Kirjoituksen kääntöpuoli

12.12.2019 :: Arvostelut

 

Eeva Hannula

Amorphous Writings

omakustanne, 2019. [328 s.]

 

Eeva Hannulan runsas, kovakantinen ja komea Amorphous Writings toimii kääntökirjana: toiselta puolen avattuna se on valokuvaa, kollaasiestetiikkaa, käsin kirjoitettua tekstiä sekä piirros- ja skannausjälkeä yhdistelevä taidekirja, toiselta puolen kirjaesineen ja paperin luonnetta pohdiskelevaa (visuaalista) runoutta. Esineenä vaikutuksen tekevän omakustanteen nimiösivua koristaa Taiteen edistämiskeskuksen logo. Graafinen suunnittelu on Tytti Halosen käsialaa, eikä ulkoasun valkoinen minimalistisuus erityisesti ohjaa sitä, kumpi kansi tulee avatuksi ensin. Vaikka runoa ja kuvataidetta sisältävät osiot on kirjassa erotettu toisistaan, myös runo-osiossa on visuaalisuutta ja kuva-aukeamia ja kollaasiestetiikkaa hyödyntävissä kuvissa on tekstiä. Osa kuvista nähtiin niin & näin -lehden numerossa 1/2019. 

Käännös on muutenkin avainsanoja Amorphous Writingsia lukiessa: nimiösivulta selviää, että Hannulan alkujaan suomeksi kirjoittamat runot on kääntänyt englanniksi Kasper Salonen. Ei kuitenkaan kauttaaltaan, sillä visuaalisissa runoissa on mukana suomeakin, ja muutenkin teos liikkuu ajoittain kielten välillä. Vaikutelma on toisinaan hieman kuin lukisi näyttelykatalogia: kääntämisen ele vaikuttaa lopulta ennemmin käytännölliseltä kuin poeettiselta. Toisaalta tekstin käännöksellisyys luo etäännyttävää vaikutelmaa.

Kirjan kolmiulotteisuutta hyödynnetään monella tavalla: toisinaan kuva tai teksti katoaa kirjan keskitaitteeseen, toisinaan marginaaliin. Päällimmäinen vaikutelma Amorphous Writingsia sylissä pidellessä onkin tietyllä huolekkuudella toteutettu kaunis kirjaesine, jossa voi liikkua kuin galleriassa. Runon ja kuvan välisen siirtymän merkitsee musta aukeama. Se ei kuitenkaan sijoitu teoksen keskiaukeamalle, vaan kuvallinen osuus vie sivumäärällisesti runoja suuremman tilan.

Mustan siirtymäaukeaman lisäksi teos hyödyntää sekä mustaa sivua että mustaa kuvien taustana; välillä musteen käytössä mennään, esimerkiksi aukeaman tilaan levittäytyen, jonnekin näiden kahden välimaille. Myös valkoista sivua käytetään; ennen kaikkea tyhjät sivut rytmittävät kokonaisuutta.

Mustan ja valkoisen välinen vaihtelu tematisoi muutenkin teokselle tärkeää ambivalenssia: ”ink fills the paper // days bestow it their colors // to breathe in the black // to pause in the white”. Kirjoitus näyttäytyy jonakin ruumiillisena; muste kuuluu paperille ja meihin: ”between us there are thousands // of pictures // through them light looks dead”. Paperi kietoutuu tiiviisti esimerkiksi lapsuusmuiston ympärille: ”I press the paper around my childhood home. I wrap it tighly. / A sharp pencil transfers the house’s forms onto the paper.” Kokemus muokkaantuu kirjoittamisessa ja kuvittelussa.

”Valkoisen polyfoniasta” puhuva runo etenee tekstiä keskeyttävien valkoisten aukkojen kautta kohti tekstin keskellä avautuvaa suurta tyhjää tilaa, joka todellakin, jos tekstiä lukee lineaarisesti rivi riviltä, vaikuttaa valtavalta sokaisevalta valopyörteeltä, johon katse katoaa. Lineaarista lukutapaa luontevampaa saattaa kuitenkin olla katsella sivua kuin kuvaa. Sivu on kohosteinen tullessaan vastaan ilmavasti aseteltujen fragmenttien keskellä. Runossa viitataan suprematismiin, venäläiseen 1900-luvun alun kuvataiteen avantgardesuuntaukseen, jonka tunnetuimpia teoksia — tai aiheita — lienee Kazimir Malevitšin Musta neliö. ”Kuva on kuoleman eteinen.” Valkoisen polyfoniaa käsittelevä teksti toistuu myöhemmin teoksessa niin, että valkoiset aukot ovat poistuneet mutta tekstin päällä on punaisia jälkiä kuin suttuja jonkun kynästä. Amorphous Writingsin runoja luonnehtiikin minimalistisuus, toisaalta konkreettisuus.

Runot käsittelevät kirjaesineen, kuvan ja kirjoituksen materiaalisuutta, mutta maistan toisinaan rautalangan. Parhaimmillaan teos tuntuu olevan silloin, kun se jättää jotakin käsittämättömiin, ei kerro liikaa itsestään. Silti jostakin kielii, että kaikille kirjan tavoille hyödyntää kolmiulotteisuutta ei ole helppo löytää sanaa. Kirjoitus myös kurkottaa kaukaisempiin maisemiin, kun sen aineelliset edellytykset havaitaan arkisen ympäristön lisäksi kosmisessa:

 

heavy burned carbon,
apparently born in the centers of stars
even there the possibility of a pencil!

 

Runot on aseteltu sivulle tai aukeamalle usein kenttäasetteluna: ilmaviksi, hengittäviksi lauseiksi, mutta toisinaan säkeet kokoontuvat yhteen, lähemmäksi toisiaan. Abstraktin ja tunnistettavan rajamailla häilyvät kuvat puolestaan tematisoivat kaaoksen ja järjestyksen vuoropuhelua. Ravaava hevonen näkyy muutoin kokonaan, mutta sen pää ja tausta ovat ylivalottuneet tai hukkuneet valkoiseen; kaksi hyönteistä monistuu aukeamalle eräänlaiseksi printtikuvioksi. Hyönteiset ovat kiinni toisissaan kuin saalis ja peto, ja kuvion toistuminen saa kenties dramaattisenkin kohtauksen tuntumaan pysähtyneeltä. Hyönteisiä katselee kuin kirjan väliin liiskautuneina.

Mustalla taustalla mittanauhan viereen asettunut abstrakti pyöreä sininen kuvio puolestaan nostaa mieleen esimerkiksi Hilma af Klintin työt. Sininen voisi olla silmä, valkuaisestaan irrotettu iiris: sen taakse jää valkoinen tyhjä tila kuin sivun mustaan taustaan leikkautunut aukko. Enimmäkseen liikutaan tosiaankin mustavalkoisessa, mutta kun värejä on, ne kiinnittävät katseen. Värien käyttö ei myöskään välttämättä ole erityisen hillittyä; välillä aukeaman valtaa laaja punainen, välillä suuri sininen. Toisto ja ehkä tarkemmin sanoen kahdentuminen on piirre, joka ilmenee kääntökirjassa runojen lisäksi teoksen kuvallisessa puolessa: esimerkiksi ravaava hevonen toistuu kahdesti, kahteen suuntaan käännettynä kuvana.

Hybridisyys saa teoksen pakenemaan selkeää muotoa; kokemuksessani sen sivumäärällisestikin runsas visuaalinen ja kuvallinen taso korostuu, mutta otsikko viittaa kirjoitukseen. Teksti hyödyntää kenttäasettelun ja säemuodon välistä kokoontumista ja hajaantumista, pintajännitettä. Säkeiden asettelu sivulle ja aukeamalle vaikuttaa lukemisen rytmiin; valkoinen tila tekstin ympärillä muuttuu merkitseväksi, rivien välit — kirjaimellisesti — rivien veroisiksi, jos eivät niitä tärkeämmiksi. Ei ehkä sinänsä mitenkään poikkeuksellista, mutta Amorphous Writings tuntuu aineellistavan tätä erityisesti.

Kuvallista osuutta luonnehtii pinnan graafisuus, kuvioiden toistuvuus, usein jonkin materiaalin tunnun läsnäolo niin kuin tekstiäkin. Jokin arkinen seikka, kuten pussinsulkijoiden ilmaisemat päivämäärät, voi mustavalkoisessa toistossa saada kohtalokkaan sävyn: mikä oikeastaan onkaan erääntymässä? Jokapäiväiset numerosarjat kasaantuvat yhteen kaoottiseksi massaksi muistuttaen ajankulun hallitsemattomuudesta.

Kenttäasetellussa runossa myös katseet ja suunnat näyttäytyvät matemaattisina, geometrisina: ”the gazes and directions of birds too / zoned, mathematized, localized”. Ehkä suoraviivaisesta asettelusta kuultaa myös toivo muodosta murtautumiseen. Kuvataidetta ja kirjoitusta yhdistelevänä teoksena Amorphous Writings tuo mieleen viimeaikaisista esimerkiksi niin ikään Kasper Salosen englanninnoksia sisältävän Tekla Inarin Siniset vuodet / Blue Years (2017), joka runoilmaisussaan on Amorphous Writingsia kerronnallisempi, vakaammin johonkin kokemukselliseen yhtenäisyyteen luottava.

Amorfisuudella, johon teoksen otsikko viittaa, tarkoitetaan jotakin, millä ei ole selvää hahmoa, muotoa; kemiassa se viittaa atomijärjestyksen jaksottomuuteen. Teoksen nimi luo jos nyt ei aivan sukulaisuussuhdetta niin ainakin mielleyhtymän Mariaana Jäntin Amorfiaanaan (1986), jonka tapaan Amorphous Writings osoittaa kirjoituksen ruumiillisen ja materiaalisen perustan, sen perustavanlaatuisen kietoutuneisuuden aineelliseen, vaikkei pirskokaan kieltä ihan Amorfiaanan tapaan.

Välillä kirjaa on vaikea pidellä — ehkä siksi, että Amorphous Writingsin olemus huokuu sellaista arvokkuutta, joka joskus kavahduttaa minua. Näin siitäkin huolimatta, että valkoiset kannet ovat mukana kuljetellessa jo saaneet itseensä jos jonkinlaisia jälkiä. Vaikka Amorphous Writings on mahdollista avata kahdelta puolen, teoksella on vain yksi nimi. Se tuntuisikin ehdottavan, että myös kuvaa voi lukea kirjoituksena. Entä päinvastoin?

Visuaaliset runot ja esimerkiksi lyijykynän suttua muistuttavat kuviot kääntökirjan runosivujen alakulmissa ilmentävät kuvallisen alituista läsnäoloa kirjoituksessa. Ne johtavat ajatukset esimerkiksi käsin kirjoittamisen ja piirtämisen väliselle seudulle. Amorphous Writingsissa ollaan kuitenkin, kaiken jälkeen, lähempänä kuulasta kuin kaaosta.

 

Riikka Simpura

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi