Vain ihminen, vaiko vain koditon henki

17.4.2020 :: Arvostelut

Kristian Blomberg

Kaikessa hiljaisuudessa

Poesia 2019, 144 s.

 

Otetaan tänäinen ihmissubjekti, laitetaan se avomaastoon, ja jossain kohtaa se alkaa hourailla itseään herraksi. Tai otetaan yksinomaan avomaasto, jossa ollaan, maisema, ja sen keskeen silti punkeaa olio, joka katsoo ylös eli alas, sivuilleen, näkee valon nousevan ja laskevan ja ounastelee koetusta aikaa. Ajalla herrastelu, havainnoilla mestarointi, luonto lukukirjana sekä näille hangoitteleva ponsi pirstoa kielen signaalia sitä kaiuttamalla, muuntelemalla ja avartamalla ovat Kristian Blombergin neljännen teoksen mieltä eli merkitysavaruutta. Laillaan Kaikessa hiljaisuudessa onkin tietoisesti vierautettua luontorunoutta. Se tähtää tutkimaan, miten eritoten aikaa suhteellistava katse muuttaa myös olevaa ja kiristää saartorengasta näkymättömän ympärillä.

Teoksen viisi osaa — ”kaukaisuus”, ”satumaiset vastaantulijat”, ”hidastuminen”, ”ng” sekä ”tämä meitä ympäröivä sittenkin” — avaavat jo nimiensä osalta lukijalle niin subjektin kuin sen merkityskentän, josta mainittu subjekti nousee mutta jonka hän muineen — kootusti meinä — ympäristökseen torjuu. Kieli ja luonto ovat tälle subjektille siis ennen muuta työvälineitä, taustaa, maisemaa ja senpä tähden teoksen taustalla häilyykin perin heideggerilainen eetos: kielille ja luonnoille ominaisin on unohdettu tai oikeastaan vasiten torjuttu joko mennä huitelemalla tai vain siksi, että on herjetty ajattelemasta.

Mutta olemista eli aikaa Kaikessa hiljaisuudessa selvästikin tunnustelee. Teoksen laajempana horisonttina tuntuu olevan se ajankohtaisin, nimittäin ilmaston lämpeneminen, tunnetun maailman loppu, lämpökuolema. Koko ihmislajin historia asettuu sen mitoissa vastaavasti rungoksi, ”joka kestäisi mitä hyvänsä / paitsi olosuhteet joissa se tuhoutuu”. Ja kaikessa hiljaisuudessa, ajan saatossa lajin vuosirenkaat kuuluvat kiristyvän niin tiiviisti toisiinsa, että jos tuleva nyt pusertuukin nykyiseen potentiaalisena tuhoutumisena, niin tekee toisaalta myös mennyt: miten tähän tultiin, minne täältä mennä, kysellään nyt, kun tunnustellaan epätodelta tuntuvaa, fantasiaa, autioitumisen tai ruosteen ”hakeutumista katseeseemme / koska tunnistavat meissä tulevaisuutensa”. Ehkä nykyhetkenä tunnustettu todellisuus on tässä, lajin mittakaavassa yksinkertaisesti osa vaivihkaista liikettä, jossa kehkeytyykin kokonaan toinen, joka vielä nyt hakee ”kaikupohjaa / niistä, jotka vanhenevat niin lähellä totuutta”. Tai näin ainakin tänäinen subjekti mielii ajatella, onhan historialla oltava hänen katsannossaan suunta, polunpohja läpi olevaisen.

Toisaalta ajan näkyvät, elämäntapaa uhkaavat muutokset, vaikkapa nyt kadonnut tammikuu, ovat Blombergin teoksessa hahmoa hakevalle subjektille toissijaisia. Ainakaan ne eivät hämmennä häntä samalla tapaa kuin ”satunnaisten kulmakarvojen liikakasvu”. Kaikessa hiljaisuudessa kielii siis näiltä osin myös kokemuksen ja tiedon epäsuhdasta, paikallisen ja monipaikkaisen keskinäisestä mahdottomuudesta. Kokemuksellisesti muutoksia huomaa näet usein vain läheltä. Mainitussa säesommitelmassa muodostuva kuva onkin huima: hahmo, joka ylisummaan huomaa kulmakarvojensa liikakasvun, on selvästikin liian likellä peiliä havaitakseen muuta kuin kasvojensa muutokset. Hahmo on kiinnostunut etupäässä itsestään, itsensä ja ehkä lajinsa säilymisestä, eikä niinkään siitä, säilyykö tai muuttuuko muu elämä.

Aika taas riippuu muutoinkin havainnosta, ja tätä teos oikutellenkin painottaa: suunnaton — maisema ilman polkua tai huomattavaa ilmiötä — ei katselevalle subjektille käy, vaan se vaikka itse kappaleen matkaa siirtymällä muuttaa näkemäänsä. Toki ilta ja aamu eli uusi huomen ovat myös objektiivisia suureita, mutta monessa ne merkitsevät juuri subjektia, tämän havaitsemaa liikettä tilassa, tapahtumaa, koettua aikaa, joka on miltei todellisempaa kuin hänestä viisveisaamaton aika.

”Tämä kaikki vaatii keskittymistä”. Kaikessa hiljaisuudessa ei ole nimittäin helppo kirja, jos kohta ei läpitunkematonkaan. Se on Blombergin tähänastisista teoksista ensinnäkin monipuolisin, tuleehan säemuodon oheen nyt myös visuaalista aineistoa, geometriaa, pistekirjoitusta jäljitteleviä muodostelmia, sanasateita ja sykekäyriä. Silti se ei ajoittaisesta kokeilevuudestaan, typografisista hajaannuksistaan tai ”tekstin virtauksen” hidastamisistaan huolimatta ole lukijavihamielinen. Se on vain muotoaan myöten ajatuksensa, salaisuutensa mukainen, kysyyhän teos lukemaan hitaammin, kannattelemaan näkyviin huuhtoutuvaa ”oman keskittymisensä verran”. Eikä näkymätöntä tai salaista puolestaan olisi ilman ponnistelua, joten toisekseen Kaikessa hiljaisuudessa täydentää muotoaan häivyttämällä julkista, arkista, samastuttavaa, loogista. Irrallinen, hidas, huomaamaton saa sen sijaan näillä reunoin — tarinoiden ja julkisuuskuvien tuolla puolen — rihlat, joita myöten kiihtyvä nykyhetkikin ehkä hivenen hidastuu ja sen sävykäs luonto käy kauniista.

Tämä kaikki vaatii kuitenkin keskittymistä. Ajan — ja rihlojenkin — havaitseminen kysyy siis joko ajattelua tai sitten ylipäänsä ilmiöimistä, näkyväin luontokappaleiden keräämistä yhteen, yhden ja ajast’aikaan saman, ajavan subjektin ympärille. Asiaan yhtä kaikki kuuluu, että näitä uumoillessaan hahmo, Blombergin teoksen ”vain ihminen”, uumoilee alati myös ajan tuonpuoleista, muuttumatonta, tapahtumatonta, suunnatonta. Siksi luontevaa onkin, että ensiavautumistaan lähtien Kaikessa hiljaisuudessa kierrättää perikristillisiä kuvia: oksan läpi tulevaa valoa, luontoa hiljaisimmillaan, maalaiskirkkoa, avaraa taivasta. Mutta vaivihkaa Blombergin teoskokonaisuus toisaalta myös kellistää tämän hierarkkisesti järjestyneen ajan ja yliajallisen, olevaisen ja ikuisen suhteen nimenomaan maisemaksi, johon kukaties vielä jotain muuttumatontakin hautautuu. Kun ”[k]aukaisen ukkosen vasamat repivät kaikkeutta / paikallisia jännitteitä poistamatta”, silti vasamoi.

Toisin sanoen teos ei kiellä ajan tuolla puolen, myyttein uumenissa paarustavaa ”suurenmoista vanhusta” vaan yksinkertaisesti ”siirtää unohduksen / korkeudesta etäisyyteen”. Teoksen alkupuolella tavattu kirkonkelloinkalkekin paljastuu säätiloja koskevaksi tiedonantojärjestelmäksi. Mahdollisuus jää silti auki: jos tuonpuoleista ei olisikaan, on kai ”mahdoton olla ajattelematta jotakin, mikä ehti vaikuttaa niin kauan ja niin kaikkeen”. Jotakin? Ajattelu on ilmiöimistä, osoittamista, puhuttelua, ehkä käskemistäkin, sinun tai sen havaitsemista: ”Sinä, tulvivaan vedenpintaan katoava uoma, // olet jokainen kohtaamani henkilö”, sinä, siellä, sinut on tunnistettu, muistettu. Ja kun näissä metafyysisissä yhtälöissä ”muutettavat muutetaan”, näyttää kuin tuo sinä kaikesta huolimatta säilyisi sellaisenaan.

Tätä mahdollisuutta Kaikessa hiljaisuudessa siis tapailee, mutta tavalla jossa se muuntelee uskonnollisia yhteyksiään. Ennen muuta sen näyissä salaisuudella ja muodolla on suhde, ja maalaiskirkko maisemassa tyhjänäkin maalaiskirkko, huomattu, havaittu, ilmiö joka painaa maisemaan jäljen ja havaitsijaansa merkitystä. Autionakin tuo kirkko taas on vähintäänkin runokuva, jonka kuvailu ja kuvittelu — kirjoittaminen ja lukeminen — pitävät Kaikessa hiljaisuudessa sijaa sille ”kodittomalle hengelle”, joka kaipaa ”omaa hahmoaan, omaa ennenkuulumattomuuttaan, koskevia oletuksia, jotta se voidaan tunnistaa”. Johtopäätös pysäyttää, kun sen äkkää: myös materiaalinen runous, hylkysyrjän kirkko on täynnä hengen eloa, sillä sen parissa, jos missä, joudutaan liikkumaan ”lukemisen ja näkemisen” vyöhykettä.

Lopun tullen Kaikessa hiljaisuudessa vaihtaakin vaivihkaa kuvittelun suuntaa: aikalaisuuksiin ja näkyvään hakeutuva aines muuntuu runouden luonnetta pohtivan keskittymänsä myötä mahdottomien kuvausten tapailuihin, joissa kaikesta huolimatta huomion saa edelleen ihminen, tai oikeastaan ”vain ihminen”. Olisi silti kai erhe lukea teoksen päätyvän suoranaiseen humanismiin. Aistein havaitussa, luonnonlaisissa peileissä nähdyssä, yössä kuullussa ja ilmiöiden ympäröimässä ”vain ihmisessä” ei näet ole kylliksi. Myös miltään näyttämätön ihminen, yksilöimätön ihminen tekee teoksessa ehkä tuloaan, semminkin ”jos merkittävää onkin se, mikä yksilöllisyyden kohostumisesta huolimatta liikkuu keskinäisen toimintamme yhdyskäytävissä hieman tylsänä ja hajamielisyyteen viettävänä”. Miltään näyttämätön, mitään näyttämätön ihmiskieli siellä varjelee muhoksissaan paitsi pimeää myös ihmeitä.

 

Vesa Kyllönen

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi