Meter ja Demeter

Hasso Krull: Meter ja Demeter. WSOY/NVL 2009. suom. Anu Laitila

Molempia toki tarvitaan, mutta provokaatio ei saisi vakiintua ainoaksi keinoksi purkaa maailman monimuotoisuutta peittäviä mekanismeja. Sen rinnalla voisi toimia myös pro vokaatio: agressioiden sijaan oman näkökannan perusteleminen tai sen perusteena toimivan kokemuksen jakaminen. Se voisi olla tekona yhtä paljastava, ja ainakin se voisi olla paljaampi. Onkin hienoa, että syntyy myös teoksia jotka herättelevät ajattelun nukkumalähiöitä soittamalla maailmanlopunsireenien sijaan myös hienovaraisia, vivahteikkaista asennonvaihdoksista ja hengityksen liikkeistä värähteleviä tuulikelloja. Parhaimmillaan ne voivat luoda halun muuttaa elämää näyttämällä jotakin tavoittelemisen tai säilyttämisen arvoista.

Virolaisen nykyrunouden näkyvimpiin nimiin lukeutuva Hasso Krull puhui tämänkaltaisesta bushmanni-politiikasta vuoden 2009 poetiikkaseminaarissa. Samoihin aikoihin ilmestyi Anu Laitilan kääntämänä runoelma Meter ja Demeter (2004), jonka voi strategioiltaan lukea pro vokaatiota harjoittavien teosten joukkoon. Se toki aihelmoi synkänoloisesti vedenpaisumukseen tuhoutuvasta maailmasta ja uuden maailman luomisesta, mutta herkät sävyt ja pieni mittakaava viettävät sitä vain harvoin painajaismaisiin visioihin. Tätä on lähinnä aivan alussa, jossa myytti vedenpaisumuksesta mukautuu veden notkeudella sisältämään myös kuvia World Trade Centerin tuhosta sekä kaupallisuuden, jossa ”kaikenlaista roinaa kyllä on kyllä mutta ei / perinnettä / jonka olisin halunnut löytää”. Rakenteeltaan kiinnostava ja muotonsa hyvin perusteleva Meter ja Demeter jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa, ”Meter”, sisältää 49 toisiinsa liittyvää runoa. Ne on kirjoitettu siten, että ensimmäisessä on 49 säettä, ja runo runolta yksi säe tippuu pois, kunnes jäljellä on vain viimeinen säe. Samalla maailma yksinkertaistuu runo runolta, kulttuurin ja modernin maailman merkkien antaessa sijaa myyteille, merkityksen syvärakenteille, jotka yhdistävät jopa eri mantereilla sijaitsevia kulttuureja (antiikin kreikka ja rooma, intiaanit, aborginaalit). Ihmiskunnan poispyyhkiytymiseen viittaavaa kuvastoa vasten tämän rakenteellisen piirteen, säkeiden vähenemisen, voi lukea myös jäljellä olevaa aikaamme mittaavana laskurina.

”Meter”-osassa hyödynnetään nimen yhteyksiä mittaan, mittaamiseen, eli teknologiseen ja asioita omilla ehdoillaan sekä jäsentävään että hyödyntävään ajatteluun. Teknokraattinen kehystys näkee osia ja ratkastavia ongelmia yhden kerrallaan, kokonaisuuden kustannuksella. Tämä näkyy jatkuvasti hupenevana mahdollisuuksien joukkona: runot lyhenevät, mahdollisuudet hahmottaa kokonaisuuksia ehtyvät. Osaston päättyessä säkeiden tuottaman puheen on jatkuttava numeroitujen runojen ylitse:

48

tule ja lennä
kummassakin kädessäsi käärme

49

minun pitkällä kaarevalla radallani

Ollaan tilanteessa, jossa puhe ei osaa enää olla kyllin hienovaraista ollakseen pelkkä parisäe, saati säkeen mittainen kiteytys. Viimeistään silloin, kun välineet ja monimuotoisuus ovat ehtyneet vain muutamaan jäljelläolevaan, paljastuu ettei se riitä. Rauniosta täytyy luoda uutta, toisinlaisin välinein, sekä palauttaa sitä mikä osoittautuu kestäväksi.

”Demeter”-osassa runot kasvavat säe säkeeltä. Tämä nimensä myötä kaikkien elävien jumalattareen palautuva puolisko tuntuu antoisemmalta, vähemmän konstruoidulta, myyttisiä tasojaan hienovaraisemmin kuljettavalta kuin ”Meter”. Lukutilanteessa ”Demeterin” tuntuminen paremmalta voi johtua myös siitä, että kasvu on helpompi huomata kuin hiipuminen. Mitä tulee lisää, huomaa; mikä katoaa, täytyy erikseen havaita. Toisaalta kokoelman kokonaisrakenne toimii, koska se tuottaa esiin mahdollisuuksia tällaisiin havaintoihin.

”Demeterissä” kaikki siis kasvaa ja lisääntyy vähä vähältä, ollen itsessään arvokasta ja erillistä. Samalla tuo lisääntyvä vähä kuitenkin kuuluu ja sisältyy kaikkeen. ”Meter”-osastoon peilautuvassa rakenteessa jo heti ensimmäinen säe voi tämän vuoksi olla itsenäinen, samoin toinen parisäe (vaikka kumpaakaan ei varsinaisesti voi pitää kuolemattomana):

0

kulmikas pyöreä huokoinen

1

millainen
maailma luoda

Veden, kasvun, kielen ja myyttien toisiinsa niveltyvien kuvien vuoksi osastossa rakentuvasta kokonaisuudesta voisi puhua myös ykseytenä. Myös eri myyttiperinteiden käsitteleminen rinnakkain osallistuu sen hahmottamiseen. Toisaalta osastossa toistuva keino, erottelu ja leviäminen – jota myös runojen kasvava pituus korostaa – siirtäisi temaattista painopistettä mystis- ja mytologissävytteisestä ykseydestä ekologiseen yhteyksien kehään, biodiversiteettiin.

Mutta jatkuvassa luomisen tilassa oleva maailma alkaa täyttyä itsellään, ja samalla myös itsessään olevilla virheillä, jotka monistuvat eräänlaiseen itsensä vakiinnuttavaan ylikypsyyteen, mutta myös auttavat purkamaan sitä (”älkää uskoko / ainuttakaan totuutta, jonka joku jo tietää / älkää uskoko / kenenkään ainoaan jumalaan”). Kiinnostavaksi muotoutuukin juuri nämä kokoelman loppupuolella toistuvat virheen ja toiston käsitteet.

Virhe sallii poikkeamia, laajentaa jo tiedettyä. Sen kaksoisluonnetta hahmotetaan intiaanien myyteistä lainattujen kertomusten kautta. Tietty määrä toistoa on hyvä, se auttaa ymmärtämään ja hahmottamaan, näkemään toisin, mutta: ”viidennellä kerralla / näette vain maailman virheen”.

Kun virheitä alkaa kerääntyä liikaa kokoelman maailmassa, se alkaa latautua lähtökohtansa mukaisesti. Vedenpaisumus uhkaa. Samalla kokoelmaan syntyy sen harvoja suoria puhutteluja, joka paikantaa sen kulutuskriittistä sisältöä lukijan mahdollisuuksiin: ”te syötte / toisianne / ja sanotte: / maailman / virhe // minä en voi / sitä korjata”.

Toiston ja muuntelun, muuntelun ja toiston myötä kokoelmaan asettuu lopulta yksi sen kehämäisyyteen palauttava viritys. Kaiken lisääntymistä ja hallitsematonta kasvua täytyy sittenkin hillitä joillain rakenteilla, konstruktioilla, niin kuin kosmos taltuttaa kaaosta jäsentämällä sitä tunnetun piiriin, tai niin kuin nimi Demeter sisältää myös nimen Meter. Tai täytyisi, vielä kun on aikaa. Runoelma päättyykin ohuihin ja rauhallisesti liikkuviin pilviin, kun se alkoi korkeista ja jatkuvasti kasvavista, vedenpaisumusta ennakoivista pilvistä.

Suhtaudun Meter ja Demeteriin sen paljosta hyvästä huolimatta varsin kaksijakoisesti. Se tuntuu välillä ripustautuvan liiaksi mytologioihin, rakonteeraavan ne ikään kuin velvollisuudesta, hieman innottoman tuntuisesti. Toisaalta kokoelmassa on ihmeellisiä ja onnistuneita pistoja. Lukemisestaan voi esimerkiksi havahtua keskelle varsin vähälle huomiolle jäänyttä ajatusta, jonka mukaan lapsen saaminen on pahin ympäristörikos. Tuossa kohdassa kulutuskriittinen runoelma toimittaa tehtäväänsä hienosti: ajatuksen kohtaa niin epäsuorasti, ettei siltä ehdi suojautua.

Käännösten kohdalla kritiikki voi pohtia runouden esteettisten ominaisuuksien ja sisältöjen rinnalla myös sitä, miksi juuri kyseinen teos on kannattanut asettaa suomenkieleen. Meter ja Demeterin käännös tuo luontoa ja kulttuuria vaalivan ja vaalimiseen hienovaraisesti herättelevän puhetapansa lisäksi myös uuden mallin hahmottaa runokokoelman rakenne. Kääntäjä Anu Laitila on tehnyt eleganttia työtä kaiken tämän välittymiseksi. Sen sijaan WSOY/NVL:n ratkaisu keventää teosta jättämällä siihen kuuluva kuvitus pois tuntuu epäonnistuneelta paitsi esteettisesti, myös teoksen kulttuurisia merkityksiä juhlistavia sisältöjä vasten.

