Olli Sinivaara, Valonhetki (Teos 2009)

Olli Sinivaara: Valonhetki. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki. 2009.

Olli Sinivaaran romanttis-esteettinen runokokoelma Valonhetki (2009) on päätösosa kirjailijan esikoiskokoelman Hiililiekin (2005) ja toisen runoteoksen Palavan maan (2007) aloittamalle trilogiamaiselle sarjalle. Sinivaaran kokoelma on kuin impressionistinen maalaus, jonka läpi runon kokeva subjekti kulkee herkin aistein, aivan kuin pyhää etsien. Matka läpi kokemusten ja heijastusten antaa myös aineksia metalyyriseen pohdintaan kielestä ja sen roolista. Ulkoinen kokemus on heijastus maastossa, johon raivataan tie, rytmi. Tästä lähdetään matkalle havaintoon ja sitä kautta kieleen. Havainto ja kieli ovat oleellisesti yhtä.

Sinivaaran neliosastoisen kokoelman ehdoton sukulainen on Lassi Nummen esikoisproosateos Maisema (1949), jonka kertoja on unohtanut oppimansa maailman ja vieraantunut siitä. Vasta vähitellen Nummen teoksen edetessä lukija voi päätellä, että sen kertoja on laskuvarjomies, joka on pudotettu väärään paikkaan lentokoneesta. Uusin silmin, kielitaidottomana hän pyrkii kokoamaan ympärillään olevasta havaintoja. Hän kulkee läpi vieraan maiseman, jonka ympäristön yksityiskohdista, valoista, viivoista ja väreistä hän alkaa hahmottaa käsitystä maailmasta.

Valonhetkessäkin on kyse yksittäisen kokijan yrityksestä hahmottaa ympäröivää uusin silmin ajassa ja paikassa, jonka koordinaatit eivät ole tuntemiamme, ja juuri siksi ne täytyy hahmottaa uudelleen. Runossa puhuva ääni on etäännytetty: välillä runoissa puhuu vain anonyymi ääni, ei mikään selvästi artikuloitu minä. Joskus minä määrittyy vain poissaolevan sinän kautta. Toisinaan kokeva subjekti on etäännyttänyt itsensä ja käyttää itsestään yksikön toista persoonaa, kuten käy esimerkiksi runossa ”Marginaali II”.

Runoissa esiintyvien subjektien vaihtelu on merkittävä osa sitä heijastelujen problematiikkaa, jota Valonhetkessä esitellään ja ruoditaan monin eri keinoin. Yksittäisissä runoissa toistuvat heijastelun motiivit, mutta ne tulevat esille myös kokoelman tasolla: ensimmäinen ja viimeinen osasto peilaavat esimerkiksi aiheiltaan toisiaan.

Sinivaaran runojen kokeva subjekti pysähtyy yksittäisiin hetkiin. Hän luottaa erityisesti katseen voimaan, silmiinsä, joilla tekee tarkkoja havaintoja ympäristöstään. Monesti havaintojen ketjuttaminen näkyy määriteketjuissa, jotka saavat lukijan pysähtymään kuvattuun hetkeen:

kaikki peruuttamattomat typerät tekosi ja uskosi,
ovat epämääräistä himmeää häikäisyä tulviva aava verho,

oudossa ja selvässä udussa kelluva uusi manner,
ensimmäisen auringonnousun kevätöinen kajastus.

Toisinaan määriteketjut eivät sen sijaan ole näin selviä, vaan ne saattavat johdattaa lukijaa ristiriitaisiin assosiaatioihin.

Sinivaara kirjoittaa runsaasti parisäkeistä koostuvia runoja, pitkäsäkeisiä proosarunoja ja toisaalta myös säemuotoisia runoja. Viehättäviä ovat rytmien vaihtelut eri osastojen ja yksittäisten runojen välillä. Esimerkiksi ensimmäisessä osastossa puhujan puhe on pikemminkin hallittua kuin kiivasta, minkä osoittavat jo säännönmukainen pisteytys ja muu välimerkitys. Sen sijaan erityisesti toisen osaston vuolaissa, sivun oikeaa reunaa nuolevissa säkeissä revittely vie maltilta voiton.

Kielellisesti Sinivaara hyödyntää jo aiemmista kokoelmistaan tuttuja keinoja, kuten omaperäisiä, anomalisia yhdyssanoja (”katvesilmäräpäys” ja ”sademetsäjalkaiset härkäni”). Huomiota herättävää on joidenkin runojen sisältämä apostrofinen puhuttelu ”oi”-huudahduksin, mikä antaa runoihin erityislaatuista pompöösiä sävyä sekä palauttaa lukijaa hetkittäin 1800-luvun kirjallisuuteen.

Pidän tavasta, jolla Sinivaara jakaa runoaan säkeisiin. Hän on hyvin tietoinen säkeenylityksen luomista mahdollisuuksista, mikä näkyy lyhyemmissä säemuotoisissa runoissa. Proosarunoissa sen sijaan mennään rohkeasti toiseen suuntaan: Sinivaara tietystikin tietää, että säkeellä ei ole proosarunon lajissa niin suurta merkitystä kuin välimerkeillä, ja hän rakentaa proosarunonsa erilaiselta pohjalta kuin parisäkeiset tai säemuotoiset runonsa. Proosarunoissaan hän assosioi pitkiä virkkeitä, jotka syntyvät ikään kuin toistensa sisästä ja antavat välillä hallitsemattoman vaikutelman paitsi puhujan tekemistä havainnoista myös kielestä. Proosarunon lajin suomat mahdollisuudet ovat siis käytössä.

Sinivaaran kokoelmassa tutkitaan jatkuvasti kielen mahdollisuutta. Valon, tulen ja heijastusten erittely on taiteilijan työtä. Ympäröivän ryteikön kuvailu saattaa rinnastua kielen ammattilaisen työhön:

[– –]

katseen ote
yli etäisyyksien joita se etsii ja tekee

koko ajan enemmän. Kulmat ja suonet
teräviä leiskuvia peltoja, kuivat kasvit

työntyvät koloihin ja taitoksiin, kiipeävät
kuin vesi taivaan loputonta ryteikköä,

sillä raivaustyötä riittää, tavuttamatonta
sanojen sisä- ja ulkopuolella.

Valonhetki yllättää positiivisesti siksi, että siitä voi löytää selkeän tunnelman, häivähdyksen valosta. Kokoelmaa on myös helppo lähestyä, mikä oli minulle pienoinen yllätys – olin kai jostakin syystä odottanut Sinivaaralta vielä tätä vuolaampaa ilmaisua, josta olisi ollut vaikeampaa saada otetta. Nyt lukukokemus jäi kirkkaana mieleen.

Sanna Karlströmin (s. 1975) kolmannen runokokoelman Harry Harlow’n rakkauselämät (2009) sysimustassa kannessa kiiltää eläimen ruumiin muotoja jäljittelevä rautahäkki, jonka sisällä sykkii särkynyt, punainen sydän. Kansikuva muistuttaa lukijaa kokoelman nimihenkilön, yhdysvaltaisen psykologi Harry Harlow’n (1905–1981) reesusapinakokeista, joissa käytettyä teräslankaista sijaisemoa tiedemies nimitti termillä iron maiden (rautaneitsyt). Sadistisuudesta vai mistä kertoo se, että iron maiden on myös kidutuskaappi, jonka sisäpinnoilla olevat piikit tappavat uhrinsa vähitellen sisäiseen verenvuotoon.

Otsikko ja motto antavat runokokoelmalle kehyksen: runot on luettava paitsi Harlow’n elämää myös rakkausteemaa vasten. Motoksi on valittu Harlow’n sanat vuodelta 1958: ”Love created, love destroyed, love regained”. Harlow-elämäkerturi Deborah Blumin mukaan Harlow kuvasi motolla oman empiirisen tutkimustyönsä kehityskulkua, mutta yhtä lailla sanat kytkeytyvät psykologin yksityiselämään.

Empiirisissä apinakokeissaan Harlow päätteli, että emosta erottaminen ja sosiaalinen eristäminen vaikuttavat traagisesti apinapoikasten kehitykseen ja että samalla tavalla kävisi myös ihmislapselle, joka erotetaan äidistään ja vertaisistaan. Nykypäivänä tutkimustulokset tuntuvat itsestään selviltä, mutta Harlow’n aikana ehdollistumista kannattavat behavioralistit, kuten John B. Watson (1878–1958) ja B. F. Skinner (1904–1990), edustivat psykologisen tutkimuksen paradigmaa: heidän tulkinnoissaan äidin ja lapsen suhde perustuu ravintoon. Sylin ja empatian merkitystä yksilön kehityksessä ei ymmärretty, ja Harlow lähti siksi perustelemaan niiden tärkeyttä.

Näistä lähtökohdista Sanna Karlström rakentaa kiintoisan runokokoelmansa, joka palkittiin keväällä Tanssiva karhu -palkinnolla. Harry Harlow’n elämä tarjoaa oivallisen ja ristiriitaisen aineiston, josta voi ponnistaa tutkiskelemaan rakkautta ja rakkaudettomuutta, järkeä ja järjettömyyttä sekä vallankäyttöä. Pohdintaa herättävä kokoelma sisältää runsaasti roolirunoa, joka on viime vuosina noussut hyvin suosituksi suomenkielisessä lyriikassa.

Kokoelman yhdeksi tärkeimmäksi runoksi nousee ”Luento”. Harlow’n suuhun sovitettu runo välittää tehokkaasti ristiriidan järjellisen ajattelun ja tunteellisuuden välillä: ”Ei niin kuin runoilija joka sanoo rakkauden olevan mittaamatonta. // Tässä on rakkaus, apina häkissä, / sen kaksi vaihtoehtoa.” Kaksi vaihtoehtoa rakkauden selittämiselle kytkeytyy Harlow’n apinakokeisiin: Harlow otti vastasyntyneet apinat pois emoiltaan ja eristi osan poikasista häkkiin hoitajinaan froteekankaasta tehdyt korvike-emot, toiset joutuivat rautalankaemon seuraan. Koeasetelmissaan Harlow mm. häiritsi apinoita leikkikaluilla. Frotee-emon häkkiin joutuneet kietoivat päänsä kankaaseen ja rauhoittuivat, kun taas rautalankaemon häkkiin eristetyt makakit pakenivat hysteerisinä seiniä pitkin ja niiden toimintakyky hiipui vähitellen.

Koeasetelmaa ja sen tulkintaa Harlow pohtii ”Luento”-runossa:

[--]

Kaitafilmillä poikanen syöksyy päin
pehmeää emoa, se syöksyy heijastuksena halki luentosalin
joka vaikenee, minä seison liikkuvan kuvan reunassa ja osoitan
tunnetta joka on täydellisessä hallinnassamme.

Tässä näette apinan kurottumassa
kohti rautalankaemon pitelemää maitopulloa
irrottautumatta rakkautensa kohteesta.
Miten kaunista: oletteko koskaan nähneet
näin täsmällistä kohtausta?

Jotta jotakin voidaan tieteellisesti tarkastella
on seistävä kauan kirkkaassa valaistuksessa
välittämättä siitä onko rakkaus todellista
se on vangittava
ja otettava pois
ja pantava uudestaan pyörimään,
kunnes kuva erottuu kuvasta joka ei ole liikettä
vaan apinan väistämätön tila:

Äiti, silmät kuin heijastimet, lapsi ylitseampuva.
Loput pehmeätä, kaikenkattavaa froteeta.

Puhetilanne on roolirunolle tyypillinen: puhuja esittää monologiaan yleisölle, joka on tässä runossa akateeminen opiskelijajoukko. Toisaalta viestintätilanne on merkillinen: välillä puheeseen sekoittuu muistojaan tulkitsevan puhujan puhetta, eikä pelkkää luennoitsijan ääntä. Esimerkiksi sitaatin alussa puhuja etäännyttää itsensä tunteen yläpuolelle, vaikka puhuukin rakkaudesta tunteena. Tekniikka on tehokas ja onnistunut: Harlow näyttää puhuvan rakkaudesta kylmästi. Tällaiset jännitteiset tilanteet ylläpitävät intensiteettiä kokoelmaa luettaessa, eikä se ole vähäinen ansio.

Todellisen Harlow’n elämän tapahtumat nousevat jatkuvasti runojen heijastuspinnaksi. Valotetaan tiedemiehen suhdetta äitiinsä, Clara-vaimoonsa sekä apulaiseensa. Kokoelman lopussa Harlow kuvataan poseeraamassa huoneessaan viskipullo jalkojensa juuressa: menestyneen tiedemiehen ulkokuoren alla on alkoholismiin sortunut, epäonnistunut ihminen. Kokoelman viimeinen runo paljastaa elämän päätepisteen, Parkinsonin taudin. Harlow’n elämän ajallisen jatkumon seuraaminen ja kokoelman yhtenäinen aihepiiri osoittavat Karlströmin kokoelman vahvaa sarjallisuutta, 1990- ja 2000-luvun lyriikallemme tyypillistä piirrettä. Kieleltään kliiniset runot asettuvat lukijan mielessä helposti jatkumoon.

Karlströmin piirtämä kuva Harlow’sta on tarpeeksi ristiriitainen: huolimatta epäeettisistä eläinkokeistaan ja kylmästä suhtautumisestaan läheisiinsä tiedemies on pelokas ihminen, joka herättää myös sympatiaa. Harlow’n elämässä on monia estoja. Poteroonsa kaivautunut tiedemies ei ymmärrä, että hänen ympärillään on oikeasti rakkautta, jos hän vain antaisi sille mahdollisuuden. Tämä näkyy esimerkiksi Harlow’n vaimon, Claran, puheenvuoroissa. Puolison ollessa luennoimassa rakkauden olemuksesta Clara kierii yksinäisyydessä: ”Minä rakastan sinua Harry / sinun puvuntakkisi tikkauksia / kättä joka pujottautuu sulavasti hihasta / läpi mustan silkkivuorin, minä rakastan”. Rakkaustutkijan vaimo on kuin froteetakkisen keinoemon turvaan pakeneva apina.

Roolirunon suuri asema kokoelmassa asettaa Karlströmin samaan jatkumoon Maila Pylkkösen (1931–1986) ja Aale Tynnin (1913–1997) kanssa. Suomenkielisen lyriikan kentältä uusi vertailukohta Karlströmin runokokoelmalle löytyy Panu Tuomen kokoelmasta Einsteinin viimeiset sanat (2008), jonka roolirunoissa puhuvat paitsi tiedemies Albert Einstein (1879–1955) myös tämän hoitaja Alberta.

Pylkkösen tavoin Karlström antaa roolirunoissaan äänen niille, jotka eivät yhteiskunnassa yleensä puhumaan pääse. Harry Harlow’n rakkauselämät laajenee puheenvuoroksi rakkauden tärkeydestä myös nykymaailmassa, kun lapset on pistetty television ääreen ja vanhemmat juoksevat palavereissa. Kokoelma onkin voimakkaan yhteiskunnallinen. Roolirunoissa keskustelutetaan vuosikymmenten takaista tiedekäsitystä ja yksittäisen tieteentekijän arvomaailmaa tämän hetken käsitysten kanssa. Menneisyys yhdistyy runoilijan edustamaan nykyisyyteen ja päinvastoin, ja eri aikatasot tulkitsevat ja kommentoivat toisiaan.

Karlströmin kokoelma on merkittävä ja arvokas erityisesti siksi, että se jättää lukijan täyteen kysymyksiä, jotka nousevat mieliin vielä pitkän ajan kuluttua lukemisesta. Kuinka paljon vähempiosaiset (lapset, eläimet) joutuvat kärsimään yhteiskunnassa? Kuinka paljon voimakkaat yksilöt perustelevat vallankäyttönsä ja väkivaltansa heikomman osapuolen hyvällä? Tavallaan Harlow – niin epäeettisesti kuin toimikin – osoitti työllään, että rakkauskäsityksiä on monenlaisia. Jotkut vain itsepintaisesti tulkitsevat epäeettiset tekonsa lähimmäisen rakkaudeksi. Näistä paradokseista avautuu myös Harry Harlow’n elämän tragedia.