttökelpoinen, koska se hämärtää lukijan käsityksiä siitä, missä määrin teksti vastaa kirjailijan omia kokemuksia”.

Tämä selitys ei kuitenkaan tyydytä minua – runoilijoiden omat todistukset kertovat heidän omasta asennoitumisestaan, eivätkä siitä, millaista funktiota objekti nimeltä “proosaruno” toimittaa runouskeskustelussa. Runoilijan oma puhe omasta kirjoittamisestaan on aina tästä näkökulmasta katsottuna irrelevanttia. Aivan samalla tavalla kaikki, mitä itse tulen väittäneeksi omasta kirjoittamisestani käsin tässä kirjoitelmassani on irrelevanttia – ja minun mielipiteeni on, että lyyristä subjektia on jätetty taakse ja purettu vähintään Novaliksesta asti, ellei Chaucerista asti, tai pikemminkin Propertiuksesta – ja ketäs minä puijaan, aina Hesiodoksesta asti! Irrelevanttia, mutta: olisi mukava tietää, analysoida tarkemmin, miksi juuri proosaruno alkoi 2000-luvulla tuntua välineeltä, joka voisi toteuttaa, meillä Suomessa, tuota ikiaikaista tehtävää?

Teen ensimmäiseksi yleisen tason väitteen. Proosarunon nousussa on kyse säkeen kriisistä. Säkeen kriisillä tarkoitan historiallista tilannetta, jossa kukaan ei tunnu tietävän, miksi runoja asetellaan niin kuin asetellaan. Säkeenkäyttelyn esteettiset perustelut ovat kateissa, tai kuten eräs googlettamani saitti toteaa: “Miksi runossa on säkeitä? Runoudessa teksti ei kulje kirjan sivuilla laidasta laitaan, vaan sanottava on hajotettu hankalasti riviltä toiselle. Proosarunon esiinmarssista huolimatta säejako näyttää pitävän pintansa runoudessa. Mitä järkeä on ilmaista asioita tällaisessa muodossa? Miksi runossa on säkeitä?” No, mitä tähän nyt sanoisi? Että kysymys on kuin ladattu ase?

Ehdotan, että voitaisiin ajatella näin: tietynlaisen proosarunopuheen taustalla on tarve kiertää ja ohittaa säkeen kriisi, joka puolestaan voitaisiin määritellä määrittelemättömyyden aiheuttamaksi ahdistukseksi tai poeettiseksi paniikkikohtaukseksi sen tosiasian äärellä, ettei säkeistystä voida perustella millään universaalilla säännöllä – ettei säkeistys ole olemuksellista vaan sattumanvaraista, mistä seuraa pelottava ajatus siitä, ettei runolla ole ominta aihepiiriä tai lähestymistapaa, ettei ole lopullista, perusteltua runoutta, joka turvaisi meidän identiteettimme runoilijoina tai runojen lukijoina – on vain vaikutuksia, makuja, yksittäisyyksiä, ohimenevyyksiä, joiden pohjalta ei voi tehdä yleistyksiä.

Kyseessä lienee myös vuosikymmeniä jauhettujen (ja todella tylsien) relativististen kirjallisuudenteorioiden (tiedättehän, nuo kaikenmaailman derridat sun muut deleuzet) kulkeutuminen akatemian ulkopuolelle: eri tahoilla epäjärjestelmällisesti ja juorujen tavoin leviävä herääminen ymmärtämään, ettei “proosa” tai “runo” tarkoita mitään muuta kuin tiettyä kirjoittamisen tapojen joukkoa, jota tietyistä historiallisistä syistä on alettu pitää tarkkaan rajattavissa olevan olemuksen nimenä, samoin kuin “suomalaisuutta” tai “savolaisuutta” on erehdytty pitämään oikeasti olemassaolevana kansan- tai heimonluonteena historiallisten konjunktuurien, taloudellisten, sosiaalisten ja muiden voimien ja instituutioiden vaikutuksesta.

Akateemisesti aivopestynä olen itsekin siinä uskossa, että lajinimet syntyvät yhteisöllisen, osin tiedostamattoman ponnistuksen tuloksena. Hyvä esimerkki on “todellisen proosarunon” eli oikeastaan surrealistisen proosan perinne, joka on säilynyt mielenkiintoisella tavalla suhteellisen samanlaisena Bertrandin, Baudelairen, Rimbaud’n, Michaux’n, Bretonin ja Jacobin ajoista aina Russell Edsoniin ja Paasoseen – todiste tradition jäljittelyn voimasta ja merkityksestä. Koska kyseiset runoilijaherrat olivat niin merkityksellisiä, ja koska he antoivat kirjoitustavalleen nimen “proosaruno”, ja koska he ihmettelivät tämän “uuden muodon” tarjoamia mahdollisuuksia (jotka rajatulla tavalla olivat tuolloin ja vain tuolloin todellisia mahdollisuuksia ja todellisia innovaatioita, sillä lyriikkaa ei aikaisemmin oltu aseteltu proosamuotoon juuri sillä tavalla ja sellaisissa painotuotteissa) seurauksena oli erilaisten kanonisoitumisprosessien tuloksena “proosarunon” genre. Kyse on siis konjunktuureista: historiallisista yhteensattuvista sopivanlaisista yhteyksistä, kuten Olavi Paavolainen sanoisi.

Tästä palaan nykyiseen konjunktuuriimme: miksi proosaruno, miksi nyt? Yksi tapa havainnollistaa asiaa: itse proosa-asettelu, sellaisenaan, ei merkitse mitään. Sitähän voi käyttää ihan miten vaan. Samoin kuin säkeiksi voi säkeistää ihan mitä vaan. Asettelu ei tee tekstistä mitään muuta kuin aseteltua tekstiä. Tämän inttäminen ei kuitenkaan tarkoita mitään, sillä proosarunopuheen taustalla on jotain aivan muuta kuin muodon ongelmia. Kyseessä on klassinen suomalaisen kirjallisuushistorian manööveri: jo modernistien aikoinaan toteuttama, muotopuheen varjolla suoritettava sukupolvenvaihdos, jossa sisällön jatkuvuus ja tradition insulaarisuus turvataan formalismin näennäisen innovatiivisuuden sumuverholla. Menipä vaikeaksi!

Okei, tarkoitan, että kaikki se, mitä proosarunopuhe ei käsittele puhuessaan lyyrisen subjektin ongelmista ja tarinallisuuden merkityksestä ja kokeilun oikeuttamisesta, on äärimmäisen mielenkiintoista: “Proosarunon nousuun kytkeytyy kokoelmien muuttuminen yhä kokoelmallisemmiksi, mikä on ihan ymmärrettävää, koska proosarunoon tulee ikään kuin luonnostaan tarinallisuus mukaan.” Toisin sanoen, runokirjoista tulee yhä selkeämmin kirjoja, luonnollisia, kokoelmallisia; kokeilun ja konservatiivisuuden välisen radikaalin tasapainon samalla kiinnostaviksi mutta myös turvallisiksi tekemiä. Proosaruno normalisoi runouden potentiaalisen radikaaliuden, mutta antaa sille luvan olla radikaali tietyissä puitteissa, tai raameissa, kehyksissä: proosaneliön kokoisessa karsinassa.

Mistä nämä arvot kielivät? Tekisi mieleni sanoa, että runous tahtoo tulla proosaksi, koska proosa on parempaa kuin runous – sillä mistä muusta voi kertoa pr-puheen retoriikka, jossa runous tahtoo osansa proosan saamasta huomiosta: “Luvun päättävä tarina taas kiemurtelee proosarunon pakkopaidasta ja yrittää läpimurtoa novelliksi”; “proosarunon rytmiä tavoittavat tarinalliset runot puhuvat lähiöelon reunoista”; “Runoilijan on tultava prosaistin alueelle, koska liikenne toiseen suuntaan on ihmeellisen hiljaista”; “runojen tarinallisuus tekee niistä aika ajoin sillä tavoin viihdyttäviä kuin proosa parhaimmillaan on”. Näin siis puhuvat kriitikot, ja korostan, että käsittelen tässä yleisen vastaanoton ilmapiiriä, enkä välttämättä aktuaalisten runoilijoiden aktuaalisia intentioita.

Kiteyttääkseni: pr-puheessa syntyy usein huomaamatta – koska kyse on täysin mitättömästä vaikutelmasta, mitättömien lauseiden ohitettavista tunnelmista – retorinen tilanne, jossa runoilija ja runokokoelma eivät enää katoa epämääräisten säkeiden sekamelskaan – jotka kuvannevat runouden heterogeenistä muotojen ja lähestymistapojen runsautta – vaan kiteytyvät tunnistettaviksi muodoiksi ja kasvoiksi ja ennen kaikkea myytäväksi tyyliksi. Proosarunon tarinallistava, neliöivä, normalisoiva voima tekee siitä ihanteellisen muodon, kun runokokoelmasta pyritään tekemään paitsi taideteosta, myös teosta, joka tulisi tunnetuksi. Paasonen ja Susiluoto ovat loistavia runoilijoita paitsi runoilijoina, myös siksi, että heidän tyylinsä on niin helposti tunnistettavissa.

Näkökulma selittää pr-puheen yleisen historiattomuuden tai ajallisen lyhytnäköisyyden. Puhutaan “buumista” vaikka proosarunoja ja/tai tarinallisia runoja on kirjoitettu meillä jatkuvasti. Sirkka Seljan Tama, Haavikon tarinat, Mannerin “Lapsuuden hämärästä”. Yhdeksänkymmentäluvun runoilijoista esimerkiksi Sinervon kokoelmat ovat täynnä proosarunoja. Ei ole, toisin sanoen, tapahtunut mitään innovaatiota – ainoastaan proosa-asettelun muuttuminen yleisemmäksi, ja tästä seurannut proosarunokokoelman statuksen vakiintuminen.

Proosarunopuheen retoriikassa on siis kyse runokokoelman aseman vakiinnuttamisesta – tai pikemminkin, pr-puhe on onnistunut aikaansaamaan tällaisen vakiintuneen vaikutelman: “Nyt suomalainen runous on löytänyt uransa” – kirjaimellisesti. Pr-puheessa toistuu asetelma, jonka mukaan se, mikä aikaisemmin on ollut runoudessa kirjoittajan mielestä häiritsevää tai luotaantyöntävää, normalisoituu ja tulee hyväksyttäväksi proosa-asettelun ansiosta; jostain syystä proosan muotoon aseteltuna lukijat ja runoilijat hyväksyvät jotain, mitä aikaisemmin ei olla hyväksytty: runouden itsensä, mitä se sitten onkaan, kullekin lukijalle itselleen, itsessään.

Mutta: tämäkään selitys ei tyydytä, sillä onhan proosarunoudessa myös aiheen, teeman, kielen tasolla yhteisiä piirteitä. Uskonkin, että on olemassa syvempi, sukupolvikokemuksen taso, jolla proosarunon valitseminen toimittaa vertaisryhmään samastumisen ja kiinnittymisen tärkeää tehtävää. Se on erityisesti ja ennen kaikkea merkki irtiotosta suhteessa 90-luvun sukupolveen: “Proosarunon suosiota selittänee sekin, että se mahdollistaa muita lyriikan lajeja paremmin uusien tyylien, leikittelyn ja roolien ottamisen. Ja onhan proosaruno muodollisesti selkeä irtiotto siitä, millaisena 1990-luvun runous yleisesti nähdään.” (Eino Santanen Turun Sanomissa – muistuttaisin, että lainaukseni ei kerro mitään Santasen omista motiiveista.)

Millaista 90-luvun runous sitten oli, että siitä pitää erottautua? Ei sillä ole väliä. Tärkeintä on erottelu itse, distinktio. Tämä on normaalia ja luontevaa sosiaalista käyttäytymistä. Kyse on eräänlaisista mikrosukupolvikuiluista, vuosikymmenrytmistä runousinstituution elimissä ja asemissa. Tämä on täysin normaalia. Siinä ei ole mitään salakavalaa tai outoa. Meillä vaan ei yleensä koskaan olla puhuttu siitä, miten nämä sukupolvenvaihdokset vaikuttavat taiteen tekemiseen ja siitä puhumiseen ja sen itsetietoisuuteen – meidän, minun, itsetietoisuuteemme, itsetietoisuuteeni.

Voisi jopa sanoa, ettei tällaisista aiheista kannata puhua, ettei näillä havainnoilla ole mitään arvoa, koska ne eivät auta meitä kirjoittamaan parempia runoja. Mutta miten runojen kirjoittamisesta voidaan ikinä puhua mielekkäästi, jos runopuheen taustalla on aina jotain, mistä ei voida puhua: yksityisiä valintoja, joita tehdään “selittämättömistä” syistä, koska “se vaan tuntuu hyvältä ja omalta”? “Oma juttu”: sukupolvemme määrittävä ele, identiteetin tyylin reifikaatio.