Piilo, paikka – puhalla

31.12.2019 :: Arvostelut

Jouni Teittinen

Sydäntasku

Poesia 2019, 93 s.

 

Runoteoksetkin ovat paikkoja. Harvemmin kuitenkaan sellaisia, että lukija voisi niiden avulla vaikkapa rakentaa kokonaisen talon tai hahmottaa kaupungin ja piirtää sen infrastruktuurin. Runoteokset ovat merkillisiä paikkoja: taloja, joissa seinät ja katto eivät koskaan kohtaa, tai kaupunkeja, joissa kadut nousevat toisiaan vastaan.

Jouni Teittisen esikoisrunoteos Sydäntasku liikkuu temaattisesti lapsuudessa, sen katoavassa ja toisaalta alati läsnäolevassa luonnossa. Teoksen kokija, runominä, on lapsi tai seuraa lasta sen eri ikävaiheissa. Koko teos rakentuu nostalgialle ja jonkinlaiselle viileälle, ohimenevälle hetkelle. Lapsuutta ei voi omistaa edes lapsi itse, vaan se liikkuu kuin koko ajan jotain kohti, teos tuntuu sanovan. ”Lapsuutesi ei ole sinun mutta vielä jotain siitä / kiertää sinussa kuin ukkonen syreenimajaa”. Tulevat ja menneet vuodet, unet, kasvaminen ja muistot kiertyvät Sydäntaskussa yhteen ja muodostavat jonkinlaisen vaikeasti määriteltävän paikan, nykyhetken. Samassa liikutaan jo lapsuuden huoneissa, piiloissa ja ”jonkin odotuksessa”. Ollaan kotona, ja aika siellä kulkee edestakaisin.

Sydäntaskun kieli on tarkkaa, paikoin jopa aforistista. Se avaa lukijalle maailmaa sanalla tai kahdella vaivattomasti. Tässä kirjailija on erityisen taitava: hän levittää eteemme maailman sanassa ja kaikkein tarkimpiin ilmaisuihin on palattava jälkeenpäin uudestaan nauttimaan niistä. Kun kirjailija sitten asettaa nämä fragmentit usein jännitteiseen suhteeseen toisten fragmenttien kanssa, syntyy Sydäntaskulle ominainen, assosiaatioon luottava kieli:

 

Sinuun on laskettu aikaa, jotta laskisit sen menemään.

Sinun nimelläsi on kivi, sillä ei ole ketään.

 

Tai:

 

Takaisinkutsuttu päivä.
Painauma
niin kuin joku olisi maannut tässä,
herännyt, sanonut jotain tässä.

 

 

Välillä asettelu lähestyy proosarunoa, jossa säkeet ovat pitkiä ja lähellä toisiaan. Välillä teksti on taas muotoiltu siten, että osa siitä on kuin pyyhkiytynyt tai pyyhitty pois. Sanat ovat kadonneet tai peittyneet johonkin. Tämä osuus alkaa sanoin ”Lumen läpi erotimme kaistaleen telttakangasta”. Lukijakin erottaa vain kaistaleen tekstiä, kunnes kirjoitus katoaa tyystin tullakseen jälleen takaisin fragmenttimuotoon, näkyviin valon ja kevään myötä:

 

Ensiauringon säteet.

Kevät laskee ohuita hiuksia palavan tornin ikkunasta.

 

Graafinen efekti tuntuu kuitenkin hieman irralliselta, eikä kirjan kokonaisilme ehkä muutenkaan tue parhaalla mahdollisella tavalla Sydäntaskun teemoja. Kannen visuaalinen suunnittelu on kovin yllätyksetön: punasävyisellä pohjalla on pieni kuva lapsista rannalla. Kirjaesineen graafisen ilmeen olisi toivonut olevan enemmän viitteellinen ja antavan lukijalle samankaltaisia oivaltamisen iloja kuin teoksen runot antavat.

Sydäntasku vie ajatukset lapsuuteen ja sen tiloihin. Kun lapsuutta sitten muistellaan, nousevat muistot lapsuuden kodista erityiseen asemaan. On koti ollut sitten millainen hyvänsä, sen tuoksut, äänet ja värit kulkevat mukana koko elämän ajan. Näin väittää ainakin filosofi, runoilija Gaston Bachelard teoksessaan Tilan poetiikka (1958, suom. 2003) ja viipyy teksteissään näissä nimenomaisissa lapsuuden moniaistisissa tiloissa ja arkkitehtuurin fenomenologiassa. Bachelard kirjoittaa tulevaisuuden taloista ja uneksituista huoneistamme, joita peilaamme alati lapsuutemme kotiin — tuohon ihmisen ensimmäiseen universumiin.

Sydäntaskua on kiinnostavaa lukea vasten Bachelardin ajatuksia lapsuuden kodista. Myös Sydäntaskun paikkoina ovat uneksitut tilat ja tuo ensimmäinen universumi. Lapsuuden koti muovaa ihmisalun identiteettiä, mutta sen tai minkä tahansa muunkaan muiston merkitystä tälle nykyhetkelle on rationaalisesti ajatellen lähes mahdotonta arvottaa tai mitata. Omien muistojen sekoittuminen toisten muistoihin, ohimennen kuultuihin kertomuksiin tekevät muistoista epäsäännöllisiä ja epäluotettavia paikkoja.

 

Että näkee itsensä kuin osana jonkin toisen muistoa,
sellaisen joka et koskaan, sittenkään, ollut sinä.
Mitä se tekee sinusta?
Vapaan?

 

Teoksessa nukahdetaan, torkahdetaan ja taas havahdutaan hereille. Lapsi iältään kolmen, neljän, kuuden tai seitsemän tarkastelee rannalla nousevaa merta tai huutavaa aurinkoa, ja silmänräpäyksen ajan ne avaavat lapsuushetken erityisyyttä. Olet niin nuori, että mikään ei ole vielä sinun syytäsi etkä ole unohtanut melkein mitään:

 

et vielä tänäänkään ole se, jota sinulla tarkoitetaan,
tajuat että vain tässä toistuvassa unessa

on sinun toistumaton, uneton onnesi.

 

Teittinen kirjoittaa tarkasti lapsuuden tiloista ja taloista. Taloa on tarkkailtu niin kauan, että ”tunnet sen juhlien ja riitojen äänet”. Taloon liittyy yhtälailla haikeutta ja kodin ikkunoista näkyy myös kodittomuuden ikkuna. Ja talossa odotetaan, odotus on kaikkialla ja se tuo mieleen lapsen kärsimättömyyden odotuksen edellä. Kaikesta tulee odotusta, vaikka ei ole selvää, mitä odotetaan. Kenties odottamisessa on lopulta kyse ajankulusta ja muistista, kauanko olen odottanut ja ketä: ”Tietääkö se itse edes odottavansa?” Muisti ja muistot liittyvät vahvasti lapsuuden tiloihin. Pelkästään menneestä ja sen muistoista voi kuitenkin rakentua synkkä ja pölyinen tila ja kodista tulla lopulta kodittomuuden symboli, muistin reuna niin kuin Sydäntaskussa: ”muistin reuna, olet sinä kotisi lailla / kodittomuuden pinnalle saonnut kuori”.

Sydäntasku jakautuu kuuteen osioon, joista useat alkavat lainauksilla; teos siteeraa kirjailijoita ja ajattelijoita Mirkka Rekolasta Maurice Blanchot’hon. Vaikka sitaatit ovat teoksen kirjailijalle ja runoille varmasti tärkeitä, ne saavat lukijan enemmänkin pohtimaan, kuinka tarpeellista niiden läsnäolo oikeastaan on. Muiden tekstien käyttäminen tuntuu lähinnä alleviivaavan jonkinlaista ajattelun kontekstia: tämä teos ajattelee näin. Toisaalta palaan Teittisen lainaamaan Blanchot’n katkelmaan useasti ja se myös antaa kiinnostavaa kehystä aloittamansa osion runoille:

 

Ei ole mitään taukoa, ei mitään katkosta unen ja
havahtumisen välillä. Tässä mielessä on mahdollista
sanoa: koskaan, nukkuja, et voi unestasi herätä.

 

Parhaimmillaan Sydäntasku on juuri tätä: sen kieli liikkuu ilman taukoja ja katkoksia unen ja havahtumisen välillä ja pystyy tavoittamaan lapsuuteen liittyviä, liioittelematta valtavia aiheita sekä hienoisia nyansseja. Ensilukemalla teoksen lapsuutta käsittelevät fragmentit saattavat tuntua kuluneilta: on keinuja, hiekkalaatikoita, leluja, mehukuppeja, nuoltuja lautasia, viestejä jääkaapin ovissa. Kuitenkin jokaisen lukukerran jälkeen Sydäntasku onnistuu avautumaan ja sulkeutumaan. Ja avautumaan jälleen uudelleen osoittaakseen jotain uutta, jotain mitättömän tärkeää.

 

satuin tähän                        puhalla

 

Millainen paikka Sydäntasku sitten olisi? Aivan pieni, tuttu nurkka — aivan valtava, loputon taivas.

 

Amanda Hakoköngäs

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi