Parahin lukija,
tämä Tuli & Savun numero käsittelee kirjeitä, kirjeenvaihtoa ja niille läheisiä yksityisiä tekstejä, kuten muistiinpanoja. Tuntuu, että kirjeet vaativat terästämään huomiota aivan erityisesti, sillä ne jäävät helposti näkymättömiin, ainakin jos uskotaan Edgar Allan Poen klassista dekkarinovellia ”Varastettu kirje” (1844): kirje harhauttaa etsijöitä, sillä se on piilotettu kaikkien nähtäville.
Kirje määrittyy sekä mediaalisesti että kielellisesti: materiaalinen kappale kuljetetaan tilan halki, ja se suuntautuu puhuttelullaan kohti vastaanottajaa. Kirjepostille ominainen rytmi syntyy siitä, että se tavallisesti tarvitsee ihmisen viestinviejäkseen ja kulkee samalla nopeudella kuin hän tai hänen kulkuneuvonsa. Tätä havainnollistaa Pikalinja Villiin länteen (1988), mediahistoriallisesti tarkkanäköisin Lucky Luke -albumi, joka kuvaa yhden Pony Express -lähetyksen matkan Kaliforniasta Missouriin — kymmenen päivää ratsain, ennen kuin lennätin löi läpi ja syrjäytti hevospikalinjan. Filosofi Vilém Flusser mainitseekin, että jos joskus kirjoitettaisiin postin filosofia, sen täytyisi lähteä liikkeelle odottamisesta.
Kirjallisuuteen tuotuna kirjeenvaihdon dynamiikka piirtyy esiin ehkä vielä painokkaammin. Usein kirjeromaaneissa salaperäinen, nimettömäksi jäävä ”toimittaja” kokoaa yhteen osapuolten viestit ja saattaa ne lukijan ulottuville ja siten lisää kommunikaatiotilanteeseen yhden tulkittavan kerroksen. Miten kirjeromaani aina saapuu määränpäähänsä? Perinteisen epistolaarisen fiktion kulta-aika oli 1700-luvulla, mutta siitä on yhä yllättävän moneksi niin sisällöiltään kuin mediaalisesti. Michael Joycen kiehtova Foucault, in Winter, in the Linnaeus Garden (2015) koostuu kirjeistä, jotka Michel Foucault olisi voinut kirjoittaa Uppsalassa kevättalvella 1956, jolloin hän oli valmistelemassa ensimmäistä kirjaansa hulluuden historiasta. Valtaosa niistä jää romaanin maailmassakin lähettämättä, mutta kaikki ovat silti yhtä merkitseviä. Nykymuotoinen kirjeromaani voi sisältää monia muitakin dokumentteja, joita tarinamaailmassa on, kuten Doug Dorstin ja J. J. Abramsin S. (2013), jonka välistä löytyy irrallisina muun muassa postikortteja, salauskiekko ja lautasliinaan piirretty kartta. S. muistuttaa, kuinka monenlaiset materiaalit käyvät kirjepaperiksi.
Tämän Tuli & Savun teksteissä käsitellään kirjeenvaihdon kommunikaatiopiirteitä ja käytetään sen kielellisiä keinoja. Reetta Pekkasen poeettinen essee esittää välähdyksiä monenlaisista kirjeistä ja muista tallenteista ja niiden kautta limittää omakohtaisen ja ylisukupolvisen. Anne Hänninen, Tomi Kontio ja Jonimatti Joutsijärvi ovat saaneet virikkeen Rainer Maria Rilken teoksesta Kirjeitä nuorelle runoilijalle. Heidän kirjeissään vastaanottajaa ei ole kuitenkaan määritelty tarkasti, vaan kuka vain voi ottaa ne omakseen.
Käsikirjoitukset, varsinkaan käsin kirjoitetut, eivät yleensä päädy sellaisinaan julkaistavaksi. Siksi haluamme esitellä otteita henkilökohtaisista muistikirjoista runoilijoilta ja muilta tekstin parissa työskenteleviltä taiteilijoilta. Ne julkaistaan faksimileina. Kuten käsin kirjoittaessa parhaimmillaan, tekstin ja piirroksen raja on liukuva. Raisa Marjamäki on puolestaan kirjoittanut runonsa mekaanisella kirjoituskoneella.
Tulilanka-palstalla Ville Hämäläinen kallistaa korvansa runoäänitteiden puoleen. Nihil Interitin runopalkintojen yhteydessä summataan runovuotta, ja kritiikkiosaston kohdeteokset ulottuvat Niillas Holmbergistä Friederike Mayröckeriin.
Seuraava numero, Tuli & Savun sadas, ilmestyy kevätpuolella ja käsittelee lajihybridejä. Vuoden 2020 aikana on tulossa myös salakieliä ja ’patafysiikkaa!
Tervehtien
Juha-Pekka Kilpiö
P.S. Tämän numeron yhteydessä julkaistaan erillinen postitaideliite, joka kokoaa yhteen viime vuonna esitetyn kirjoituskutsumme sadon. Se postitetaan vain tekijöille, mutta kaikki teokset tulevat esille verkkoon Nokturno-sivustolle ja näyttelyyn Jyväskylän kaupunginkirjastoon toukokuussa 2020.