Mustasta, valkoisesta ja punaisesta ihosta

12.7.2020 :: Arvostelut, nro 100

Judith Kiros

O

Albert Bonniers Förlag 2019, 109 s.

 

Ruotsalaisen Judith Kirosin (s. 1989) esikoisrunoteos O on saanut lukuisia kiittäviä arvioita ruotsalaisissa lehdissä. Kirja on sekoitus lyhyttä runoa ja pienimuotoisia esseitä lähestyviä tekstejä. Teos käsittelee ihonväriä, rasismia ja ihmisten välistä epätasa-arvoa. Iho on teoksessa keskeinen, se maalataan mustaksi tai valkoiseksi, sitä pestään niin kauan että se muuttuu punaiseksi.

Kirjan nimen O viittaa ennen kaikkea William Shakespearen Othelloon. Othello on mauri, ei-valkoinen mies, ja tästä lähtökohdasta Kiros johtuu pohtimaan rotua ja ihonväriä. Lyhyet esseetyyliset tekstit käsittelevät juuri Othelloa. Kateuden valtaaman valkoihoisen vänrikki Jagon kehittelemä salajuoni ajaa Othellon tappamaan vaimonsa. ”I dramat driver en vit man den svarte mannen, O, till att mörda sin vita hustru”, kirjoittaa Kiros, ja lisää, että Othello tappaa sittemmin itsensä. Syynä tähän on Kirosin mukaan lopulta se, että ”[h]an har uppfyllt sin roll”, toteuttanut valkoisten ihmisten oletukset siitä, että hän on pohjimmiltaan paha ja kykenemätön hallitsemaan itseään ja intohimojaan. Hän on muiden mielestä ”en svart bock, lustfylld, lättlurad, en djävul”. Kiros muistuttaa, että tummaihoisen Othellon tekee yleisön silmissä vähempiarvoiseksi myös se, että hän on ollut orja.

Teos ei ole pelkkää Othellon tulkintaa. Osan runoista voi lukea yleisemminkin, mutta Othello kulkee mukana alusta loppuun. Othellon hahmon pohdinnoista Kiros saattaa hypätä nopeissa leikkauksissa suoraan pohtimaan Eurooppaan Välimeren kautta pakenevien ihmisten kohtaloa. Hän ei kuitenkaan alleviivaa rinnastusta, asettaa vain nämä tarinat rinnakkain.

Teoksen alussa runot tuntuvat kepeiltä ja ilmavilta. Ne sointuvat hyvin suuhun, niitä tekee mieli lukea ääneen:

 

svinga ditt lasso
av ljus jag rusar
ut vill rusa

O!

 

Vaikutelma ei kestä kovin kauaa. Nopeasti kirjan edetessä raskaus lisääntyy, lisääntyvät sanat ja niiden tiheys. Kiros ei epäröi vaihtaa muotoa ja pituutta. Hän siirtyy sujuvasti lyhyistä, muutaman rivin mittaisista runoista pidempään proosamuotoon ja taas takaisin.

Esseemuotoisemmissa osioissa käydään läpi muun muassa Laurence Olivier, joka esitti Othelloa blackface-meikissä. Esitystä Kiros kommentoi seuraavasti: ”Plötsligt ser vi att svartheten är den skugga vitheten kastar: det är vithetens oro, dess neuroser, dess ilska som tar sig uttryck genom ett par alltför mörkmålade handflator”. Toisaalta on Paul Robeson, joka esitti Othelloa 1930-luvulla. Hän oli vasta toinen Othellon rooliin valittu musta englantilainen.

Runoissa tulee usein vastaan peili tai jotain muuta, mistä voi nähdä itsensä tai kenties jonkun toisen: veitsenterä, ikkunaruutu. Näkeminen ei välttämättä tarkoita tunnistamista, kuten runossa nimeltä ”Regn”:

 

häromdagen såg jag honom i glaset
spår av mig i hans drag och tvärtom
vi kände inte igen varandra

 

Kiros viittaa myös toiseen näytelmään, Ben Jonsonin The Masque of Blacknessiin (1605), jossa kreikkalaisen mytologian jumalhahmo Okeanoksen luo tulee joukko nymfejä, jotka haluavat tulla pestyiksi valkoisiksi. Sitä esitettiin aikoinaan blackface-meikissä Englannissa Stuartin hovissa. Näytelmässä nymfejä esittivät hovineidot. Kirosin tekstissä kuvaillaan, kuinka O näkee hovineitojen pesevän mustaa väriä kasvoiltaan niin tarkkaan, että iho alkaa punoittaa ja se pitää maalata valkoiseksi jälleen.

Juuri väri on keskeistä, sekä iholla että muutoin. Eräs tärkeä symboli on kuu, joka loistaa pimeässä. Monissa runoissa välähtää pimeä, musta yö, ja täysikuu on pyöreä O. Se on punainen, musta tai valkoinen.  Toinen keskeinen elementti on vesi, joka aaltoilee hallitsemattomasti:

 

Om det enda
som kan bestå
är det som är
skrivet i vatten.

 

Osa pidemmistä teksteistä on nimetty ”oppitunneiksi”, kuten teksti nimeltä ”Snölektioner”, joka alkaa jään olomuodoista mutta laajenee pohtimaan olemista ja epäonnea. Teksti koostuu enimmäkseen jos-lauseista: ”Om du kunde leva. Om du kunde dansa över isen med skalpeller på fötterna.” Nimestään huolimatta teksti ei tunnu luennolta vaan kipeän haikealta tuokiokuvalta, jossa kyse on jostain mikä on jäänyt kokeilematta ja kokematta ja on kysyttävä ”mitä jos”.

Samaan tyyliin toimii myös runo nimeltä ”Simlektioner”, jossa ”om” on jos-konjunktion sijaan prepositiona: ”Om havet. Om att sjunka som ett hjärta av sten.” Runo puhuu muun muassa merestä, mutta myös uimaan opettelevista maahanmuuttajanuorista ja heidän äideistään, jotka eivät osaa uida, ja lopulta Ruotsin maahanmuuttoviraston Migrationsverketin mielivaltaisuudesta. Vesikin on ”en falsk spegel”, eikä muuta ole. ”Simlektioner” on yksi kokoelman vaikuttavimmista runoista. Se lisää toistuvasti kierroksia kahden ja puolen sivun pituudessaan, taluttaa lukijan veteen ja uima-altaaseen putoamisen mielikuvien läpi aina Välimeren rannalle saakka, vaikka ei mainitsekaan kyseistä merta koskaan nimeltä.

Teoksen lopussa luetellaan käytettyjä lähteitä ja taustateoksia: Frantz Fanonin Peau noire, masques blancs (1952), Kanye Westin ”Black Skinhead” (Yeezus, 2013) ja Virginia Mason Vaughanin Performing Blackness on English Stages, 1500–1800 (2005). Kirosin teos nojaa teoriataustaan, vaikka kovin syvälle pohdintoja ei viedä. Muutamissa kohdin teksteissä on luennoinnin makua, varsinkin Fanonia siteerattaessa. Fanon pohti teoksissaan rasismia, imperialismia ja kolonialismia. Tästäkin päästään tosin nopeasti fiktion puolelle, kun Kiros kertoo Shakespearen lukeneen Fanonia, joka eli vuosina 1925—1961.

Kirjan loppupuolella O:sta tulee nainen: ”O ställer sig framför spegeln av polerad brons. Han är en svart kvinna.” Tästä lähtien hänet tunnetaan hon-pronominilla kirjan loppuun saakka, ja miksikäs ei, onhan sanassa ”hon” myös ”o”. Kiros kirjoittaa Fanoniin viitaten: ”Matematiken är enkel: om det koloniserade subjektet är en man delas det i två, men en svart kvinna kan, likt O, splittras i åtminstone tre delar. Hon är en man, hon är en kvinna, hon är ett neutrum.”

En voi välttää vertaamasta Kirosin O:ta yhdysvaltalaisen Claudia Rankinen (s. 1963) teokseen Citizen: An American Lyric (2014), joka sekin kulkee runouden ja esseen rajamaastoa pohtiessaan rasistisia mikroaggressioita ja valtasuhteita. Rankinen Citizenissä kiinnostavaa on itse sisällön ja sanoman lisäksi muoto, tapa jolla Rankine yhdistää runoa, esseen suuntaista proosaa ja valokuvia kokonaisuudeksi, joka kommentoi aiheitaan monitahoisesti, ylittäen runouden totutut muodot. Andrew Epstein on kirjoittanut Rankinen kirjasta seuraavasti: ”Rankinen teos […] esittää, että tutut, itseriittoiset runot ja ’runollinen’ kieli ja totutut kirjalliset keinot eivät enää riitä tavoittamaan nykyaikaista arkea” (Attention Equals Life: The Pursuit of the Everyday in Contemporary Poetry and Culture, 2016, suom. ES).

Rankinen kohdalla usein mainittu tarve löytää uusia kirjallisia keinoja nykymaailman kompleksisuuden käsittelemiseen tuntuu pätevän myös Kirosin O:n muotoihin. Kyse ei ole niinkään suoranaisesta kokeellisuudesta tai mistään erityisen radikaalista tavasta kirjoittaa. Pikemminkin kyse on tarpeesta yhdistää objektiivisen kuuloista teoreettista analyysia ja affektiivista syväkokemusta kokonaisuudeksi, jossa kumpikin kommentoi toistaan, siinä toivossa, että siten tavoitettaisiin jotain sellaista, mihin muuten ei päästä käsiksi.

Tästä tyylistä ja tarpeesta kommentoida nykymaailmaa on kyse myös Kirosin tekstissä. Ehkä Judith Kirosissa on ainesta Ruotsin Rankineksi — vaikka hän ei kirjoita suoraan nimeten ruotsalaisesta yhteiskunnasta, Ruotsi on epäsuorasti hänen teoksensa näyttämö. Hän pyrkii ottamaan tilaa tehdä runouden kautta näkyväksi jotain sellaista yhteiskunnan valtasuhteista, mikä on muutoin kovin vaikeaa käsiteltäväksi.

 

Elina Siltanen

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi