Yhdysvaltalaisen nykyrunouden palkitut tekijät

22.12.2019 :: Arvostelut

Anni Sumari (suom. & toim.)

Merenvaahdon palatsi. Yhdysvaltalaista nykyrunoutta

Aviador 2019, 208 s.

 

Anni Sumari on tehnyt kovan työn valikoidessaan ja suomentaessaan yhdysvaltalaista nykyrunoutta. Esipuheessaan Sumari kirjoittaa havainneensa, että edelliset yhdysvaltalaisen runouden valikoimat ilmestyivät 1990-luvulla (Tähtien väri, toim. & suom. Ville Repo, vuonna 1992 ja Lännen kieli, toim. & suom. Markku Into, vuonna 1993). Vaikka yksittäisiä runoilijoita on tässä välissäkin suomennettu, on tosiaan korkea aika esitellä uusi valikoima.

Sumari kertoo, että halusi valikoimansa runojen olevan ”tyrmäävän hyviä”. Tällöin ei ole ihme, jos henkilökohtaiset mieltymykset näkyvät. Lähtökohtana on esipuheen mukaan ollut myös The Best American Poetry -antologiasarja, joka on vuosittainen valikoima kulloisenkin toimittajan parhaaksi arvelemia runoja. Valikoiman runoilijat elävät maailmassa, jossa kirjallisuuspalkinnot ovat keskeisiä, mikä näkyy kirjan lopussa tarjotuissa taustatiedoissa.

Taustaksi kuvaillaan runoilijoiden tuotantoa ja siteerataan kriitikkoja. Näistä olisi ollut syytä vähintään mainita lähteet ja paikoin prosessoida asioita paremmin. Ainakin Amy Gerstlerin kuvaus on lähes suora suomennos Poetry Foundationin internet-sivuilta, ja esimerkiksi Denise Duhamelin ja Philip Levinen kuvausten taustalta voi osittain tunnistaa Wikipedia-artikkelin pätkiä. Jonkin verran epätarkkuuksia ja kirjoitusvirheitäkin on päässyt mukaan.

Takakannessa kerrotaan valikoiman sisältävän usean ”maansa arvostetuimpiin kuuluvan runoilijan hienointa ja aikaa kestävintä runoutta”, joten tavoitteena näyttää olleen edustavan valikoiman kokoaminen asemansa vakiinnuttaneista runoilijoista. Tämä näkyy myös tekijöiden ikäjakaumassa: kaksi nuorimmasta päästä olevaa runoilijaa ovat syntyneet 1982, vanhimmat 1920-luvulla, mutta suurin osa 19401960-luvuilla. 1970-luvulta mukana on vain Terrance Hayes (s. 1971). Nuorin on etiopialais-amerikkalainen Mahtem Shiferraw (jonka nimi on valikoimassa vääntynyt muotoon Shifferaw). Runoilijat esitellään syntymävuoden mukaisessa järjestyksessä, yhdestä kolmeen runoa kultakin.

Sumari aloittaa valikoimansa James Schuylerilla (19271991) ja John Ashberyllä (19272017). Ashberyä on suomennettu runsaasti aiemminkin, mutta Sumarin mukaan häntä on vaikea ohittaa. Totta onkin, että häntä voi pitää eräänlaisena yhdysvaltalaisen nykyrunouden isoisänä, joka aikoinaan omintakeisella tyylillään on vaikuttanut moniin nykyrunoilijoihin, sekä kokeellisempiin että perinteisempiin.

Kuten Sumarin valikoimastakin voi havaita, subjekti- ja identiteettipohdinnat näkyvät yhdysvaltalaisessa nykyrunoudessa vahvasti eri muodoissa Ashberyn ja kumppanien tarkentumattoman, identifioitumista välttelevän ja vaeltelevan subjektin jälkeen. Esimerkkinä toimii Tony Hoaglandin (19532018) runo ”Kirjoita valkoisemmin”, jossa hän kirjoittaa seuraavasti:

 

Kuitenkin inhoan sitä että minua pidetään valkoihoisena kirjailijana.
En koskaan halunnut olla sillä tavoin rajoittunut.

Kun kirjakaupassa löydän omat kirjani “Valkoisen kirjallisuuden” hyllystä,
xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxkauhistun –
luulin kirjoittavani muista, suuremmista asioista.

 

Valkoisen kirjallisuuden hyllyä ei tietenkään ole olemassa, mustien varmaankin kyllä. Yksinkertainen trikki kiepauttaa päälaelleen asetelman, jossa musta runoilija oletetaan viiteryhmänsä edustajaksi helpommin kuin valkoinen ja teokset nähdään pelkästään ihonvärin kautta.

Merenvaahdon palatsissa identiteettejä pohtii myös alkuperäisamerikkalaistaustainen Sherman Alexie (s. 1966), jolta mukana on esimerkiksi runo ”Mukava letti”, joka pohtii ”inkkarijätkän” palmikkoa jonkun vihamielisesti suhtautuvan näkökulmasta: ”Sen pitkän, mustan tukan kanssa näytit selkeästi intiaanilta.” Suomennoksessa Sumarin korostama puhekielisyys osuu nappiin.

Sumarin suomennokset ovat pääosin toimivaa suomea. Ei liene aivan helppoa tuottaa sitä selkeän hallittua vaikutelmaa, joka yhdistää useimpien tämän valikoiman runoilijoiden kirjoitustyylejä. Esimerkiksi Eleanor Wilnerin runon ”Koiranonni” suomennos soljuu tehokkaasti, e-kirjainta hienovaraisesti korostaen:

 

Silloin kun viinikellarista tulee pommisuoja

Quel dommage, lopussa on
fromage, pikarit
tyhjillään, sillä juotuamme
veden kittasimme shamppanjan,
ja nyt valo himmenee
kun tomu kinostuu sen eteen,
sillä ranskalaisten ovien
lasit ovat särkyneet pirstoiksi,
terassin paikalla on kraateri,
ja juuri tänään,
vaikka kertominenkin tekee kipeää,
koiranpentu – söimme sen –
kun ensin olimme ahmineet patén.[1]

 

Suomennoksena hauskasti toimii myös Denise Duhamelin (s. 1961) jutusteleva tyyli, jossa on jotain purevan oivaltavaa. ”Delta Airlinesin lento 659” on omistettu Sean Pennille, ja se vaatii suomentajalta hieman vaivaa, koska kuten runoilija itse kirjoittaa, se on ”valesestiiniä, jonka jokainen säe loppuu Penn / -muunnelmaan”. Sumari ottaa vain pieniä vapauksia sisällön suhteen, mutta on onnistunut löytämään ”pen”-mukaelmia mukavasti:

 

olemmehan kuin rangaistus kansansuosiostasi, tähtesi pullistuu pentagrammiksi
jota täyttävät rumat näyttelijänalut ja pennittömät
runoilijat, jotka polskuttavat kohti glamourisi jäisiä penkereitä
kuten niin monet muutkin kiusankappaleet, harmittavat pengviinit.

 

Pieniä epätarkkuuksiakin suomennoksista löytyy: esimerkiksi Ashberyn ”Minun elämänfilosofiani” -runossa (”My Philosophy of Life” kokoelmasta Can You Hear, Bird, 1995) ”Something” on kääntynyt sanaksi ”Joskus” ja ”you”-pronomini suomennettu ”minäksi”, mikä toki välittää merkityksen mutta silottelee Ashberylle tyypillistä pronominien vaihtelua. Kokonaisuudessa nämä eivät tietysti ole isoja asioita.

Sumari pyrkii tekemään suomalaislukijan lukutyön vaivattomaksi tarjoamalla selityksiä yhdysvaltalaisessa arjessa tutuille yksityiskohdille. Esimerkiksi Major Jacksonin (s. 1968) ”OK, Cupido” on saanut seurakseen selitykset amisseista, luddiitteista, Hummerista, Whole Foods Marketista ja propaanista. Ehkä amissien ja luddiittien voisi ajatella kuuluvan yleissivistykseenkin, mutta koskapa tällainen rajanveto ei olisi hankalaa.

Kokeellisemman runouden Sumari on jättänyt vähemmälle huomiolle. Esimerkiksi language-runoilijoita kokoelma ei juuri sisällä lukuun ottamatta Michael Palmeria (s. 1943), joka tosin on monialainen runoilija ja on itse esittänyt jonkinasteisia varauksia language-runouden suhteen. Toki language-runoutta on jo suomennettu aiemmin, sekä kirjoissa että muun muassa tämän lehden sivuilla, joten ratkaisu on perusteltavissa. Sumari ei muutenkaan keskity erilaisiin runousryhmittymiin ja koulukuntiin. Hän mainitsee alkupuheessa lähinnä Ashberyn ja Schuylerin edustaman New Yorkin koulukunnan ja Palmerin yhteydessä language-runouden.

Myöskään konseptuaalisia runoilijoita ei Merenvaahdon palatsin sivuilta löydy. Konseptuaalinen runous on kuitenkin siinä määrin keskeinen suuntaus ja yleinen kiistakapula yhdysvaltalaisessa nykyrunoudessa, että se olisi voinut olla maininnan arvoinen. Tietenkään antologiaan ei mahdu mitään kirjanmittaista konseptuaalista projektia, jollaisia nämä runoilijat usein harrastavat (kuten heistä äänekkäin, Kenneth Goldsmith), mutta on myös paljon runoilijoita, jotka jollain tapaa viittaavat konseptuaalisuuteen ilman että koko runon tarvitsee olla valmiin tekstimassan toisinto (kuten Goldsmithillä usein).

Esimerkiksi laajalti arvostettu Claudia Rankine (s. 1963) olisi voinut tulla kysymykseen: hänen teostaan Citizen: An American Lyric (2014) on pidetty ”konseptuaalisena arkistona”, joka kartoittaa rasistisia mikroaggressioita[2]. Rankine ei runon ja esseen välistä rajaa käydessään tietystikään taivu siististi yksittäisiä hyviä runoja metsästävän antologian sivuille, jolloin on todettava, että Merenvaahdon palatsin runouskäsitys on pääosin perinteinen lyyrinen säeruno.

Tämä käsitys ehkä selittää sen, miksi mukaan ei ole mahtunut myöskään 19701990-luvuilla vaikuttaneita New Narrative -runoilijoita. He halusivat kyseenalaistaa perinteistä narratiivin käsitettä ja toisaalta pohtia tunnustuksellisuutta, yksilöllisyyttä ja subjektin käsitettä tavalla, joka osittain poikkesi language-runouden lähestymistavasta, joskin New Narrative -antologian Writers Who Love too Much (2017) toimittaneet Kevin Killian ja Dodie Bellamy näkevät New Narrativessa ja language-runoudessa myös paljon samaa, vain eri näkökulmista.[3]

New Narrative on jäänyt language-runouden varjoon Yhdysvalloissakin, joten ehkei ole ihme, ettei sitä huomioida tässäkään. Kuitenkin yhdysvaltalaista nykyrunoutta lukiessa joskus tuntuu, että yllättävän moni nuori runoilijaksi tunnustautuva tekee nykyään henkilökohtaisuuden sävyttämää proosaa, jonka taustalle language, New Narrative ja konseptuaalisuus mahtuvat jonkinlaisessa sovussa.

Kokonaisuutena Merenvaahdon palatsi on onnistuneesti suomennettu valikoima yhdysvaltalaista nykyrunoutta. Vaikka yksittäinen antologia ei tietysti voi tarjota kattavaa käsitystä siitä, mitä rapakon takana tällä hetkellä mahtuu nykyrunouden kirjoon, tämä on tervetullut lisä laajentamaan kuvaa. Taustatietojen tuottamisessa olisi ollut syytä tehdä huolellisempaa työtä.

 

1 Oikeakielisesti kirjoitettaisiin toki samppanja ja kraatteri.
2 Catherine Wagner 2016. Messing with the beholder: Claudia Rankine’s ’Citizen’ and embedded Conceptualism. Jacket2 5.2.2016. — Mainittakoon, että Rankinea on esitelty jo Tuli & Savun numerossa 82 vuonna 2015.
3 Ks. Kevin Killian & Doddie Bellamy 2017. New Narrative Beginnings 1977—1997. Killian & Bellamy (eds), Writers Who Love Too Much: New Narrative 1977—1997. New York: Nightboat Books, i—ii, xiii.

 

Elina Siltanen

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi