Runoilijan epäkorrekti kuolema

9.12.2019 :: Arvostelut

Hannu Helin

Alisiin ylisiin.

Toimittanut Henriikka Tavi

Poesia 2019, 624 s.

 

Hannu Helin (19442015) oli suomalaisen kokeellisen runouden vanha vihainen mies. Kuten monet muut nuoremman polven lukijat, löysin Helinin hänen bloginsa kautta. Se oli hämmentävä kokonaisuus, jossa Finnegans Wake -vaikutteisen monikielisen runovirran keskeyttivät aika ajoin sapekkaat vuodatukset, joissa runoilija haukkui pystyyn Suomen kirjallisuuspiirit. Helin saattoi tehdä niin, koska kirjoitti marginaalissa, suurten kustantamojen ja instituutioiden ulkopuolella. Hänen kitkerä performanssinsa blogosfäärissä sai kuitenkin kysymään, missä määrin ulkopuolisuus oli itse valittua.

Vesa Rantama vertasi Helsingin Sanomien kritiikissä Heliniä toiseen kokeellisen runouden veteraaniin, Kari Aronpuroon. Rantama luonnehtii Aronpuroa ja Heliniä ”hyväksi ja pahaksi skenepoliisiksi”. Siinä missä Aronpuron runous on tyypillisesti lempeää ja hyväntuulista, Helin tarjoaa ”sylkeä ja sappinestettä, samaan aikaa sivistynyttä ja alatyylistä kujanjuoksua kohti kadotusta”. 

Ero ei koske pelkästään runoutta: Myös runoilijoiden urat ja elämänkohtalot poikkeavat suuresti toisistaan. Siinä missä Aronpuro on saavuttanut lähes kaiken, mitä runoilija voi Suomessa saavuttaa, valtionpalkinnosta Kääntäjäkarhuun, Helinin runoilijantaival oli täynnä pettymyksiä, katkeruutta ja musertavaa köyhyyttä. Kun Heliniltä lähti lamavuosina kustantamo alta, hän alkoi julkaista runouttaan omakustanteina. Uusi yhteisö löytyi vasta elämän loppuvuosina Poesia-kustantamosta, joka julkaisi Helinin toiseksi viimeiseksi jääneen teoksen Kaikki kaikessa vuonna 2013. 

Kun Helinillä diagnosoitiin parantumaton paksusuolensyöpä, hän testamenttasi jälkeenjääneet runoelmansa Poesialle. Alisiin ylisiin on kirjoitettu kokonaisuudessaan lähestyvän kuoleman horisonttia vasten. Runoilija tiesi, että teos tulisi olevaksi vasta hänen itsensä lakattua olemasta: ”kun luet tätä paperilta / transit meni jo / olen silmätön ja hampaaton / elävien pyökeistä veks”.

Lopputulos on massiivinen, yli 600-sivuinen opus, joka on kirjoitettu vuosina 20102014. Helin muokkasi käsikirjoitusta loppuun asti ja lähetti viimeiset korjaukset kustantajalle vain paria kuukautta ennen poismenoaan. Alisiin ylisiin ei olekaan tavanomainen runoteos vaan kirjallinen kilpajuoksu kuolemaa vastaan, work in progress, jonka deadline oli avoin mutta absoluuttinen. Teoksen toimittaneen Henriikka Tavin sanoin kyseessä on ”muistelmat, kirjallinen testamentti ja kuolemispäiväkirja”. 

Toimitustyöllä on ollut poikkeuksellisen suuri vaikutus lopputulokseen, kuten käy ilmi Tavin jälkisanoista. Toimittajan haasteena on ollut muokata selvästi keskeneräinen käsikirjoitus valmiiksi teokseksi kuitenkaan sekoittamatta toimittajan ja kirjoittajan rooleja. Tavi on muun muassa lisännyt rytmistä vaihtelua muuttamalla säkeiden ja säkeistön pituutta, muokannut päiväkirjamaiset jaksot proosamuotoisiksi, lisännyt välimerkkejä ja joskus jopa muuttanut säkeiden järjestystä. Lisäksi sivun marginaaleihin on merkitty poikkeuksellisen laajojen sitaattien lähteet. Ezra Poundin Cantojen tapaan Helin harrastaa perinteisen intertekstuaalisuuden ylittäviä, joskus kokonaisen runon pituisia viittauksia. Käsikirjoituksen toimittamaton versio on luettavissa Helinin blogista.

Ymmärrän Tavin kuvaaman dilemman ja hänen kunnioituksensa tekijää kohtaan. Samalla kuitenkin iloitsen siitä, että toimittajan kädenjälki on teoksessa niin läpinäkyvästi tuotu esiin. Kustannustoimittaja on kääntäjään verrattava hahmo, joka useimmiten jää tekijän varjoon ja vaille ansaitsemaansa kiitosta. Monen mestariteoksen takana on nerokas toimittaja: tunnetuin tapaus lienee T. S. Eliotin Autio maa, jonka käsikirjoituksesta Ezra Pound karsi surutta noin puolet pois. Aivan näin kovalla kädellä ei Tavi ole toimittanut, mutta yhtä kaikki olisin valmis pitämään häntä teoksen toisena tekijänä.

Toimitusprosessin jälkeenkin Alisiin ylisiin on valtava. Kuolema kuitenkin tarjoaa kehyksen, jota ilman teos saattaisi sortua muodottomuuteensa. Se on kiintopiste, johon niin puhuja kuin lukijakin aina palaavat harharetkiltään. Lopputulos on Heliniä parhaimmillaan. Runoilija on omimmillaan pitkissä runoelmissa, joiden vuohon lukija voi hypätä oikeastaan missä kohtaa tahansa. Kaikki kaikessa -tyylinen perinteisempi runokokoelma tuntuu Helinille liian ahtaalta ja hillityltä formaatilta. Hänelle sopii paremmin Finnegans Waken kaltainen opera aperta, avoin teos, jossa alkua ja loppua tärkeämpi on kielen jatkuva virta. Pitkä muoto antaa myös paremmin anteeksi toisteisuuden, maneerit ja löysemmät kohdat.

Avoimuutta korostavan poetiikan ansiosta teos on koostaan huolimatta yllättävän helposti lähestyttävä. Lukija saa itse päättää, lähteekö paranoidiin lähilukuun vai surffaako virran mukana. Halutessaan luennan voi keskeyttää ja lähteä seuraamaan kiinnostavaa sitaattia. ”[N]etti on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu”, kirjoittaa Helin itsekin.  

Kronologisesti etenevissä runoelmissa Helinille tyypilliset monikieliset, kielen mikrotasolla täyteen ladatut ja intertekstuaalisesti moniaalle harovat jaksot vaihtelevat omaelämäkerrallisten ja päiväkirjamaisten jaksojen kanssa. Tuttu maksimalistinen poetiikka näyttäytyy teoksen kontekstissa uudessa valossa: ikään kuin runoilija yrittäisi kiskoa kielestä niin paljon merkityksiä kuin vielä ehtii. ”[S]ilmien räpyttelyn soisin loppuvan, ehtisin nähdä enemmän / matkalla kotiin”. 

Helin pysyi kuolemansairaanakin kielellisesti ajan hermolla. Runoelmat ovat täynnä erilaisia uudissanoja, aikalaisdiskursseja, tv:n ja sosiaalisen median kieltä. Äkilliset siirtymät ajassa, paikassa, kielessä ja rekisterissä luovat jatkuvia törmäyksiä runouden asteroidivyöhykkeellä. Koko suomen kirjakielen historia vilahtaa ohi muutaman säkeen aikana, kun Agricolan raamatunkäännös käännetään uudelleen someajan kielelle: ”sillä nyt me näemmä tapauxisa / nijncuin speilisä mutta / silloin caswosta caswohon / face-to-face-bookissa”.

Edellä mainitun Helsingin Sanomien arvostelun mukaan Helin ”ei asettunut stoalaiseen hyväksyntään vaan kirjoitti kilpaa kuoleman kanssa ja raivosi väsymättä valon sammumista vastaan”. Lainaus asettaa vastakkain kaksi tapaa suhtautua kuolemaan. Stoalainen tyyneys on ollut ihanne länsimaisessa kulttuurissa jo pari tuhatta vuotta. Myös Alisiin ylisiin alkaa sitaatilla kuuluisalta stoalaisajattelijalta Marcus Aureliukselta: ”Tämä isku olisi voinut kohdata ketä tahansa, mutta kuka tahansa ei olisi voinut säilyttää mielenrauhaansa sen kohtaamana.”

Tyyni hyväksyntä kuulostaa hyvältä, niin kuolevan itsensä kuin hänen läheistensäkin kannalta. On lohdullista ajatella, että ihminen päättää elämänsä täydellisen mielenrauhan vallassa, vailla pelkoa ja katkeruutta. Stoalainen asenne nähdään arvokkaana tapana kohdata kuolema, ja lisäksi se vaatii läheisiltä vähemmän tunnetyötä.

Nykyisin on tapana ajatella, että suruprosessi etenee vaiheittain. Käsitys perustuu niin sanottuun Kübler-Ross-malliin, joka tunnetaan yleisemmin surun viitenä vaiheena. Mallin mukaan parantumattoman diagnoosin saanut ihminen etenee kieltämisestä vihan, ”kaupankäynnin” (bargaining) ja masennuksen kautta hyväksyntään. Mallia on kuitenkin myös arvosteltu, eikä empiirinen tutkimus tue ajatusta, että suruprosessissa olisi universaaleja, selkeästi erottuvia vaiheita. Tai sitten ajatellaan, että vaiheita on, mutta prosessi ei ole lineaarinen, vaan surija saattaa palata monta kertaa ongelmiin, jotka luuli jo käsitelleensä. Kübler-Rossia on kritisoitu myös siitä, että siinä hämärtyy raja deskriptiivisen ja preskriptiivisen välillä: kuvauksesta tulee malli siitä, kuinka surra oikein. 

Motostaan huolimatta Helinin runoelmissa on hyvin vähän stoalaista hyväksyntää, ja suruprosessi on kaikkea muuta kuin suoraviivainen. Tunteet ailahtelevat kuolemanpelosta kuolemankaipuuseen, itsesäälistä uhmakkuuteen. Viittaukset sairauteen ja hoitoon ovat välillä pelkkiä toteavia päiväkirjamerkintöjä, mutta toisinaan paha olo puskee läpi: ”sytostaattien jälkeiset 23 vrk:tta ovat otollisin aika tehdä / itsemurha, koska olo on todella kammottavan hirveä”. Syövän hoito on potilaalle usein raskaampaa kuin itse sairaus. Pitkän tilinteon lopussa häämöttää myös mustan huumorin sävyttämä hyväksyntä. John Donnen kuuluisaa säettä (”Death, thou shalt die”) myötäillen Helin kirjoittaa: ”kuolema kuolemalle / ja banzai”.  

Helin ei ole stoalainen vaan pikemminkin kyynikko. Aiemmista teoksista tuttu kyynisyys on läsnä, mutta tällä kertaa entistä selvemmin selviytymiskeinona, minkä puhuja itsekin myöntää: ”harhailin metsässä yöhön / asti vaikken koskaan eksy / kyynisyys pelasti minut / askelmerkit prinkkalasta”. Elämänasenteen taustaa valottavat toistuvat viittaukset hylkäyskokemuksiin ja rakkaudettomaan lapsuuteen, jolloin kukaan ei pitänyt sylissä. Välillä kyynisyys kuitenkin johtaa laiskaan ajatteluun, seksismiin ja misantropiaan. Kovettuneen ulkokuoren puhkaisevat lapset ja eläimet: ”en kestä pikkulapsia katsoa kirkkaisiin silmiin / puhkeamatta itkuun häpeän / meitä jotka jätämme / teille vain tuhon”.

Entä Rantaman kritiikin mainitsema ”väsymätön raivoaminen valon sammumista vastaan”? Dylan Thomas -viittaus on sikäli osuva, että Helin säilytti luomiskykynsä eikä lamaantunut kohtalonsa edessä. Suhtaudun kuitenkin pienellä varauksella ajatukseen kuolemaa vastaan raivoamisesta, sillä se ei ole kaukana kertomuksista, jotka korostavat terveyttä, vahvuutta ja kykenevyyttä ja väheksyvät sairautta, heikkoutta, haurautta ja hoivaa. Iltapäivälehdet kirjoittavat syövän ”selättäneistä” julkkiksista, ikään kuin kyseessä olisi painiottelu. Positiivista ajattelua pakonomaisesti vaativassa kulttuurissa sairauskin on muutettava inspiroivaksi selviytymistarinaksi, jonka perimmäinen viesti on, että kaikki on yksilön omissa käsissä. 

Jos arvokkaan kuolemisen malli oli pitkään stoalainen tyyneys, nykyajalle on leimallista kuolemattomuusfantasia. Myöhäiskapitalismissa vain tuottava keho on arvokas. Sairailla ja kuolevilla kehoillakin voi kyllä tehdä voittoa, mutta silloin on tingittävä jostakin, yleensä ihmisarvosta. Kuoleman kieltäminen on myös torjuntareaktio edistysuskon kriisiin: optimoitu ja kykenevä keho on viimeinen linnake maailmassa, jossa kaikki työelämästä ja talousjärjestelmästä koko elonkehään on paljastunut hauraaksi. Ei ihme, että ajallemme tyypillinen valtionpäämies on leikelty ja tekorusketettu, ikääntynyt playboy. 

Vähemmän infantiili ja tuhoisa kulttuuri hyväksyisi kuoleman osana elämän kiertoa. Se tunnustaisi, että jokainen kohtaa kuoleman omalla tavallaan. Hannu Helinin poeettinen testamentti ei raivoa niinkään valon sammumista kuin sitä käsitystä vastaan, että on olemassa oikea tapa kuolla. Hänen epäpuhdas runoutensa käsittelee kuolevaisuutta kaikessa sotkuisuudessaan ja inhimillisyydessään: 

 

eijoo juurikaan öpauttirallaa 
voimaannutettu ketään ei ole kalvosulkeistanu
että miten sitä pitää aikuisten oikeasti vittu kuolla korrektis-
ti vittu vai saako sitä vittua hokea öpauttia loppuun asti ja
onko se tätä jokapäiväistä helvetillistä paniikkia loppuun asti
parhautta
vaan teille kenkulit
ja vitun jaxuhaleja

 

Eikä Helin olisi Helin ellei hän vielä kuolinvuoteellaankin jaksaisi haukkua kirjallisuuspiirejä: ”en ollessani ollut ketään / mutta keitä ovat nämä pässin / päät puoli villaiset sanailijat / arkadian ankean kankeat / tyypit joita typeryys juoksuttaa / kuin nautoja…”. Tällaisena opin hänet tuntemaan. 

 

Janne Löppönen

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi