Pauliina Haasjoen Pääskynen ja lepakko on harvinaisen kaunis runokirja. Tässä tarkoitan nyt lintuaiheista, värikästä ja eksoottista kantta, joka jo kaukaa houkuttelee tarttumaan kirjaan, hypistelemään sitä. Tämän ja Harry Salmenniemen Teksas, saksien perusteella muut kustantamot tulevat tällä hetkellä kaukana Otavan jäljessä, kun arvioidaan runokirjoja esineinä. Kovakantisina näille kirjoille voi myös povata pitkää käyttöikää kvartaalikapitalismin sesonkiorgioiden tuolla puolen.

Kansi antaa myös jonkinlaisen, vaikkakin turhan rauhoittavan ja harmonisen, kuvan Haasjoen kokoelman sisällöstä. Hän on aiemmissa kokoelmissaan profiloitunut luontorunouden uudistajana, ja tässäkin kirjassa eläimet saavat ”kantaa allegorian taakkoja”. Tärkeämmäksi nousee kuitenkin täysinäisen kokemuksen tavoittelu symboliikan tuolla puolen, missä Haasjoki tuntuu noudattavan Rimbaudin vanhaa ohjenuoraa kaikkien aistien sekoittamisesta mahdollisimman perusteellisesti: ”Kuusiaidan tuoksu tulee uteliaasti lähemmäksi. (…) Keskustelun kiivaat äänet tuoksuvat puutarhassa.”

Keskiöön kokoelman runoissa nousee eräänlainen toiveen ja todellisuuden ristiveto, konditionaalin utopia. Haasjoki rakentaa mahdollisia maailmoja, jotka kasvavat orgaanisesti kiinni tunnettuun kokemukseen, niin että viime kädessä koetun ja kuvitellun erottelusta kirjan sivuilla tulee mahdotonta. Teksti leikkaa sujuvasti mikrotasolta makrotasolle, metsäpolun sammaleesta alkuräjähdykseen. Välillä säkeet ovat merkityksistä hieman liian täysiä, kuin osa filosofisesti painavasta sisällöstä olisi mukana vain samentamassa kirkkaana virtaavaa tekstiä. Esimerkiksi ”Äärimmäisyydet” -triptyykin ajatusleikki suurimmasta ja pienimmästä mahdollisesta todellisuudesta kaatuu omaan, no, mahdottomuuteensa.

Pääskynen ja lepakko on kuitenkin rohkea kirja siinä, että se ei ujostele pois ihmettelyn ääreltä. Näillä runoilla ei tunnu olevan tarvetta esittää mitään, todistaa ajankohtaisuuttaan tai ratsastaa trendeillä. Silti kirja on paitsi johdonmukaista jatkoa Haasjoen edelliselle teokselle Epäilyttävät puut, myös merkittävä uudistuminen. Turhan ilmeinen kasvukertomusnostalgia ja nuhjaantuneet modernistiset kielikuvat saavat edellisen kirjan nyt luettuna tuntumaan ikäistään vanhemmalta, kuin mummolan vintille Marimekko-kuosien alle 1970-luvulla hautautuneelta runovihkolta. Eläimet, ihmetys ja suuret kysymykset ovat jääneet, mutta Pääskynen ja lepakko tuntuu saavuttavan suuremman universaalisuuden kuin edeltäjänsä. Vain välillä häiritsee turhan mietityn ja järjestelmällisen oloinen ilmaisu, kitsaasti hoidettu kielen ekonomia.

Yllättävää on sekin, että vaikka teemat ovat pysyneet samankaltaisina, tämä kirja sijoittuu kotimaisen runouden kentällä hyvinkin eri paikkaan kuin edeltäjänsä. Eeva-Liisa Mannerin ja Virginia Woolfin vaikutus on helppo tunnistaa jo sitaateista, mutta Mannerin omalaatuiset metaforat (myös hevoset!) ja Woolfin tinkimätön detaljitaju ovat selvästi vaikuttaneet erityisesti pidempien runojen polveileviin kuvauksiin. Uudemmista runoilijoista useimmin tulee mieleen Aki Salmela, jonka kanssa Haasjoki jakaa viehtymyksen surrealismiin ja eräänlaisiin filosofisiin paraabeleihin:

Hän piirsi toisen hirviön
sen silmät ja suu olivat väärissä paikoissa,
silmät kämmenissä ja suu rintakehässä.
Oli mahdotonta auttaa sen silmät
oikeille paikoilleen sillä se söi suuhunsa auttajan.
Se oli torjuva.

Aisopoksen eläinsatujen perinne elää tämänkaltaisissa teksteissä, joskin opetus ja moraali on hiukan vaikeaselkoisempi juttu. Haasjoen runot eivät kuitenkaan ole pelkkää metafysiikkaa ja tietoteoriaa, vaan niissä on eettinen, vahvasta subjektiivisuudesta lähtevä juonne. Tämä näkyy erityisesti runoissa, joihin on lainattu ranskalaista mystikkofilosofia Simone Weilia: ”ihmisen vastuu itsensä edessä on suurempi kuin painovoima, vahvempi kuin vahva ydinvoima.” (ei Weil-sitaatti) Näissä teksteissä on vahva pyrkimys toisen kohtaamiseen, ennakkoluulottomaan ja vastuulliseen maailman katsomiseen. Erilaiset ajatusleikit mahdollisilla maailmoilla voi myös tulkita eettisestä näkökulmasta, muutoksen mahdollisuuden ylläpitämisenä. Pysyvyyden, jähmeän staattisuuden sijaan tekstit suosivat muutoksia, katkoksia ja arvaamattomia uusia alkuja. Haasjoen kaaosteoriassa näitä aiheuttavat siiveniskuillaan pääskynen, lepakko ja muut, kuvitteellisetkin eläimet.

Haasjoella on ennenkin ollut kyky tavoittaa maisema ja tila kielellisesti, itse asiassa se saattaa olla hänen suurin vahvuutensa. Tässä kokoelmassa komeimmasta päästä on kolmiosainen ”Ulkosaari” -runo, jossa saaristomaisema herää eloon hämmentävällä tarkkuudella. On helppo nähdä saari silmiensä edessä ja eläytyä vuoroin sumuiseen, vuoroin tuuliseen todellisuuteen, jossa Ylen kanavatkin kuuluvat radiossa vain kohisten. Viehättävää kotikutoisuutta on tässä runossa, joka luettelomaisuudessaankin onnistuu saamaan kuvaamansa asiat tuntumaan merkityksellisiltä.

Putoaminen läpi erilaisten tilojen on toistuva motiivi. Lineaarinen aika- ja tilakäsitys saa antaa periksi erilaisille hybriditodellisuuksille, joissa mielikuvitus oikkuilee:

En istu joen penkalla ikävissäni.

(…)

en seuraa jänistä, en putoa tunneliin,
syvään syttyvään kuiluun,
jonka varrella näkisin mieleni asukkaat.

(…)

Voi olentojen paljoutta jonka siellä näkisi,
sen pitkän pudotuksen aikana.
Mutten istu joen penkalla ikävissäni.
Sanon nimesi aamulla ja epäröiden sanon
nimesi illalla ja putoan nimestäsi toiseen,
päivän halki

Säkeissä yllä kiteytyy hyvin Haasjoen runojen oliomaailman objektiivisen ja subjektiivisen, reaalisen ja imaginaarisen rajoilla häilyvä luonne. Pääskynen ja lepakko on kuin bestiaario, jossa mielen sisäiset pedot viedään kävelylle ulkomaailmaan, tai halki useiden maailmojen. Psykoanalyytikko voisi ehkä järjestää Haasjoen maailmat huolellisesti kolmeen kerrokseen, mutta sellainen käsittely ei tekisi kokoelman moninaisuudelle oikeutta. Ajoittaisesta kielellisestä jähmeydestä huolimatta kyseessä on ilahduttava kirja, joka ei epäröi kysyä suuria kysymyksiä. Toisaalta ei myöskään suhtaudu niihin haudanvakavasti.

Jo suomalaisen kirjallisuuskritiikin ikivihreäksi muodostuneessa ylen älyllisessä nipputeilauksessaan (HS 19.10.2009) Jukka Petäjä ärsyyntyi Kristian Blombergin Puhekuplia-teoksesta niin, että mustaa sappea riitti vielä neljän erilaisen esikoiskokoelman tarpeisiin. Tämän parempaa suositusta Blombergin teokselle on vaikea kuvitella, mutta valitettavasti se ei aivan vastaa kenties kohtuuttomiksi nousseisiin odotuksiin.

Toisin kuin useat muut epämääräisen käsitteen ”uusi runous” alle monesti syydetyt teokset, Blombergin työ todella tuntuu keinoiltaan tuoreelta ja uutta luovalta – ja siinä mielessä edustaa kokeellisen kirjoittamisen eturintamaa. Sen selkeimpiä edeltäjiä kotimaisessa runoudessa ovat Henriikka Tavin Esim. Esa, johon Blomberg pariin otteeseen viittaakin, ja Lassi Hyvärisen Riippuvat puutarhat. Myös Blombergin kääntämän ja tutkiman vanhemman ranskalaisen runouden, erityisesti Mallarmén, vaikutus näkyy paikoin vahvana.

Puhekuplista olisi helppo huomata vain kollaasimainen, usein dialogiseksi järjestyvä tyyli ja erilaiset uudet ilmaisumuodot, kuten sarjakuvallisuus, joilla se rikastuttaa runouttamme. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se turboahdettu kielikuvasto, jonka Blomberg usein tahallisen kömpelöiden metaforien muodossa lukijansa silmille läväyttää. Korkeamodernistinen poetiikka natisee liitoksissaan, kun Blomberg erottaa popcornjyviä akanoista: ”Läsnäolosi kylvää ihmeellistä syyhyä aivolohkot saumaavan sepaluksen alle (…); hiljaisuutesi trampoliini katkaisee selkärangan”.

Blomberg koettelee myös modernismia vanhempaa runoutta, kuten käy ilmi klassisen humanistin ja kirjallisuuskriitikon Rafael Koskimiehen nimiin laitetusta takakansitekstistä: ”Koko valtavan tietämyksensä, syvällisesti eletyn ajattelunsa ja eetillisen katsomuksensa Blomberg sisällytti tähän pääteokseensa”. Tämän jäyhän ylistyksen valossa luettuna kokoelman huumori nousee toiseen potenssiin.

Oppineessa leikissä perinteen kanssa lienee osaltaan kyse vanhasta avantgardistisesta halusta rikkoa korkea- ja kansankulttuurin rajoja ujuttamalla jälkimmäinen edellisen sisälle. Tässä mielessä Blombergin kieli käy tarpeettoman usein tyhjäkäyntiä ja tuntuu rasittavan tekonokkelalta, kuin lukion Monty Python -fiksoitunut pseudoälykkö. Onneksi on myös syvempi motiivi, eräänlainen romantikon huoli runollisen kielen ja kauneuden katoavasta roolista maailmassa, joka täyttyy päällekkäisestä puheesta ja huudosta. Silloin tällöin flarffaavan teksti-ilotulituksen takaa pilkahtavat, kuten takakansitekstikin varoittaa, vakavan tekijän kasvot.

Tyyleillä leikkivää humoristista runoilijaa luetaan turhan herkästi stereotyypin kyynisenä, merkitykset kieltävänä postmodernistina, mutta Blombergin runoja lukiessa on hyvä muistaa, että kaikista etäännyttävistä ja ironisoivista tyylikeinoista huolimatta kirjaimellinen tai kokemuksellinen tulkinta on mahdollinen. Teksti tuntuu osoittelevan omia keinojaan ja samalla luotaavan onton, kuplamaisen eksistenssin rajoja. Usein Blomberg puhaltaa kuplansa niin täyteen, rikki, että roiskeiden alta voi nähdä paljon aidon tuntuista.

Hämmentävää Puhekuplissa onkin se, että vaikka teos sisältää tuoreen tuntuisia ideoita kokonaisen runotuotannon tarpeiksi, sen onnistuneimmat runot ovat paitsi muodoltaan perinteisimpiä, myös niitä joissa otetaan vilpittömyyden riski. Ikään kuin etäännyttävän hälinän väistyessä taka-alalle päästäisiin johonkin olennaiseen käsiksi. Elegiset ”Yö” ja ”Taskulamppu” ovat kokoelman avaintekstejä, joiden valossa voi kenties nähdä syvemmälle kielen ja mielteen romanttis-eksistentialistiseen kriisiin a là Blomberg:

Silloin satujen taskulamppu valaisi maailmaa vain vähän
kuin halu löytää ratkaisu, kuin mahdollisuus tuntea,
eikä aavistanut miten rikkonaista kaikesta tulee,
miten kaikki alkaa tapahtua
eri aikaan, eikä missään
ole sarjakuvien terävärajaista ja neliväristä mieltä,
tekstilaatikkoa joka kertoo miten jokin on.

Repäisevin ja hauskin teksti teoksessa on Petäjän lähes lukukelvottomaksi kuvaama ”Kielisuudelma”, jossa blogitekstit, sananmuunnokset, sitaatit ja erilaiset huonon maun rajoilla pyörivät metaforiset säkeet täyttävät aukeaman ääriään myöten luodakseen kaoottisen todellisuussimulaation, joka toimii kuin päivä ostoskeskuksessa Hullujen päivien aikaan: ”pelmahdatte ystävienne varpusparvena / piipittämään Stockmannin hisseihin”. Osuvasti eritteitä ja teinierotiikkaa täyteen ahdettu iloittelu tuntuu kuitenkin runokirjan sivuilla vähän eksyneeltä, mitä korostaa ratkaisu sijoittaa se omaksi osastokseen. Sitä lukiessani aloin pohtia suurta pergamenttikääröä, joka sisältäisi Blombergin maksimalistisempia runoja – kun sivujen puitteet eivät katkoisi lukukokemusta, Kielisuudelman ”cut-the-fuck-up” -estetiikka pääsisi kenties paremmin oikeuksiinsa kuin jotenkin jäykästi jäsennetyssä runokokoelmassa. Kiitollisesti Puhekuplien sivukoko on yleistä standardia suurempi, mutta tämäkään ei poista koko ongelmaa.

Puhekuplien ongelmaksi jää siis turhan suuri irtonaisuus: usein vain yksittäisistä pitkistä runoista koostuvat osastot eivät oikein nivelly yhteen lukukokemukseksi. Yhtenäisyys tietysti olisi tavoitteena hieman nurinkurinen nykyrunon kokeellisinta laitaa edustavalle, jatkuvasti uusia ilmaisukeinoja hakevalle teokselle, mutta jotain koheesiota siltä auttamatta jää kaipaamaan. Nyt vaikutelmaksi jää, että kokonaisuuteen muuten sopimattomat tekstit on ympätty mukaan omiksi osastoikseen. Teos tuntuu enemmän irtonaisten tekstien valikoimalta kuin runokokoelmalta, vaikka kieltämättä erilaiset löyhät teemat sitovat tekstejä yhteen. Ongelma onkin enemmän asettelussa ja järjestelyssä kuin sisällössä sinänsä.

Puutteineenkin Puhekuplia on tervetullut ilmiö. Siinä yhdistyvät humanistin oppineisuus, romantikon maailmantuska ja sarjakuviin viehtyneen kurittoman teinipojan halu laittaa nasta tuolille ja vinguttaa liitua taululla. Se on yhtäältä runouden perinteessä kiinni ja sitä kommentoiva, toisaalta itsetietoisella tavalla jossain täysin muualla, yleensä askeleen edellä. Joskus se onnistuu saamaan hajamielisen, ulkoisiin puitteisiin huomionsa kiinnittävän lukijansa kiinni: ”miksi aina liian himmeät loisteputket että näkisi kunnolla lukea?”

Kirjallisuutta vai elokuvaa? Kuvitettua runoutta vai tekstitettyä kuvataidetta? Onko runoilija ”kirjoittanut” tämän? Videorunouden kategorisoimisen kanssa joutuu hankaluuksiin heti alkumetreillä. Ensimmäinen Suomessa julkaistu videorunoteos, J.P. Sipilän Katso kun silloin olen kunnossa, on merkitty ISBN-tunnuksella, mikä tarkoittaa että virallisen tahon (Kansalliskirjasto) mukaan se ”sisällöltään vastaa kirjaa”. Jos sen sisältämä suomenkielinen teksti olisi painettu paperille, teos jäisi asettelusta riippuen reilun kymmenen sivun vihkoksi. Sipilä käyttää kuitenkin laajasti hyväkseen videon tuomia mahdollisuuksia: melankolinen postrock/ambient -soundtrack (by Samuli Sailo & Machinefabriek, muuten teos on täysin Sipilän käsialaa) taustoittaa runoja, sanat muuttuvat toisikseen – lisääntyvät, liikkuvat ja parveilevat ruudulla elävän organismin tavoin. Siksi käytännössä edes teoksen sanallista sisältöä ei olisi mahdollista esittää paperilla.

Kokonaisuudessaan Katso kun silloin olen kunnossa on ainakin minulle vaikea arvosteltava. Tämä voi johtua siitä, että se on ensimmäinen pidempi videorunoteos, jonka olen nähnyt. Tämän perusteella ainakin videorunoutta on vaikea sisällöllisesti erottaa erilaisista tekstiä ja kuvaa yhdistävistä videotaiteen muodoista, joihin taidegallerioissa törmää – enemmän kategorisoinnissa varmasti merkitsee se, minkä taiteenlajin piiristä tekijät itse katsovat ponnistavansa.

Kategoriakysymykset eivät kuitenkaan tämänkään teokseen kohdalla ole kiinnostavimpia, niitä vain huomaa miettivänsä, koska formaatti on uusi. Tärkeintä on se, kuinka teos kytkeytyy, miten se vaikuttaa, mihin sitä voi käyttää. Onko siinä muuta uutta kuin formaatti? Ainakin on harvinaista, että suomalainen runoilija julkaisee tekstinsä samassa teoksessa kahdella kielellä. Varsinaisesta käännöksestä ei voitane puhua, sillä englanninkielisen version tekstit eroavat hyvin selkeästi suomalaisesta: englanniksi nimikin on See when it seems I am OK, mikä ei ole niin monitulkintainen kuin suomenkielinen otsikko. Itse asiassa monin paikoin kyse on kahdesta täysin eri tekstistä, jotka muotoutuvat kielen itsensä ehdoilla: tärkeitä teoksessa ovat erilaiset sananmuunnokset, joissa kirjaimia poistamalla ja lisäämällä syntyy uusia säkeitä. Toisaalta käännöksissä on joka tapauksessa aina kyse kompromisseista, ja Sipilä on joutunut ottamaan huomioon myös tekstien toimivuuden videoympäristössä, mikä varmasti osaltaan myös lisää poikkevuuksien määrää.

Kuvallisesti Katso kun silloin olen kunnossa muistuttaa lähinnä taideopiskelijan maailmoja syleilevää harjoitustyötä: hitaita kamera-ajoja kämäisissä lapsuuden vinttikomeroissa, heiluvaa kameraa, rakeista kuvaa, äkkinäisiä feidauksia pimeyteen. Kaikesta huolimatta, ehkä onnistuneen soundtrackin ansiosta, se onnistuu välittämään jotain miellyttävällä tavalla nostalgista – rosoista ja kiiltävää 90-luvun shoegaze-musiikkivideoiden eksistentialismia. Säkeet ovat pelkistettyjä, harvasanaisia, sanalla sanoen modernistista kuvakeskeistä runopuhetta, joka tuntuu yllättävän viriililtä uudessa ympäristössä: on ehkä niin, että monen nykyrunoilijan tuottama informaatioähky ei voisi enää toimia yhdessä kuvatulvan ja musiikin kanssa.

Kuva avartuu ja selkeytyy silloin tällöin, ja nämä hetket tuntuvat myös kirjoitetun tekstin kannalta teoksen merkityksellisimmiltä. On mielenkiintoista, miten eräänlainen kohosteisuus kuvassa vaikuttaa siihen, että myös tekstiä alkaa lukea ja tulkita eri intensiteetillä. Neljännessä kohtauksessa aurinkoisessa metsässä lähietäisyydeltä alhaalta ylöspäin kuvattu kelohonka, jonka päälle alkavat tippua säkeet: ”olen maailmassa / ja piirrän ympyröitä / vuosikiertoa veremme kierrossa / kriisien ajalla / sotivien alla / uudelleen / ja uudelleen / kaukana olen kunnossa / mutta kuulen omat suojani ja pommikoneeni / jotka pettävät tosissaan / en jää tänne enää / huoleni on vain syy puhua / ja piirtää ympyröitä” Nämä ovat hienoja säkeitä, mutta vasta kuvallisessa yhteydessään vastaansanomattomia, ne tuntuvat kuuluvan juuri tuon kelohongan yhteyteen, toisaalta aurinkoiseen metsään ja toisaalta jonnekin tummaan ja häilyvään, jonne kuva välissä feidaa. Orgaaniseen ja epäorgaaniseen. Eräänlaiseen keskiöön ne nousevat myös siksi, että tuntuvat kiteyttävän poistumisen ja paon teemoja, joita teoksessa esiintyy.

Välillä tuo kuvan ja tekstin välinen maaginen klik kyllä toteutuu, mutta jotenkin pateettisella tavalla. Viimeinen runo ”Planeetta” alkaa keltataustaisella closeupilla naisen rinnasta, taustalla rippikoululeirin aloittelevat hevikitaristit mieleen tuova akustinen näppäilykuvio: ”minä / olen oppinut / kumartumaan sinuun”. Säkeiden kautta linjan hillitty ja pelkistetty tyyli toimii tällaisessa kontekstissa jotenkin itseään vastaan, siitä tulee osa nuhjaantunutta ja ällöttävän mahtipontista estetiikkaa. Tämänkaltaiset hieman nolostuttavat hetket osoittavat, että videorunoudessa on erityisen herkkä tasapaino, jota Suomen ensimmäinen videorunokokoelma ei kestonsa ajan onnistu pitämään yllä.

Videorunous on kuitenkin ehdottomasti taiteenlaji, jolle toivoo pitkää ikää. J.P. Sipilällä on toistaiseksi Suomessa melkoinen monopoli alalla, mutta hänen töistään onnistuneimpina pidän lyhyitä ”Wolf”- ja ”You knew this” -runoja, joista edellinen on DVD:n ekstramateriaaleissa (jälkimmäinen löytyy Nokturno.orgista). Nämä ovat tiiviitä, unenomaisia, jäisiä iskuja, jotka saavat lukijansa kyseenalaistamaan omat havaintomekanisminsa – hedelmällinen lähtökohta uuden taiteenlajin lähestymiseen.

Mielestäni myös Katso kun silloin olen kunnossa on parhaimmillaan lyhyissä pyrähdyksissä. Esimerkiksi ”ävyys” on hyvin perinteisellä, mutta ahdistavalla lailla kaunis, siinä säkeiden kuvastama epävarmuus rinnastuu ekosysteemin epätasapainoon – kaikki tämä pastoraalisen kuulaiden tunnelmakuvien päällä. Vaikuttaa siltä, että teoksen tavoitteena on ollut rakentaa jonkinlainen hypnoottinen, toisteinen kokonaistaideteos, mikä ei täysin onnistu erilaisten ylilyöntien ja epämääräisyyksien vuoksi. Viehättävää siinä on säkeiden korostetun minimalistinen modernismi, joka on melko kaukana tämänhetkisestä runouden valtavirrasta, ja ylipäätään tuoreelta tuntuva ote taiteen tekemiseen. Koska se on pioneerityö, tulevalta on lupa odottaa paljon.

Vesa Haapalan toinen kokoelma Termini kaivautuu Rooman kulttuurihistoriaan monipuolisen lähdemateriaalin avulla usein äkkivääristäkin kulmista. Kuten Haapalan esikoisteos, joesta ja sen ympäristöstä inspiroitunut Vantaa, myös Termini on kuitenkin kaukana paikkasidonnaisesta lyriikasta. Teoksen nimi viittaa tietenkin Rooman päärautatieasemaan, ja sitä kautta matkustamisen, liikkeelläolon ja pysähtymisen teemoihin, mutta on tietenkin luettavissa myös suomeksi. Sen verran oppinutta ja humanismin traditioissa marinoitua tekstiä Haapala tuottaa, että ajatus kirjasta käsitevarastona ei ole niin huvittava kuin aluksi tuntuu.

Haapala tuntuu käsittävän kliseen mukaisen Rooman luonteen kaikkien teiden päätepisteenä loogisesti johtavan myös siihen, että Roomasta pääsee minne vaan – niin paljon kieltä ja kulttuuria sinne on jollain lailla varastoitunut. Niinpä kirjan päiväkirjamerkintöihin keskittyvä kehyskertomus, joka kuvaa runoilijan kanssa matkustavan valokuvaaja-elämänkumppanin tuntoja Rooman matkalla, avautuu koko joukoksi assosiaatioita, rinnastuksia ja kulttuurihistoriallisia kerrostumia. Mukana ovat Vanhan testamentin profeetat, Odysseia, Rimbaud ja Verlaine, Keats, Shelley, Byron ja monet muut Rooman matkaajat – myös Sylvia Plath, jonka päiväkirjojen tyyliä välillä jäljitellään ja parodioidaan: päiväkirjassa kaikuu välillä Plathin ja runoilija Ted Hughesin myrskyisä suhde.

Termini on siis juuri sellainen kirja, jollaista Haapalan kaltaiselta lyriikkaan suuntautuneelta kirjallisuudentutkijalta odottaisikin: painava, kerroksellinen ja loputtomia intertekstuaalisia linkkejä sisältävä, tekijyyden ajatuksella leikittelevä tekstimassa. Paitsi valmis runokirja, se on myös kuvaus tuon kirjan kirjoittamisesta. Usein mieleen nousevat Jorge Luis Borgesin historialliset tekstilabyrintit ja kirjailijantyön kuvaukset. Kuten Borges, myös Haapala tunnustaa historiasta kirjoittamisen mahdottomuuden, mikä on tietenkin alkuehto hurjimmille historiallisille fiktioille. Nykyhetken Rooman humina ja liike antaa kuitenkin Terminille sellaisen ajankohtaisen pulssin, että museoitumisesta sitä ei voi syyttää. Haapalan erityisenä onnistumisena pidän julkisen ja yksityisen, historiallisen ja nykyisen saumatonta yhteensovittamista, kuten tässä Bushin ja Blairin vastaisen marssivan mielenosoituksen rytmiin sovitetussa runossa:

Parru parrulta sinut on vaihdettu,
BUSH! BOIA!
uusia voittoja avautuu vanhojen tielle,
BUSH! BOIA!
olet risteilijä, taistelukoneet kannellasi,
BUSH! BOIA!
korvanapeissasi Eye of the Tiger, Enter Sandman.

Enemmän kuin mikään erityinen historiallinen teema tai yhteiskunnallinen ote Terminin nivoo kokonaisuudeksi edellämainittu valokuvaajanaisen pitämä päiväkirja, jossa käydään kamppailua sairauden, ilmeisesti kohdunkaulasyövän, ja siihen liittyvän hedelmättömyyden kanssa. Tämä kamppailu huipentuu leikkausta kuvaavaan kuvarunoon I ELI MUISTON PYSYVYYS, joka on luultavimmin jotain ainutlaatuista maailmanrunoudessa: kirurgin veitsen liikkeitä jäljittelevä tekstikokonaisuus. Ehkä hivenen itseironista komiikkaa tekstiin tuo impulsiivisena ja aavistuksen itseriittoisena kuvattu runoilijahahmo, jonka fokus heittelehtii historian suurmiehestä toiseen vailla sanottavampaa sisäistä logiikkaa. Kun hän yrittää kirjoittaa rakkausrunon, lopputulos on surkuhupaisa, mitä hän ei suostu kuulemaan. Tällainen ovelasti mukaan ujutettu parisuhdedraama häilyvine haaveineen ja pelkoineen estää Terminiä uppoamasta suuren tekstilastinsa painon alla. Runoustraditiot ja erilaiset käsitykset runoilijan roolista nivoutuvat saumattomasti osaksi nuoren parin elämää:

”Kirjoittaisitko minulle, pyysin taas kiusallani ja kerroin, miten tuttavani lähetti jokin päivä sitten sähköpostin, jossa sanoi, että saat varmasti mieheltäsi ihania rakkausrunoja ja vielä Roomassa! Ja mitä hän: En osaa sellaisia, siinä on takana vuosituhantinen traditio, jos olisin joku Tabermann tai Kotro, ehkä sitten.”

Teoksessa on myös oikein tervetullut huomautusosio, jossa selvennetään keskeisiä pohjatekstejä ja teemoja usein erillisiksi sarjoiksi järjestäytyneiden runojen taustalta. Tästä huomaavaisuudesta huolimatta lukukokemus synnyttää vähän väliä tunteen, että kaikkia kortteja ei ole paljastettu – huomautukset vaikuttavat tahallisen suppeilta, kuin niihin olisi ladattu vain maistiaisia kaikesta tekstiaineistosta mitä taustalle kätkeytyy. Tässä moniäänisyydessä on myös teoksen suurin sudenkuoppa, sillä kun lukiessaan riittävän monta kertaa joutuu paikkaamaan puutteellisia sivistysresurssejaan, alkaa syyttää runoilijaa briljeeraamisesta. ”Mutta mitä tekee Daniel tässä tulkintojen rytteikössä?”, kysyy Raamattuaiheisten teemarunojen puhuja, ja vastaavat aatokset piinaavat usein myös Terminin lukijaa. Siitä kirjoittaminenkin on turhauttavaa, kun jokaisen sisältöä tiivistävän lauseen jälkeen kirja tuntuu huutavan vierestä: Niin, mutta olen minä paljon muutakin!

Termini on teoksena sikäli monitahoinen, että toisena hetkenä sitä on valmis kiittämään samoista ominaisuuksista, joita hetki sitten manasi. Kokonaisuus ei pysy kasassa. Aivan, mutta fragmentit ovat kauniita, ja samalla kirjan viittauksien verkostoissa hajoaa koko ajatus itsellisestä kokonaisuudesta. Sitä on vaikea arvottaa, kun tuntuu että samalla pitäisi arvottaa kaikki se, minkä kanssa kirja on dialogissa. Voi vain sanoa, että paneutunutkin lukija voi turhautua sen parissa, mutta sattumanvarainen selailija löytää moninaisia helmiä:

”25. Sillä me, joilla nyt on rikosrekisteri ja syfilis, tulemme tuomitsemaan joka iikan.” (Evankeliumi Pjotr Kuznetsovin mukaan)

Päiväkirjamerkinnät raottavat verhoa Haapalan tekstilähtöisen kirjoitustyylin edestä: ”Tänään tajusin, että myös minä olen kristitty, sanot (…), ja kristitty siinäkin mielessä, että tulkitsen, kaikki me olemme tulkitsijoita; emme kerro tapahtumasta, teemme sanasta toiminnan ja alkuperän.” Haapalan runot ovatkin usein yhtä lailla tekstiä kuin tekstintulkintaa, mitä korostaa sekin, että hän on naittanut omiin runoihinsa käännöksiään esimerkiksi Keatsista ja Rimbaudista. Ne eivät kuitenkaan ole mitään postmodernia roolileikkiä tai tulkintaa tulkinnan itsensä vuoksi, vaan vähän väliä välkkyy teologisen tradition sakraali ydin: on kuin Haapala etsisi teksteistä – teksti käsitettynä laveasti tulkittavana ympäristönä – välähdyksiä pyhän kokemuksesta, tai ”messiaanisen sirpaleita”, kuten teoksen runoilijahahmo Walter Benjaminiin viitaten asian ilmaisee. Läpi teoksen kulkee myös eräänlainen luovan hulluuden ja maanalaisen kulttuurin teema, joka johtaa apokalyptisen lahkon, Todellisen Ortodoksisen kirkon, perustajaa Pjotr Kuznetsovia kuvaaviin roolirunoihin. Kuznetsov on maininnut halunneensa maailmanlopun jälkeen perustaa uuden Rooman.

Termini on jyhkeän ja autoritäärisen näköinen kirja, melkoisen maksimalistinen ja täysi julkaisu ohuisiin vihkoihin piiloutuneessa runoudessamme. Tällaista kirjaa tekee mieli tulkita statementina, vaikkei siihen loppujen lopuksi olisi aihetta kokonaisuuden tasolla – pituudestaan (120 sivua, mutta tuntuu paljon pidemmältä) ja maailmojasyleilevistä teemoistaan huolimatta Termini on fragmentaarinen kokoelma, otteeltaan verrattavissa Kari Aronpuron teoksiin, joissa ennakkokäsitystä kirjasta kokonaisuutena häiritään systemaattisesti. Samasta suunnasta lienevät vaikutteita hakeneet myös teoksen loppupuolen kokeilevat kuvarunot, joissa Haapala laajentaa estetiikkaansa selkeästi kielelliseen avantgardeen päin. Vaikka Haapalalta puuttuukin Aronpuron kielen lähes maaginen flow ja svengi, Termini on harvinainen tapaus, rohkea kirja joka yrittää monenlaista ja onnistuu useammin kuin ei.