Hakutulokset

Havaitsijan matkassa

1.4.2016 :: Arvostelut

rantakari-kaija_mikado_kansi

Kaija Rantakari

Mikado
Poesia 2015, n. 60 s.

Kaija Rantakarin minimalistinen esikoisrunoteos Mikado rakentuu väljästi sivuille asetetuista havainnoista. Mitään ylimääräistä ei ole mukana. Mustavalkoisen teoksen ulkoasu on kaunis ja pelkistetty, eikä kollaasimuotoista runoelmaa ole yritetty jakaa osastojen ja otsikoiden alle. On vain peräkkäin asettuvia aistihavaintoja, jotka toisinaan hakeutuvat toistensa läheisyyteen säkeistöjä muistuttaviksi kokonaisuuksiksi. Kokoelmassa lähekkäin olevat säkeet eivät kuitenkaan välttämättä liity toisiinsa, ja kaukana toisistaan olevillakin huomioilla on kyky olla yhteydessä toisiinsa ja rakentaa säikeitä valkoisen tilan ylitse. Muodoltaan teos muistuttaa joitakin Poesian viime vuosien runoteoksia, esimerkiksi Raisa Marjamäen Ei kenenkään laituria (2014) ja Olli-Pekka Tennilän Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (2012) -teoksen pelkistetyimpiä aukeamia.

Mikadon aloitus muodostaa analogiaa samannimiseen seurapeliin, jossa on ideana kerätä pisteytettyjä tikkuja. Ensimmäiseltä sivulta on helppo poimia peliseurue, tiivis tunnelma ja tuoli, toisaalta löytyy pöytä ja lauseita, joiden voi tulkita kuvaavan yritystä poimia tikkuja toisia tikkuja liikuttamatta: ”korjaus, virheen vastakohta, / näiden välillä vallitsee suurehko vetovoima”. Tämä selkeä analogia katoaa teoksen alun jälkeen, mutta terävien muotojen, linjojen ja liikkeen läsnäolo säilyy aistihavainnoissa läpi teoksen. Kokoelman ajattelu on itseään korjaavaa, havaitun tarkempaan ja täsmällisempään kuvaukseen pyrkivää. Jollain tapaa kaikki teoksessa rakentuu liikkeen ympärille: valon ja varjon muutokset huomataan ja rekisteröidään, samoin muutokset hengityksessä. Havainnot täsmentyvät ja liukuvat jatkuvasti toisiksi todellisuutta koskeviksi huomioiksi, samalla kun lukija etenee sivuille vieritetyn tekstin parissa.

Mikadon pelkistettyyn tekstiin tuo eheyttä ja mielekkyyttä lukemisen liikkeen tematisoitumisen lisäksi ennen kaikkea mahdollisuus palauttaa kokemukset yhteen subjektiin. Lukiessani teosta koen vahvasti, että sen huomiot ovat yhden, jossakin tilassa ja ajassa liikkuvan yksilön aistimuksia todellisuudesta, mutta ne ovat perustavanlaatuisesti erilaisia kuin omani. Kokoelma muodostuukin siitä itsestään samaan aikaan kohoavan todellisuuden ympärille, jolloin se nikkaroi sekä havaintoja että todellisuutta.

Runoissa rakenteilla olevassa maailmassa on myös joku toinen, joka huomioidaan ja jonka kanssa huomioita tehdään, mutta toteamukset tutkivat ennen kaikkea kahden yksilön välistä rajaa ja heidän väliinsä jäävää tilaa. Mikado kokeilee, mitä toisesta vielä on mahdollista sanoa tällä raja-alueella pysyen. Toinen on geometrisesti itsestä poisrajautuva yksilö, jonka ajatteluun ja olemiseen ei ole pääsyä, eikä tämän maailmankuvaan tunkeuduta sijoittamalla sinne kuviteltuja merkityksiä. Hän jää täysin tuntemattomaksi, havaitseminen pysähtyy iholle. Tällöin havainnot toisesta ovat hyvinkin konkreettisia, ja tämä konkreettisuus pätee kokoelman kuvallisuuteen muutenkin: ”sinussa selkeintä on hengitys ja pulssi, / se ovatko silmät auki vai ei”. Toisen annetaan määrittyä itsestään käsin, olla vieras ja tuntematon. Samalla tapaa kokoelman minäkin saa olla olemassa omassa vieraudessaan ja tähän vierauteen kevyesti ja modernisti suhtautuvana yksilönä.

Tähän havainnon näennäiseen keveyteen, eräänlaiseen omistamisesta luopumisen poetiikkaan, liittyvät myös kokoelman suurimmat haasteet. Todellisuutta rakentavan teoksen aistihavainnot keikkuvat jatkuvasti yleisen ja yksityisen huomion rajapinnalla. Ne ovat vaarassa menettää kiinnekohtansa, merkityksensä ja samalla kiinnostavuutensa. Tällöin yksittäinen aistimus ei enää olekaan yhteydessä muuhun tekstiin, ja jäädessään vaille näitä elintärkeitä merkityksiä, se voisi olla mikä tahansa maailmasta poimittu tekstikatkelma, eikä juuri se harkittu sana tai säe, joka kokoelman sivulle on valittu jättää. Näillä merkityksensä menettäneillä kohdilla kokoelma myös testaa poistamisen ja minimalistisen tekstin rajoja. Ilman voimakkaasti keskitetyn tietoisuuden ja siihen kiinnittyvien toistorakenteiden luomaa yhtenäisyyttä teos menettäisi kiinnostavuutensa. Kuitenkin tällä tiukasti havainnoissa pysyvällä ratkaisullaan kokoelma onnistuu kiinnittämään huomiota kielen materiaalisuuteen ja kuvaamaan muutoksia ympäröivässä todellisuudessa niin suoraan kuin mahdollista. Runoelmassa kuuluukin itsestäänselvyyksistä luopuvan sukupolven ääni.

Luen Mikadoa keinoistaan ja omasta tekstuaalisuudestaan erittäin tietoisena teoksena, joka kommentoi omaa poetiikkaansa ja muotoaan niitä rakentaessaan. Merkityksen saaminen, ”merkittyminen”, näyttäytyy kokoelmassa ennen kaikkea vältettävänä ja väkivaltaisenakin tekona: ”merkityn, lyön polveen mustelman aina edellisen häivyttyä, / mittasuhteet pakenevat yhä uudelleen”. Mikadon puhuja ei ota kantaakseen lukijan häneen sijoittamia merkityksiä, sillä hiljalleen tuhoutuvassa maailmassa merkitysten kiinnityskohdat liukenevat. Teoksen uudenlainen poetiikka ei rakennu tunteen ja sen lähettämisen, uudelleenkokemisen varaan. Se ei tee tilaa lukijalle, vaan vastustaa hyvin pitkään tämän väkivaltaista halua päästä tekstin sisälle ja kokea runojen puhuja tietynlaisena tai tuttuna. Lukijan on lopulta mukauduttava kokoelman vieraaseen tapaan esittää todellisuutta, ja vain tällä tavoin tekstin ja lukijan välinen raja voi sopivasti hapertua. Rantakarin Mikado onkin ennen kaikkea näitä rajapintoja ja luopumisen tekoja testaava teos.

Tarja Hallberg


Nro 84

22.2.2016 :: nro 84, Sisällysluettelot

 

Mina_kansi

 

» Lue lisää