Ikkunasta ulos kohti proosaa

12.10.2019 :: Arvostelut

Miira Luhtavaara

Sinusta roikkuu valoa

Teos 2019, 96 s.

 

Runokokoelman kompositio on noussut huomion kohteeksi 2010-luvulla paitsi runoilijoiden myös runouden tutkijoiden kynästä[1]. Miira Luhtavaara jatkaa työssään runokokoelman rajojen venyttämistä sarjallisuudesta kohti kausaalista ja juonellista kokonaisuutta. Seuraussuhteet yltävät jopa teoksen rajojen yli. Sinusta roikkuu valoa (2019) jatkaa siitä, mihin runoilijan esikoinen Ruohikon luut (2014) jäi. Romanttisten suhteiden anatomiaa tutkivasta kokoelmasta siirrytään tässä teoksessa perhearjen lainalaisuuksien hahmottamiseen. Aihepiirit eivät sulje toisiaan pois, vaan suhde on täydentävä.

Kaikki ydinperheet ovat outoja omalla tavallaan, ja jokainen asunto muodostaa oman ekolokeronsa, jossa läheisriippuvuussuhteet rakentuvat kahteen suuntaan ravintoa kuljettavien napanuorien sidoksista. ”Sylin saatavuus ja hylkiminen, mutta ei niin kuin aallot, pikemminkin kraanavesi, tyhjyys ja viemärin ailahtelevaisuus. Kumpi meistä rimpuilee enemmän?”. Luhtavaaran roolirunojen hahmot rakentavat ikkunan perhe-elämään, jossa harjoitellaan parisuhdetta ja vanhemmuutta yhtä aikaa. Nimetyt hahmot, Ruohikon luista tuttu Margot sekä tämän uusi kumppani Boris ja parin tytär Lulu, vievät kokoelmasta kolmanneksen. Perhe, erityisesti vanhemmat tai rakastavaiset, tosin kuuluu läpi teoksen. Varsinaiset roolirunojaksot löytyvät kuitenkin osastoista ”Margot & Lulu” sekä ”Margot & Boris”. Nämä osastot rakentavat kotikuvien sarjaa sisätilaan. Ollaan keittiössä, vessassa, sängyssä ja aamiaispöydässä. Romanttisesti tai äidin roolissa. Seksuaalisuus ja erityisesti äidin ja lapsen välinen kehoyhteys vie runoja tutkimaan ruumiin rajoja, joita piirretään valolla ja vedellä. Ihon pinta sekoittaa meri- ja kyynelveden, ja toisaalta ruumis on jo itsessään allas vesimassojen välissä.

Monologien yksisuuntaisuus murtuu, koska runot reagoivat toisiinsa ja lipuvat kohti keskustelua. Muotoratkaisu osuu myös temaattisesti, ovathan vuorovaikutus, kohtaaminen ja asettuminen suhteessa toiseen oleellinen osa teoksen maailmaa. Perheenjäsenten puheenvuorot muodostavat asetelman, jossa osasten välinen tila rakentaa huoneiston henkilöhahmojen ympärille. Kokonaisuus ei pakota alusta loppuun suuntaavaan lukutekniikkaan, mutta teksteistä saa julmetusti enemmän irti, jos niitä lukee toisiaan vasten.

Monologin muoto hiljentää muut hahmot taustalle, mutta nostaa puhujan valokeilaan. Kuvitelmissani rakensin osaston edetessä nukkekotia, jossa runo herättää jokaisen nuken vuorollaan henkiin kulissien levätessä taustalla. Huoneisiin sulkeutuneen perhe-elämän kuplamaisuus paljastuu asunnon ja ulkomaailman rajalla, koska ”[p]itsiverhojen takana alkaa äkkisyvä avaruus”. Koti hengittää asetelmana taustalla, vaikka puheenvuorot rakentavat kausaaliseen suuntaan taipuvaa kertomusta. Se on runoasetelmien kehys ja tukiranka. Sisäänpäin kääntyneessä arjessa ”[v]alo tuijottaa eniten. Ikkuna on pieni utopia, jonka läpi paistaa puu.” Haavekuva uudesta ja paremmasta maailmanjärjestyksestä paljastuukin vaatimattomaksi toiveeksi elämänhallinnasta: ”Maa jota ei ole, / kadonneiden hiuspinnien maa.” Kirjallisuudentutkija Katja Seutu [2] kytkee realismin erityisesti roolirunon piirteeksi, ja Sinusta roikkuu valoa toteuttaa lajityyppinsä odotukset.

Margot, Lulu ja Boris ovat paitsi rakennepiirteiden sommitelmia, joiden ytimessä on teema, myös samastuttavia, persoonan ympärille kasvaneita henkilöhahmoja, jotka vieläpä kehittyvät kertomukseen taipuvan kokoelman edetessä. Roolirunon kaksijakoisesta puhujuudesta otetaan niin ikään kaikki irti, ja retorinen taso sekoittaa perheenjäsenten puhetavat keskenään. Mielenkiintoinen puhujapositio muotoillaan Lulun hahmossa. Jossakin rintamaidon ja nokkamukin välissä liikkuvan taaperon puheenvuorot tematisoivat ympäröiviä tekstejä. Lapsen suusta tulvivaa puheenpartta järjestelevä retorinen taso valjastaa loruilun ja rallattelun heijastelemaan perheen rooleja, vanhempien parisuhdetta ja elämän peruskysymyksiä olemassaolosta. Lisäksi lapsi puhuu niin kuin lapselle puhutaan:

 

Lulu:

Nonni! Pestäänpä vähän sun tukkaa.
Lotiloti lätiläti.
Mikä sun pikku päänahkaa vaivaa?
Ujostuttaako sua loppiainen?
Ei sitä tartte pelätä. Se on vaan semmonen hanttihomma.
Kuulepas nyt, kun äiti vatvoo.
Kaikki loppuu aikanaan. Ja aika alkaa alusta.
Yksi, kaksi, kolme, seitsemän.
Kukat kasvaa kesällä ja tissit kasvaa syksyllä.

 

Runo sijoittuu teoksessa kohtaan, jossa Margot on hetkeä aikaisemmin puntaroinut tyytymättömyyttään seksiin, josta puuttuu hänen mielestään valta-asetelmia ja kovia otteita, mihin kylpyhuoneessa tyttären toteuttama nukenhukuttamisleikki osuvasti nivoutuu. Kontekstin ohella Lulun runossa huomion vangitsee sen muoto, kun merkitystaso lähestyy nonsenseä. Tämä uusia sanoja opettelevaan lapseen assosioituva piirre imeytyy myös muiden runojen kieleen. Keino on samalla kokoelman parhaita ja rasittavimpia. Se toimii mainiosti roolirunoissa, mutta muissa yhteyksissä rallattelu alkaa mälsistyttää ja tuntuu löysältä ratkaisulta: ”Oho, onko sulla tossa tommonen kuhmu, kiven heitto päässä? Kyllä se paranee, älä huoli. Täti kyllä kuoli, mutta ei se mitään, siitä tuli pahan ilman lintu korkeelle korkeelle taivaalle.

Lapsiperhearjen väsymys kääntää vanhempienkin havaintoja fantastiseen suuntaan ja nostattaa esiin yllättäviä kuvia. Arkiset asiat muuttavat muotoaan mielikuvituksellisella tavalla. Margot sanoo: ”Olemme kissanpentuja ja suhtaudumme nuolemalla kaiken maailman asioihin.” Piirre on Luhtavaaran lyriikassa polttoainetta, joka pitää lukukokemuksen rullaavana ja svengaavana. Toisaalta pienoismaailmoja rakentavat puheenvuorot muistuttavat perheen koostumuksesta symbioottisena, itseensä kääntyneenä ja oman sisäisen säännönmukaisuutensa tuntevana kokonaisuutena. ”Kulkea juhlallisesti oman pikku perheen kulkueessa ja olla naurettava.”

Arkilähtöisyys rakentaa takuuvarmoja myötäelämiskokemuksia, mutta perheen seinähulluus uhkaa kiireisen kevään keskellä tarttua myös lukijaansa. Todellisuuspakoista hengähdystaukoa Sinusta roikkuu valoa ei tarjoa, mutta toisaalta villiintyvän kielen siivittämä kuvallisuuden diashow tarjoaa näköaloja tavallisuuden pyhyyteen ja arkisen elämän ylistykseen. Viimeisessä osastossa ”Ikkuna on pieni utopia” sanat vetävät merkityksiä vinoon tavalla, joka notkistaa aivoja ja muodostaa uusia hermoratoja. ”Sukeltaa jokeen, jokeltaa. // Äitihahmo oli juuri ripustamassa sukkahousujaan aikajanalle / kun pikku Lusikka katosi”.

Äitiyspakkausta uudistaessaan runo sanallistaa tuoreen vanhemmuuden ihmeellisyyttä täsmällisellä ja oivaltavalla tavalla: ”Hänellä ei ole osoitetta. Hän on kuninkaallinen tuijotus ja nahkapussi, jonka sisällä rimpuilee. Saimme sairaalasta mukaan pieniä nuottivihkoja, kumiankan, pumpulipuikkoja ja xxs-varakeuhkot siltä varalta, että hän tukehtuu, unohtuu sänkyyn tai putoaa.”

Tuntuu erikoiselta todeta näin teoksesta, joka käsittelee lähisuhteiden kimurantteja riippuvuussiteitä, pitkän parisuhteen seksin ja läheisyyden käänteitä sekä ajan kulumisen armottomuutta, mutta Sinusta roikkuu valoa kirjoittaa kaiken muun ohella myös aivan uudenlaista vauvakirjalyriikkaa: ”Kuka tuli taloon? Joku tuoksuinen joku tukkainen joku poskinen joku katseinen. Tylleröinen ja siankärsämö. Minä tytöttelen sinut piloille.” Pienen ihmisen läsnäolon ja kasvamisen vääjäämättömyyden sekainen ihmeellisyys kolisi kovasti lukukokemuksessani, enkä pääse eroon sen söpöydestä:

 

Margot:

Turhamaisuus harvenee, muuttuu iloksi. Sen muistaminen,
ettei koskettaminen ole ripustamista. Lulu ei enää nukahda
syliin. Lulu ei enää kuulosta pieneltä hylkeeltä. Mihinkään ei jää
jätöksiä siitä, mikä katoaa. Tallomme sitä huomaamatta.

 

1 Ks. esim. Vesa Haapala 2012. Teoskokonaisuuden runousoppia. Esimerkkinä Katri Valan Kaukainen puutarha. Siru Kainulainen, Karoliina Lummaa & Katja Seutu (toim.), Työmaana runous. Runoudentutkimuksen nykysuuntauksia. Helsinki: SKS, 159–184.
2 Katja Seutu 2008. Näkökulmia runouden realismiin ja sen tutkimiseen: metonyymisyys ja roolirunon laji. Avain 2/2008, 46–58.

 

Laura Kärkäs

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Yksi kommentti

  1. Atro Niiniluoto:

    Lapsikin oppii runoutta.

Kommentoi