Teema: Brasilialainen nykyrunous

Régis Bonvicino: “Skolastisen” syrjäytys: Uusi brasilialainen innovaation runous. Essee.
Carlos Drummond de Andrade: Runoja
Nelson Ascher: Runoilijana Brasiliassa. Essee.
Régis Bonvicino: Runoja.
Joâo Cabral de Melo Neto: Runoja
Mário Faustino: Elo kaikki kieltä.

Kotimaisia runoja

Satu Lepistö: Kielenpäällinen.
Marko Hautala: Jälkiä Ion kraaterissa.
Jarkko Tontti: Jacasserin paluu.
Pauliina Haasjoki: Runoja.
Meri Vesanto: Hartaita lauluja
Jouni Inkala: Kaksi runoa

Teema: William Wordsworth

William Wordsworth: Preludi.

Arvostelut:

Jyrki Heikkisen Hieno, pieni kiekura (Jonimatti Joutsijärvi)
Harri Nordellin Valkoinen kirja (Anne Päivärinta)
Kari Levolan Kaikki kartat ajan tasalla (Timo Harju)
Pentti Saaritsan Valkoiseksi maalattu musta laatikko (Miia Toivio)

Olli Sinivaara: Runoja

Tiina Lehikoinen: Runoja

Teema: Äänirunous

J-P Sipilä: Kuuletko kun runoilija puhuu?

Runouden hiukkasfyysikko. Christian Bökin haastattelu (Teemu Manninen)

Ernst Jandl: Teoksesta Kohtauksia tosielämästä. Suom. Henriikka Tavi

Bernard Heidsieck: “Voix! Voie?” Suom. Arno von Pfaler

Henry Chopin: “Miksi teen äänirunoutta ja vapaata runoutta”. Suom. Arno von Pfaler

Yhdessä hengittämisestä. Sébastian Lespinassen haastattelu (Teemu Manninen) Tulkkina Elina Siltanen

*

Jack Spicer: Runoja teoksesta Homage to Creeley / Explanatory Notes. Suomennos ja esittely Tuomas Aaltonen

Katriina Ranne: Säkeiden siltaa Afrikkaan

Euphrase Kezilahabi: Runoja vuosilta 1974 ja 1988. Suom. Katriina Ranne

John Ashbery: Juna kohoamassa merestä. Valikoima uusia Aki Salmelan suomennoksia.

Algernon Charles Swinburne: Hylätty puutarha. Runoja. Suom. Anna-Mari Räsänen-Rogers

Arvostelut

“Hajakeskeinen, immanentti, liikkuva”. Katariina Vuorisen Kylmä rintama (Mikko Jakonen).

“Persoonattomien kuvien sulkutulessa”. Ville Hytösen Kuolema Euroopassa ( Ville Luoma-aho).

“Kohti pakenevia juolahduksia”. Markku Kaskelan Puhu heidän kieltään (Timo Harju).

“Miten ihminen mahtuu kosmokseen”. Marianna Kurton Eksyneitten valtakunta (Anne Päivärinta).

“Jään varassa”. Jusa Peltoniemen Talvi ( Henriikka Tavi).

Runoilija nousee lavalle ja ottaa kenkänsä pois. Hän seisoo yleisön edessä ja alkaa hokea hypnoottisesti yhtä ja samaa lausetta. Aika hidastuu, kuulo herkistyy: esityksen voima ja runoilijan läsnäolo on tärkeämpää kuin se, mitä sanotaan.

Katetulla sisäpihalla keski-ikäinen mies antautuu äänensä vietäväksi; hänen suustaan ryöppyää perkussiivista jokellusta, jonka keskeltä (samalla kun virtuoosimaisen rytmitajun outo melodia vie mennessään) alkaa hahmottua sanoja, tai jos ei aivan sanoja, jonkinlaisia väitteitä, asentoja, muotoja. Kommunikaation tunne on tiheänä ilmassa.

Klubin savuisella lavalla nuori mies tarttuu mikrofoniin. Toinen käsi iskee efektilaitteen kosketuspintaan ja nakuttaa manipuloidun äänen laptop-tietokoneesta purkautuvan biitin kanssa samaan tahtiin. Esiintyjä hyppii, tanssii, riehuu musiikin tahdissa, mutta musiikki on hänen omaa ääntään, koneen sisuksien läpi kierrätettyä – yleisö riehaantuu myös, heittäytyy mukaan johonkin, jolla ei aivan ole nimeä: esittävää runoutta, äänirunoutta, suuteknoa, beatboxausta…

Populaarikulttuurin lukemattomat genrenimet todistavat tarpeestamme ja mieltymyksestämme luokitteluihin. Nimeäminen ei kuitenkaan koskaan tavoita sitä, mitä taiteilija tekee. On mahdotonta sanoa, että “äänirunous” on jotain, koska ne, jotka äänirunoutta harjoittavat, tekevät niin monia asioita ja tulevat niin monista eri taustoista, ettei ole mahdollista verrata yhtä esiintyjää toiseen jonkin yhteisen nimittäjän avulla. Voidaan vaian sanoa, että viime aikoina tämä yli satavuotias taiteenlaji on alkanut saada sijaa Suomessakin, ja näin ollen on mielekästä esitellä sitä lukevalle yleisölle. Esittelymme ei ole kattava, eikä voisikaan olla, sillä saadakseen käsityksen äänirunoudesta sitä on kuunneltava. Mitkään teoriat eivät opeta arvostamaan tätä kenties kaikkein kokemuksellisinta runouden lajia.

Numeromme on moniääninen: vanhaa ja uutta, outoa ja tuttua, kaukomaista ja kotimaista, avantgardea ja romantiikkaa. Olemme iloisia tästä äänekkäästä moniäänisyydestä. Toimitukseenkin asti on kuitenkin kuulunut juoruja, joiden mukaan Tuli&Savu olisi “yhden asian lehti” – ja oletettavasti tällä tarkoitetaan “uuden runouden”, eli useimpien mielestä varmastikin kokeellisen tai avantgardistisen runouden asiaa.

Haluaisin tässä pääkirjoituksessa kumota tämän juorun: Tulen&Savun linja ei ole minkään poetiikan teorian mukainen. Olemme avoimia kaikille niille, jotka haluavat sivuillamme esiintyä ja väitellä, otella ja syleillä. Ei ole kenenkään edun mukaista, että pienellä runokentällämme lietsotaan erimielisyyksiä silloin kun niitä todellisuudessa ei ole olemassa. Tilaa on kaikille.

Tosiasia lehden suhteen on ollut se, että monista runouden kansainvälisistä pääsuuntauksista ei olla Suomessa koskaan puhuttu. On ollut ajankohtaista ja tärkeää esitellä sellaisia asioita kuin L=A=N=G=U=A=G=E -runous tai visuaalinen runous – ja toisaalta muistuttaa dadaismin ja surrealismin perinteestä. Tämä ei tarkoita, että lehdessä suosittaisiin tällaista kirjoittamisen tapaa: päin vastoin, meitä kiinnostaa myös Swinburne ja uusformalismi.

Lehti voi kuitenkin elää vain toimituksensa käytössä olevan ajan ja saatavissa olevan materiaalin turvin. Kuinkahan moni lukija tulee ajatelleeksi, etä alkamalla itse kirjoittajaksi voisi vaikuttaa tilaamansa ja muuten vain lukemansa lehden sisältöihin? Tämä on avoin kutsu: Tuli&Savu on monipuolinen runouslehti ainoastaan, jos nuo “monet” avaavat pöytälaatikkonsa ja äänestävät sivuillamme äänillään.

Runoja – Vilja-Tuulia Huotarinen

Teema: Ranskalainen nykyrunous

Avantgardejen jälkeen – Jean-Michel Espitallier

NPF – Uusi ranskalainen runous – Nathalie Quintaine

Kaksi runoa – Olivier Cadiot

Tällä hetkellä Tokion palatsissa – Pierre Ménard

Sfäärejä – Christophe Manon

Teema: Visuaalinen runous = VISPO

Visuaalisia runoja – Tenhola

Uusi konkreettinen (essee) – Michael Basinski

Uusi visuaalinen runous (essee) – Mary Ellen Solt

Kun kuva ja runo kohtaavat ja Visuaalisia runoja – Outi-Illuusia Parviainen

Konkreettinen runous: suppea rakenteellis-historiallinen johdatus – Décio Pignatari

Keskiaukeama: Keräilyjuliste

Runoja kokoelmista – Valdur Mikita

Skaaloja ja mittoja (kirjan takakansi) – Leif Nylén

Runobingo – UKON (Ulf Karl Olov Nilsson)

Teema: Stefan Hammarén

Jordklotsdikt / Maapalloruno – Stefan Hammarén
Hammarénin runoa lukemassa: Fredrik Hertzberg – Jukka-Pekka Kervinen – Ritva Tanhuanpää – Timo Kaitaro – Marko Niemi – Ulrika Nielsen. Jälkiteksti – Marina Ciglar

Hieroglyfejä – Denis Diderot
Kaukokuvia Pariisin salongista (esittely) – Saara Hacklin

Teema: Internet-runous

Internet-runous – Janne Nummela

Haettu runous (essee) – K. Silem Mohammad

Runoja – Tytti Heikkinen

Arvostelut:

Silja Järventaustan Patjalla meren yli (Jonimatti Joutsijärvi)

Kirsti Simonsuuren Taivaanrannan ajuri (Henriikka Tavi)

Sirkka Seljan Mahdottomuuden ylistys (Pauliina Haasjoki)

Juha Kulmalan ? Mitä te odotatte (Anne Päivärinta)

Johanna Venhon Yhtä juhlaa (Tuulia Toivanen)

Vuonna 1994 MotMotissa sanottiin, että suomalaisen runouden kulta-aika oli 50-luvulla, ja 90-luvun alkuun ja Nuori Voima -lehden uudistumiseen saakka kaikki muu oli pelkkää rappeutumista. Mihin mahtoivat kadota 1960- ja 1970-luku runoutemme historiasta? Mihin on kadonnut Kalevi Seilonen ja poikkitaiteellisuus? Kekkosen aika unohdetaan meillä mieluusti.

Toisin on toisaalla: Ruotsissa 1960-luku on tärkeä osa nykyrunouden jatkumoa. Tuolloin konkretistit kuten Leif Nylén ja Fylkingen-ryhmän äänirunoilijat ottivat valtavia harppauksia kuvan ja äänen hyödyntämisen saralla. Muun muuassa näiden ruotsalaisten pioneerien ansiosta olemme siirtymässä 2000-luvulla kohti “uutta konkreettista runoa”, kuten Michael Basinski sanoo: runouden esittävää käännettä, joka on puolestaan osa “post-avant” -liikettä, kokeellisten runontekotapojen vakiintumista osaksi runouden arkipäivää. Sekä Nouvelle Poésie Francaise että “internetrunous” tulisi nähdä osana tätä laajempaa ilmiötä, samoin kuin Marina Ciglarin toimittama Stefan Hammarénin runoa tulkitseva artikkelikokonaisuus.

Kalevi Seilonen on tulossa takaisin muotiin. Elämme 1960-luvun poikkitaiteellista vaihetta uudelleen. Taidefolk-iltamissa, kellarigallerioissa ja runoklubeilla on huomattu, etteivät taiteiden väliset rajat palvele taiteen tekijöitä, heidän tarvettaan kommunikoida yleisön kanssa muutenkin kuin vain museoiden ja kustantajien tarjoamissa puitteissa. Kuvan ja runon rajat hämärtyvät hedelmällisesti, kuten Outi-Illuusia Parviainen kertoo. Myös soittava ja taiteileva Tenhola-kaksikko on hyvä esimerkki tästä ilmiöstä. Mary Ellen Soltin uutta visuaalista runoutta esittelevä artikkeli vuodelta 1968 on yhtäkkiä yllättävän ajankohtainen. “Uusi” on suhteellinen kategoria.

Tämän lehden myötä Miia Toivio luopuu päätoimittajuudestaan. Vuodesta 2002 Miian ahkeruus ja uskallus on ollut siivittämässä lehteä läpi sen kokeman muodonmuutoksen. Kiitos, Miia, että olet tehnyt Suomen parasta kirjallisuuslehteä!

- Friedrich Schiller: Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta (katkelma). Suomentanut Henriikka Tavi.

- Reetta Niemelä: Runoja

- Paul Valéry: Runous ja abstrakti ajattelu (valikoimia esseestä). Suomentanut Teemu Manninen.

- Samuel Beckett: Kaksi ikävää. “Enueg I” ja “Enueg II”. Suomentanut Caj Westerberg.

- Juhana Vähänen: Tietää ja olla tietämättä. Huomioita kirjoittamisen mentaalisista tekniikoista.

- Katariina Vuorinen: Runoja

Arvostelut:

Puiden lohtu – saksankielistä runoutta 1946-2005. Toim. Stefan Moster (Ville-Juhani Sutinen)

Saila Susiluodon Auringonkierto (Ville Luoma-aho)

Eino Santasen Merihevonen kääntää kylkeään (Antti Salminen)

Keskiaukeama: Tamperelaisen Hennerin leikkitoimintakeskuksen lasten omia runoja ja ajatuksia runoista.

Jukka Koskelaisen Mitä et sano (Ville Luoma-aho)
Hallaus #1 ja #2. (Jonimatti Joutsijärvi)

Lauri Otonkosken Cameo (Juhana Vähänen)

- Alberto Pimenta: Runoja. Suomentanut Rita Dahl.

- Fredrik Hertzberg: Kymmenen teesiä materiaalisuudesta. Suomentanut Miia Toivio.

- Francis Ponge: Metateknisiä fragmentteja ja muita proosarunoja. Suomentanut Teemu Manninen.

- Eugen Gomringer: Konstellaatioita. Suomentanut Marko Niemi.

- Eugen Gomringer: Säkeestä konstellaatioon. Suomentanut Miia Toivio.

- Charles Olson: Projektiivinen säe. Suomentanut Henriikka Tavi ja Touko Sauhu.

- Otto Heinonen: Runo “Listakatsaus”

- Kenneth Koch: Runo “Yksi juna saattaa kätkeä toisen”

- Numeron kirjoittajat

Verkkosivusto Kiiltomadon uusimmassa pääkirjoituksessa (5.4 2006) Kritiikin uutisten päätoimittaja Otso Kantokorpi kysyy “millä tavalla ‘mielenkiintoinen’ on esteettinen kategoria?”. Kantokorpi ei pidä termin käytöstä kritiikissä, koska “mielenkiintoinen” heijastelee mielipidejohtamista. “Mielenkiintoista kenen mielestä”, hän kysyy – ja me vastaamme.

“Mielenkiintoinen” on vanha kritiikin käsite eikä ollenkaan epämääräinen. Friedrich Schlegelille das Interessante tarkoitti “aidosti modernia” runoutta, jonka kirjoittaja ei esittänyt olevansa intressitön vaan ilmaisi itsensä työssään jonkin yksilöllisen eleen kautta. Schlegel kuitenkin hylkäsi 1798 termin interessante Poesie ja alkoi puhua romanttisesta runoudesta Friedrich Schillerin esseen Über naive und sentimentalische Dichtung vaikutuksesta.

Schillerin naiivi ja sentimentaalinen on ymmärretty monilla tavoilla. Mielenkiintoisinta on ajatella, että kyse on tiedostamattoman ja tietoisen luomisen eroista. Jossain mielessä Schiller oli itse “naiivi” runoilija, joka luotti tiedottomaan inspiraatioon (hän sanoi Goethelle vuonna 1801, ettei luottanut “idealisti-herrasmiesten” ajatteluun, sillä “runoilijantyö alkaa aina tiedostamattomasta”). Romantikkojen jälkeen ei kuitenkaan enää voitu luottaa “onnekkaaseen sattumaan”, pelkkiin impressioihin. Moderni runoilija ei voinut olla klassisten muotojen naiivi ja viaton orja. Siksi runoilijat kääntyivät Coleridgen, Rimbaud’n, Mallarmén ja Paul Valéryn tavoin sisäänpäin ja kehittivät tietoisuuttaan luomisen ehdoista. Sisäiset oivallukset muuttuivat 1900-luvulla ulkoisiksi uudistuksiksi, säkeen vallankumoukseksi.