Asennonvaihdokset

Asennonvaihdoksilla voidaan tarkoittaa joko puhujan minäkuvassa tai maailmasuhtees­sa tapahtuvia muutoksia, tai usein nopeita, muutaman säkeen välein seuraavia muutok­sia useampien puhujien välillä ja puheen re­kisterien ”asennoissa”. Tällä on pyritty a) ir­taantumaan runoa tyypillisestä hallitsevasta ja yhtenäisyyttä rakentavasta puhetilantees­ta tai b) esteettiseen vaihteluun ja tyylitte­lyyn. Seurauksena on usein humoristisia tör­mäyksiä tuottava ja/tai runon käsittelemää aihetta useasta näkökulmasta luotaava teks­tuuri. Runokeinon tavoitteisiin kuuluu myös pyrkimys etsiä tapoja maailman monitulkin­taisuuden tai asioiden kokemuksellisen samanaikaisuuden esittämiseksi.

Avantgarde

2000-luvun runoudessa ja etenkin sii­tä kirjoitettavissa kritiikeissä yleistyvät viittaukset historiallisen avantgarden ja L=A=N=G=U=A=G=E -runouden traditioihin. 2000-luvun runous tuntee nuo traditiot, eikä niinkään ”etsi uutta” kuin ota käyttöön edel­lä mainittujen suuntausten luomia välineitä, jotka ovat jääneet suomalaisessa runoudes­sa vähemmälle huomiolle. Näin se pyrkii laa­jentamaan esimerkiksi kielen mahdollisuuk­sia ilmaista ja synnyttää assosiaatioita luki­jassa. Toisin sanoen: avantgarden välineet toimivat suurelta osin kuin mitkä tahansa muutkin runokeinot (kuten kuva, rytmi, puhuja). Toisaalta 2000-luvun avantgardessa on myös yksittäisiä (ja onnistuneita) pyrkimyk­siä luoda uusia runokeinoja jo olemassa ole­vien joukkoon.

Blogirunous

Runoblogeissa oli aluksi hallitsevana piirtee­nä ajatus, jonka mukaan ne ovat eräänlaisia paperin korvikkeita tai esiasteita. Näin blo­geissa julkaistut tekstit oli aiottu joko val­miiksi runoiksi tai runojen luonnoksiksi. Tämän kaltaisen runouden rinnalle syntyy myös blogirunous, joka a) käyttää internet-ympäristön mahdollisuuksia runojen osi­na tai b) joka on tarkoitettu luettavaksi vain blogeista. Blogirunous on usein luonteeltaan nokkelaa, humoristista, leikittelevää, mut­ta se voi olla myös kokeellista, käsitteellistä, menetelmällistä, minimalistista. Ideoiden korostuminen, viittaukset toisiin blogeihin, metakeskustelu kommentoijien kanssa sekä nopea luettavuus luonnehtivat näitä runoja.

Epäpuhtaat kuvat

Niin kutsuttujen ”tarkkojen kuvien” rinnal­le on tullut kuvia, joissa yhtenäistä tai jatku­mossa etenevää kuvatilaa häiritään käsittei­den tai muiden varsinaisiin kuviin liittymät­tömien elementtien avulla. Epäpuhdas kuva ei ole yhtenäinen lukijan ympärille raken­tuva paikka, vaan runon tekstipintaan kokoutuva joukko toisilleen vieraita aistimuk­sia, ideoita ja assosiaatioita. Tämän kuvatyy­pin käytöllä voidaan esimerkiksi kohostaa runon tekstuaalista luonnetta, että runo on kieltä, eli tehdä eroa ut pictura poesis -poetiik­koihin, joissa runo jäljittelee maalaustaiteen staattisia tai elokuvan toisiaan seuraavia ku­via. Epäpuhtaalla kuvalla ei pyritä hävittä­mään muita kuvakäsityksiä, vaan etsimään rinnakkaisia tapoja hahmottaa maailma ja/tai joidenkin tiedollisten sisältöjen ja niitä tukevien kuvien suhteita.,

Flarf (t. suomalainen flarf)

Amerikkalaisten runoilijoiden sähköposti­listalta alkunsa saaneen Flarf-kollektiivin luoma estetiikka on innoittanut myös suo­malaista 2000-luvun runoutta. Flarf toimii usein – muttei välttämättä – hakukoneiden avulla. “Klassisessa” flarfissa internetistä et­sitään erikoisin tai epätodennäköisin haku­sanoin (kuten “rogaine” ja “bunny” tai jo kli­seiksi muodostuneet “unicorn” ja “squid”) materiaalia, josta editoidaan usein jonkin­laista amerikkalaiseen elämäntapaan koh­distuvaa kritiikkiä, kuten rasismia, maskuliinisia pinttymiä tai muita kulttuurisia idi­oottimaisuuksia halventavia runoja parodi­an, dadan, kömpelyyden, kielioppivirheiden ja huonon maun hengessä. Kuten esikuvan­sa, myös suomalainen flarf hyödyntää inter­netin keskustelupalstoilta tuttua kieltä, ku­ten lyhenteitä (LOL, OMG), tunneikoneita <3, kieliopin vastaisuuksia, kirjoitusvirheitä ja anglismeja, mutta siinä missä amerikka­lainen flarf on keskittynyt parodiaan ja sa­tiiriin, suomalainen flarf on lähestymistaval­taan traagisempaa ja empaattisempaa. (Tyt­ti Heikkinen: ”Läski XL. Jotain rajaa”, Teemu Manninen: ”Tytöt tykkää sodasta”. Ks. myös Janne Nummela ja Harry Salmenniemi.)

Hakukonerunous

Runous, jota on tehty internetin hakuko­neilla, hakukoneiden tuloksia yhdistellen tai hyödyntäen. Hakukonerunous tarkoittaa periaatteessa ainoastaan kirjoitustekniik­kaa, eikä sitä näin ollen tule sekoittaa flarf­fiin. Suomeen hakukonerunous tuli 2000-lu­vun alkupuoliskolla mm. Leevi Lehdon, Sven Laakson ja Teemu Mannisen blogien kautta. Tämän hakukonerunouden ”ensimmäisen vaiheen” runot olivat säkeiden ja tekstisekvenssien tasolla usein toisteisia, tai ne pyr­kivät tyhjentämään yksittäisiä lauseita tai ilmauksia merkityksistään; niissä pyrittiin paljastamaan ja näyttämään erilaisia runon aihetta koskevia puhetapoja (Janne Numme­la: ”Onko ihmiskaupalla mitään rajaa?”). Po­liittisen motivaation rinnalla esiintyi myös humoristisia lähtökohtia. Nykyään hakuko­neita käytetään yleisesti kirjoittamisen apu­välineinä, täysin huomaamattomasti, min­kälaisten tahansa runojen tuottamiseen, ja varhaisen ”hakukonerunouden” kaltainen tyyli on käytännössä kadonnut kentältä.

Huumori ja ironia

2000-luvulla huumori ja ironia ovat etsiyty­neet runokieleen. Kyse ei ole vain puheen re­kisterien laajenemisesta esimerkiksi vitsik­kyyden suuntaan, vaan myös huumorille ja ironialle ominaisten logiikoiden ja kielen­käyttötapojen hyödyntämisestä runojen ra­kenteissa ja sanastoissa. Vakavammasta näkökulmasta tarkasteltuna huumorin ja iro­nian toimintaperiaatteet tarjoavat erilaisia aiheiden käsittelyyn liittyviä mahdollisuuk­sia kuin esimerkiksi tarina tai uskoutuva puhe. (Aki Salmela: ”Leikitään kotia”, Tee­mu Manninen: ”Tytöt tykkää sodasta”, Eino Santanen: ”Sulhanen videolla”, Jukka Viikilä: ”Hyttyset ja vaaksiaiset karkotetaan”)

Kokeellinen runous

Kun puhutaan 2000-luvun runoudesta, vii­tataan usein kokeellisuuteen. Kokeellisuus puolestaan sekä viittaa avantgarden perin­teeseen (dada, surrealismi, futurismi) että er­kanee siitä hyväksyessään yhtäältä avantgar­den muodot ja välineet mutta hylätessään toisaalta avantgardeen sisältyneen, mahdot­tomaksi tulleen vaatimuksen jatkuvaan val­lankumoukseen. ”Kokeellinen taide” onkin 1900-luvun lopulla yleistynyt käsite, joka kuvaa omaksi perinteekseen muodostunut­ta nykytaiteen osa-aluetta, joka ammentaa avantgarden perinteestä mutta yhdiste­lee sitä vapaasti muihin perinteisiin. Lisäk­si, siinä missä avantgarde oli kiinnostunut ensisijaisesti taiteen instituution purkami­sesta, kokeellinen taide ”tutkii” taiteen menetelmin yleisinhimillisiä kysymyksiä. Voi­si sanoa, että kokeellinen taide on taiteen si­säistä tiedettä, taiteen oma laboratorio, jossa tutkitaan erilaisia mahdollisia taiteellisen il­maisun tapoja. Hyvä esimerkki on ranskalai­nen OuLiPo-ryhmä (mm. Georges Perec, Ita­lo Calvino, Jacques Jouet), joka pyrkii keksi­mään erilaisia keinotekoisia luovuuteen pa­kottavia muodollisia tai käsitteellisiä rajoit­teita, jotka ylittämällä taiteilija kykenee ylit­tämään myös omat henkilökohtaiset rajoit­teensa. Tämän 2000-luvulla yleistyneen kokeellisuuden voi erottaa avantgardesta seu­raavan esimerkin avulla: vapaamittainen ru­nous oli aikanaan avantgardea, mutta se ei ollut kokeellista. Kokeellinen runous etsiikin raja-arvoja sen suhteen, mikä vielä voidaan hahmottaa runouden, kielen merkitysten laajenemisen tai runoudelle ominaisten lu­kutapojen ja -nautintojen piiriin. Kokeellista runoutta esiintyy kirjamuodon lisäksi myös blogeissa. Niissä kokeellisuus on toisaalta ly­hytjännitteisempää, toisaalta taas rohkeam­paa, sillä kokeen mahdollinen ”epäonnistu­minen” ei ole seurauksiltaan niin dramaat­tinen kuin painotuotteessa. Epäonnistunut koe voi kuitenkin antaa uusia ideoita ja tuottaa onnistuneita tuloksia, minkä vuoksi ko­keelliset runoilijat vaihtavat mielellään aja­tuksia ja seuraavat toistensa edesottamuk­sia. (Harry Salmenniemi: ”-ksi”)

Kollaasin estetiikka

Kollaasin estetiikka liimautuu nykyrunou­dessa muiden tekniikoiden, kuten asennon­vaihdosten ja hakukonerunouden joukkoon ja päälle. Se toimii yleisesti perinteisenä kei­nona yhdistellä eri tekstilähteistä olevia materiaaleja. Nykykollaasi ottaa vanhat teknii­kat (William Burroughsin ja Brion Gysinin cut-up, John Dos Passoksen kollaasiromaa­ni, Ezra Poundin historialliset siteeraukset) ja soveltaa niitä uuteen materiaaliin (haku­koneiden hakutulokset, löydetyt runot/teks­tit). Usein kollaasissa pyritään jättämään sen verran ”leikkausjälkiä”, että tekstin koostu­minen eri lähteistä tulisi näkyväksi, mikä aktivoi kollaasille ominaisen lukuoletuk­sen, mutta samalla kollaasi kuitenkin pyr­kii saumaamaan eri lähteistä olevia tekstin­pätkiä sen verran että tekstin kulku tai asen­nonvaihdokset tuntuvat motivoiduilta, runo tuntuu runolta. Toisinaan kollaasi hävittää kaikki merkit lähteistään, eikä silloin ole enää selvää, onko runo kollaasia vai ei.

Käsitteellinen runous

Kokeellisen runouden laji, jossa toteutunut­ta runoutta merkittävämpää on runoja ke­hystävien periaatteiden tai kirjoitustapojen kehitteleminen. Käsiterunous on sukua käsi­tetaiteelle, ja samalla tavalla kuin käsitetai­de, käsiterunouskin usein tutkii oman ilmai­suvälineensä käsitteellisiä rajoja ja ehtoja; käsityksiämme maailmasta, toisistamme ja runoudesta. Käsiterunous tutkii usein aikaa, toistoa, erilaisia tekstivarantoja, sosiaalisia verkostoja, ihmisen olemista jossakin pai­kassa, ja runo on pikemminkin dokumentti tuosta projektista kuin itsenäinen teos. Voi­daankin sanoa, että käsiterunoudessa teok­sen käsitteellinen sisältö, teoksen idea, on tärkeämpi kuin teos itse. Teos on vain tapa ruumiillistaa, havainnollistaa tai todistaa käsitteen olemassaolo ja merkittävyys. Suo­messa lajin näkyvin edustaja on Karri Kokko (MMVII, Das Leben der Anderen).

Luettelot ja listat

Luetteloiden ja listojen paluu runouteen (esim. Tuomas Timonen: ”Kasvatusohjeita 1”, Viikilä: ”Hyttyset ja vaaksiaset karkote­taan”). Rytmin korostumisen, monotonisuu­den tai hengästyttävyyden esteettisten vaikutusten rinnalle tulee uutena piirteenä ha­kukonerunouden tulosten asettaminen ky­seisiin muotoihin (Janne Nummela: ”Onko ihmiskaupalla mitään rajaa?”). Luettelot ra­kentavat yllättäviä yhteyksiä hakutuloksille samalla kun ne kokoavat mahdollisesti irral­lisilta vaikuttavia elementtejä.

Lineaaristen lukuoletusten haastaminen

2000-luvulla runouden kentälle ilmestyy li­neaarisia lukuoletuksia haastavia runoja. Tällaiset runot ovat usein minimalistisia ja/tai korostuneen visuaalisia. Niiden kohdalla hyvää sisääntulokulmaa on etsittävä (esimerkiksi) muualtakin kuin sivun vasemmasta yläkulmasta; tekstiä on kenties tarkasteltava sivulle tai sivujen yli leviävänä muotona, tai sitä on mahdollista lähteä lukemaan useasta kohdasta, tai se pitää lukea useaan kertaan eri suunnista, jotta sen kaikki merkitykset avautuisivat. Pyrkimyksenä on toisaalta pal­jastaa lukukonventioita ja niihin takertunei­ta merkitysten uomautumisia, toisaalta ava­ta lukijalle mahdollisuuksia subjektiivisiin oivalluksiin, keksiä jotain, jolle ei ole ohjet­ta tai ennakkotapausta. Lukuoletuksia haas­tavissa runoissa pyritään rakentamaan poik­keavien lukutapojen tai -suuntien avulla ru­non merkityksiä. Videorunot, digitaaliset ru­not ja muut pelilliset runot vievät tämän lu­kuoletuksien haastamisen vielä astetta pi­demmälle. (Harry Salmenniemi: ”-ksi”, Henriikka Tavi: ”sulle, joka ei uskalla laskea var­joaan”)

Negatiiviset tunteet

Vahvaa runominää ympäröivän eli vahvan runominän rakentaman todellisuuden rin­nalle on tullut masennuksen, henkilökoh­taisten neuroosien ja pakkomielteiden todel­lisuus. Negatiiviset tunteet pääsevät runojen kieleen etenkin silloin, kun runojen teksti­pintaa ei hiota eheäksi ja vain runollisesta sanastosta koostuvaksi. Negatiivisten tuntei­den ilmaisuun liittyy usein myös poliittisia tarkoitteita. Minkälaisia tunteita, runoja ja ihmisiä hyväksymme? Minkälaisena puhu­jana hyväksymme itsemme? (Anja Erämaja: ”Peruukissa ja ilman”, Tytti Heikkinen: ”Läs­ki XL. Jotain rajaa”)

Menetelmällinen (t. proseduraalinen) runous

Menetelmällinen runous pitää lähtökohta­naan esimerkiksi OuLiPon parissa kehitel­tyjä periaatteita. OuLiPolaista runoa edeltää aina jokin pakote tai rajoite, ehto tai ehto­jen joukko, jonka noudattaminen kirjoitus­prosessin aikana ohjaa runon muotoa, sisäl­töä tai sen muita piirteitä (kuuluisa esimerkki on S+7, runomuoto, jossa minkä tahansa olemassaolevan runon jokainen substantii­vi korvataan niillä vapaasti valitun sanakir­jan sisältämillä substantiiveilla, jotka ovat seitsemän sanan päässä alkuperäisestä). Täs­sä runouden lajissa lopputulos painottuu enemmän kuin käsitteellisessä runoudessa. Menetelmät vaihtelevat ankarasti noudatet­tavista vapaammin sovellettavissa oleviin, monimutkaisista yksinkertaisiin. Menetel­miä voidaan hyödyntää kokoelman laajuises­ti, runokohtaisesti tai runojen sisällä olevina yksittäisinä kohtina. (Karri Kokko: ”Avokyyh­ky, lattiaheroiini”)

Minimalismi ja minimalistiset elementit

Minimalismia alkaa näkyä sekä blogeissa (Mikael Brygger: valkoinen piste, pilkku), yksit­täisten runojen osina sekä runokirjojen ele­mentteinä. Minimalistinen runo on tyypil­lisesti niin lyhyt, kielelliseltä ainekseltaan niin niukka, ettei se ehdi ehdottaa mitään aiheesta tai runonmuodosta käsin paikantu­vaa lukutapaa. Tämän johdosta minimalismi pyrkii olemaan joko mahdollisimman avoin erilaisille lukutavoille, tai esittämään jon­kin merkityksen mahdollisimman niukas­ti ja terävästi. Minimalistiset runot rakentu­vat joko sanahahmoissa tapahtuvien pienten muutosten tai sitten typografisten keinojen varaan. (Kristian Blomberg: ”Hamlet”)

Monimediaisuus, monikanavaisuus

2000-luvulla syntyy teoksia, jotka käyttä­vät kuvan ja äänen yhdistelmiä tai digitaa­lista käyttöympäristöä, esimerkiksi Jani Sipi­län videorunous, Marko Niemen digirunous ja Tatu Pohjavirran pelilliset digirunot sekä Jukka-Pekka Kervisen ja Karri Kokon visu­aaliset runot. Runoilijat kiinnostuvat myös mahdollisuudesta poiketa kirjamuodon ma­teriaalisista rajoituksista. (Tuli&Savun keski­aukeamarunot, nokturno.org)

Palimpsesti/päällekirjoitus

Olemassaolevien ja tunnettujen tekstien hyödyntäminen joko uudelleenkirjoittamal­la tai muuten muokkaamalla. Kyse ei ole intertekstuaalisesta viittaamisesta, vaan ru­noissa olevien mahdollisuuksien hyödyntä­misestä (T&S 3/2007: Re: Suomi). Kyseessä voi olla myös runon yksittäinen elementti, jol­loin saatetaan lainata tai hyödyntää esimer­kiksi jotakin fraasia, poliittista tai mainos­kielestä tuttua slogania jne. (Markku Paaso­nen: ”Oodi kaatopaikalle”)

Parataktisuus

Tiukasti määriteltynä tyyli, jossa käytetään mahdollisimman vähän tai ei yhtään side­sanoja (ja, että, mutta); luo usein hengästy­nyttä, hajanaista vaikutelmaa. Laajemmas­sa mielessä millä tahansa kielen tasolla (sa­nojen, virkkeiden, puhunnan, teemojen) ta­pahtuvaa syyseuraus-suhteiden rikkomista ja niitä osoittavien rakenteiden puuttumista, jolloin esimerkiksi puhujan, aiheen, ajan ja paikan välisten suhteiden etsiminen ja olet­taminen jää lukijan tehtäväksi. Joissakin ta­pauksissa runoihin rakentuu parataktisen tyylin ansiosta laajempia semanttisia syn­takseja, esimerkiksi toistuvan kuva-aiheen myötä. Keinoa käytetään niin säemuotoises­sa kuin proosamuotoisessakin runoudessa. Poikkeuksina aiempiin (esimerkiksi imagis­mista periytyviin) käyttöihin, joissa tärkeäm­pää oli avata lukijalle merkityksiltään väljä ja kuulas tila, nykymuotoinen parataktisuus on yleensä dialogissa K=I=E=L=I -runouden kanssa ja kiinnostunut esimerkiksi erilaisten lausumien välisistä suhteista. On kuitenkin mainittava, että K=I=E=L=I -runouteen liit­tynyttä uskomusta, jonka mukaan kieliopin sääntöjen rikkominen vastaisi kielen tasol­la sosiaalisten sortosuhteiden kyseenalaista­mista ja purkamista, ei koskaan ole hyväk­sytty suomalaisessa 2000-luvun runoudessa. Pikemminkin parataktista tyyliä on pidetty vain keinona muiden joukossa. (Lehto: ”hic rhodos”)

Polysyndeton

Sidesanojen liikakäyttö. Kiinnittää huomion toisaalta merkityksen ehtoina tai jäsentäjinä toimiviin sidesanoihin, toisaalta taas käyt­tää sidesanoja osoittamaan yllättäviä yhteyk­siä tai rakentamaan (tai suorastaan pakottamaan) merkityksiä sinne missä niitä ei muu­toin olisi. Kirjallisiin keinoihin aina kuulu­nut ”liikakäyttö” voi myös kirjallisena stra­tegiana paljastaa, kuinka luontevaksi tai har­mittomaksi niiden asema kielessä oletetaan. (Esim. Harry Salmenniemi: virrata että, Olli Sinivaara: ”Synnyin ja maa oli sama”)

Populaarikulttuuri

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenel­lä erilaiset runotapahtumat, runoklubit ja esittävä runous vakiintuvat Suomeen kirjal­listen yhteisöjen aktiivisen toiminnan ansi­osta. Samaan aikaan runoutta aletaan kir­joittaa aikaisempaa laajemmalle tai ainakin aiemmasta “sivistyneestä” yhteisöstä poik­keavalle yleisölle, jolla oletetaan olevan toi­senlaista kulttuurista tietoa kuin runouden perinteisemmällä yleisöllä. Populaarikult­tuurisen kuvaston ja siihen liittyvien mieli­kuvien sisällyttäminen runokieleen tarkoit­taa myös runon kirjoittajan vilpittömyyden lisääntymistä: hän tunnustaa todelliset ”ei kovin runolliset” kiinnostuksensa. 2000-lu­kulainen runo sisältääkin korkeakirjallis­ten viittausten lisäksi tai niiden sijaan viitta­uksia esimerkiksi popmusiikkiin (Eino San­tanen, Kati Neuvonen, Anja Erämaja), elo­kuviin, sarjakuviin, fantasia- ja science fic­tion -kirjallisuuteen sekä tietokone- ja roolipeleihin (Ville Luoma-aho, Kristian Blom­berg, Tomi Sonster, Tuukka Hämäläinen, Janne Nummela, Teemu Manninen, Mikael Brygger) tai pornoon (Tytti Heikkinen, Tuo­mas Timonen, Kristian Blomberg). Runo­us siis tietyllä tapaa sanoutuu irti aikaisem­man yhtenäiskulttuurin ääneenlausumatto­masta sopimuksesta, joka koski sitä, mistä lukijan kompetenssi ja kirjoittajan kiinnos­tukset muodostuvat. Tämä tarkoittaa ainakin kahta asiaa: 1. Runojen maailmankuva laajenee, moninaistuu ja kansanomaistuu. 2. Sama kehitys, joka tuo runouden luki­jaansa lähemmäksi, saa jatkuessaan aikaan myös sen, että runouden yleisöt pirstaloitu­vat — että runoudella ei ole enää yhtä vaan useampia, toisistaan poikkeavia yleisöjä.

Proosaruno

Proosarunon uusi tuleminen. Varsinkin 2000-luvun alkupuolella proosamuoto tuli muotiin ja vei lyriikan tutkimaan kerronnal­lisuuden rajapintoja ja fiktion avaamia ru­nollisia mahdollisuuksia. (Saila Susiluoto: otteet kokoelmasta ”Huoneiden kirja”). Proo­sarunouden tarinalogiikka mahdollistaa myös absurdit ja epäyhtenäiset kokonaisuu­det. Ehkä hieman yllättäen proosaruno ei ole juurikaan käyttänyt säettä pitempiä ilmai­sullisia yksiköitä, vaan voimakas välimerkit­täminen on jatkanut säkeenkaltaisesti ryt­mittyvää runokieltä. (Anja Erämaja: ”Peruu­kissa ja ilman”)

Puhujan potentiaalisuus

Ks. Antti Arnkil: ”Esim. keskellä kaiken – uuden runon mahdolliset äänet”, Tuli&Savu 4/2009 s. 18-21.

Runoilija-termin laajeneminen

Runoilija ei ole enää vain (isoilta) kustanta­moilta julkaissut henkilö. Runoilija voi toi­mia kokonaan blogimaailmassa, keskittyä esiintymään lavarunousiltamissa tai jul­kaista yksittäisiä runoja lehdissä. Taustal­la on tendenssi, jonka mukaan kollegiaali­nen arvostus on käynyt palkintoja ja näky­vyyttä merkittävimmäksi runoyhteisöön hy­väksymisen kriteeriksi. Etenkin lavarunou­den kohdalla nähdään myös runouden alakulttuuristumisen vaikutus: runoyhteisön toimintaan osallistuminen alkaa muistuttaa järjestöineen, klubeineen ja lehtineen enem­män bändien, promoottorien ja musiikki­lehtien toimintaa kuin perinteistä kirjallis­ta toimintaa. Samalla runous on alkanut su­lautua muihin “esittävän puheen” populaa­rikulttuurisiin alalajeihin, kuten rap- ja spo­ken word -esityksiin ja stand up -komediaan. Helsinki Poetry Connection -ryhmän järjes­tämät kuukausittaiset Poetry Jam -illat ovat tästä kehityksestä hyvä esimerkki.

Sukupuoliroolien käsittely

”Jos unohdetaan biologiset naisen ja miehen erot, tyttöys on sosiaalista, kulttuurista, ma­teriaalista – ja kaunokirjallista. Temaattises­sa runoteoksessa tyttöyttä rakennetaan suh­teessa ympäröivään yhteiskuntaan sekä suh­teessa kirjalliseen perinteeseen”, kirjoittaa Vilja-Tuulia Huotarinen esseessään ”Tuhat taikasanaa tytöksi” (Tuli&Savu 1/2007). Es­seessään hän käsittelee eräänlaiseksi buu­miksi kasvanutta tyttörunoutta Marjo Iso­pahkalan, Saila Susiluodon, Kristiina Wal­linin ja Katariina Vuorisen vuosina 2005 ja 2006 ilmestyneiden teosten kautta. Mikä pä­tee tyttörunouteen, koskee myös vastakkais­ta sukupuolta. Esimerkiksi Jarkko Tontin, Mikko Rimmisen, Risto Oikarisen ja Mikko Myllylahden monissa runoissa runon minä on korostuneen miehinen/poikamainen. Su­kupuolirooleja käsittelevä runous on usein teosmaista, temaattista, kasvukertomuksen muodon saavaa roolirunoa.

Säkeen piteneminen

Monissa kokoelmissa säe ilmaisullisena yk­sikkönä pitenee. Yhtenä taustana voidaan nähdä pyrkimys palauttaa yksittäisen sä­keen arvo, ettei runous vaikuttaisi säkeisiin katkotulta proosalta. Pitenemisen myötä ru­noihin voidaan rakentaa hengästyttävää lu­kuvaikutelmaa, kuvien vyöryttämistä, tai ba­rokkisia toisiinsa lomittuvia kuvia. (Olli Sini­vaara: ”Synnyin ja maa oli sama”, Ville-Ju­hani Sutinen: ”Keväisin, kun sodat paritte­levat”)

Teosajattelu, kokoelmamuoto

2000-luvun runokokoelmissa (etenkin proo­sarunokokoelmissa) yksittäiset tekstit muo­dostavat usein jatkumon, joka noudattaa ta­rinallista tai temaattista tai jotain muuta ko­koavaa periaatetta. (Saila Susiluoto: 5. Odotushuone 59. Vedenhuoneet) Tällöin yksittäis­ten runojen rooli kevenee tavoitellun koko­naisuuden kustannuksella. Vastaavasti koko­naisuus on parhaimmillaan enemmän kuin osiensa summa, siitä muodostuu kokonai­nen maailma. Kokonaisuus voi myös mah­dollistaa joitain viehättäviä tekstejä, jotka ei­vät ehkä kykenisi perustelemaan itseään, mi­käli niitä tarkasteltaisiin vain yksittäisinä ru­noina.

Toisto

Toiston prosodisten ja runoa jäsentävien käyttöjen rinnalle tulee kielen toimintaa ko­hostavia käyttöjä, joilla on usein kielifilosofi­aan tai permutaatioihin palautuvia kytken­töjä (Harry Salmenniemi: Virrata että, Juha­na Vähänen). Sanatasolla tapahtuvan toiston rinnalle nousee myös virkkeitten muotora­kenteiden toistuminen, jolla voidaan kehitel­lä ja tukea runokielessä muotoutuvaa oma­lakista maailmaa (Silja Järventausta; Aki Sal­mela: ”Leikitään kotia”) tai hallita hakuko­neiden tuloksia.

Virheet

Huomion kiinnittäminen halveksittujen tai aliarvostettujen kielenkäyttötapojen ilmai­suvoimaisuuteen, normaalikielestä poikkea­viin vaihtoehtoisiin merkityksiin ja maail­massa olemisen tapoihin ja toisaalta kielen ja ajattelun pinttyneisiin tavanomaisuuksiin pienten virheluennoilta tai kirjoitusvirheil­tä vaikuttavien kielellisten siirtojen myötä (Tuomas Timonen: ”Virheluennat 1-4”, Hen­riikka Tavi). Virheet ovat usein koomisia, tai palauttavat näkyviin joitain etymologisia kytköksiä. Virheet näyttelevät suurta roolia myös joissain minimalismin muodoissa, ku­ten sanarunoissa (Brygger: kuumaailmapal­lo). Flarf-runoudessa kirjoitusvirheet viit­taavat myös poliittisesti eroteltuihin kielen­käytön kerrostumiin, kuten eri sukupuolten, yhteiskuntaluokkien tai ikäpolvien puheta­pojen eroihin, tai muihin epäkorrekteihin, sukimattomiin puhetilanteisiin ja puhujiin.

Visuaalisten ja typografisten piirteiden korostuminen

Visuaaliset ja typografiset piirteet kohos­tuvat. Tämän kehityksen taustalla voidaan hahmottaa kuvan ja sanan erilaisten yhteis­työmuotojen laajempi näkyvyys kulttuuris­sa, virinnyt kiinnostus visuaaliseen runou­teen, sekä runoilijoiden kiinnostus erilaisia avantgarden traditioita kohtaan (esim. konkreettinen runous, minimalismi). Visuaalis­ten ja typografisten piirteiden avulla runo­us pyrkii laajentamaan runoissa käytetyn sa­naston semanttisia kenttiä, tai osoittamaan muita kuin lausetasoilla syntyviä yhteyk­siä ja kokonaisuuksia. (Harry Salmenniemi: ”-ksi”)

Äänteellisyys ja sointi

2000-luvun runoudessa esiintyy kaksi ääri­päätä, joissa kielen äänteellisiä piirteitä on korostettu aiempaa, eräänlaista ”mykän” tai ”vaiennetun” runouden aikakautta voimak­kaammin. Ensimmäisessä äänteellisyyttä korostetaan semantiikan kustannuksella (Leevi Lehto: ”Sanasade”) tai etsien keinoja kuvata musiikkia (Lassi Hyvärinen). Toisessa äänteet tuottavat ja mahdollistavat merkityksiä, jot­ka ehkä muuten jäisivät esimerkiksi itsesensuurin vuoksi syntymättä (Aki Salmela: ”Lei­kitään kotia”, Harry Salmenniemi: ”Jonk’”). Välistä voidaan hahmottaa myös äänteelli­syyden kytkös eufoniaan, jolloin äänen miel­lyttävyys näyttelee merkittävää roolia runon esteettisessä nautinnassa, mutta ei varsinai­sesti ohjaa runon mahdollisuuksia merkitä (Miia Toivio: ”Vapaus I–III”).

On hivenen kuun mallista, että kokemuksellisesti monikielinen maailma suodatetaan kirjallisuuteen lähinnä yhden kielen tarjoamien mahdollisuuksien kautta. Tällöin kukin kieli toimii alueellaan kuin traditioittensa hioma linssi: sillä voi toki tarkentaa joihinkin kohteisiin erinomaisesti, mutta jotain myös rajautuu sen mahdollisuuksien ulkopuolelle, jää epätarkaksi. Milloin se on syvyys, milloin pinta, milloin taas jokin sävy jota ei voi toisintaa käytössä olevilla välineillä. Tämän vuoksi kielten rajoilla ja niiden ylitse kulkevalla runoudella on oma paikkansa. Koska koen, että tuo paikka ansaitsee laajeta yksittäisistä koordinaateista osaksi kirjallisuuden tilaa, haluan muistuttaa nyt arvioitavien teosten lisäksi Jusu Annalan ja Hannu Helinin tuotannoista.

Monipuolinen, digirunoudessakin kunnostautunut Cia Rinne on tehnyt kaksi hyvin vähälle huomiolle jäänyttä kokoelmaa. Niissä hän kirjoittaa lähinnä englantia, ranskaa ja saksaa, käytännössä ei lainkaan suomea. Miksi sitten käsitellä häntä suomalaisessa runouslehdessä?

Mielestäni Rinne on kiinnostavimpia nykyrunoilijoitamme, erityisesti monikielisyyden näkökulmasta. Se myös muodostaa kritiikkini näkökulman. Tästä huolimatta lukijan on hyvä tietää, että Rinteen esikoisteos Zaroum sisältää kielellisten siirtojen lisäksi myös vapaalla kädellä piirretyn kuvan ja sanan toisiaan laajentavia kytkentöjä, samoin kuin punaisen ja mustan värin typografiseen hierarkiaan perustuvia merkityksiä sekä kirjainten numeroarvoihin (A=1, B=2…) perustuvia matemaattisia pikkurunoja. Notes for Soloists -kokoelmassa runot puolestaan ovat erilaisten merkityksiä ankkuroivien ja temaattisesti ankarien sarjojen osina. Niissä käsitellään esimerkiksi numeroiden, sensuurin ja kaupunkien olemuksia. Molemmissa teoksissa on myös runsaasti erilaisiin permutointeihin sekä minimalistiseen sanontaan perustuvia runoja joissa kielen materiaalisuus ei ole yhtä vahvasti esillä kuin kritiikissäni.

Esimerkkinä tällaisesta on seuraava minimalistinen runo sarjasta notes for censorship. Sen toisen säkeen voi lukea myös siten, että se on samanaikaisessa suhteessa sekä ensimmäiseen että kolmanteen säkeeseen (eli toisen säkeen voi ajatella kirjoitetun ikään kuin kahteen kertaan):

cut out from books
important words
destroy the book.
(diagonal reading)

Minimalismille ominaisesti runossa ei ole lukuohjetta. Näin syntyy mahdollisuus valita lukutapojen väleillä, mikä säätelee merkityksiä yllättävän paljon. Yllä olevassa runossa se esimerkiksi muuttaa runon toteavasta käskymuotoiseksi ja takaisin, minkä lisäksi se houkuttelee pohtimaan ”tärkeitten sanojen” kaksoisroolia sekä kirjallisuutta tuottavana että tyhjänpäiväistävänä elementtinä. Rinteen teoksissa riittää tämänkaltaisia vähäeleisiä oivalluksia, mutta jatkan silti kielen materiaalisuuden ja monikielisyyden alleviivaamista. Omassa kokemuksessani ne luovat paitsi aivan omanlaisensa auran, myös jotain joka auraa runoutta vähemmän hyödynnettyihin mahdollisuuksiin. Seuraava esimerkki on niin ikään Notes for Soloists -kirjan censorship-sarjasta:

untouchable
 to    b e
      able
n o
t
to
touch
    ¡hable!
touch
touch   é

Liikkuminen eri kielten väleillä ja laskoksissa ei tunnu Rinteen kirjoissa itseisarvoiselta runokeinolta. Jos niin olisi, runoja olisi enemmän, konseptit löysempiä. Siinä tapauksessa runokeino myös pakottaisi kaiken huomion itseensä, olisi kuin mikä hyvänsä sellainen menetelmä joka määrittää teoksen arvon hieman tautologisesti sen mukaan kuinka hyvin se onnistuu itselleen asettamissaan tavoitteessa. Tämä sivumennen sanoen vaivaa useita menetelmällisiä teoksia, sillä niitä ei oikein voi lukea tai arvottaa muuten kuin teoksen sanelemalla tavalla (tässä tapauksessa sanelu voisi olla jotain sellaista kuin ovatko runokohtaiset siirrot kielessä luontevia, kyllin kekseliäitä, jäännöksettömiä).

Rinteen monikielisyys on siis pelkkää menetelmällisyyttä motivoidumpaa, eräänlaista merkitysten ehdoin tapahtuvaa kielten rajojen ja rajoitusten tutkailua. Joka tapauksessa pidän kiinnostavana sitä kuinka se mahdollistaa kielestä toiseen tapahtuvan merkityssiirron – eli eräänlaisen kielen materiaalisuuteen perustuvan metaforisuuden. Kyse on esimerkiksi kirjoitusasun tai äänen suorittamasta liikkeestä kielialueensa rajojen yli. Näin tehdessään sanat tai niiden elementit voivat pysyä samoina tai muuttua uuden äänneasun myötä (c’est l’an, paul). Joskus ne voivat myös pysyä samoina, mutta muuttua merkitykseltään toisessa kielessä (was englannissa ja saksassa). Useimmiten siirto tapahtuu sarjan seuraavassa runossa. Näin esimerkiksi milano notesissa, jossa ranskankielisen soleil-sanan permutoinnista päädytään viimeisen säkeen (sole) kautta leikittelemään ”o sole mio” fraasin kanssa.

Tämänkaltaisissa runoissa ei ilahduttavaa kyllä korosteta kielen ja merkitysten sopimuksenvaraisuutta, vaikka akateeminen teoria suorastaan tyrkyttäisi sitä teosten sisällöiksi. Sen sijaan Rinteen runous luo ihan oikeita vaikkakin henkevän kepeiksi muotoiltuja merkityksiä kielestä tehtyjen havaintojen avulla (insecurity / in security). Se on tärkeää. Se on kaunista. Ja sen vuoksi halusin luonnostella ajatusta kielenvaraisesta metaforasta. Siinä materiaalisuudesta sekä eri kielten yhteistoiminnasta virittyy uusia mahdollisuuksia, merkityksiä, merkityksen mahdollisuuksia, joita lukee auki samalla tavalla kuin runokuvia tai roolirunojen puhetta. Samalla kielen aihioista kasvaa tilanteita ja maailmoja joissa runojen alulle panemat prosessit saavat kehittyä lukijassa:

ms. s
ms. es
ms. is
mrs.

Notes for Soloists -teoksesta voidaan lukea myös eräänlaista vulgaari-zeniläistä elämänasennetta. Sitä vilahtelee osastojen nimissä (ten for zen) sekä runojen sisällöissä (avoid all mirrors for month. / after a month, carefully / get to know yourself again.). Tätä vasten se, että käydään eksymässä ja hakemassa suuntaa |tähän jokin painavalta tuntuva sana| toisten kielten avulla, tuntuu Rinteen runoutta lukiessa lopulta hyvin samansuuntaiselta askellukselta.

Mutta kritiikissä pitää olla käänne, eikös vain, jokin mutta-sanan aloittama kappale, jossa osoitetaan kuinka aivan kaikessa ei sentään tälläkään kertaa onnistuta. Esimerkiksi välillä runojen minimalismi vaikuttaisi hieman itsestäänselvältä, kielestä tehdyt havainnot ilmeisiltä (peace piece: // peace, / please). Hetkittäin jäin myös isoamaan laajempia kielellisiä virtauksia kuin mitä hallitsevana runomuotona olevat sanan tai sanaparin hajoamisesta syntyvät uudet merkitykset ja sarjat tuottavat. Toiveeni johtuu siitä, että vaikka hajoamiset ja permutoinnit ovatkin hyviä, niitä ei yleensä voi sanan varsinaisessa mielessä lukea, olla kielessä, vaan lähinnä tehdä havaintoja kielen atomisoitumisesta ja uudelleen kokoontumisesta. Kun tällaisia runokielen laajemmasta liikkeestä syntyviä tekstejä on, ne ovat molemmille kokoelmille tärkeitä kohtia. Ne myös avaavat ja siten auttavat ymmärtämään muidenkin runojen paikannuksia. Erityisesti voi mainita tilan ja ajan ominaislaatujen keskinäisiä paradokseja luotaavan ”Time and Space” (Zaroum), sekä kaiken suuntaamisen varmuutta ja epävarmuutta käsittelevän ”This is left” sarjasta notes for orientation.

Lopuksi on kohdallista todeta, että edellä ollut lyhyt negatiivinen kritiikki huokui enemmän halusta saada lukeakseen lisää sellaisia kohtia missä teosten runokeinot ja laajempi kokonaisuus virtaavat toisiinsa kuin mistään varsinaisista ongelmista. Suurin näitä teoksia koskeva toiveeni tässä parhaassa mahdollisessa maailmassa onkin, että sekä Zaroum että Notes for Soloists olisivat helpommin saatavilla. On jotenkin perverssiä, että näin kiinnostavaa runoutta kohtaa lähinnä sattumalta.

Katu kadulta taivaaseen.

Katu kadulta taivaaseen. Puoli vuosisataa espanjalaista nykyrunoutta. Toimittaneet ja suomentaneet Tarja Roinila ja Jukka Koskelainen. WSOY 2008.

“oi kuka toisi meille riimin,
musiikin, äänen joka särkisi tukehtumisen”

Kirjoitan tätä arvostelua sitä auringossa huuruavaa härkää vasten, että Tarja Roinilan ja Jukka Koskelaisen yhdessä kääntämä Katu kadulta taivaaseen on jo saanut yllin kyllin riemastunutta mandoliininsoittoa sekä palkintojen ruusunlehtiä käyntiään pehmentämään.

Ympäripyöreän, koreakuosisen kirjallisista paljeteista – novísmos, gongorismi, kulttuuriteko – kursitun näytöstyylisen toreadore-kritiikin sijaan pyrin tarkentamaan antologian mahdolliseen antiin vuoden 2009 Suomessa. Käytän perusteenani kääntäjien lainaamaa Wallace Stevensin luonnehdintaa runoilijuudesta: ”Yksi runoilijan tehtävistä minä tahansa aikana on selvittää, mikä juuri tuona aika näyttäisi olevan runoutta.”

Blanca Andreu (s.1959), toinen kokoelman naisrunoilijasta, sopii oivasti tuohon selvitykseen. Hänen intensiivisissä kuvissaan keskenään etäiset käsitteet, käsite-etiäiset, sekä konkreettiset kuvat tunkeutuvat toisiinsa tekstiä energisoiden (”kuoleman pieni meritursas”, ”kiimainen kivi”, ”neitsytsaniaismuste”). Lisäksi hänen runojensa toistorakenteita hyödyntävä nopea liikehdintä pitää assosiaatioita ja yhteyksiä avoinna, saa ne haromaan ja etsimään toisiaan säerajojen yli. Itse säkeistä kyllä aavistaa niiden sisäiset ja/tai väliset käänteet, mutta käänteissä otetut suunnat ovat silti yllättäviä:

säkeitä jotka eivät anna minulle suojaa tai syytä elää,
jotka eivät suo minulle suloista napakäärmettä,
eivät kohdun glukosaalia.

Jokainen antologian neljästätoista runoilijasta esitellään hänen runoilijanlaatuaan kehystävällä esseellä. Andreun kohdalla puhutaan ei niin yllättäen surrealismista. Samoin siellä täällä muidenkin tekijöiden kohdalla. Toistuu pehmeä ajatus, kuin valuva kello, jonka mukaan surrealismia olisi lähinnä shokkikuvat tai yllättävät kielelliset kytkökset. Nähdäkseni siinä on kuitenkin kyse erilaisiin kirjoituksen tietoista ohjausta keskeyttäviin tai kiertäviin tekniikoihin hakeutumisesta. Yllättävät kuvat toki kiinnostivat surrealisteja, mutta ne olivat milloin seurausta käytetyistä tekniikoista, milloin muuten vain huimaavien vaan ismiin kuulumattomien tekijöiden luomia tai luomuksia. Jos tämän ottaisi lähtökohdaksi, ei surrealismia tarvitsisi niin usein dissata vain ’tätä on jo tehty’ tai ’tätä on tehty Bretonin hölinöistä riippumatta’ tyylisin lausein.

Koen tärkeäksi jatkaa esseiden tislaamista kohti suhteellisen väkevää tilavuusprosenttia. Ne nimittäin ovat kattavia ja innostavia, mutta välillä tuntuu kuin runoilijoiden itsensä esittämät henkilökohtaiset luonnehdinnat muuttuisivat niissä parhaiden biografististen tai intentioteorioiden mukaan myös runojen ominaisuuksiksi. Näin ollen sattuu, että esitellyistä runouksista ja runokeinoista hiprakoiduttuaan huomaa varsinaisen käännösannoksen koostuvan sittenkin jostain muusta, enemmän totutusta. Ruoka mainoksessa ja lautasella. Jatkan tuosta kuvasta: en esimerkiksi löydä sellaista populaarikulttuurin esilläoloa, johon esseissä (Gimferrer) viitataan, ja joka on päätynyt myös muutamiin kritiikkeihin ikään kuin kirjan runouksia koskevana tosiona.

Toisena – ja populaarikulttuurin kautta edelliseen kytkeytyvänä – esimerkkinä poissaolosta on kauhukirjallisuuteen ja provokaatioihin viehtynyt, mielenterveydellisistä ongelmista kärsivä Leopold Maria Paneiro (s. 1948). Esipuheen mukaan ”[k]irjallisuus ei voi koskaan olla kotoisaa eikä jähmettyä sovituiksi muodoiksi. Runouden on rikottava kieltä ja tuhottava kielioppi. […] Hänen runoistaan ovat tunnetuimpia ne joissa marginaalisuus pintautuu valtavirrasta poikkeavana seksuaalisuutena: anaaliyhdyntöinä, toisen kasvoille ulostamisena tai nekrofiliana”.

Paneiron runot ovat kyllä kokoelman kiintoisimpiin lukeutuvia, ja välillä niissä ”tekee kipeää varjossa himoita kuolleita ruumiita”, mutta aivan luvatun kaltaiseen muodonrikkomiseen tai eroottisiin rientoihin niissä ei myötäsukaisesti lukienkaan astuta.

Ettei unohtuisi: esittelyt myös täydentävät runoja. Esimerkiksi Guillermo Carneron (s. 1947) nerollisen hienon ”Ostenden” lukeminen olisi jäänyt montaa vivahdetta ja taustalta aavistuvaa hahmoa vaille ilman Koskelaisen taustoittavaa sekä hyvää tulkintaehdotusta tekevää esipuhetta. Niiden avulla ”Ostendeen” jännittyy toisaalta välttämättömyys kritisoida porvarillista rakkauskäsitystä, toisaalta tarve muistuttaa minkälaisia älyllisen helppouden unohtamia salakuoppia tuolta polulta oikealta poikkeamiseen sittenkin saattaa liittyä. Kuva-alojen keskinäisiä suhteita pitää liikkeessä runoutta ja kieltä koskevat havainnot, jotka kehystävät myös rakkauskäsityksiä ja niiden kritiikkiä olemalla samaa (ihanteellista?) kieltä. Syntyneen efektin myötä on kuin loittonisi kohteesta johon kamera samanaikaisesti tarkentaa. Kaikki liikkuu, keskus pysyy enemmän tai vähemmän aloillaan, eikä merkitys ole siinä vaan keskuksen ja reunojen välisessä värisevässä suhteessa:

Vailla kiihkoa ja loistoa kulkevat ja kuolevat
peräkkäiset rivit, jotka muodostavat runon.
Loistokas arkkitehtuuri joka on helppo pystyttää
niin kuin voluutit, pinaakkelit,
pylväiköt ja looshit
joihin hautautuu voipunut luokka
esittelemään ylväitä tavaroitaan
tehtyään matkan tyhjyyden halki.
                                                        Tuottaa kirjoitus,
ei se ole elämän merkki, vaan paras todistus
sen päättymisestä.

Minulle antologian lukukokemusta luonnehtii kuitenkin pienoinen pettymys, joka seuraa siirtyessä runoilijain omaäänisyyksiä ja teknistä taitoa korostavista esittelyistä itse runoihin. Tämä siksi, että niissä sittenkin edetään virallisen säekulttuurin mukaisesti säe säkeeltä kuin missä tahansa muuallakin. Sanasto on hieman erilaista, joskus väkevää, yllättävää, mausteista, nahkaista, joskus ajatuksekasta, mutta innostavin runousopillinen viritys ja luonnehdinnat tapaavat kilpistyä tähän eroon: runoista puhuminen – runot.

Esimerkiksi ”omalla tavallaan kokeellista ja kielen rajoja luotaavaa” runoutta kirjoittava Claudio Rodriguez (1934–1999) on seuraavassa runossa niin proosallinen, etten äkkiä keksi miksi ilmaisu on pitänyt katkoa säkeisiin: ”Ei edes ruumis kestä / ylösnousemuksen määrää vaan / etsii suojaa tältä tuulelta joka jo tyynnyttää / ja tuoksuja ja uuden tiheyden. Kaikki / entinen nälkä on nyt elantoa. Elämä / kevenee, ja kaduillamme / värähtelee rehevä välke.”

Toivottavasti tämä ei määritä sitä mikä on omana aikanamme runoutta, sillä säkeestä toiseen siirryttäessä ei synny rinnastuksia, äänteellisiä tai rytmisiä heijastuksia. Ei ole säkeenylityksiä, lauseopin vastaisia syntaktisia ja samalla merkityksen siirtymiä. Lause vain jatkuu, muuttuu toiseksi joka jatkuu. Toki käännöksistä löytyy myös kielen orkestrointia, samoin kuin syntaktisia siirtoja (”Tuuli laulaa luissa kuin kuivissa poppeleissa / tulee rinnasta sisään vislaa nauraa leukaluissa”), mutta olisin toivonut näitä enemmän, sillä kovin moni runo etenee suoraviivaisesti, vain kuvien varassa.

Välillä suoraviivaisuus on motivoitua, esimerkiksi jos on haluttu erkaantua liian konstikkaaksi katsotuista runouksista, kuten antologian ”kokemusrunoilijat” ovat mielineet tehdä. Joissain on myös lukijan puhuttelua, tarinaperinteen hyväksikäyttöä, tai muita sellaisia keinoja, jotka eivät päästä runoja horjahtamaan esimerkiksi kolumnin tai esseen rekisteriin. Silti nuo rekisterit ovat lähellä. Ehkäpä yhtenä käännöksien tuottamana merkityksenä onkin havaita tuon taipumuksen olevan kansainvälistä. Että runon muodoksi uhkaa pelkistyä: havainto + sen selitys.

En tunne lainkaan espanjalaista runoutta. En siis tiedä missä määrin on mielekästä esittää kysymys, olisiko näin laajaan kokoelmaan (332 s.) voitu kääntää myös joitain kiinteästä säe- tai proosamuodosta irtautuvia runouksia? Tai olisiko säemuotoon käännettäessä voinut toteuttaa välillä myös Leevi Lehdon ajatusta: Ettei kääntäisikään virallisen säekulttuurin mukaisesti tai keskittyen vain runoihin jotka siihen sopivat. Entä jos asettaisi tai pakottaisi vieraan kielen sanontatapaa ja runokeinoja suomeen, vaikka lopputulos ei vastaisi oletusta hyvästä kielestä. Tämä olisi ollut antoisa lisä, sillä hyvä suomi ei ole aina niin kiintoisaa kuin se on hyvää.

Antologian päättävä essee ”Espanjan runo modernismista nykyaikaan” perehdyttää taustoihin, esimerkiksi sisällissodan ja sen jälkeisen sulkeutuneen kulttuuri-ilmaston luomiin omaleimaisuuksiin. Esseestä löytää lauseen, johon tiivistyy mielestäni paljon: ”Uusimman runouden kattava esitteleminen olisi kuitenkin jo toisen antologian aihe.” Eikö uusinta runoutta voisi joskus esitellä sen ollessa ajankohtaista?

”Yleensä kun ihminen sanoja kuulee, myös ajatuksen niihin kätkeytyvän luulee.”
(J. W. Goethe, Faust I)

1800-luvun lopulla syntyneestä nonsensesta voisi olla helppo pitää. Lorumaisesti etenevä, suun kakofonian ja eufonian paukkupurukumeilla täyttävä hyväntuulisuus saattelee silmän purjeita säkeestä toiseen. Aina kunnes lukemisen lihaskalvo repeää ja silmästä solahtaa sisään jotain kirvelevää. Ja välillä joitain ajatuksia sikiäärytmin alla, aivojen sellaisissa osissa joiden ei olettaisi synnyttävän mitään muuta kuin kasvaimia. Hölynpölyyn viittaavasta nimestään huolimatta nonsense onkin hämmästyttävän vauras runomuoto niin lukijan, tekijän kuin kielenkin näkökulmista.

Nonsense voi ärsyttää, sen lukeminen olla jopa väkivaltainen tapahtuma. Se myös tuntuu kieltäytyvän keskustelusta, avaamasta keskustaansa. Nonsense-runouden umpimielinen kieli ikään kuin sulkeutuu itseensä, jolloin lukija työntyy tai ajautuu reunamalle, josta voi vain seurata kielen tanssia esimerkiksi oman äänteellisen logiikkansa ja muutamien muita painavammilta vaikuttavien sanojen ympärillä. Samalla lukija on kuitenkin jostain syystä varma, ettei tuo hänen saamansa paikka ole tekstin mahdollisuuksiin nähden oikea.

Myös nonsensen huumorissa on jotain erikoista. Runot eivät ole pelkästään parodisia, ”vieressä laulavia”, sillä niiden parodia muuttuu tavan takaa myös vakavaksi kirjallisuudeksi tai kirjallisuuden vakavuudeksi. Esimerkiksi nonsenseä tutkinut Jean-Jacques Lecercle on huomioinut kuinka sidesanojen liikakäytön myötä (polysyndeton), tai juottamalla sidesanojen avulla vieraita asiayhteyksiä toisiinsa, kielestä itsestään tulee esiin koomisen vaikutelman lisäksi merkityksiä: siteet kiristyvät, kiristävät, kiinnittävät huomion tai jopa muodostuvat runon varsinaiseksi sisällöksi (kuten runossa Ennen nummet).

Lecercle esittää teoksessaan The Philosophy of nonsense että nonsensen kielellisessä ”hulluttelussa” syntaksi säilyy vahingoittumattomana, kun taas aidosti hullu tai psykoottinen kieli särkyy syntaksiaan myöten. James Tilly Mathews edustaa tässä lehdessä jälkimmäistä, hänen kielensä on yksinäistä ja pelottavaa sellaisella tavalla mihin keinoistaan tietoinen, kielen eheydessä pitäytyvä nonsense ei koskaan pysty.

Nonsense tarjoaa kuitenkin aivan erityisen mahdollisuuden radikalisoida vanhaa kielikuvaa riimistä ja mitasta pakkopaitana, etenkin jos sen liittää toiseen sanontaan, jonka mukaan ”jos ei ollut vielä hullu Bedlamiin vietäessä, niin siellä varmasti tuli hulluksi”. Näin nonsensen erittäin ankara sointuisuuden ja rytmin pakote provosoi tekstin kohti epäjärkevyyttä, hulluuttakin, kun mitan haasteisiin ei voi muuten vastata. Runoihin alkaa lipsua yllättäviä ja puheyhteyteen kuulumattomia sanoja. Eräänlaisiin äänteellisiin kehiin ja pakkomielteisiin eksynyt Harry Salmenniemen jonk’ edustaa tätä nonsensen piirrettä.

Runokeinona tämänkaltaisessa nonsensessä on huomionarvoista, että sen luoma epäjärkevyys ja hulluus myös vapauttavat puhujaa. Jos ei ole enää vastuussa puheestaan voi sanoa mitä vain, kertoa hyvinkin groteskein ja ’säkeiden vaatimuksesta pitkittyvin’ keinoin esimerkiksi halustaan rääkätä äitinsä, hauvansa tai lapsensa hengiltä. Tämä pimeä puoli on kääntynyt lehdessämme esiin monista englantilaisen perinteen runoista. Runokeino, jossa vastuuta merkityksistä sälytetään kielelle, voi auttaa murtamaan viktoriaanisen perheidyllin lisäksi sopivaisuuden rajoja myös sen suhteen mistä (nykyrunoudessa) saa puhua.

Tästä syystä nonsense tuo esiin poikkeuksellisen kiinnostavasti kysymyksen ”kumpi puhuu, kieli vai puhuja”. Ensisilmäyksellä se tuntuu ehdottavan liian helppoa vastausta: että puhujana olisi vain kieli. Kuitenkin nonsensiset runot paitsi muodostavat merkityksiä, myös tuntuvat perustuvan hyvin vahvaan ja huolellisesti ylläpidettyyn puhuja-asemaan. Puhuja pysyy samassa rekisterissä ja asennossa koko tekstin ajan. (Tässä nonsense eroaa sen ranskalaisesta prototyypistä, keskiajalla syntyneestä fatrassista, jonka ainoa tehtävä on juhlistaa kielen itsensä mahdollisuuksia. Fatrassissa on tarkoitus olla mahdollisimman epäjohdonmukainen ja yllätyksekäs. Esimerkiksi säkeestä toiseen siirryttäessä aikamuodot ja muut tekstin eheyttä luovat osoittimet saattavat heilahtaa kokonaan uusiin asentoihin.)

Lecercle toteaa nonsensen kielestä, että se ylläpitää myyttiä jonka mukaan on olemassa kommunikoiva ja merkityksiltään tarkka kieli. Tämän nonsense tekee olemalla tuohon ’järkevään’ kieleen nähden sen eräänlainen negatiivi, jopa loinen. Nonsense käyttää vakiintuneita mitallisen runouden ja kommunikaation keinoja (puhuttelut, syy-seuraussuhteet), joita tyypillisesti käytetään varmistamaan merkityksen mahdollisimman jäännöksetön vastaanotto. Nonsensessa ne muodostavat hulluuden aaltoiluun eräänlaisilta suvantopaikoilta vaikuttavia saarekkeita (”tämän jälkeen, mutta, sitten, ja”), mutta olemalla järkevän käyttönsä negatiiveja ne paljastuvatkin veteen heijastuneiksi sadepilviksi, joiden (epä)loogisessa kohinassa kaikki liukuu epäselväksi.

Samalla järkevyys lakkaa olemasta satama, jossa joko ollaan tai josta ollaan poissa (matkalla toiseen satamaan? merkityksen haaksirikkoon?). Näin nonsense paradoksaalisesti näyttää, että ajatus yksinomaan kommunikoivasta kielestä on myytti, sillä tavallistakin kielenkäyttöä pitävät kasassa itse asiassa erilaiset apusanat, ei itse asia. Puheesta nousee esiin sanoja, jotka osoittavat ”minkä johdosta”, minkä johdosta tulee helposti uskoneeksi että jotain on osoitettu, mutta minkä johdosta?

Lecerclen tutkimus osoittaa nykyrunouteen nähden yhden erityisen poikkeavan piirteen. Nonsensessä ei käytetä juuri lainkaan metaforaa. Nonsensen kieli ja esteettinen teho perustuu kuvallisuuden sijaan tekojen ja havaintojen kielenvaraiseen tulkintaan sekä niiden tulkintaehtoihin. Lecerclen havainto on merkittävä, sillä se selittää runojen toiminnallisuutta, sekä syy-seuraussuhteita osoittavien sanojen runsasta käyttöä. Se myös selittää miksi runojen ilmapiiri pakenee konkreettisuutta ja liikkuu siten, että kuvat tapahtuvat enemmän kielessä kuin lukijan silmissä (tämän vuoksi monia nonsense- runoja säestää kuvitus, esim. keskiaukeamalta löytyvä Edward Gorey).

Runoissa kuvattu toiminta ei myöskään metaforisuuden puuttuessa ankkuroi merkityksiä. Lapsen putoaminen kaivoon ei ole runon keskus, johon muu kieli luo sävyjä tai esimerkiksi varoittavia kannanottoja, kaivoon putoaminen ainoastaan, hups vain, tapahtuu. Jos metaforisuutta esiintyy, se tapaa olla niin kutsuttua ikonista metaforisuutta. Siinä jokin sanonta otetaan kirjaimellisesti (”muuttua vihreäksi kateudesta”, ”olla perhosia vatsassa”). Se voi toimia lähtökohtana tai sitä voidaan törmäyttää toisiin ikonisiin metaforiin. Näissäkin tapauksissa lukeminen on enemmän kielenvaraista kuin perinteisessä mielessä kuvallista.

Nonsense rajaa esiin myös toisenlaisia sanastoon liittyviä kysymyksiä. Esimerkiksi mikä hyvänsä sana, jonka merkitystä ei tiedetä, voidaan nonsensisessä tekstissä olettaa keksityksi. Näin lukutapahtuman kyy voi liukua kyseisen sanan ylitse, rekisteröidä sen rytmisen tai äänteellisen aseman, mutta olla välittämättä sen ravintoarvoista. Ja kuitenkin, kuten Lecercle huomauttaa, esimerkiksi englannissa on puolitoistamiljoonaa sanaa, kun taas mukiinmenevä sanavarasto on 20 000 sanaa. Toisin sanoen kukaan ei tunne kielensä kaikkia sanoja. Mitä on esimerkiksi glykoosi tai splenomegalia? Ovatko sanat keksittyjä? Entä jos ne tulevat vastaan jossain säkeessä. Voidaan myös kysyä, tuntuuko yhden sanan merkitys tärkeältä säkeiden toimivuuden kannalta. Eivätkö ne jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla hyödy siitä, ettei sanan tarkoitetta ehkä tiedetä. Että sitä joutuu arvailemaan. Että lukeminen jatkuu hetken aikaa pelkän äänteellisen tilan, runon visuaalisen ilmeen tai rytmin varassa.

Nonsensessä ei siis voi koskaan olla varma, etteikö jokin tehdyltä vaikuttava sana sittenkin ole oikea (esimerkiksi jossain tieteenalakohtaisessa erityiskielessä). Eikä voi olla varma mistään muustakaan. Tuo epävarmuus olemassa olevan ja ei-olemassa olevan merkityksen välillä luo semanttista heiluntaa lukemiseen, mikä puolestaan lukijasta riippuen joko antaa hänelle tilaa ja vapauksia, tai sysää hänet lukukokemuksen reunalle. — Tai kääntämään sivua.