Harry Salmenniemi

TÄMÄN NUMERON RUNOSSA Ron Padgett kirjoittaa peräpukamistaan, Ray Fralossy varoittaa lukijaa lukemasta runoaan väärinpäin ja Philip Nikolayev lämmittää sukkansa mikrossa. Samaan aikaan Julianus vinoilee skeptikko Pyrrhonin haudalla kuoleman ehdottomasta todellisuudesta – ja Strato syyttää tuntematonta kaunotarta impotentin kaupunginmuurin kiusoittelemisesta.

Vaikka on ilmiselvä klisee huomauttaa siitä, kuinka vähän tekstin aiheet tuntuvat muuttuneen muutamassa tuhannessa vuodessa, sisältyy ajatukseen silti jotakin lohdullista. Huumori ja nauru, jotka runonluennassa usein unohtuvat vakavamman aineiston varjoon, kaikuvat tässä numerossa raikkaina sekä nykylyyrikoiden että antiikin tunnettujen ja tuntemattomien mestarien runoudessa.

Päivälehden museossa esillä olevassa kulttuurilehtinäyttelyssä tulee oivallisella tavalla esiin se, miten jokainen kulttuurilehti heijastaa ja vastustaa aikaansa omalla tavallaan. Runouslehti, niin kuin mikä tahansa alakulttuuria edustava lehti, on vahvimmillaan silloin kun se uskaltaa todella haastaa valtakulttuurin vuoropuheluun pelkäämättä tehdä itsensä naurunalaiseksi – ja joskus paljastaakseen typeryyden on itsekin esitettävä typerää.

Vaikka Tuli&Savu on perinteisesti painottanut uusia virtauksia ja uutta runoa, ei ole lainaan pahitteeksi välillä kulkea kohti juuriamme ja katsoa, millaisesta perinteestä ponnistamme nykypäivään ja huomiseen. Viime kädessähän juuri uusi ymmärryksemme menneisyydestä luo uutta, ja runoutemme on jatkuvaa vanhan tulkintaa, päällikirjoitusta, kopiointia, kapinointia, apinointia ja varastamista.

Silloin kun ympäröivä kulttuuri kulkee kohti ennen näkemätöntä historiattomuutta, tuntuu velvollisuudeltakin mennä kauas menneisyyteen ja toisaalta nostaa esiin nykypäivän kirjoittajia, jotka luovat siltaa vanhan ja uuden välillä. Kyky terävään kulttuurikritiikkiin on harvinainen ja yhdistää suuria runoilijoita ja kuolemattomia säkeitä toisiinsa. Nauru esittäytyy siinä etäisyytenä, jonka järkevä ihminen säilyttää ympäristöönsä yhtä lailla antiikin Kreikassa kuin nykypäivän Suomessakin.

On lohdullista nähdä, ettei suomalainen nykylyyrikko seiso tyhjän päällä vaan että hänen allaan, edessään ja takanaan on merkittävä runouden perinne, johon yksi runoilija kätevästi hukkuu. Yksi lukija ja yksi runoilija ei ole mitään, mutta yhdessä olemme koko runouden perinne alusta tähän asti ja edemmäs. Meillä on aina ollut lukemattomia syitä antaa itsemme hetkeksi unohtua ja päästää runous huvittamaan meitä ja parodioimaan omaa aikaamme.

Harry Salmenniemi

KANSAINVÄLISTYVÄSSÄ KULTTUURISSA on mukava kääntyä hetkeksi aikaa vastavirtaan ja tuijottaa omaa perinnettään, omaa kulttuuriaan ja omaa runouttaan. Suomalaiselle runoilijalle on tietenkin onni ja helpotus, ettei suomalainen runoilija hengitä pelkästään usein varsin ummehtunutta suomalaista runoilmaa, vaan saa ja on velvoitettukin seuraamaan eri maiden runouskenttiä, keskustelemaan laajemman lyriikan perinteen kanssa.

Vastikään julkaistun Skandinaavisen runouden antologian kirjoittajat korostavat kukin kansainvälisyyden, perinteen uudelleenarvioinnin ja eräänlaisen kurittomuuden nousua skandinaavisessa runoudessa. Suomalaisessa perinteessä kokeilevampi ja perinteiseen kirjalliseen kontekstiin sijoittumaton runous on liian helposti sivuutettu pelkkänä kuriositeettina. Toistaiseksi harvassa ovat olleet ne suomalaiset runoilijat, joita lukiessa joutuisi todella miettimään, pysyykö tällainen runous enää runouden tai edes hyvän maun rajoissa. Joko meiltä puuttuvat suuret kokeilijat, tai sitten emme osaa etsiä, arvostaa ja lukea heitä.

Tämänkertainen Tuli&Savu on ennen kaikkea älyllisen kurittomuuden ja runousperinteemme uudelleentarkastelun asialla. Kesän alussa pyysimme sattumanvaraisesti valikoitunutta lyyrikoiden joukkoa kirjoittamaan klassikoitamme klassikoitamme uusiksi. Tahdoimme tuoreita näkökulmia, parodiaa, mitä hyvänsä – kädet olivat vapaat. Protestiksi sille, että Suomeen aina tuodaan vaikutteita ulkomailta eikä suomi koskaan tunnu vaikuttavan mihinkään, kutsuimme mukaan myös ulkomaalaisia runoilijoita. Ehkäpä Aleksis Kiven on jo aikakin vaikuttaa amerikkalaiseen runouskenttään.

Runoja sateli pitkin kesää, ja tulos on vähintäänkin hieno. Tässä numerossa Dan Waber ja Eiríkur Örn Norðdahl kirjoittavat uusiksi Aleksis Kiveä; Satu Lepistö tuo Paavo Haavikon runoihin raikkaan naisnäkökulman; Cia Rinne keskustelee Edith Södergranin kanssa; ja toisaalta Leevi Lehto sovittaa T.S. Eliotin J. Alfred Prufrockin rakkauslaulun nykyiseen suomalaiseen kulttuurimaisemaan paremmin sopivaksi Handy MacCoystysen rakkauslauluksi.

Samaan aikaan Ville-Juhani Sutinen matkailee esseessään suomalaisten runoilijoiden jalanjäljillä ja kysyy suomalaisen matkan roolia suomalaisessa runoudessa. Jonimatti Joutsijärvi puolestaan katoaa kirjastoon etsimään unohdettuja suomalaisia runoaarteita ja joutuu viime kädessä kysymään, mitä suomalaisuus todellisuudessa on. Suomalaisten runousperinne osoittautuu aarrearkuksi, jota yksi lehti tietenkään ei voi tyhjentää, mutta jonka kantta on kuitenkin mahdollista raottaa sopivasti.

Nyt kun syyssateet valtaavat maan, runouden ystävälle tuskin on olemassa parempaa ajanvietettä kuin hukuttautua suomalaiseen runouteen, tehdä uusia löytöjä ja kirjoittaa kenties itsekin klassikoitamme uudelleen. Eikä silloin kannata säikähtää, vaikka oma jäljitelmä vaikuttaisikin paremmalta kuin alkuperäinen runo.