Pääskyjen ja nisäkäsäänten ilmasilmukkapolyfoniaa

20.4.2020 :: Arvostelut

Friederike Mayröcker

Elämän käpälistä

Suom. Sirkka Knuuttila

ntamo 2018, 266 s.

 

Kirjoittajan asento on aina lukuasento. Kirjoittaja on kirjoittaessaan oman tekstinsä lukija, ja kirjoituksessa kaikuvat aiemmin luetut, muiden kirjoittamat tekstit. Sirkka Knuuttilan kääntämiä itävaltalaisen Friederike Mayröckerin (s. 1924) runoja lukiessa kirjoittamisen ja lukemisen välinen dynamiikka tuntuu erityisen voimakkaalta. Runoilija on kertonut lukevansa 10 tuntia päivässä ja nauttivansa silloin tällöin ”hyppysellisen Hölderliniä” kiihdyttääkseen itsensä kirjoittamisen tilaan. Runot kuhisevat kursivoituja sitaatteja ja viitteitä. Friedrich Hölderlinin ohella katalyytteina toimii kokonainen leegio kirjallisia ja ei-kirjallisia vaikuttajia, muun muassa André Breton, Paul Celan, Jacques Derrida, Marguerite Duras, Andrea Zanzotto, Jackson Pollock, Johann Sebastian Bach, The Beatles, silkkiäispuut, pääskyset, kissat ja koirat. Schubertin liedit punoutuvat yhteen ”[t]akamukseen pistettyjen pyjamabagatellien” ja arkisten kohtaamisten kanssa. Yhdeksi käännöskokoelman mottorunoksi Mayröcker on valinnut preludin vaatturilleen Aslan Gültekinille. Preludista käy ilmi Mayröckerille tyypillinen tapa riistäytyä irti loogisista lauserakenteista ja ujuttaa mukaan salamannopeita viittauksia:

 

kun kävelin hänen liikkeensä oven ohi siis kumpikin yhdellä
silmällä kosketti toistaan kun kuljeskelin ohi mietteliäänä, silloin
joenpolveen mies niin sanoakseni profiilimaisesti
sellainen kaappauskohtaus, samalla kun hikipisara
hitaasti valuu kainalokuopastani alas pitkin käsivartta
äkkiä yksi kirjain nimestäni
putoaa maahan näen sen putoavan, katoavan —
SANIAIS-SILMIN, Breton

 

Knuuttila sanoo jälkisanoissaan, että Mayröckerin estetiikan läpäisee unelma vapaasta kielestä, jota ei valjasteta mihinkään tarkoitukseen tai tehtävään. Kielen vapautta ilmentää runoilijan montaasitekniikka: tajunnanvirtamaisesti etenevät runot poukkoilevat, katkeilevat, loikkivat ja palaavat välillä kertaamaan yksittäisiä motiiveja. Merkityksiin ja syntaksiin sitoutumattomat lauseet törmäilevät toisiinsa; aistimukset, sitaatit ja muistikuvat pyrähtelevät kuin ilmassa taituroivat pääskyt. Mayröcker onkin luonnehtinut tekniikkaansa ”ilmasilmukkamusiikiksi”. Käsite viittaa paitsi linnunlentoon rinnastuviin mielenliikkeiden kuvioihin myös sitaattivilinän silmukoihin ja niihin vuoropuheluihin, joita runoilija käy rakastettunsa eli kirjailija Ernst Jandlin, ystäviensä, taiteilijoiden ja muiden kirjailijoiden kanssa. Monet runot on varustettu omistuskirjoituksella tai jopa otsikoitu omistuksella tietylle henkilölle. Elämäkerrallisuuden ja kulttuurisen kontekstin omaperäisessä vuoropuhelussa silmukoihin kutoutuu arkisia tilanteita, satunnaisia pätkiä keskusteluista ja luetuista teksteistä:

 

[…] Valokuvassa minun jähmeä
jäätynyt typerä hymyni, modernin kerronnan
silvottu lanka vastaa uuden maalaustaiteen murtunutta
perspektiiviä jne., mukavasti liimautuvat trikoot : kalkkunakukkojen
kammat, näytän pannukakulta, sanoo Thomas Kling,
aistit päistikkaa lootuskukkalampeen — hyvää ja pahaa onkohan
sitä, 1 erehdys sanoo, luulen (Mario Retti)

 

Runous tuntuu virtaavan loputtomana kirjoittumisena, vapaasti vaeltavana kielenä, jonka vapaus tarttuu lukijaankin. Eräänlaisena lukuohjeena tai Mayröckerin poetiikan ydinluuna voisi pitää runoa ”vapautuminen lukemalla, joulukirje”:

 

”tässä on solmukirjoitus vanha maaginen
teksti monimutkaista tematiikkaa —, voitte jättää sen
pahvilaatikkoon, pidellä sitä käsissänne lukea
silmillänne, tai voitte katkaista veitsellä
sidelangan (silloin kirjoituksesta tulee
eloisa), tai voitte tehdä päinvastoin, pidellä sitä
silmillänne lukea käsillänne, mutta tämä tarkoittaa joka
tapauksessa VAPAUTUMISTA LUKEMALLA . .”

 

Knuuttila toteaa, että Mayröcker ”haastaa lukijaa pohtimaan kirjoittamisen vapauttavaa merkitystä”. Lisäisin vielä, ettei Mayröcker haasta ainoastaan pohtimaan. Lukemalla kirjoittava metodi saattaa nimittäin jatkaa työskentelyään lukijassa. Näin kävi ainakin minulle. En voi tietenkään puhua muiden lukijoiden puolesta, mutta väittäisin, ettei teoksen pyörryttävä vaikutus välttämättä jää vastaanottamisen tasolle vaan saattaa imaista pyörteeseen mukaan. Minut se vapautti kirjoittamaan.

Saksankielisen maailman tärkeimpiin kokeellisiin runoilijoihin kuuluvalta Mayröckeriltä on ilmestynyt jo yli sata teosta. Kymmenille kielille käännetty ja muun muassa Georg Büchner -palkittu Mayröcker on jäänyt Suomessa melko tuntemattomaksi. Onneksi Knuuttilan muhkea, kielellisesti herkkävainuinen käännöskokoelma korjaa tilannetta ja tarjoaa läpileikkauksen Mayröckerin runoudesta eri vuosikymmeniltä. 1300:sta runosta on valikoitunut Elämän käpäliin 184, ja runoilija on osallistunut käännöskokoelman syntyprosessiin keskustelujen ja haastattelujen kautta. Kääntäjän jälkisana ja selitykset auttavat lukijaa saamaan kiinni runsaan kudelman langanpäistä.

Mayröckerin lähtökohta oli keskeislyriikka, mutta 1960-luvun alussa hän ryhtyi kirjoittamaan poliittista kollaasia protestoidakseen Itävallan konservatiivista ilmapiiriä ja sensuuria vastaan. Tuon ajan Itävallan taantumuksellisuutta kuvaa osuvasti se, että Mayröckerin puoliso, niin ikään kokeellista runoutta kirjoittanut Ernst Jandl, asetettiin julkaisukieltoon vuonna 1957, kun hän parodioi runossaan Hitlerin valtaannousun ihailua. Mayröckerin myöhemmässä tuotannossa kielen materiaalisuus nousi etusijalle merkitysten kantamisen sijaan, mutta runoissa kuitenkin säilyi vahva elämäkerrallinen vire, jossa tosimaailman henkilöt, luonnon tarkkailu, lukeminen ja kirjoittaminen nivoutuvat saumattomasti toisiinsa. Vuonna 2000 tapahtuneen Jandlin kuoleman jälkeen Mayröcker kehitti menetyksen tuskasta nousevan ”raivoisan kielen” ja ”kyynelpuheen”, jossa murskaava, lähes sietämätön ahdistus yhdistyy hurjaan kielelliseen piehtarointiin. Taipumus uudissanojen kyllästämään yksityiseen kieleen ja syntaksin särkemiseen tulee toki esiin jo aiemmassa tuotannossa, mutta 2000-luvun runot elävät yhä rajummassa murtumisen ja uudelleen syntymisen liikkeessä. Knuuttilan käännös välittää hienosti runojen sätkivän rytmin, äänteelliset assosiaatiot ja säkeenylitykset:

 

ALASTI ALASTI ALASTI / ALAS maahan päädyt loppusi
tullen ylläsi ei ole rihmaakaan […]

NACKEND NACKEND NACKEND / END von Ende gehst
in die Erde hast nicht Faden an dir […][1]

 

Muinaiskreikkaa ja saksaa yhdistelevää ilmaisua etsineen, kielen vierauteen pyrkineen Hölderlinin hengessä omaa kieltään luova, uudissanoistaan tunnettu Mayröcker ei ole helppoa käännettävää. Knuuttila kuitenkin luovii sujuvasti silmukoitten läpi. Kekseliäästi käännetyistä neologismeista mainittakoon esimerkkinä deinböckig (saksan sanasta Steinbock, ’vuorikauris’, ja dein, ’sinun’), jonka Knuuttila on suomentanut ”pököpääsi”. Vergröberte Männin -sanapari (’karkeaksi käynyt / raaistunut miehetär / miesmäinen nainen’) on Knuuttilan kääntämänä ”karkeutunut urhokainen”. Joissakin harvoissa tapauksissa käännös tyytyy ilmaisemaan vain yhden merkityksen: esimerkiksi verbi schnabeln (joka tarkoittaa suutelemista muistuttavaa lintujen tapaa hieroa nokilla toistensa nokkia, mutta myös jatkuvaa juttelua) suomentuu ”suukottamiseksi”. Kuhertelun, kujertelun ja rupattelun välimaasto aukeaa vasta selitysosastossa. Ratkaisua voi kritisoida, mutta toisaalta Knuuttila ansaitsee kiitoksen siitä, että hän avaa huolellisessa kommentaarissaan merkitysvivahteiden kirjoa sellaisena kuin se esiintyy alkukielessä. Herkullisten selitysten tähden käännöksen lukeminen voi joskus olla jopa palkitsevampaa kuin alkukielisten runojen. Mahtaako saksankielinen lukija tietää, että ”nämä / päivät sisään lampaisiin ja / lampaista taas ulos” kuvaa runoilijan kääriytymistä lampaanvällyyn, tai tuleeko ajatelleeksi tutun variksia tarkoittavan Krähen-sanan vivahteita, jotka Knuuttilan mukaan viittaavat säteittäisiin silmäkulmaryppyihin (sanasta Krähenfuss, ’variksenjalka’)?

Hölderlinin vaikutus kaikuu kautta Mayröckerin tuotannon paitsi yksityisen kielen luomisen ja yksittäisten motiivien kautta myös subjektin ja objektin häivyttämisenä. Hölderlin mielsi subjektin ja objektin täydellisen sulautumisen absoluuttisen olemisen edellytykseksi. Mayröckerillä sulautuminen ilmenee luetun ja kirjoitetun sekoittumisena ja ulottuu lisäksi kielen rakenteisiin. Hän esimerkiksi korvaa saksan kielen epämääräisen artikkelin ein/e/n/em/er/es sekä lukusanan yksi (eins) numerolla 1. Kun sijamuoto katoaa, lauseessa ei enää ole selkeää objektia: lukijan on täydennettävä sija mielessään ja pohdittava, onko ”1 erehdys” yhtä kuin ”yksi erehdys”, ”yhden erehdys” vai kenties ”yhtä erehdys(tä)”. Tosin käännöksessä kongruenssi toisinaan rajaa tulkinnan mahdollisuuksia.

Elämän käpäliin mahtuu myös keskeislyyrisiä suvantoja, mutta enimmäkseen runot rakentavat moniäänistä kontrapunktia, jossa näkökulmat ja äänet sekoittuvat. Runo ”kuin yhtyvät astiat sinä sanot” alkaa ”minä sanon”, josta tulee ”sinä sanot”; sitten ilmestyvät ”he”, jotka itse asiassa ovat ”minä” ja ”sinä” ulkoapäin nähtyinä, ja lopulta ”heitä” katsotaan mustarastaan perspektiivistä kuorma-auton pyörien välistä. Monipäinen leegio ei ole vain ihmisäänten kyllästämää polyfoniaa, vaan eläimet pääsevät kuuluviin samalla volyymilla, mihin viittaa jo kokoelman nimi Elämän käpälistä. Puhuja pohtii Pascalia ja Leibnizia samalla, kun ”rakastettu rakki maalaa keltaista valkoiselle / lumisessa puistossa”, tai ajattelee Hölderlinin nuoruudenkiharoita, kun ”pikkuinen koira nousee pöhöttyneenä / lennosta pyydystettyyn taksiin”. Eläimet ovat omine kielineen ihmisen merkitysverkostojen ulkopuolella, ja sinnepäin tuntuu pyrkivän myös runoilija, joka on ”vailla muuta ammattia kuin / linnunlaulu”, kuten kokoelman nimirunossa sanotaan. Luonto ja kieli kietoutuvat toisiinsa: ”(puhumme eräänä pälvenä 1 / henkilön kanssa, kyllä, luette oikein, mutta / alitajuisesti nalleuhmassanne luette / päivänä, tätä on luonnon ja kielen / välinen murtumaton uskollisuus).”

Harakat, naakat, fasaaniparvineliöt, simpanssinkorvat, aarnikotkan pikkutakki, kukat, puut ja pensaat kukoistavat Mayröckerin runoissa halki vuosikymmenten. Kommunikaation muotoja ja kielen olemusta lähestytään usein toisten lajien kautta, vierailla kielillä. Elisabeth von Samsonowille omistetussa runossa figuroi kirjoitettu hiiri, joka osaa muitakin kieliä kuin hiirtä — tai joka on käännetty ääntelemään hiirelle vieraalla tavalla:

 

sinä sanot ”hiiri runossa” ja ”miten se hyppäsi,
SÄKKIMÄISESTI” ja sinä näit sen, osoitit sen
tänne, eräälle ystävälle, käänsit sen toiselle
kielelle, minä itken hiirtä nimittäin että se,
hyrränä — en tiedä kenen piiskakouran
ajamana — LIVERSI                       pystyitkö sinä
hiostavassa maalaiskuppilassa (Rohrmoos / vuoristoasema)
löytämään sen uudestaan?

 

Sirkka Knuuttila on onnistunut käännöksessään löytämään sekä vikinän että liverryksen. Ensi kerralla kun valkoisen paperin kauhu iskee, taidan ottaa hyppysellisen Mayröckeriä.

 

1 Friederike Mayröcker 2004. Gesammelte Gedichte 1939—2003. Frankfurt am Main: Suhrkamp, 695.

 

Suvi Valli

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi