1. Avasin tilaisuuden ja esittelin/ihmettelin Tuli&Savun uusinta numeroa. Kuvan on ottanut Erkka Mykkänen.

2. Tomi Huttunen kertoi venäläisen kirjallisuuden nykytilasta ja luki kääntämiään Lev Rubinšteinin ja Igor Bulatovskin runoja.Kuva Erkka Mykkänen.

3. Mikael Brygger eläytyi Dmitri Golynkon runoon (kuva Jani Sipilä) sekä

4. haastatteli Janne Nummelaa. Kuvassa myös tilaisuudessa kääntämiään  Dmitri Tšernyševin runoja lukenee Veikko Suvannon selkä. Kuva Virpi Alanen.

5.  Janne Nummela lukee pitkän lehdessä julkaistun runonsa “Kulta”. Kuva Jani Sipilä.

6. Janne, Veikko, Tomi, Mikael ja yleisö. Kuva Jani Sipilä.

.

]]> http://www.tulijasavu.net/2010/02/710/feed/ 0 http://www.tulijasavu.net/2010/02/tulisavun-vuosi-2010/ http://www.tulijasavu.net/2010/02/tulisavun-vuosi-2010/#comments Fri, 19 Feb 2010 15:52:05 +0000 Henriikka Tavi http://www.tulijasavu.net/?p=697 Vuonna 2010 runouslehti Tuli&Savu panostaa käännösrunouteen sekä tutkii entistä aktiivisemmin lehden poikkeuksellisen formaatin tarjoamia mahdollisuuksia. Lisäksi lehden ilmestymistiheys kasvaa neljästä viiteen numeroon. Lehden viides numero on kirjamainen erikoisnumero, jossa syvennetään lehdessä edellisenä vuonna käsiteltyjä teemoja.

Ensimmäinen Tuli&Savu-kirja ilmestyy elokuussa 2010 ja sen teemana on vuonna 2009 kovasti tapetilla ollut kritiikki. Erikoisnumerossa suuren painoarvon saavat myös kritiikit edellisenä vuonna ilmestyneistä kirjoista. Vuonna 2010 erikoisnumero postitetaan tilaajille erillismaksusta.

Tuli&Savun vuoden 2010 numerojen teemat ja ilmestymisaikataulut

1/10 Typo/grafia

Vuoden ensimmäisessä numerossa Tuli&Savu jatkaa runouden visuaalisuuden tutkimista ”typo/grafian” (kreik. τύπος ‘piirto’ + γράφειν ‘kirjoittaa’) näkökulmasta. Ilmestyy huhtikuussa.

2/10 Anonyymi

Kolmannen numeron työnimenä voisi olla myös ”tekijä” – tai sen puuttuminen. Mitä tapahtuu, kun runoilijat, esseistit, kriitikot ja toimittajat kaikki kadottavat nimensä ja kirjoittavat anonyymeina? Missä kulkevat kollaasin ja lainaamisen rajat? Entä mikä on löydetty runo?

Lisäksi ”anonyymi”-teemanumerossa keskustellaan myös julkaisukentässä tapahtuvista muutoksista ja siihen liittyvistä kysymyksistä ja ongelmista. Ilmestyy heinäkuussa.

3/10 Tuli&Savu-kirja ”kritiikki”

Vuonna 2009 käyty kritiikkikeskustelu nosti esiin monia tärkeitä, vielä käsittelemättömiä teemoja (mm. käännösrunouden, visuaalisen runouden ja konseptualistisen runouden arvosteleminen). Numeroon kootaan myös Turun kirjamessuilla yhteistyössä Suomen arvostelijain liiton (SARV) kirjallisuusjaoksen kanssa järjestetyn runokritiikkiseminaarin satoa. Ilmestyy elokuussa.

4/10 Brittiläinen nykyrunous

Edellisvuoden venäjä-teemanumeron tavoin antologiamainen käännösrunouteen keskittynyt numero. Vuoden 2010 teemana on brittiläinen nykyrunous. Ilmestyy lokakuussa.

5/10 Tunne

Vuoden 2010 Runokuu-tapahtumasarjan osana järjestettävä Helsingin poetiikkakonferenssi on valinnut teemakseen on ”tunne / affekti”. Tuli&Savu toimittaa ja julkaisee seminaarissa esitettyjä tai esitysten pohjalta työstettyjä alustuksia, puheenvuoroja ja runoja sekä jatkaa teeman käsittelyä. Ilmestyy joulukuussa.