Vallankumous on yhä kesken, säe yhä kriisissä. Tiedottomuus runouden keinoista hallitsee usein vastaanottoa. Tällöin helposti vaikuttaa siltä, että runoissa “kikkaillaan tekstin ryhmittelyssä. Milloin ovat limittäin, milloin lomittain jne”, kuten eräs internetkeskustelija vihamielisesti toteaa. (“Kikkailu” – tuo kriitikon typeryyden ja neuvottomuuden paras ilmaisin – on muuten paljon vaarallisempi elitistisen mielipidejohtamisen termi kuin “mielenkiintoinen”.) Kuitenkaan jälkimoderni runoilija ei esimerkiksi Charles Olsonin tärkeän ja vaikutusvaltaisen esseen jälkeen voi olla viaton paperinsa ja äänensä äärellä. Hän tietää, kuten Schillerin sentimentaalinen runoilija, että hänen on tehtävä yksilöllinen ele, vaikka se olisi kuinka mahdoton, kuten Samuel Beckett havaitsi, tai toivoton, kuten Francis Pongen mielestä, tai täynnä mahdollisuuksia, kuten Eugen Gomringer uskoi.

Siinä punainen lankamme tällä kertaa. Nyt vaikuttaa siltä kuin olisimme suunnitelleet tämän numeron, mutta niin naiiveiksi emme tohdi heittäytyä. Sentimentaalisen jälkiviisastelun huumassakin olemme kuitenkin ennen kaikkea hämmentyneitä, että onnistuimme saamaan taas niin paljon hyviä ja mielenkiintoisia runoja kasaan. Vuosi tulee tuomaan niitä tullessaan lisää.

Arvostelut

Juhana Vähänen: Pauliina Haasjoen Epäilyttävät puut

Antti Salminen: Juuli Niemen Pitkästä ilosta

Tuulia Toivanen: Risto Oikarisen Puupuhaltaja

Keskiaukeama: Michael McCluren “99 teesiä”

Mikko Jakonen: Panu Tuomen Vaaleanpunainen ilmestyskirja

Ville Luoma-aho: Kaksi runoa
Kipunoita: Mark Wallace: Kohti muodon vapaata moninaisuutta
Oma runo tähän
Jonimatti Joutsijärvi: Runo
Pinnan alla kytee – julkaisemattomien runoilijoiden haastattelu. (Paavo Heinonen, Jonimatti Joutsijärvi, Noora Koi, Ville Luoma-aho, Henriikka Tavi, Olli-Pekka Tennilä, Miia Toivio)
Olli-Pekka Tennilä: Runo
Paavo Heinonen: Hajateesejä
Ara Shirinyan: “Asti kylmä sopa”
Lehtikatsaus: Jukka Mallinen: Venäläiset kirjallisuus- ja runouslehdet

Viime kesänä toimituksen kesken sikisi ajatus Tuli&Savun numerosta, jossa olisi kaikkea. Vaihtoehtoja ja muotoja ja vaihtoehtoisia muotoja. Olemmekin valinneet tämän numeron koordinaatiopisteiksi sellaisia sanoja kuin moninaisuus, ja erilaiset mahdolliset poeettiset arvot ja niitten pohjalta muodostetut manifestit. Puhumme myös keskeneräisyydestä, koska tuntuu välttämättömältä ja kiinnostavalta puhua jonkin vielä kehittyvän ilmaisemisesta – kuten julkaisemattomien runoilijoiden haastattelusta Pinnan alla kytee s. 50-54 käy ilmi.

Mitään keskeneräisyyden (paradoksaalista) manifestia ette tästä numerosta silti löydä. Meidän tarkoituksenamme on tuoda esiin erilaisia näkemyksiä, toiveita, liikkeitä, mahdollisia suuntia mihin edetä, pinnan alta kaanonin korkeuksiin. Toivotamme tervetulleeksi myös epäonnistumisen mahdollisuuden, sillä liiallinen onnistumisen pakko altistaa kaavamaisuuksille, tottumuksille, jäänteille, joista ei ole irtipääsyä.

Mielenkiintoisesti huomasimme myös, että jotkut meistä samastivat keskeneräisyyden moninaisuuteen. Eiväthän ne ole sama asia – vai ovatko? Nimittäin, joskus tuntuu siltä, että “runouskeskustelussamme” tällä hetkellä taajaan korostetaan suomalaisen runouden nykyistä moninaisuutta, josta itsessään on tullut kyseenalaistamaton arvo. Olemme tottuneet toistamaan moninaisuuden mantraa, mutta keskustelulle tuntuu pikemminkin leimalliselta väitteiden keskeneräisyys ja koko moninaisuuden toteutumisen keskeneräisyys – kuten tässäkin pääkirjoituksessa, jossa ei päästä itse pihviin eli runouteen (tai runouksiin). Onko niin, että vain puhumme moninaisuudesta, jota pitäisi toteuttaa, mutta jonka toteuttamista todellisuudessa emme salli, emme saa aikaan?

Lisäksi, moninaisuuden käsite ei mitenkään ole ristiriidaton tai helppo, eikä välttämättä aina edes runoudelle “hyväksi”. Voimme vaikkapa pohtia, tarkoitetaanko moninaisuudella moniarvoisuutta, ja olemmeko – tai voimmeko koskaan todella olla – moniarvoisuudelle pohjaava yhteisö? Runouden historiahan on jatkuvaa arvottamista, yhden tai toisen tekemisen tavan suosimista ja sen puolesta rummuttamista. Poetiikkaa ja siitä kiistelemistä. Manifesteja. Oman kissanhännän nostamista. Pyrkimystä osoittaa kohti sitä, mikä on “kaunista ja hyvää” tai ainakin “kiinnostavaa ja kysymyksiä herättävää”. Ja samalla kieltää jokin toinen tekemisen tapa (tai ainakin kaapia maata sen jalkojen alta) siksi, että se “epäonnistuu” täyttämään joitain odotuksiamme. Miten siis puhua moninaisuudesta unohtamatta tätä arvottamisen historiaa ja sen voimakasta läsnäoloa runotaiteessa? Ja erityisesti: miten suosia moniarvoisuutta ja -muotoisuutta uppoamatta relativismin mössöön? Yhtä mahdollista, kiintoisaa vastausta on hahmotellut Mark Wallace esseessään Kohti muodon vapaata moninaisuutta s. 42-46.

Jokainen runouteen perehtynyt tietää, että mikä tahansa ei koskaan voi olla runoutta. Runous on edelleen taitoa, tekemistä – ja onnistumisen analysointia ja arvioimista sekä arvioinnin periaatteista kiistelemistä. Poeettisen kädenväännön ja runokritiikin perinnettä, mikä toivottavasti tulee edelleen jatkumaan ja kehittymään vielä toiset parituhatta vuotta, enemmänkin. Sillä miten olennainen osa runoutta on siitä puhuminen ja siitä kirjoittaminen! Vaikka moni saattaa olla sitä mieltä, ettei runoudesta saa puhua, koska siitä ei voi puhua, koska se on aina jotain muuta kuin siihen kohdistunutta puhetta. En ymmärrä, miksi ajaisimme itsemme tällaiseen nurkkaan, sillä tästä näkökulmasta mistä tahansa puhuminen tai kirjoittaminen näyttäytyy mahdottomana. Eikö pikemminkin ole syleiltävä sitä mahdollisuutta, että ylipäänsä on mahdollista puhua runoudesta – ristiriitaisesti, ontuen, ylitulkiten, ohittaen – mutta silti: tämä kommunikoinnin mahdollisuus, miten epätäsmällinen se nyt sitten onkaan, on kuitenkin meille olemassa. Miksi emme pitäisi sitä arvossa, miksi emme kuuntelisi toisiamme niin suurin korvin kuin vain on mahdollista?