Kun Ville Hytönen Parnassossa 7/2009 julkaistussa esseessään ”Kuin lukisi runoutta päällään seisten” suomi ironian valtaamaa nykyrunoutta ja huomautti vakavuuden puuttumisesta, mieleeni jäivät etenkin hänen tunteelliset sanansa: ”Minua surettaa kuolemanvakavuuden puuttuminen. Se itkettää minua.” Nyt ymmärrän paremmin, mitä hän tarkoitti, sillä Hytönen on suomennostyössään ryhtynyt paikkaamaan vakavuusvajetta: Paul Polanskyn Mustalaistaksi on, todellakin, kuolemanvakavaa runoutta.

Polanskylla on tapana runonlukutilaisuuksissa myös kertoa laajemmin runojen ajankohtaispoliittisista teemoista. Näin hän teki myös Suomen-kiertueellaan helmikuussa 2011. Esimerkiksi Elävän Kirjallisuuden Festivaaleilla salillinen yleisöä kuunteli hiljaisena Polanskyn puhetta, joka oli täynnä kuolemaa ja surullisia näkymiä. ”Tämä viimeisillään raskaana ollut äiti lapsineen kuoli”, ”näillä kaikilla lapsilla on lyijymyrkytys ja parantumaton aivovaurio”, esitteli Polansky Kosovon mustalaisleireillä kuvatuissa videoissa esiintyviä ihmisiä, tuttujaan. Polansky on itse elänyt vuosia mustalaisleireillä, ainoana ei-mustalaisena, kuljettanut leirien asukkaita pakettiautollaan. Pakettiautomatkat ja pakettiautossa kuullut tarinat Polansky on kirjoittanut runoiksi. Runoiksi väkivallasta, epätoivosta, syrjinnästä, kansanmurhasta.

Polanskyn runoissa taiteellisia aspekteja tärkeämmäksi nousee poliittinen sanoma, itäeurooppalaisten romanien karmeat elinolosuhteet. Polansky kohdistaa kritiikkinsä suoraan kansainvälisiin avustusjärjestöihin, poliittisiin päättäjiin, YK:hon ja NATOon – kaikkiin niihin tahoihin, jotka ovat jättäneet Kosovon mustalaisalueiden ihmiset elämään hengenvaarallisissa oloissa ja kuolemaan kenenkään piittaamatta. Kritiikki kohdistuu myös romaneihin itseensä: taikauskoisiin perinteisiin, joiden vuoksi ihmisarvo unohtuu; naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, vanhusten ja lasten laiminlyömiseen, varastamiseen ja juoppouteen. Polansky ei siis näe romaneja kaunistelevien silmälasien läpi, vaan havahduttaa runoillaan myös heitä näkemään omat ongelmansa, kuten Kosovon romani, opettaja Miradija Gidzic toteaa kirjan esipuheessa. Tärkein ja pöyristyttävin huomio Polanskyn runoissa on kuitenkin se, että Euroopassa kokonainen ihmisryhmä saatetaan jättää elämään kurjuudessa, ilman välttämättömimpiäkään asioita kuten puhdasta vettä tai myrkytöntä asuinpaikkaa.

Runojen sanastossa korostuu Polanskyn tapaamien mustalaisleiriläisten arkinen elämä syömisineen ja juomisineen, nukkumisineen ja matkaamisineen, kerjäämisineen ja varastamisineen. Kieli on hyvin suorasanaisesti selittävää, sitä voisi kuvailla jopa ”simppeliksi”, sillä runoissa on usein naiivinsävyistä tarinallisuutta kuin kontrastina vakaville teemoille. Ei tarvitse olla runouden asiantuntija Polanskyn runoja lukeakseen, mutta empatiakykyä niiden lukemisessa tarvitaan. Takakansitekstissä todetaankin osuvasti: ”Polanskyn runous on kuin Charles Bukowski parantuisi renttumaisuudestaan ja alkaisi välittää ihmisistä”. Niin, Polansky kirjoittaa aidosta, koetusta, eletystä. Hänen tekstinsä ovat kaukana taiderunouden piireistä ja ajankohtaisista runouden muoti-ilmiöistä. Väkevässä omaelämäkerrallisuudessaan hän kirjoittaa samanaikaisesti vaativasti ja helppolukuisesti.

’Mustalainen’ on kirjassa tavanomaista itäeurooppalaista kielenkäyttöä, puhekielinen ’gypsy’-sanan vastine vailla suomenkielisen mustalais-sanan epäkorrektiutta. Huomionherättäjänä sana kyllä toimii, vaikka toistuu kautta kirjan. Se ikään kuin auttaa lukijaa ajattelemaan sitä täysin omasta arkipäivästämme poikkeavaa todellisuutta, jossa Euroopan toisella laidalla eletään.

Kuolemanvakavuudestaan huolimatta Polansky käyttää runoissaan ironiaakin, tosin synkänsävyistä sellaista. ”Kuinka kasvattaa tytär” on otsikkona runolle, jossa kuvaillaan, miten vanhat eukot esittelevät nuoren morsiamen veritahraisia lakanoita koko kylälle. Minä-kertojan äänessä on sysimustaa, itseen ja elettyihin vaaratilanteisiin kohdistuvaa huumoria: ”Ali neuvoi / jättämään aamukusen ulkosalla väliin / sudet kuljeskelisivat kaduilla / ajattelin, että ainoa ongelmani / yöllä kulkiessani / olisi jalkamiina, tarkka-ampuja / tai terroristi heittämässä käsikranaattia / nyt tiesin että / luonto / haluaa myös / kostonsa”.

Runot liikkuvat usein yksilökokemuksen maailmassa, jossa pienetkin aistitut yksityiskohdat saattavat muodostaa monitulkintaisen, yhtaikaa karun ja kauniin, näkymän: ”tuntui hyvältä / kumartua auringossa / kitkemään rikkaruohot / kuokkimaan löysää maata / viherkasvien vieressä // tuntui hyvältä / kuulla luudan / pyyhkivän kovakuoriaisia / muovisoikkoon”. Ihmisruumiin ja ihmisen rakentaman ympäristön katoavaisuus ja hauraus korostuvat. Paikoin tunnelma on järkyttävän absurdi: Polansky kuvaa esimerkiksi vanhan naisen taloa, josta varastetaan pala kerrallaan niin ettei talossa ole lopulta kattoakaan, tai vanhuksia, jotka vain unohdetaan muutossa tai joita kukaan ei odota sairaalasta kotiin.

Sodan ja sen seurausten kauhuja on kuvattu monessa runossa, rajuimmin ja yllättäen myös lyyrisimmin runossa ”Miehiä joita olen nähnyt suu auki”:

”herätessäni mustalaishökkelin olkipatjalta
näin Alin makailemassa sohvalla suu auki kuin kuolleella miehellä

kuten mädäntyneellä ruumiilla, jonka kerran näin Kosovon metsissä
kädet taakse heitettyinä kuin huutaisi pelastusta

kuin vedessä pöhöttyneellä raadolla serbialaisella lammella, kuin kalalla
metallikoukku avonaisesta suusta törröttäen

kuten nuori sotilas hirtettynä piikkilanka-aidan tolppaan Bosniassa
suu auki kuin kutsuisi tovereitaan apuun

kuin kuoliaaksi poltetut teinit katolleen kaatuneessa autossa Iowassa,
huuletonna, kaikki hampaat näkyvissä”

Mustalaistaksin runojen sävy on aggressiivinen ja empaattinen. Eräät aiheet toistuvat monia kertoja, esimerkiksi liian nuorten morsiamien ostamisesta ja hääöiden jälkeisistä verilakanoiden esittelyistä Polansky kirjoittaa paljon, mutta kullekin voimakkaasti tunnepitoiselle kohdalle on kuitenkin realistinen, kulttuurikontekstoiva selityksensä. Jos runojen näkyjä ei tietäisi omaelämäkerrallisiksi, järkyttyneen sivustatodistajan näkemiksi ja kuulemiksi, niissä olisi pateettisia sävyjä, mutta Polanskyn runoissa lukija ei unohda hetkeksikään, että runoilla on raaka todellisuuspohja. Runojen tarkoituksena on kiinnittää huomio, saada päättäjät havahtumaan, saada vaiettuja asioita laajempaan kansainväliseen tietoisuuteen. Tällaisen aktivismirunouden suomentaminen ja julkaiseminen on Hytöseltä ja Savukeitaalta arvokas teko, ja runojen toivoisi myös tavoittavan laajemman, Euroopan tilasta kiinnostuneen yleisön.

”Tulevassa maailmassa kaikki on kuin nyt, vain hiukan toisin”, kuuluu hasidijuutalainen sananlasku Markku Paasosen uuden proosarunoteoksen alussa. Tulevassa maailmassa sisältääkin viittauksia aktuaalisen nykymaailman konsumeristiseen kaupunkielämään, jonka teos kärjistää irvokkaaksi tanssiksi markkinatalouden tunkiolla. Myös teoksen fiktiivinen luontokuva vaikuttaa tutulta suomalaisine luonnonkasveineen ja -eläimineen, mutta on tummasävyinen ja kaupunkimiljööstä läpipuskeva, uhkaavakin.

Kokoelma on jaettu kuuteen osioon, mutta teos tuntuu lukiessa yhdeltä pitkältä runolta tai runoelmalta. Luonnonrujo fyysisyys korostuu synkkänä, kuohuvana kaupunkikuvana. Runoista välittyvä maailma on orgaanisen tuntuinen, mutta tuon maailman elollinen aines on nyrjähtänyttä ja turmeltunutta. Romanttisena ryöppyäville luonnonnäkymille Paasonen antaa tylyjä, groteskeja käänteitä.

Metsän aallokko korskuu, syvällä kuohujen alla heittelehtivät pikkuruiset kaupungit, näkinkenkälähiöt, tuolla joku raahaa irtipuraistua jalkaa.

Muotoratkaisuna koko sivun täyttävä proosaruno tuntuu toimivalta, mutta myös raskaalta. Teos ei sisällä kohtia, joissa voisi hengähtää, vaan sen läpi on rymisteltävä kuin toisen luvun alussa mainittu päätön hirvi läpi metsän. Tämän voi nähdä myös lukemisen itsensä ironisointina, sillä jo teoksen alussa tulevan tekstin kuvapaljous kyseenalaistetaan – ja samalla kyseenalaistetaan tietysti koko nykytodellisuudessa vallitseva, suurelta osin merkityksettömän visuaalisuuden valtaama kokemusmaailma.

Mustia kirjaimia mustalla hangella, koiran keltaisen puumerkin vieressä, vai pitäisikö sanoa vesileiman, typeriä kuvia, pelkkiä typeriä kuvia.

Paasosen rumankiehtova runoelma tempaa mukaansa, mikä on runojen apean ja melankolisen maailman huomioon ottaen hieman yllättävääkin, mutta lukija on vaarassa pettyä, koska murheellisen rujon maailman läpi edetessä ei lopultakaan näy toivoa tai iloa. Runojen yhteiskuntakriittistä dystopiametsää pidän kiinnostavana ja neljännen luvun kuolemantanssitunkiota huikeana, mutta lopulta on vaikea innostua kokonaisuudesta, joka ei salli hengähdystaukoja pessimistiseen vyöryynsä. Elämän perimmäisen tyhjyyden teema tuntuu runoissa ikään kuin käpertyvän itseensä, mikä tekee runoihin jokseenkin introvertin puhujan tunnun.

Ensimmäisessä osiossa runominä problematisoi sekä omaa minuuttaan että suhdettaan runon häneen. Runominä selittää katsovansa ”hänen” silmiensä läpi ja pohtii mistä ”hän” syntyy tällaisena aikana, kun maailma tekee kuolemaa. Runoa voi lukea monella vaihtoehtoisella tasolla. Sekä ihmisyys että kirjoittaminen problematisoituvat runossa tyhjyyden ja yhdentekevyyden masennustilaksi.

[…] odotetaan sitä mikä tulee, olkoon se vaikka masennus tai molekulaaristen koneiden teoria, samantekevää mitä tähän rustaa, tässä on vain ohuita piirtoja huokoisen tyhjyyden yllä […]

Paasosen runoissa on myös huumoria, joka sekoittuu dystopiafantastiseen irvokkuuteen. Esimerkiksi toisessa luvussa soiden ja kantojen alta herää alkukantainen, himokas ja nälkäinen mies karjahtelemaan niin matalilla aallonpituuksilla, ettei karjuntaa voi kuulla. Maito happanee, taivas repeää, aurinko korventaa – ja mukaan tulee toinen huutaja: radioaktiivinen nainen, joka oksentaa rautaromua ja oopperaa. Täynnä lahoamista ja kuolemaa olevassa lähiön ja metsän yhdistelmää muistuttavassa miljöössä ihmisen toiminta näyttäytyy naurettavana, surkuhupaisana, mätänevänä lihallisuutena. Paasosen runoissa on ympäristökriittistä tematiikkaa: ihmisen saavutukset ovat jätekasojen keskellä yhdentekeviä – tunkiolla ollessa on aivan sama, oletko Shakespeare vai homehtunut juusto.

Kokoelman mieleen jäävimpänä pidin neljättä lukua, jonka ajaksi rytmi tihenee ja runot kiihtyvät hengästyttävään, välimerkittömään tarinatulvaan. Metsän puut ja luonnonkasvit kiedotaan hulvattomaan selostukseen Planckin, Boltzmannin, Rydbergin ja Avogadron fysikaalisista vakioista. Siitä alkaa groteski sekavan elämän ja kuoleman kuhina, jossa Shakespeare, Hegel ja Schlegel löytyvät toukkien, ruuvien, muoviputkien ja muun roinan seasta. Paasonen vie lukijan huikeaan kuolemantanssiin, jossa posetiivari soittaa maailmanlopun humppaa. Irvokkaasta tunkiotanssijoiden joukosta löytyvät muun muassa marakatti, laiha tyttö, ylikansallisen yhtiön pääjohtaja, Mikki Hiiri, pilvet ja kuu. Runokieleen Paasonen ymppää groteskien kuvien ohella banaaleimpiakin kliseitä onnistuneesti. Tekstissä on ajatuksenvirtamainen tuntu, ja välillä tehokeinona on toistoa: pitkiä toisteisia kohtia siitä, miten runon minä ja runon sinä työntävät maan multaa toistensa suihin.

Toisinaan runoissa on jo paasaavaakin sävyä, kun toiminnan turhuutta korostetaan useamman kerran. ”Aivan sama mitä tässä horisee, maailma kuitenkin jo hoippuu kohti tuhoaan” -tyyppiset lauseet alkavat teoksen loppupuolella tuntua jo pitkästyttäviltä. Myös fyysisyyden kuvaus menettää loppupuolella tehoaan.

Luonnon kasvien voima tuntuu lahoavassa ihmismaailmassa yltävän kaiken irvokkuuden yläpuolelle ja siksi runojen luontokäsitystä voikin pitää jossain määrin toiveikkaana. Ihmiselle ei kuitenkaan lopultakaan toiveikkuutta heru, vaan ihminen kulkee kohti kuolemaansa kaupallis-teknologisessa roskaläjässään ja tuhoutuvassa ruumiissaan.

Kirjan kuvituksena on kuusi Elina Merenmiehen musteakvarellia (tekniikkana muste paperille). Ne tukevat runojen rujoja luontokuvia, mutta jäävät kirjan sivuille painettuna ikään kuin tukahduksiin, mikä on harmillista. Myös kirjan harmaa, kangaspäällysteinen kansi imusuonistomaisine puunoksineen lisää ankeantukahduttavaa tuntua. Tunkion kuolemantanssikohtauksen värikkyys ei tahdo päästä kirjan ulkoasun vuoksi oikeuksiinsa, koska mielikuva tästä kirjasta esineenä vaikuttaa lukutapaan.

Esikoisteoksessaan Houdinin uni Pekka Jäntti tuntuu etsivän runon mahdollisuuksia yhteiskunnallisten totuuksien ja ihmisyyden tilan toisin kokemisessa – ja mikäpä siihen parempi konsti olisikaan kuin vanha kunnon surrealismi. Kokoelmassa on viittauksia René Magritten maalauksiin ja muuhun tunnettuun surrealismikuvastoon kuten Luis Buñuelin ja Salvador Dalin Andalusialaiseen koiraan.

Jäntti hyödyntää surrealistisesti nyrjähtänyttä kuvastoa melko perinteisellä tavalla, mutta yhdistelee toisilleen vieraita aineksia kiinnostavasti. Runot eivät korskeile taideviittauksillaan tai filosofisuudellaan, vaan tarjoavat surumielisen ihmiskuvansa yleistajuisena älyllisenä haasteena.

Harry Houdinin taikurihahmon moderninromanttista jännittävyyttä hyödyntävä teos on helposti lähestyttävää runoutta, joka ei kuitenkaan aliarvioi lukijan kykyä tulkita runojen fantasianäkymiä ihmisyyden ja nyky-yhteiskunnan kuviksi, joissa elämä ja kuvitelma kietoutuvat toisiinsa. Historiallisen henkilön hyödyntäminen kokoelmaa kantavana fiktiivisenä, surullisena hahmona on viime vuosina ollut keskeistä useissa runokokoelmissa, esimerkiksi Virginia Woolfin hahmo Satu Mannisen kirjassa Sateeseen unohdettu saari (Gummerus 2007) tai Harry Harlow’n hahmo Sanna Karlströmin kirjassa Harry Harlow’n rakkauselämät (Otava 2009).

Houdinin uni on napakasti jäsennetty, lähes koulumaisen selkeärakenteinen kokoelma, jonka runot on otsikoitu ja osiot nimetty ja numeroitu. Kokoelman runoissa on runsaasti muotovaihtelua, joka kuitenkin pysyy maltillisena eikä vie päähuomiota sisällöltä.

Kokoelman avauksena on hiukan kuluneesti passiivimuotoa käyttävä, mutta silti hyvin kokoelman teemoihin johdatteleva runo ”Muistokirjoitus Houdinille tai vastaavalle”. Avausruno kuljettaa lukijan arkisista perunankeitto-olosuhteista kiemuraisen fantastiseen saattoväkiluetteloon, jossa korostuu kriittisyys markkina-ajattelun valtaamaa yhteiskuntaa ja uskontoja kohtaan ja ihmiselämä esitetään pohjimmiltaan absurdina. Otteita saattoväen listasta:

Itsetuhojärjestelmän kunnioitettu puolue-eläin ja itsekritiikin riehaantunut bidee. Kadotettujen viihdytysjoukoissa palvellut yksilönmyöntäjä. Nunnaluostarin pölyisin katekismus. Ateistinen titaani uskonnollisten reisien risteyksessä.
[…]
Päihdeongelmansa vuoksi suurpiirteinen numismaatikko. Orpokoteja räjäyttelevä visionääri. Yksi meistä. Jumalten keinuhevonen jätelavalla. Olemassaolon kylmähkö juhla-ateria.
[…]
Valmismatkalla sosiaalisessa kohinassa. Sudennälkäinen Punahilkka irrationalismin leipäjonossa. Aina alittamassa yksinäisyyden illusorisia suoja-aitoja. Tyhjyyden sillanrakentaja.

Avausruno toimii johdantona kokoelman filosofisiin teemoihin, joita ovat inhimillinen tyhjyyden ja tarpeettomuuden kokemus, eksistenssin perimmäinen ankeus ja ahdistavuus, sekä kysymykset unen ja todellisuuden suhteesta. Kokoelman runoissa on kylmä, paljas ja surusävyinen katoavaisuuden tunnelma. Ahdistavan eksistentialistisen tyhjyyden vastavoimana on runsas ja värikäs mielikuvitusmaailma, joka osoittaa unen ja illuusion tarpeellisuuden.

Mistä silmänkääntötemppujen mestari Houdini sitten näkee unta? Illuusiottomasta yhteiskunnastako, jossa taikatemppujen tilalla olisi unimaailman aitouden kautta syntynyt uusi ajattelu? Tai ehkä katoavaisuutensa tiedostavasta ihmisyydestä, jonka mielikuvitus pelastaa. Runot jättävät tilaa erilaisille tulkinnoille. Runoja on mahdollista lukea myös runoutta metatasolla kommentoivina, fiktion mahdollistaman illuusion ja sen sattumanvaraiset tulkinnat tiedostavina teksteinä. Kokoelman runojen huumori on myös usein tulkittavissa ironiseksi metatason kujeiluksi, joka kohdistuu runoon (ja sen fiktiiviseen kritiikkiin) itseensä: esimerkiksi runo ”Rakastuneen illuusio” kommentoi omaa pateettisuuttaan ja omituisuuttaan ja etenee tämän kommentoinnin varassa.

Kokoelman nimiruno ”Houdinin uni” käsittelee unohtamista sarjana, joka alkaa meren unohtamisesta ja jatkuu järven, lammen, uima-altaan, ammeen ja lasin unohtamisella päättyen aavikolle, jossa vapautta edustaa enää yksinäinen, hiekkaan iskeytyvä vesipisara. Kokoelman maailma on paikoin kuin surrealistinen dystopia, jossa toivo on oikeastaan jo menetetty, mutta johon kuvittelun mahdollistama mielikuvarunsaus luo entistä syvemmän inhimillisen ymmärryksen ulottuvuuden.

Kokoelma on jaettu seitsemään osastoon, joista mieleenjäävimmät käyttävät tehokeinonaan toistoa: kokoelman toinen osasto sisältää haikeanhumoristisen illuusioiden sarjan, viides osasto puolestaan fantastisten rukousten sarjan. Kuudes osa, kahdeksansivuinen ”Hypnoosi”, on kokoelman huipentuma. Fiktiivisellä hypnoosiin vaivuttamisella alkava ja ”Kuvittele”-imperatiivirakenteen toistoa lauseiden aluissa jankkaava runo on hyvinkin mukaansatempaava leikillisessä hypnoottisuudessaan. Kokoelma olisi mielestäni voinut päättyä Hypnoosi-osastoon. Hypnoosi-osasto on niin vahva, että sen jälkeen kokoelman päättävä ”Särkynyttä vettä” tuntuu irralliselta ja voimattomalta.

Jäntti on voimakkaita, tunnepitoisia sanoja ja vastakohtien jännitteitä suosiva runoilija. Runoihin on taitavasti nivottu erilaisia kontrasteja, esimerkiksi valon ja pimeyden, ilman ja veden, tyynen sään ja myrskyn, maallisuuden ja uskonnollisuuden, yksinäisyyden ja kohtaamisen, järjen ja irrationaalisuuden välille.

”Nurjan auringon laulu” -runossa on mainio, mitallisuudella, yllättävillä rinnastuksilla ja loppusoinnuilla leikittelevä rytmi: ”Milloin ehtyy enkelten vesi, milloin nöyryyden suola? Minne ilmestyy hiljainen aitta, minne eksyneen lato? Missä riehuu juopunut puro, missä raivoisa paavi?” Runo toimii kokoelman kontekstissa hyvin: mitallisuutta ryöpsäytetään kerralla runsaasti, sitten tulee taas mitattomia ja lyhyempiä runoja.

Kokoelman edetessä tunsin välillä, että sanan tai lauserakenteen toisto ja kahden eri kontekstiin kuuluvan asian sijoittaminen samaan runokuvaan alkoi jo olla muodostumaisillaan Jäntin maneeriksi, mutta kokoelman runojen huolellisesti mietitty järjestys piti kuitenkin riittävää vaihtelua yllä.

Muutamissa Jäntin kokoelman runoissa uni-sanan käyttö korostaa runojen uniteemaa jo liiaksikin ja tuntuu verbaalisena ratkaisuna turhan yksinkertaiselta, semminkin kun kokoelman sanasto on pääosin vivahteikasta. Unet tietysti kuuluvat surrealistisiin maailmoihin, mutta runoissa tulisi varoa unimaisuuden suoraa korostamista. Vaikka uni on teemana tärkeä, unen tunnelmaan olisi kiinnostavampaa löytää jotain muuta reittiä kuin suoran uni-sanan käytön myötä.

Luontokuva saa Jäntin runoissa toisinaan hyvinkin romanttis-yleviä sävyjä, kuitenkin pienuuden voiman tiedostaen. ”Sieluni on suuri kuin mustikanvarpu. / Olisi syksy ja suusi myrskyisä taivas.” Luonnon ja uskonnollisen juhlallinen yhdistelmä tuo paikoin mieleen myös Helvi Juvosen luontorunot.

Kokoelman kauneimpiin kuuluu runo ”Lintujen rukous”. Yhteiskuntakritiikin ja surrealismin yhdistelmä tuntuu kertovan ajastamme häkellyttävän tarkasti:

Me olemme tarpeettomia täällä. Kuin kuollut kieli tai jokin utopia.
Me meluamme. Muutakaan emme kerta kaikkiaan keksi.
Me kaartelemme mieltä vailla ja haluamme kaatopaikkaa ja palvelua.

Ihmisen ja linnun vapauden, tarpeettomuuden, melun ja halun kekseliäästi rinnastava ja merkityskerrostava runo osoittaa, että usein raskaaksi miellettyä, toistuvaa me-muotoakin voi huoleti käyttää runossa, jos runon sisältö on riittävän merkityksellinen. Irrationaaliseen vapauteen, kaatopaikan haluun ja tarpeettoman olemisen järjettömään meluun tiivistyy mitä hienoin kuva ihmisyyden ja/tai runouden koskettavasta absurdiudesta.