Numeroon 1/10 liittyen ei oteta enää vastaan juttutarjouksia. Myöhempien numeroiden teemoihin liittyviä tai liittymättömiä juttuideoita ja runotarjouksia sen sijaan otamme ilolla vastaan!

27.1. 2010 klo 14, Kirjakauppa Kirja, Mannerheimintie 22-24.

Lämpimästi tervetuloa!

-

Lisätietoja Henriikka Tavi, p. 041-5360184
henriikka.tavi(at)gmail.com

Parshtshikov teki tutkimusta Standfordissa 1991 – 1993. Hän teki yhteistyötä kalifornialaisen Language Schoolin runoilijoiden kanssa ja esiintyi useasti Suomessakin 1990-luvun vaihteessa (antologia “Päämäärä vie meitä ympyrää”). Englanniksi häneltä tuli käännösvalikoima ”Blue Vitriol” (Avec Books, 1994), jonka esipuheen on kirjoittanut Standfordin professori Marjorie Perloff.

Seminaarissa esiintyvät muun muassa Michael Palmer, Lyn Hejinian, Marjorie Perloff, Ilya Kutik, Mihail Epshtein, Andrew Wachtel, Jevgeni Ostashevski, Igor Ganikovski, Jukka Mallinen, Aleksandr Davydov, Darlene Reddaway.

Tuli&Savu julkaisee aiheesta tilaisuudessa esiintyvän kääntäjä Jukka Mallisen kirjoituksen.

Valikoima sisältää runoja yhdeksältä omintakeiselta runoilijalta, joista verkossa voi lukea näin aluksi ainakin näytteitä Dmitri Bykovilta ja Igor Bulatovskilta. Lisää näytteitä tulee tarjolle joulunpyhien jälkeen, samoin kuin venäläisen formalismin (1900-luvun alun kirjallisuuskriittisen suuntauksen) erään keskeisen ajattelijan Viktor Šklovskin valikoiden käännetty artikkeli runoudesta ja mielentakaisesta kielestä.

Kerrottakoon, että Tuli&Savu aikoo ensi vuodesta lähtien omistaa yhden numeron vuodessa yhä laajemmalle käännöskatsaukselle. Ensi vuodelle on jo suunniteltu (jos kaikki menee hyvin) laajaa katsausta nykybrittiläiseen runouteen, erityisesti ns. uuteen Cambridgen koulukuntaan, jonka keskeisiä tekijöitä on Brightonissa vaikuttava aviopari Keston Sutherland ja Andrea Brady, sekä heidän pienkustantamonsa Barque Press. Brady on myös Archive of the Now -runoäänitearkiston toiminnanjohtaja. Täältä voi puolestaan kuunnella Sutherlandia lausumassa pitkää runoelmaansa “Hot White Andy”. Englanninkielentaitoiset voivat lukea Kent Johnsonin mielenkiintoisen artikkelin Digital Emunction -blogista.

Tuolla valkea, musta savu:
piipunnysistä ja kaukaisesta tulipalosta.
Sillan taakse pakeni
rakkauden tyhjä raitiovaunu.

Uuden maan yli
lentävät kuin valhe pelästyneen huulilta
rakkauden ja kuoleman puhaltimien
liiankin tutut äänet.

Käy torilla:
siellä tuuli jää ruusuksi hihaan
ja raapii piikillä,
jos teillä on eri matka.

Hidasta. Olet kuitenkin
myöhässä, siis hidasta.
Kaikki silmukat ovat auenneet.
Haukot henkeä ilman hurstia.

Koko tämä alastomuus
näkyy vain hameen poimuissa.
Ryskyy syleilyn laineissa.
Sähköryske sillalta.

_

Et tajua hittoakaan,
onko sen väliä selvää tai ei,
pimeys lohkesi kokonaan,
ehkäpä, ehkäpä aiheestakin.

Se on pimeyden leipä,
kärventynyt jokaviikkoinen,
se lohkesi sängyssä, mutta sinä
et saa karistettua sen pitkäveteistä roinaa.

Ja piipahtaa sen luo,
mutta tultuaan ei istu alas
ja karsaasti väijyy pimeään
jumalanseläntakainen lintu.

_

Sääennustushevosen selkään –
pilviä, pilviä, pilviä.
Mikä ei varmaankaan putoa,
saat sen tässä ja nyt.

Pilvenvarjot kuin leveät terät,
kunhan eivät vain vihellä,
mutta sekaisin seisovat lehmukset,
eikä ruoho ole laskenut polviin.

Ei kadottanut jälkiä
tervanhajuisten aurinkokoirien ajojahti.
Kultainen komppaniako luovuttaisi
viimeisellä kellonlyömällä.

Viittateltoissa vihreissä piipullisissa
tienvarressa, kuka mudassa, kuka hiekassa,
mutta ohimo loistaa kuin telttamuovi,
ja siitä näkee ”lehmuksen”.

Sinut myytiin halvalla,
sinä astut, vaikket kävelekään,
et seiso, vaikket kaadukaan. Veitsi
irrotti askeleesi tarkkaan reunalta.

Päivän kortit maskeeraustahroilla
mustilla, punaisilla, kastanjaisilla, pellavaisilla,
sinun kahdella tinaisella
ei auta ottaa takapakkia,

ei sinne, missä Piranesin tiimi
varovasti pystyttää auringonlaskua,
missä kylmät masuunit palavat
ruusunpunaisessa leikkauksessa.

Kääntänyt Tomi Huttunen

Ja nyt sitten amerikkalainen runo.

Ystävä julkaisee opiskelijalehteä –
yhteistyössä: viimeistä edellinen toivo
olla joutumatta konkurssiin. Julkaisee värssyjä
ja mietteitä rauhasta maailmassa.
Opiskelijatyttö (en ole nähnyt valokuvaa,
mutta voin kuvitella: hiukset olkapäille,
pesemättömät, vääntynyt hymy,
miellyttävät avoimet kasvot,
vakosamettifarkut – ja paljain jaloin)
on lähettänyt jonkun tekstin. Minä käännän.

Luonnollisesti vapaata mittaa: luetteloja
kaikesta, mihin on pysähtynyt katse
haltioitunut: mitä näen, sitä laulan.
Määrätöntä penikkamaista riemua elämästä.
Nominatiivistä ähkyä: hiekkaranta, lankuilla
hiekka, rakastetun
skootteri, banaanijuoma –
ja perin tarkka alaviite, mitä on
banaanijuoma: kiitos,
että leipä taikka vaikka savuke
on sentään ilman viitettä.
Eri vuosina
olen kuullut tämän! “Harhailen yksin
rannalla ja kuulen lokkien kirkunan.
Ja aamulla aurinko herättää unisen talon,
vilkaisten rusottaviin ikkunoihin –
astun pihalle – kukat loistavat kasteesta.
Silloin ymmärrän: maailma on minussa!”

Pane poikki missä haluat – tai voit jatkaa
loputtomiin: mikä esineiden
kuilu on vielä mainitsematta! Rapusalaatti;
ravut itse veden alla,
salaatista vielä tietämättömät;
olkihattu, raidallinen
uimapuku ja avattu seslonki…
Armahtakaa! Minäkin osaan noin!

Ja – miten kiehahtaa kateellinen sappi!
Kaikki tämä tietokoneella; myös paperin kanssa
no problems, ja lähetetty painettavaksi
edes lukematta läpi (varma tapa
saada kutsu tekijän luokse!) Samaan aikaan
istuvat ystäväni pitkin yhteishuoneistoja
ja kirjoittavat nerokkaita runoja
tilikirjoihin! Ja naputtelevat sitten
synkeinä hajoavilla koneilla,
ja juovat kefiiriä, ja polttavat “Belomorkaa”,
ja juuri tämän kautta saavat oikeuden
kirjoittaa olemassaolon kauhusta
ja traagisesta eksistenssistä!

Ja mitä ne tietävät siellä, nämä lapset,
jotka litkivät banaanijuomaa!
Näkisipä kreikkalainen meidän leikkimme!
Niin, säälittävä se, jolla omatunto ei ole puhdas,
joka keskustelee lainauksin, peläten
sortuvansa puhumaan omasta itsestään,
tottuneena piilottamaan vavahtelevan kauhunsa
mustaan ironiaan, josta
ei tule kylläiseksi! Mitä ne tietävät siellä,
missä jokaisessa kaupassa myydään
venäläiselle salaperäistä esinettä:
koteloa laitteelle, joka tarjoilee
kaakaon suoraan vuoteeseen
ja sen lämpökytkimelle!

Mutta kaikitenkin… Oi kauhea arvoitus!
Ehkä vain siellä tiedetäänkin
elämästä? Ei rikkoutuneesta säiliöstä,
ei metrovaunusta – viimeisestä, joka vielä
muistuttaa tekijää tonnikalapurkeista –
oi ei: olemisesta sellaisenaan!
Miten arvioisi? Ehkä sinne näkyy paremmin,
että tragedia, voi Luoja, ei johdu tungoksesta,
ei leivän ja asumuksen riittämättömyydestä,
ei siitä, että joka hetki on peruuttamaton,
että elämä on lyhyt, että salainen este
ei anna meidän vuodattaa itseämme loppuun saakka?
Ja kaikki, mitä kirjoitamme näistä aiheista,
haiskahtaa väistämättä makkaralta –
niin aistittavalta, että lähes aineelliselta?!

Mutta me emme voi vapaalla mitalla – koska
empiirisiä ovat empiriumimme.
Sekasotkun, kaaoksen, mylläkän
me puristamme jambeiksi ja trokeiksi.
Viimeinen, mikä meille on suotu
täsmällisen täydellisyyden illuusioksi
on mitta ja loppusointu. Ikkuna on kasattu
säkeistöksi – kristallisella ristikolla.
Rimmata ja tyrkätä härdelli
kouluvihkojen ruudukoille
on ainoa tapa saattaa jotenkin
järjestykseen maailmanjärjestys
ja avata silmänsä auringonnousulle (taikka laskulle)
pohjattomassa pakanallisessa pimeydessä, jossa
nelisäkeet kannattelevat maailmankantta
viimeisenä horjuttamattomana tukipisteenä.

Kääntänyt Jukka Mallinen

venäläistä nykyrunoutta

Pääkirjoitus

VENÄLÄISTÄ NYKYRUNOUTTA

Ljubov Lebedeva
Dmitri Golynko
Aleksandr Skidan
Dmitri Tšernyšev
Dmitri Bykov
Lev Rubinštein
Kirill Aleksejev
Igor Bulatovski
R.I. Filimonov

RUNO&KUVA

Runkkaava lehmä Antti Kyrö

MATKOJA

Kaksi neutraalia kuvaa nimellä venäläinen sielu
Tuukka Hermanni Terho
Matka muiston ja unohduksen rajaseudulle
Suvi Nousiainen
Kulta
Janne Nummela
Remembering Tšaikovški
Vesa Haapala

TULENTEKOA

Runoudesta ja mielentakaisesta kielestä
Viktor Šklovski

KRITIIKKI

Bengt Jangfeldt: Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen lähipiirinsä.
Cia Rinne: Zaroum, Notes for Soloists
Lauri Otonkoski: Harmi!
Marianna Kurtto: Maisemasta läpi
Sanna Karlström: Harry Harlow’n rakkauselämät
Vesa Haapala: Termini

Jukka Petäjän 19.10. Helsingin Sanomissa julkaistu yhteiskritiikki viidestä esikoisteoksesta sai aikaan ennenkuulumattoman laajan keskustelun ja vastalauseiden myrskyn. Itse tunsin hetken aikaa olevani myrskyn silmässä.

Tuntui, että tärkein tehtäväni oli tuijottaa herkeämättä tietokoneenruutua: olla silmä kovana, ettei mikään mitä runousblogeissa, facebookissa tai Hesarin keskustelupalstalla tapahtuu jäisi huomaamatta. Aivan kuin internetin tarjoamia mahdollisuuksia olisi pikkuhiljaa opittu hyödyntämään. Aivan kuin runousblogit olisivat heränneet uuteen kukoistukseen Petäjän kritiikin lannoittamina.

Kritiikki on kirjallisuutta. Runon puhujan tavoin kriitikollakin on ääni. Joskus pelkkä arvovaltainen jyrähdys riittää vakuuttamaan lukijan. Joskus kritiikin lukija on valmis ajattelemaan että kriitikko on varmasti osin oikeassa todetessaan ykskantaan, että “Emma teki hutinäyttelyn jota ei tosiaan tarvitse mennä katsomaan.” (Otso Kantokorpi, Kauppalehti 26.10.09).

Petäjä tavoitteli kritiikissään kulttuuriauktoriteetin rintaääntä. Mitä ilmeisimmin hän ei oikein vakuuttanut. Keskusteluun osallistujat pyrkivät kiistämään Petäjän arvovallan: Petäjää ei arvosteltu näkökulman rajallisuudesta, vaan siitä että hän on väärässä. Kritiikkikeskustelussa pistivät silmään myös puheenvuorot, joissa ei kritisoitu niinkään Petäjän kritiikkiä vaan itse kriitikkoa, joka ”teki sen taas” (Leevi Lehto).

Arvostelun uskottavuus rakentuu kahden tekijän varaan: Toisaalta uskottavuus on kirjoitetun tekstin vakuuttavuutta, joka voi syntyä hyvästä argumentaatiosta mutta myös esimerkiksi taitavasta, kriitikon taidekokemuksen kiteyttävästä kielenkäytöstä. Toisaalta uskottavuus lepää kriitikon henkilökohtaisen arvovallan varassa.

Verkkolehti Mustekalan järjestämässä kritiikkiseminaarissa 22.10.2009 Juha-Heikki Tihinen piti esitelmän, jossa hän kehitteli Oscar Wildeltä lainaamaansa ajatusta itse kriitikosta taideteoksena*. Kirjoittaessaan kritiikkiä kriitikko samalla luo itseään ja identiteettiään kriitikkona.

Toisin kuin kaunokirjallisuuden kirjailija, kriitikko ei siis voi kuolla. Jokainen kritiikki on kriitikkonsa sormenjälkien tuhrima, ainoastaan kriitikkonsa näköinen ja takaama.

Siinä kaikki kritiikistä tällä kertaa.

***

Tuli&Savu 3/09 poikkeaa lehden aikaisemmista numeroista tekotavaltaan. Venäläistä runoutta käsittelevän numeron idea syntyi syksyllä 2007, kun tapasin Pietarissa runoilija ja toimittaja Olga Logochin. Osa lehteen käännetyistä runoista on Logochin valitsemia.

Filin tukeman venäläisen nykyrunouden paketin sekä suuren osan sisällöstä ovat pääasiallisesti suunnitelleet kääntäjät Kaisa Ijäs, Maiju Lehto ja Veikko Suvanto. Merkittävän panoksen lehden sisältöön ovat käännöksillään ja ideoillaan tuoneet Tomi Huttunen, Jukka Mallinen, Mika Rassi, Aki Salmela ja Mikael Brygger. Lehden muun toimituksen osuudeksi jäi lähinnä katsoa päältä ja sivusta sekä yrittää saada runsas sisältö mahtumaan kansien väliin.

Viimeisimmässä tavoitteessa emme valitettavasti koskaan onnistu. Numeron sisältöä täydentävää materiaalia julkaistaankin Tuli&Savun uudistuneessa verkkoliitteessä, jota päätoimittaa Teemu Manninen. Tervetuloa  uuden Tulijasavu.netin lukijoiksi!

ps. Vuoden ja samalla vuosikymmen viimeisessä Tuli&Savussa pohditaan, mitä on ja oli 2000-lukulainen runous ja suunnataan samalla katse kohti seuraavaa vuosikymmentä. Tammikuun lopussa ilmestyvän numeron päätoimittaa Mikael Brygger.

Vesa Haapalan toinen kokoelma Termini kaivautuu Rooman kulttuurihistoriaan monipuolisen lähdemateriaalin avulla usein äkkivääristäkin kulmista. Kuten Haapalan esikoisteos, joesta ja sen ympäristöstä inspiroitunut Vantaa, myös Termini on kuitenkin kaukana paikkasidonnaisesta lyriikasta. Teoksen nimi viittaa tietenkin Rooman päärautatieasemaan, ja sitä kautta matkustamisen, liikkeelläolon ja pysähtymisen teemoihin, mutta on tietenkin luettavissa myös suomeksi. Sen verran oppinutta ja humanismin traditioissa marinoitua tekstiä Haapala tuottaa, että ajatus kirjasta käsitevarastona ei ole niin huvittava kuin aluksi tuntuu.

Haapala tuntuu käsittävän kliseen mukaisen Rooman luonteen kaikkien teiden päätepisteenä loogisesti johtavan myös siihen, että Roomasta pääsee minne vaan – niin paljon kieltä ja kulttuuria sinne on jollain lailla varastoitunut. Niinpä kirjan päiväkirjamerkintöihin keskittyvä kehyskertomus, joka kuvaa runoilijan kanssa matkustavan valokuvaaja-elämänkumppanin tuntoja Rooman matkalla, avautuu koko joukoksi assosiaatioita, rinnastuksia ja kulttuurihistoriallisia kerrostumia. Mukana ovat Vanhan testamentin profeetat, Odysseia, Rimbaud ja Verlaine, Keats, Shelley, Byron ja monet muut Rooman matkaajat – myös Sylvia Plath, jonka päiväkirjojen tyyliä välillä jäljitellään ja parodioidaan: päiväkirjassa kaikuu välillä Plathin ja runoilija Ted Hughesin myrskyisä suhde.

Termini on siis juuri sellainen kirja, jollaista Haapalan kaltaiselta lyriikkaan suuntautuneelta kirjallisuudentutkijalta odottaisikin: painava, kerroksellinen ja loputtomia intertekstuaalisia linkkejä sisältävä, tekijyyden ajatuksella leikittelevä tekstimassa. Paitsi valmis runokirja, se on myös kuvaus tuon kirjan kirjoittamisesta. Usein mieleen nousevat Jorge Luis Borgesin historialliset tekstilabyrintit ja kirjailijantyön kuvaukset. Kuten Borges, myös Haapala tunnustaa historiasta kirjoittamisen mahdottomuuden, mikä on tietenkin alkuehto hurjimmille historiallisille fiktioille. Nykyhetken Rooman humina ja liike antaa kuitenkin Terminille sellaisen ajankohtaisen pulssin, että museoitumisesta sitä ei voi syyttää. Haapalan erityisenä onnistumisena pidän julkisen ja yksityisen, historiallisen ja nykyisen saumatonta yhteensovittamista, kuten tässä Bushin ja Blairin vastaisen marssivan mielenosoituksen rytmiin sovitetussa runossa:

Parru parrulta sinut on vaihdettu,
BUSH! BOIA!
uusia voittoja avautuu vanhojen tielle,
BUSH! BOIA!
olet risteilijä, taistelukoneet kannellasi,
BUSH! BOIA!
korvanapeissasi Eye of the Tiger, Enter Sandman.

Enemmän kuin mikään erityinen historiallinen teema tai yhteiskunnallinen ote Terminin nivoo kokonaisuudeksi edellämainittu valokuvaajanaisen pitämä päiväkirja, jossa käydään kamppailua sairauden, ilmeisesti kohdunkaulasyövän, ja siihen liittyvän hedelmättömyyden kanssa. Tämä kamppailu huipentuu leikkausta kuvaavaan kuvarunoon I ELI MUISTON PYSYVYYS, joka on luultavimmin jotain ainutlaatuista maailmanrunoudessa: kirurgin veitsen liikkeitä jäljittelevä tekstikokonaisuus. Ehkä hivenen itseironista komiikkaa tekstiin tuo impulsiivisena ja aavistuksen itseriittoisena kuvattu runoilijahahmo, jonka fokus heittelehtii historian suurmiehestä toiseen vailla sanottavampaa sisäistä logiikkaa. Kun hän yrittää kirjoittaa rakkausrunon, lopputulos on surkuhupaisa, mitä hän ei suostu kuulemaan. Tällainen ovelasti mukaan ujutettu parisuhdedraama häilyvine haaveineen ja pelkoineen estää Terminiä uppoamasta suuren tekstilastinsa painon alla. Runoustraditiot ja erilaiset käsitykset runoilijan roolista nivoutuvat saumattomasti osaksi nuoren parin elämää:

”Kirjoittaisitko minulle, pyysin taas kiusallani ja kerroin, miten tuttavani lähetti jokin päivä sitten sähköpostin, jossa sanoi, että saat varmasti mieheltäsi ihania rakkausrunoja ja vielä Roomassa! Ja mitä hän: En osaa sellaisia, siinä on takana vuosituhantinen traditio, jos olisin joku Tabermann tai Kotro, ehkä sitten.”

Teoksessa on myös oikein tervetullut huomautusosio, jossa selvennetään keskeisiä pohjatekstejä ja teemoja usein erillisiksi sarjoiksi järjestäytyneiden runojen taustalta. Tästä huomaavaisuudesta huolimatta lukukokemus synnyttää vähän väliä tunteen, että kaikkia kortteja ei ole paljastettu – huomautukset vaikuttavat tahallisen suppeilta, kuin niihin olisi ladattu vain maistiaisia kaikesta tekstiaineistosta mitä taustalle kätkeytyy. Tässä moniäänisyydessä on myös teoksen suurin sudenkuoppa, sillä kun lukiessaan riittävän monta kertaa joutuu paikkaamaan puutteellisia sivistysresurssejaan, alkaa syyttää runoilijaa briljeeraamisesta. ”Mutta mitä tekee Daniel tässä tulkintojen rytteikössä?”, kysyy Raamattuaiheisten teemarunojen puhuja, ja vastaavat aatokset piinaavat usein myös Terminin lukijaa. Siitä kirjoittaminenkin on turhauttavaa, kun jokaisen sisältöä tiivistävän lauseen jälkeen kirja tuntuu huutavan vierestä: Niin, mutta olen minä paljon muutakin!

Termini on teoksena sikäli monitahoinen, että toisena hetkenä sitä on valmis kiittämään samoista ominaisuuksista, joita hetki sitten manasi. Kokonaisuus ei pysy kasassa. Aivan, mutta fragmentit ovat kauniita, ja samalla kirjan viittauksien verkostoissa hajoaa koko ajatus itsellisestä kokonaisuudesta. Sitä on vaikea arvottaa, kun tuntuu että samalla pitäisi arvottaa kaikki se, minkä kanssa kirja on dialogissa. Voi vain sanoa, että paneutunutkin lukija voi turhautua sen parissa, mutta sattumanvarainen selailija löytää moninaisia helmiä:

”25. Sillä me, joilla nyt on rikosrekisteri ja syfilis, tulemme tuomitsemaan joka iikan.” (Evankeliumi Pjotr Kuznetsovin mukaan)

Päiväkirjamerkinnät raottavat verhoa Haapalan tekstilähtöisen kirjoitustyylin edestä: ”Tänään tajusin, että myös minä olen kristitty, sanot (…), ja kristitty siinäkin mielessä, että tulkitsen, kaikki me olemme tulkitsijoita; emme kerro tapahtumasta, teemme sanasta toiminnan ja alkuperän.” Haapalan runot ovatkin usein yhtä lailla tekstiä kuin tekstintulkintaa, mitä korostaa sekin, että hän on naittanut omiin runoihinsa käännöksiään esimerkiksi Keatsista ja Rimbaudista. Ne eivät kuitenkaan ole mitään postmodernia roolileikkiä tai tulkintaa tulkinnan itsensä vuoksi, vaan vähän väliä välkkyy teologisen tradition sakraali ydin: on kuin Haapala etsisi teksteistä – teksti käsitettynä laveasti tulkittavana ympäristönä – välähdyksiä pyhän kokemuksesta, tai ”messiaanisen sirpaleita”, kuten teoksen runoilijahahmo Walter Benjaminiin viitaten asian ilmaisee. Läpi teoksen kulkee myös eräänlainen luovan hulluuden ja maanalaisen kulttuurin teema, joka johtaa apokalyptisen lahkon, Todellisen Ortodoksisen kirkon, perustajaa Pjotr Kuznetsovia kuvaaviin roolirunoihin. Kuznetsov on maininnut halunneensa maailmanlopun jälkeen perustaa uuden Rooman.

Termini on jyhkeän ja autoritäärisen näköinen kirja, melkoisen maksimalistinen ja täysi julkaisu ohuisiin vihkoihin piiloutuneessa runoudessamme. Tällaista kirjaa tekee mieli tulkita statementina, vaikkei siihen loppujen lopuksi olisi aihetta kokonaisuuden tasolla – pituudestaan (120 sivua, mutta tuntuu paljon pidemmältä) ja maailmojasyleilevistä teemoistaan huolimatta Termini on fragmentaarinen kokoelma, otteeltaan verrattavissa Kari Aronpuron teoksiin, joissa ennakkokäsitystä kirjasta kokonaisuutena häiritään systemaattisesti. Samasta suunnasta lienevät vaikutteita hakeneet myös teoksen loppupuolen kokeilevat kuvarunot, joissa Haapala laajentaa estetiikkaansa selkeästi kielelliseen avantgardeen päin. Vaikka Haapalalta puuttuukin Aronpuron kielen lähes maaginen flow ja svengi, Termini on harvinainen tapaus, rohkea kirja joka yrittää monenlaista ja onnistuu useammin kuin ei.