Puolivaloa tunnelin päässä

2.1.2020 :: Arvostelut

Sami Liuhto

Metrorunoja

Käsite 2019, 43 s.

 

Ranskalaisen Oulipo-kirjailija Jacques Jouet’n (s. 1947) kehittämässä metrorunousmenetelmässä metromatkan pysäkinvälit toimivat runon kirjoittamista säätelevänä temporaalisena pakotteena. Yksi pysäkinväli vastaa Jouet’n metrorunouden ajallisessa todellisuudessa yhden säkeen mittaista tuumaa. Junan pysähtyessä säe kirjoitetaan ylös. Junan liikkuessa ei saa kirjoittaa, eikä junan ollessa pysähtyneenä tuumailla. Metrorunot ovat useimmiten yksisäkeistöisiä; säkeistön vaihto tulee kysymykseen vain matkan vaatiessa metrolinjan vaihtoa. Runon viimeinen säe kirjoitetaan muistiin päätepysäkin laiturilla.

Verraten omintakeista sarkaa kotimaisella kirjallisella pellolla auraava Sami Liuhto on soveltanut Jouet’n menetelmää vuosina 2013—2016 metromatkoillaan ylöskirjaamiensa runojen pohjana. Metrorunoja kokoaa nämä runot yksiin kansiin. Uskollisuus metodille ja sen kehittäjälle on voimakasta sorttia; jo kokoelman otsikko on suora käännös Jouet’n vuonna 2000 julkaistusta teoksesta Poèmes de métro. Liuhdon runomatkat levittäytyvät Suomen pääkaupunkiseudun rataverkoston ohella joidenkin eurooppalaisten suurkaupunkien metrotunneleihin ja yhdessä yksirivisessä tapauksessa myös pilvien yläpuolelle. Kokoelman ilmaisu rakentuu pääosin simppelin havaintosäkeen ja näistä havainnoista innoittuneiden aforististen oivallusten varaan. Ohkainen kokoelma on äkkiä luettu; Jouet’n kehittämä menetelmä toimii Liuhdon teksteissä lyriikantutkija Auli Viikarin metaforaa mukaillen ”kutsumattomana haltiattarena”, joka tässä tapauksessa ei rohkaise lukijaa niinkään pysähtymään säkeiden äärelle kuin liukumaan runojen muodostamassa tunnelissa alati eteenpäin.

Liuhdon kirjallista toimintaa määrittää Suomen oloissa poikkeuksellinen eksessin logiikka. Metrorunoja on takakansitekstinsä perusteella vuonna 2012 debytoineen kirjoittajan järjestyksessä viidestoista kaunokirjallinen teos. Helmikuussa ilmestyneen kokoelman jälkeen Liuhdon tuotanto on laajentunut tämän arvion kirjoitusajankohtaan (heinäkuu 2019) mennessä vielä ainakin neljällä uudella julkaisulla. Tämänhetkisenä julkaisukanavana toimii vuonna 2017 päivänvalon nähnyt kirjailijakollektiivi Käsite, jonka ”herra herra kustantajaksi” on ainakin kollektiivin yhden Facebook-päivityksen perusteella nimettävissä kirjailija Sami Liuhto.

Kysymys omakustanteen ja ulkopuolisen tahon kustantaman julkaisun välisestä suhteesta on tietysti lukijan näkökulmasta usein paitsi spekulatiivisen hämärä, myös ainakin tekstin ansioita arvioitaessa pääosin merkityksetön. Ajatus julkaisun kustantavan tahon historiallisesta kredibiliteetistä saati sitten liikevaihdon määrästä teoksen kaunokirjallisen substanssin takeena on viimeistään viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana laimentunut lähinnä pöytälaatikkoskribenttien vaalimaksi intentioharhaksi. Kesäkuussa edesmennyt ntamo-kustantamon perustaja Leevi Lehto lausui (Uusi Suomi, 7.10.2013) vuoden 2013 Tanssiva karhu -kilpailun ympärillä käydyn keskustelun yhteydessä, että käsikirjoitusten perusteella Suomessa kirjoitetaan paremmin kuin koskaan ja että perinteisen julkaisukynnyksen ylittävää tekstiä on liikkeellä yhä enemmän. Liuhdon eksessiivistä (oma)julkaisutoimintaa voikin lähestyä yhdenlaisena mikrotason ratkaisuna Lehdon esille nostamaan positiiviseen ongelmaan.

Jos laadun ja määrän dikotomista dynamiikkaa luonnehtiva pölyinen kansanviisaus joutaakin näin tulla uudelleenmuotoilluksi, ei määrälle liene yhtä kaikki aiheellista laskea itseisarvoa edes ylenmääräisyyden iloja juhlivan poetiikan raameissa. ”Too much of a good thing can be wonderful”, mutta tällöin perusvaatimuksena on tasainen hyvälaatuisuus. Metrorunojen tapauksessa vaatimus ei ainakaan omalla kohdallani täyty vaan kääntyy oikeastaan vähän hassullakin tavalla päälaelleen; käsiin on päätynyt tavattoman tuotteliaan kirjailijan nimiin kirjattu tavattoman ohkainen nide, jonka hädin tuskin neljänkymmenen runosivun mittaan mahtuu harmillisen paljon löysää, kuin puolivaloilla metrotunnelin päässä tuikkivaa säettä.

Toisaalta tällaisen tuomion julistaminen tuntuu koko metrorunometodin ideaalien vastaiselta. Jacques Jouet’n metrorunoutta hahmottelevassa kirjoituksessa ”Pakosta ja ilman” (Tuli & Savu 4/2005, suom. Miia Toivio) linjatun dogman mukaisesti metrorunossa ”raakaversiosta tulee lopullinen”. Sami Liuhto on kokoelmansa jälkisanan mukaan omaksunut tämän jälkikäteisen muokkaamattomuuden periaatteen osaksi omaa metropoetiikkaansa. Tyystin toinen kysymys tietysti on, ottaako lukija tällaiset runojen marginaaleihin selitellyt vakuuttelut vakavissaan. Ehkä otin, ehkä en, mutta havahduin yhtä kaikki liian usein säepysäkeillä nuokahtelemasta lepsusti jutustelevien turistirunojen väsyttämänä:

 

tämä päivä ei pilaannu
näen kohta Pietarinkirkon
se merkitsee minulle todella paljon
Vatikaani on uusi maa
en osaa lopettaa, Taivas!

 

Lukijan ja eritoten kriitikon näkökulmasta Liuhdon kokoelman keskeinen ongelma piileekin siinä, ettei menetelmä tuo oikein minkäänlaista lisäarvoa pakottamalla ja rajoittamalla synnyttämälleen runoilmaisulle. Irralliset huomiot Helsingin, Hampurin, Pariisin, Rooman ja Napolin raidetunneleista eivät tahdo järjestyä mielekkääksi, kaunokirjallisesti motivoiduksi kokonaisuudeksi. Kokoelman loppuun säästetyssä metodin esityksessä tämä ikään kuin myönnetään: ”Alkujaan tarkoituksenani oli kirjoittaa ensin sata metrorunoa ja jatkaa sitten metrorunoutta mahdollisimman laajasti, mutta projekti on sittemmin jäänyt ja päätin julkaista nämä vähäni.” Julkaisupäätöksen oikeutukseen puuttuminen ei toki ole kriitikon tehtävä. Jo julkaistun teoksen substanssin vähyyttä on sen sijaan syy ja velvollisuuskin ihmetellä. Teoksen kaunokirjallisten ansioiden takeeksi kun tuskin riittää vielä ylväs aatos menetelmäuskollisuudesta.

Metrorunojen teoskokonaisuuden kehuminen on näin tehty vaikeaksi, mutta yksittäisten tekstien kohdalla Liuhto onnistuu monta kertaa. Itse innostuin erityisesti niistä runoista, joissa metodiseen stagnaatioon seisahtunutta säelientä sekoitetaan kielen syntaktista logiikkaa murtamalla:

 

Metro on maan yleinen
ja meren myös jäisen
kuin rivi talo tuon pääty
ei hanuristia tänäänkään
mutta kahvimuki oranssilla pinnalla
se jäi tytön lähtiessä BOTBY GÅRD
kritikoin näppituntumalta päin vittua
en osaa lopettaa

 

Samainen esimerkkiteksti alleviivaa toisaalta myös yhtä Liuhdon kokoelman herättämistä keskeisistä kysymyksistä: onko oikeaoppisessa metrorunoudessa välttämätöntä kirjoittaa metrolla matkustamisesta? Jouet’n poetiikassa metroverkoston minuutintarkka toiminta kun operoi ensisijaisesti ”ulkoisena kellopelinä”, runon konkreettisena mutta vaihtelevana mittana, ”viivoitettuna paperina”. Liuhdon metrorunoissa metrossa matkustamisesta tulee kuitenkin varsin usein myös runon ainoa aihe. Hyväntahtoinen, yliaktiivinen hermeneutikko voi tietysti lukea Liuhdon runojen temaattisesta vähäeleisyydestä jonkinlaisia yleisen välinpitämättömyyden, ohikulkemisen ja kenties syrjäytymisenkin metaforatasoja. Näitäkään aiheennuppuja ei kokoelmassa kuitenkaan eksplikoida, saati sitten kehitellä pidemmälle.

Menetelmällisessä, pakotteiden varassa operoivassa runoudessa lienee varsin tavallista, että menetelmä ohjaa kirjoittamista ja kirjoittaja vikisee kynänvarressa miten parhaaksi kokee ja kykenee. Jouet hahmottaa metrorunoesseessään pakotteen kuitenkin lähtökohtaisesti merkityksellistäväksi komponentiksi: pakote on (oulipolaisittain kirjoitetun) teoksen alussa usein sokea piste, satunnainen pakote, joka kehittyy asioiden edetessä siten, että se luo lopulta jonkinlaisen muodollisen merkityksen teokseen. Liuhdon Metrorunoja jää teoksena pakotteen satunnaisuuden hallitsemaksi kokonaisuudeksi. Yksittäisten tekstien innoittuneisuudesta ja innostavuudesta huolimatta runojen välisten kytkösten varaan ei tahdo rakentua muodollista merkitystä, joka muuttaisi menetelmän tunnollis-tunnustuksellisen soveltamisen kaunokirjalliseksi hyveeksi.

 

Miikka Laihinen

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi