Pienten runokielten hajanainen kohtaaminen

21.3.2020 :: Arvostelut

Olipa kerran toivo. Albanialaista nykyrunoutta

suomentanut Silvana Berki

Aviador 2019, 215 s.

 

Silvana Berkin suomennoksista koostuva antologia Olipa kerran toivo. Albanialaista nykyrunoutta mieltyy useammassakin mielessä aivan kuin menneen maailman julkaisuna. Pienen kielialueen runoutta ja runoilijoita esittelevä yli 200-sivuinen suomennosvalikoima hahmottuu epäseksikkyydessään kuin sukupuuttoon kuolleena kummajaisena, pöhinäpotentiaaliltaan pakkasen puolelle jo ennen julkaisuaan tuomittuna kirjapahasena. Samalla kahden pienen kielen, albanian ja suomen, kohtaamisessa käännösantologian sivuilla on jotain aivan tavattoman sympaattista. Projekti käynnistyi albaniaksi vuonna 2016 käännetyllä suomalaisen nykyrunouden antologialla, ja nyt asetelma käännetään toisin päin. Julkaisut kielivät vilpittömästä ja pyyteettömästä uskosta pölyisten runosalonkien rajoja ylittävään ja rikkovaan voimaan. Asenne on tietysti aivan oikea ja kunnioitettava. Maailma ympärillä vain tuntuu muuttuneen sitten ylirajaisen antologiamuodon kunnianpäivien.

Olipa kerran toivo esittelee kolmisenkymmentä albaniaksi kirjoittavaa runoilijaa. Suomennosvalikoiman runoilijoita yhdistää nimenomaan kieli, ei esimerkiksi toiminta Albanian valtion rajojen sisällä. Albanian tasavallan ohella mukaan on päätynyt Kosovossa, Montenegrossa, Italiassa ja Makedoniassa kirjoittavia skribenttejä. Antologiassa painottuukin yksittäisten runoilijoiden tuotantojen sijaan kirjoittajaotannan monipuolisuus. Yhdeltä kirjoittajalta mukaan on valittu useimmiten neljästä viiteen runoa, eikä tällainen määrä tietenkään riitä minkään sortin kattavan runoilijakuvan syntymiseen. Suhteessa yksittäisiin kirjoittajiin suppeaa runomäärää paikkaavat (ilmeisesti) suomentaja Silvana Berkin kynästä lähtöisin olevat kirjailijaesittelyt. Esittelytekstien pääosin viileän asiapitoisena pidättäytyvä yleissävy lipsahtaa muutaman kerran riemastuttavalle laukalle. Esimerkiksi antologian avaavan, kansanrunoilijaksi nimetyn Dritëro Agollin kohdalla esittely huipentuu mainintaan tuoreista ja kirkkaista säkeistä, joiden ”vivahteet ovat kuin lämmintä lehmänmaitoa Devollin laaksossa, jossa maapähkinät kypsyvät ja rikas maaperä näyttää tummat kasvonsa”.

Antologioiden arvioiminen on lähtökohtaisesti epäkiitollista puuhaa. Yhtäältä olisi toivottavaa keskittyä julkaisuun kokonaisuutena, toisaalta kyetä samalla suhteuttamaan antologiaan valittuja kirjoittajia vähintäänkin toisiinsa. Yksittäisten kirjoittajien tekstien kritisoiminen on tällaisessa tapauksessa kuitenkin harvoin perusteltua. Näin ollen todettakoon lyhyesti vain, että Olipa kerran toivo kärsii kokonaisuutena ja lukukokemuksena hienoisesta epätasaisuudesta. Kaikki runo ei ole kääntynyt aivan yhtä vaikuttavaksi ja ilmaisuvoimaiseksi suomeksi. Samaan aikaan eri tekijöiden runot tulevat tyylillisesti suorastaan hämmentävän lähelle toisiaan, eritoten kirjoittajien väliset maantieteelliset erot huomioon ottaen. Suuri osa teoksen teksteistä jäsentyy perustaltaan suomalaisittain ilmaistuna modernistiseksi, puheen- tai ajatuksenomaiseksi ja lakonisen lyhytsäkeiseksi ilmaisuksi. Kuvallisuus on hillittyä mutta voimakasta, ja vertaukset ja metaforat ammentavat monin paikoin länsimaisen kulttuuriperinnön yhteisestä varannosta. Esimerkiksi viittaukset kreikkalaiseen mytologiaan rönsyilevät runsassanaisina useammankin runoilijan säkeissä.

Aihetasolla runot varioivat runsaammin, mutta tendenssinomaista painottumista on tässäkin suhteessa havaittavissa. Historian, yksityisen ja kollektiivisen muistin välisen jännitteen, nostalgian kanssa flirttailevan romantiikan, rakkauden ja kuoleman, filosofisten kysymysten sekä yleishumaanien teemojen rihmat toistuvat tavalla tai toisella miltei jokaisen antologiaan valitun runoilijan teksteissä. Näkökulmaerot eri maissa vaikuttavien lyyrikoiden aiheenkäsittelyn tasolla ovat ilmeisiä: albanialaisten kirjoittajien teksteissä esimerkiksi korostuu historian ja nykyhetken välinen jännite, kosovolaisten kirjoittajien runoissa lähihistorian brutaalit, painajaismaiset kauhut ja italialaisten kirjoittajien teksteissä heleänkuulas, joskin melko totunnaisiin kuvallisiin asentoihin jämähtävä romanttisuus.

Tekstivalikoiman tyylillisen yhdenmukaisuuden kysymykseen ei antologian kuluessa saada vastausta. Tämä johtuu ainakin osittain täydellisestä vaikenemisesta julkaisun valinta-, toimitus- ja suomennosprosessien suhteen. Nimiösivulla todetaan, että Silvana Berkin ohella kokonaisuuden toimittamiseen on osallistunut jonkinlaisessa roolissa Kansallinen herätys -romaanillaan (2018) kirjailijanuraansa viimeksi edistänyt Aleksanteri Kovalainen. Berkin kirjoittamissa lyhyissä saatesanoissa mainitaan lisäksi projektin kohdanneen matkan varrella suuria haasteita, mutta asiaa ei avata enempää. Kenties toimittajien tavoitteenakin on ollut koostaa tyylillisesti mahdollisimman yhtenäinen kokonaisuus? Häivyttyvätkö tyylilliset erot ja kielen vivahteet suomennosprosessissa, eli kääntyykö albania aivan poikkeuksellisen kehnosti suomeksi? Vai onko albanian kielellä kirjoitettu nykyrunous todella puheen rytmiä mukailevan modernistisen säkeen hallitsemaa siinä määrin voimakkaasti kuin antologian otos antaa ymmärtää? Viimeistä vaihtoehtoa tuntuisi tukevan ainakin julkaisuun esipuheen kirjoittaneen, myös runoilijana antologiaan kontribuoivan Gazmend Krasniqin väite siitä, että albanialaisen runouden on pyrittävä kohti avointa muotoa, sillä suljetussa muodossa runous voi kehittyä vain vajavaisesti.

Krasniqin esipuhe ansaitsee osakseen lisähuomiota, mutta ei yksinomaan myönteisessä mielessä. Julkaisun saatesanoissa professoriksi tituleeratulle Krasniqille kun on langennut verraten haastava tehtävä tiivistää hieman yli sata vuotta albanialaista kieli- ja kirjallisuushistoriaa keskeisine tyylisuuntineen, murroksineen, tekijöineen ja vaikutteineen hädin tuskin kymmensivuisen, väljäriviseksi taitetun esitelmän muotoon. Vaatimattomasti otsikoitu teksti ”Albanian kielestä ja kirjallisuudesta” on lempeästi ilmaistuna sekava. Rivien välistä huokuu syvä oppineisuus ja historiantuntemus, mutta antologian lukijaa ajatellen esipuhe onnistuu lähinnä sekoittamaan entisestään. Krasniqin esille nostamat tekstiesimerkit ja niistä tekemät tulkinnat jäävät ainakin allekirjoittaneelle avautumatta. Ilman riittävää analyyttista luurankoa tulkinnat päätyvät lillumaan eteeriseen hukkapölyyn vailla minkään sortin havainnollistavaa arvoa. Liika selittäminen ja pakonomainen kontekstualisointi voi tietysti viedä itse runoilta voimaa, mutta tällä kertaa tiivistetään aivan liikaa. Krasniqin esipuheen perusteella ainakin tuntuu siltä, että aiheeseen johdattelevaa materiaalia olisi tarvittu julkaisuun vähintään kolminkertainen määrä.

Kriittisten huomioiden jälkeen on syytä todeta, että Olipa kerran toivo toimii runoutena monin paikoin mainiosti. Mukaan valittujen runojen tyylillisen yhdenmukaisuuden ja toisaalta laadullisen hajanaisuuden nimissä antologia uponnee parhaiten runoilijankokoisina, muutaman tekstin laajuisina annoksina. Valikoiman parhaat runoilijat kestävät kernaasti kansainvälisen vertailun. Esimerkiksi antologian avaava, runouden lämmintä lehmänmaitoa tarjoileva Dritëro Agolli tai heti Agollin jälkeen esiteltävä, kansainvälisen Booker-palkinnon vuonna 2005 voittanut Ismail Kadare eivät kalpene minkään valtakunnan nykykynäniekkojen rinnalla. Myöhemmin esitellyistä runoilijoista esimerkiksi Luljeta Lleshanaku ja kosovolainen Adem Gashi jäävät mieleen poikkeuksellisen väkevinä ilmaisijoina. Laaja ja monipuolinen kirjoittajaotanta perustelee antologiamuodon raameissa paikkansa. Useammin kuin kerran ehdin kuitenkin lukemisen aikana miettiä, että kenties fokusoiminen kirjoittajajoukon tasolla suppeampaan mutta yksittäisten runoilijoiden kontribuutioiden tasolla rahtusta laveampaan otantaan olisi tuottanut lukukokemuksena astetta tasapainoisemman kokonaisuuden.

 

Miikka Laihinen

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi