Tytti Heikkinen: Varjot astronauteista, poEsia 2009.

Kun valonlähteenä on vain yksi aurinko, katveeseen jäävien alueiden pitäisi olla yhdensuuntaisia. Mutta kuuvalokuvissa varjot astronauteista heittyvät sinne tänne, mikä todistaa, että Apollon lento lavastettiin hiekkalaatikolle NASA:n takapihalla.

Nimi ehdottaa Tytti Heikkisen toisen kokoelman taustaksi kirjoituksen keinotekoisuudesta tietoista poetiikkaa, mutta ensimmäinen runo ”Todellisuuden ja kertomuksen suhteesta eli ERÄÄN POMPPULINNAN ÄÄRELLÄ” tarjoilee vaihtoehtoisten lukuohjeiden valikoiman muutaman viime vuosituhannen taideteoriasta. Ehkä olennaisin niistä on ”Oma strategiani todellisuuteen ei ole mimeettinen, jotenkin kammottavaa, ok – – ”. Kokoelmassa on vuoro-osastoin perinteistä google-runoutta, joka jatkaa esimerkiksi Heikkisen edellisen teoksen Täytetyn eläimen lämpö filosofeeraavien jaksojen linjoilla, ja flarfia, joka on merkitty yhtenäiseksi runosarjaksi otsikolla ”Läski XL”. Keskeistä on, kuinka yhdestä metodisesta lähtökohdasta syntyvät erilaiset äänet ja kuinka ne asettuvat yllättävästi vierauden ja tuttuuden kuunpuoliskoille.

Heikkisen flarf rakentuu selväpiirteisen minän ja koherentin kerrontatilanteen ympärille. Siinä ei ole esimerkiksi amerikkalaisittain Pez-annostelijasta laukkaavia natsiyksisarvisia, vaan suunnanmuutoksia lähdemateriaalissa loiventavat yhtenäinen rekisteri ja kuvasto. Huonouden eetoksen synnyttävät ennen kaikkea pornoon kytkeytyvä infantilismi sekä päinseinäinen kirjoitusasu: ”Kyllä siinä kundissa riittää karvaa! Ja onhan sillä mahaa ja ihme menoo, esim. kun se esitteli kivestensä nimet: Mursu ja Super Mursu.” Aineisto on sovitettu hyvin lähelle alkuperäisiä asiayhteyksiään, ja eräässä runossa viitataan esimerkiksi julkaisualustaan: ”Onnex sain käyttööni kamerapuhelimen, joten lisäilen tänne tunnelmakuvia palattuani.!” Kun kielimateriaali on ollut olemassa ennen teosta ja se on osa sitä todellisuutta, jota teos kuvaa – tai paremminkin toteuttaa –, strategia todellisuuteen pyrkii olemaan jäljittelemisen sijaan suora. Siis kammottavaa, ok, jolloin paranoia ja neuroosit reaalistuvat välittöminä ruumiillisina kokemuksina, ja puhuja tulee zeitgeistin konkretisoitumaksi maailman ja lihan kytköksenä.

Tällainen lukutapa, joka olettaa ilmaisun välittömäksi ja runon pyrkimykseksi yhteiskunnallisen pahoinvoinnin paljastamisen, muuttuu kuitenkin hetkittäin ongelmalliseksi puhujan roolin rakoillessa. Kun esimerkiksi tunneilmaisu on hysteeriseksi yliviritettyä, puhujan tuskaan ei enää saata täysin uskoa:

Mä oon hirvee sotanorsu jolla
on paksut reidet. aarghhh Mä haluun mun luut
näkyviinOon läääääääääääääääääääääääskiiiiiiiiiiii
iiiiiiiiiiiiii raivostun läskeihini! Syön koko
ajan, oon hirvee läski.

Itseinho syntyy toisteisena todisteluna, jolla puhuja pyrkii performoimaan tiettyä tunnetilaa. Runossa tavoitellaan kokemusta, joka fyysisyydessään näyttäytyy ehkä korostuneen reaalisena ja merkitsevänä. ”Läski XL:n” runot tuovat siis puhujan välittämien sisältöjen takaa esiin sellaisiakin kulttuurisen kielenkäytön mekanismeja, joilla ilmaisua uomataan ennalta määrättyyn sosiolektiin esimerkiksi pakonomaisen ryhmään liittymisen tarkoituksessa. Siinä ei niinkään ole kysymys diskurssin armoilla olemisesta kuin puhujan tarpeesta omaksua valmis yhteisen puheen kaava ja siten ilmaista jaettua kokemusta, joka tuntuu automaattisesti näyttäytyvän ainoana merkityksellisenä.

Mukana on kuitenkin myös tällaisista ehdollistuneista kielenkäyttötavoista irtoavia ilmaisun häiriöitä. Puhujan – tai kirjoittajan – todetessa, että ”Kivaa olis, jos ei tarttis koko ajan miettiä et missä muut oon”, lyöntivirheestä syntyy ikään kuin rimbaud’lainen lipsahdus toiseen, yksilön muuttuminen muiksi. Kirjoitusaktissa ilmaisu irtoaa sielusta vieraaksi itselleen, ja mukaan ujuttautuu hallitsemattomia merkityksiä, ilman ilmakehää liehuvien lippujen häiriötekijöitä. Kun tähän liittyen myös sanahahmot joutuvat epäjärjestykseen, välil yön tikatkoon iitä arvaamatta tai turvaväliä ei pidetä, julkisen kielen dominanssi syrjäytetään kirjoituksessa syntyvien monihahmotteisuuksien tieltä. Kiinnostavaa on, että kokoelmassa sellainen eetos, joka suomalaisessa runoudessa on uusimpia ja josta tulkinnat laajenevat aina uuden teoksen myötä, tuottaa kuvastollaan ja kielimateriaalillaan välittömiä tuttuuden hetkiä mutta samaan aikaan myös epäilyksiä kylvävää väreilyä niiden taustalla vaikuttaviin merkityksenmuodostumisen luonnollistumiin. Se pakottaa luut näkyviin myös muista vastaavien aiheiden kulttuurisista teksteistä ja saa lukemaan niitä tietoisena merkitysten rakentumisen prosesseista.

Kokoelman ei-flarf-runot tuottavat sen sijaan aivan toisenlaisen lukukokemuksen. Niistä puuttuvat suurelta osin lausumia yhteen liittävä konteksti, puhujan subjektius sekä tunnistettavien lähdemateriaalien kiinnekohdat. Ne tuntuvat, ainakin minun luennassani, viittaavan John Ashberyn runouteen.

Haaveilla on tietty kantavuus, jokin ehdottoman varma ajatus.
Se liittyy tähän kähinään, mukaansatempaavaan opetteluun koko elämän
ajaksi. Jotain kaupataan heti, jotain myöhemmin.

Ashberysta muistuttavat esimerkiksi pronominit, jotka tuskin viittaavat muualle kuin itseensä, sekä hieman banaaleihin sisältöihin yhdistyvä huvittuneen kultivoitunut sanonta. Runoissa tapahtuu siirtymiä esimerkiksi arkisen esinemaailman ja erilaisten abstraktien kategorioiden välillä: ”Elämäntahtoni pusertuu suodattimen läpi, / historia toisaalla ja toisaalla loisteputkivalaisimien hohde.” Tällä tavoin käsillä olevan maailman ilmiöt eivät ensi sijassa merkitse konkreettista pistettä runon lavastuksessa, vaan liukuvat ikään kuin limittyviin ja vaihtoehtoisiin merkityskenttiin.

Kun lukijalle ei muodostu jotakin maisemaa havainnoitavaksi eivätkä lauseet etene kumuloituvan sisällön varassa, korostuneen tekstuaalinen tila avautuu jatkuvasti vaihtuviin kummallisuuksiin. Siinä missä kokoelman flarf-jaksot – joissa on kyse yhä kehkeytyvästä lajista – perustuvat runojen suhteuttamiseen sosiaalisen kielen tuttuuteen, muissa runoissa taas ashberylaisuus – joka puolestaan merkitsee täsmentyneempää tradition viitepistettä – tuottaa paradoksaalisesti varsinaisessa lukutilanteessa tietynlaisen kestävän vierauden kokemuksen. Tällöin varhaisemman ja uusimman runouden vaikutukset eivät ole ennalta määrättyjä, vaan ne toimivat hierarkioista vapaassa tilassa.

Vaikka lienee jo ollut selvää, että jokin google-maininta teoksen tuoteselosteessa ei vielä itsessään merkitse mitään, Varjot astronauteista kirjoittaa tämän hyvin olennaisesti näkyviin. Ristikkäin lankeilevien varjojen maailmassa väline ei määritä yhtä koko teoksen kattavaa periaatetta, kirjoituskäytäntöä eikä lukukokemusta, vaan kokoelman sisälläkin ”muut oon”.

Timo Harju: Kastelimme heitä runsaasti kahvilla, ntamo 2009

Timo Harjun esikoiskokoelmalla on selvä kiinnekohta reaalisessa maailmassa. Koska Kastelimme heitä runsaasti kahvilla sijoittuu vanhainkotimiljööseen ja perustuu tekijän siviilipalveluskokemuksiin, se saattaa helposti saada sellaisia määreitä kuin ”tärkeä” tai ”rehellinen” tai ”jokin muu latteus kritiikin fraasisanakirjasta”, jotka tapaavat merkitä, että teos palautuu kätevästi sanomalehtiotsikkojen yhteiskunnallisuuteen, totuuslauseeksi johon voi yhtyä itse runoja lukematta. Harjun kokoelmasta on jätettävä paljon huomiotta, jos sen virtaavasta kahvivuosta aikoo nostaa ainoastaan sellaisia sormustimellisia kuin että vanhustenhoidon nykytila on blaa ja blaa.

Kokoelman melkein sadan sivun mitassa ja seitsemässä muodoltaan erottuvassa osastossa kasvaa materiaalin paljous ja runokielen sinne tänne pyörteilevä ylenmääräisyys, joka kaiken aikaa liikkuu nopeammin kuin tiivistettyjä sosiaalisia kommentteja metsästävä luenta. Merkityksellistä ei ole ainoastaan, että nimessä on ”runsaasti” vaan että siinä ylipäätään on mikä tahansa adverbi, jotain liikaa ja toisteista. Ensimmäinen osasto kokoaa yhteen anekdootteja, kohtauksia eri viikonpäiviltä, toisessa kerrotaan satuja ja mielikuvitelmia, ja ”Putoama”-nimisessä kolmannessa osastossa taas tiuhaan vaihtuvat kuvat hämärtävät miljöön niin, että runot voi halutessaan lukea aivan erillisinä vanhainkodin kontekstista. Kokoelman paljous ylittää vielä omatkin rajansa, kun se jatkuu sisällysluettelon ulkopuolisella jäähyväisrunolla.

Olemassa olevan sanaston ääriä koettelevat uudet yhdyssanat kuten ”vellamusunohteinen”, ”taivasaava” ja ”omenapuuhuimaus”. Ne toimivat erityisesti tekstin visuaalisuudessa, kun väliin jäävä tyhjä tila kurotaan umpeen. Samalla, tiivistyessään ykseydeksi, sanat tulevat poikkeuksellisen raskaiksi; ne merkitsevät kokemusta, joka on saattanut olla universaali mutta muuttuu kirjoituksessa ainutkertaiseksi, joksikin mitä ei samannimisenä ole koskaan ollut eikä välttämättä ole oleva, jos sanaa ei enää toisteta. Luennan preesensissä tapahtuu jokin äkillinen toisinsanomaton hetki, ja kokoelma vastustaa muuttamistaan referoitaviksi sisällöiksi.

Vaikka yhdyssanat merkitsevät juuri nähtyinä, kokoelmassa ovat kauttaaltaan keskeisiä puhuttelut sekä puhumistapahtuman tematisointi. Osastossa ”Krokivärityskirja” sinutellaan esiin henkilökuvia: ”Haluan kirjoittaa muotokuvan sinustasinulle.” Iltasadun kertominen taas nostaa esiin äänenmuodostuksen havainnoinnin, merkitysten ruumiillisen alkuperän: ”Odota, minä keron vielä, minä yritän kertoa parempia satuja. (– – Tunnustelen heitä hampaillani ja teen kielikierityksiä.) Ja nyt minä puhun heidät.” Laajemminkin teoksen runokielen taustana on juuri puhe. Puhetilanteesta juontuvat syntaksin ja pilkutuksen epäkieliopillisuudet, jotka tekstiksi tultuaan saavat aikaan kiinnostavaa vierautta; oletettu luonnollinen puhe ei jäsenny yksiselitteiseksi kirjoitukseksi. Näin syntyy tempoilevaa ja kiteytymättömän vaikutelman välittävää ilmaisua, joka paperillakin pysyy kehkeytymisensä tilassa:

Haluaisin että vanhainkoti aukeaisi
joo kaikki ovet raukeaisivat
ja mummot papat lepattaen ulos
ryppyineen rullatuoleineen
kuin lehmien kevätlaidun säntäävän kirkas.

Samanlainen epäkesko logiikka määrittää juonen kehittelyä ”iltasaduissa mummolle”, narratiivin liepeillä kiertelevissä proosarunoissa. Viittaukset kertomistilanteeseen luovat improvisaation vaikutelman, ne sallivat kertomuksen kesken olemisen ja synnyttävät lupaavaa päämäärätiedottomuutta. Eräässäkin isoäiti pyyhkii aluksi pölyjä mutta lopuksi päätyy asumaan omenaan.

Vielä laajemmin ääntä ja äänteellisyyttä ovat rakentamassa onomatopoeettiset, esimerkiksi syömiseen viittaavat sanat – ”Höyryssä hörp, ryyst-ääniä, ympärille kääriytyy maiskutusta, laskostuu muiskutusta” – ja erilaiset huudahdukset sekä osastossa ”Laulusängyt” uudelleen sanoitetut kansansävelmät, jotka on painettu kokoelmaan nuotteineen. Vaikka laulujen tarkoitus ensisijassa onkin uusien sanojen avulla puhua esimerkiksi piiloon vaietusta kuolemasta, luettunakin niissä korostuu semantiikasta irtautuva sointuisuus, jota kertosäe vielä saattaa toistaa: ”Muu muu mummelirulla, onko murhemieli sulla?” Kun äänteellisyys toimii keinona väljentää merkityssisältöä, avautuu runon puhujan ja puhuteltujen – sekä mummojen että lukijan – välille yllättävä dialoginen tila. Huomio kiinnittyy ensisijassa osapuolten väliseen yhteyteen, ei välttämättä siihen mitä sanotaan vaan fyysiseen tilanteeseen, läsnäoloon ja keskusteluun, joka kielen materiaalisuuden, äänen, on avattava hetki hetkeltä uudestaan. Kommunikaation mahdollisuutta ei tässä yhteydessä uhkaa niinkään kielen subjektiivinen kokeminen; sen sijaan kyse on samassa tilassa olemisesta ja eleen merkitsevyydestä, kuten runossa, jonka ensimmäinen säe antaa lukea pelkkänä suun liikkeiden mykkänä lauluna:

Hän levittää hymynsä kuin haitarin.
Soittaa meillä pehmeän, soittaa meillä käpristelevän
kirpeän, makean, soittaasoittaasoittaa
hampaat tuulessa lepattaen soittaa soittaa hampaat tulessa, lentää,
lyijyn soittaa, ryppyryijyn soittaa, nyt nyt nyt

Harju itse on maininnut kirjoittamisen olevan eräänlaista jatkoa konkreettiselle, kahdenkeskiselle puhetilanteelle. Kokoelmassa etsitään jonkinlaista uutta suhdetta kysymykseen kommunikaatiosta ja lukijan asemasta. Siinä missä kommunikoivuus usein tuntuu liitettävän runon sisäiseksi ominaisuudeksi – jolloin runo joko kommunikoi tai ei – ja vielä usein yhdistettävän sisältöjä vaivattomasti välittävään kieleen, Kastelimme heitä runsaasti kahvilla odottaa lukijalta jonkinlaista vastausta, jotakin reaktiota. Se voi olla millainen tahansa, mutta esimerkiksi konkreettinen toimenpide, eteenpäin kirjoittaminen.

Hienoimmin tällainen tilanne, jossa runo jännittyneenä odottaa vastausta, välittyy osastosta ”Voiko puurolusikan alle suojautua sateelta?”. Runot rakentuvat sarjaksi kysymyksiä, mutta vaikutelma on hyvin erilainen kuin esimerkiksi Aki Salmelan samaa muotoa käyttävässä ”Obsessio”-runosarjassa, jossa olennaista ei ole vastaaminen vaan lauseitten välinen etäisyys ja siirtymä. Sen sijaan jossain määrin lähestytään Nerudan Kysymysten kirjaa, ainakin kysyjän halussa tavoittaa esineiden ja luonnonilmiöiden näkökulma: ”Kuiskasiko kahvikuppi siitä kaapissa muille kahvikupeille?”, ”Mitä luikahteleva pimeä aikoo?” Samanlainen toisen roolin omaksuminen, vierauteen eläytyminen, koskee myös ihmisten välisyyttä, merkityksellisen yhteyden mahdollisuutta jos joku ei vastaakaan: ”Mistä afaatikot poimivat hiljaisuutensa?” Yksikään kysymys ei ole retorinen, vaan niiden jäljessä on tyhjiä viivoja, jotka odottavat lukijan osallistumista: ”Voit kirjoittaa kysymyksiini vastauksia, jos haluat, esimerkiksi lyijykynällä tai väriliidulla.”

Tässä puhuteltu voit olla sinä, lukija, siis vastaa: http://tapiiri.wordpress.com/2009/11/16/voiko-puurolusikan-alle-suojautua-sateelta/.

Lauri Otonkosken kahdeksas kokoelma Harmi! nitoo yhteen kaksi hyvin erityylistä osastoa, jo nimet ”Avoimien ovien päivä” ja ”Suljettu osasto” asettuvat vastakkain. Samalla tavoin rakentui myös edellinen runoteos Cameo, jossa merkitsevää oli tekstipintojen välinen dynamiikka, liike suuremmista viettävistä kuvioista keskipisteeksi tiivistyneisiin muutamaan säkeeseen. Uudessa kokoelmassa osaston vaihtuminen merkitsee ennen kaikkea muutosta äänessä ja puhujan olemisen tavassa.

Ensimmäisessä, ”Avoimien ovien päivän” poetiikkaa määrittelevässä runossa listataan triviaalia, unohtunutta, epämääräistä ja pilkan kohteeksikin kelpaavaa mitä sattuu: ”Tervetuloa La Giocondan kääntöpuoli. /– –/ Tervetuloa turhakuun kuudes päivä ja laitosjoulu. /– –/ Tervetuloa runo, tervetuloa suru, tervetuloa kokonaan.” Osaston runot käynnistyvät usein huomautteluna julkisen sanan äärellä, niihin kuuluu fraseologian alaviitteitä ja variaatioita. Nämä tuntuvat usein irralliselta lisältä, paitsi silloin kun runon kokonaishahmo on niin mittava, että se mahdollistaa kestonsa aikana kulkemisen moniin vastakkaisiinkin suuntiin. Ajankuvan luonnos, runo ”pitkä viikonloppu ja messias”, toteuttaa maailman paljoudessa liikkuvaa kirjoittamista ottamalla lähtökohdakseen Saarikosken Mitä tapahtuu todella? -kokoelman säkeen ”jos Jeesus yhtäkkiä tulisi Helsinkiin”. Otonkoskella ”Kristus saapuu Silja Linella Helsinkiin”, ja tätä vasten käy mielekkääksi puhuntojen parsiminen yhteen säkeissä ”Kaikkea mitä sanot voidaan käyttää sinua vastaan. // Ja niin, totisesti, käytetäänkin.” Muualla kierrätys ei silti useinkaan vapauta vaihtuvia rekistereitä kimpoilemaan toisistaan. Ne ovat ikään kuin alisteisia jonkin yhden hallitsevan suunnitelman ilmaisemiselle.

Vaikka puhujan yhtenäisyys vaikuttaisi häviävän disjunktion aukkoihin, se tulee muutamia kertoja esiin muusta kudoksesta esimerkiksi suluin erotettuna merkityksen muodostumisen kommenttina: ”(Tähän en keksinyt sopivaa säettä, vaan yrität nyt Sinä vuorollasi, / onhan käsillä Avoimien Ovien Päivä.)” Osaston runot tuntuvat kuitenkin harvoin haastavan tällaiseen kirjoittavaan lukemiseen. Eripariset ainekset eivät välttämättä perustele olemistaan sillä tavoin itsenäisesti voimakkaina, että epäjatkuvuus saisi aikaan merkityksen hyppäyksen yli fragmenttien väliin aukeavan tilan. Tietysti oton- ja saarikoskilaiseen sienimetsässä kuleskelun poetiikkaan kuuluu prosessissa mukaan tarttuneen ylimääräisen ja näennäisesti turhan aineksen sisällyttäminen, mutta ”Avoimien ovien päivässä” metodi tuntuu toimivan siten, että eri äänet eivät niinkään pääse tuomaan mukaan omaa asiayhteyttään vaan redusoituvat ilmaisemaan esimerkiksi ajan informaatiovuota hyvin yleisellä tasolla.

Se oli tietenkin maanantai
kun kaikki konvehdit räjähtivät.
Kondiittoreiden salaliitto oli pantu toteen.

Jonain päivänä vielä tunnelit punnertavat alaisesta maailmastaan
kaarisillaksi taivahalle.

Niin innostavalla tavalla pöljä kuin runon ”totuudesta ym.” ensimmäinen säkeistö onkin, en löydä sen rinnastuksesta toisen säkeistön sfäärien profetiaan sellaista mielekkyyttä tai mielettömyyttä, joka saisi luomaan kahden maailman välisiä yhteyksiä tai vaihtoehtoisesti vapauttaisi täysin tällaisten yhteyksien etsimisestä.

Tähän liittyy ongelmani kokoelman ensimmäisen osaston lukijana: Se pyrkii ulkoisesti lähestymään sellaista runsasta ja liikkuvaa tämän hetken runoutta, joka kutsuu lukijaa kokeilemaan vapaasti tulkintojaan. Mutta huolimatta avointen merkitysten vakuutteluista runoja tuntuu määrittävän yksi ainoa, koherenttiin tulkintaan pakottava periaate. Eri äänet eivät pääse dialogissa muodostamaan uusia arvaamattomia ääniä, vaan niitä hallitsee yksiulotteisuudessaan hieman tympeäkin eetos: ”Mutta, jos sinulla on kymmenen tuoksuvaa pussilakanaa / siististi viikattuna budoaarin lipaston ylälaatikossa, / tajuat liian myöhään, / ettet lainkaan tarvinnut tätä runoa.” Tällainen julistus tyhjentää moniäänisyyden potentiaalin.

Pidänkin kokoelman toista puoliskoa mielenkiintoisempana. ”Suljettu osasto” tuskin viittaa nimellään rakenteen skitsofreenisuuteen, sillä siirtymä on hyvin luonnollinen, jopa välttämättömän tuntuinen.

Teoriassa on niin.
Täällä on näin.
Yö on kaksi
vokaalia sisäkkäin.

Riimi sitoo ensimmäisen runon säkeet ykseydeksi, verbit eivät saata lauseita liikkeeseen vaan ne oleilevat paikoillaan. Lyhyet, nimeämättömät runot hylkäävät julkisen keskustelun kielen. Moni päättyy perusteemoja määritteleviin tiivistettyihin abstraktioihin, jotka aiheuttavat pysähdyksen, sulkevat runon. Tematiikka tapahtuu näkyvällä pinnalla, hyvin ehdottomasti. Kun löydän teoksen ensimmäisestä osastosta vain jonkin näennäisen, illusorisen tulkinnan vapauden, pidän siitä kuinka toinen osasto jo lähtökohtaisesti tekee selväksi, ettei mikään tällainen avoimuus ole vaihtoehto. Hyvin vastaansanomattomasti runot kääntyvät kohti yksityistä puhetta, kieltäytyvät kaikesta dialogista.

Tämänkaltaisesta runoudesta ehkä mainitaan yleensä, että sen voi joko hyväksyä tai hylätä, mutta ”Suljetun osaston” runot eivät tunnu vaativan tällaisen suhteen muodostamista, ne ovat siinä määrin itseriittoisia. Puhujan ääni tosin tuntuu sympaattiselta, mutta pääasiassa runot suuntaavat huomion siihen tapaan jolla volyymin laskiessa hyvin pienet eleet ryhtyvät kasvattamaan merkitystään:

Pysäkkiin nojatessa näkee.
Ihmiset kulkee kirjeinä
asiaa täynnä osoitteisin.

Kuinka esimerkiksi puhekielinen verbin taivutus ja toisaalla yhteiskunnan mainitseminen singulaarisena tarkastelun kohteena – ”Mikä minua tänään huvitti / kun poikkesin yhteiskunnassa” – määrittävät runojen ääntä varsin 70-lukulaiseksi. Se toimii kuitenkin ennen kaikkea keinona irrottaa ne nykyhetkestä ajattomuuteen. Saarikoskelta ovat tämän osaston taustana erityisesti lyhyemmän muodon kokoelmat Onnen aika ja Alue, jonka säettä ”Kohta olen niin vanha kuin aina olen ollut” varioimalla Otonkoski kääntää runot pois päiväkohtaisuudesta kohti jonkinlaista privaattia aikamuotoa: ”Lopultakin ikäni saavuttaa minut ja käy taloksi.” Runojen ääntä on siis kuultu ennen ja keinot ovat tuttuja, mutta kyse on ennen kaikkea siitä kuinka antautua yksittäiselle runolle, sen omalle olemiselle, eikä palauttaa sitä edustamaan jotain laajempaa keskustelua. Vaikka mikään ”vain runoina” lukeminen ei tietenkään ole mahdollista, tässä tapauksessa jotain kunnioitettavaa on pyrkimyksessä väistää kysymys siitä, mikä runossa on uutta.

Olen edellä puhunut kahdesta osastosta. Niiden lisäksi loppuun on omana kokonaisuutenaan liitetty kolmisivuinen ”Juhlapuhe kaikelle”, joka alaotsikon mukaan on kirjoitettu Paavo Heinisen 70-vuotisjuhlakonserttia varten. Runo vaikuttaa jonkinlaiselta bonusraidalta; se ei muodosta suhteessa muuhun teokseen sellaista jännitettä kuin kaksi pääosastoa keskenään. Sillä vaikka olen käsitellyt osastoja erillisinä, merkitsevää on luonnollisesti niiden sijoittuminen samaan teokseen, siirtymä ja toisistaan nouseva merkitys. Alun sosiaalinen puhe epäonnistuu ja johtaa valmiin kielen hylkäämiseen. Sillä tavoin jälkimmäisessä osastossa voi syntyä runon itsenäisyys.