Totuuden lyhyt määritelmintä

9.9.2019 :: Arvostelut

Stina Saari

Ä nim ling

Teos 2018, 70 s.

 

Miltä kuulostaa ihmisääni ennen merkitystä, orgaanisena, ruumiillisena, rytmikkäänä? Miltä kuulostaa puhe ennen ymmärrystä? Ennen kuin määrittelyn tarve, analyyttisyys ja sukupuolittaminen kiilaavat kieleen ja inhimilliseen tietoisuuteen? ”OU, ZO-ZOU, ZO-OOO!” ”RRRRRRRRZZZAP” ”JIHUU meizi on mailman paraZaZaZZ”.

Stina Saaren esikoisrunoelma Ä nim ling avautuu kielen soivalle, elävälle materiaalisuudelle. Se rarrattaa, pulputtaa, rärpättää ja ohoaa, maalaa moniväristä äännemaisemaa kuin kieleen vastasyntyneen ehtymättömällä elinvoimalla. Energiavirrat purkautuvat ja on kuin jokin esikielellinen pääsisi valtaan.

Äänteiden mielikuvituksekas yhdistely rikkaan rytmikkäiksi runoiksi toimii teoksen kultasuonena. Äänne on puheen yksinkertaisin rakenneosa, sosiaalisen kielijärjestelmän pienin ja yksinkertaisin osanen. Näihin ruumiillisiin, oman organismin tuottamiin äänteisiin teos luottaakin paljon enemmän kuin yhteisen kielijärjestelmän sääntöihin ja lakeihin.

Sillä kieli toimii myös vallan välineenä.

Äänteillä rattoilun tarkoituksena ei olekaan vain julistaa leikkimielisyyden ilosanomaa, vaan äännerunoilla käsitellään myös vakavaa yhteiskunnallista epäkohtaa: sukupuolittunutta vallankäyttöä ja erityisesti sitä, miten kielentää seksuaalisen väkivallan työntyminen osaksi lapsuutta.

 

Satunnainen muoto hampaiden juuria vasten. Outo tumma sotku lorsossa.
Sydäntä vasten. […]
Valuu hunajaa kokee eiH okee.

 

Teos alkaa raiskaukseen assosioituvilla ilmauksilla. Myöhemmin mukaan tulevat myös viihdeteollisuuden ja populaarikulttuurin kautta lasten maailmaan vaikuttavat häikäilemättömät vallankäyttäjähahmot: Simpsoneihin viittaava Mr. Burnes ja sarjaraiskaaja Bill Cosby.

Raiskausoikeudenkäynnin kieltä mukailemalla – ”Voisitko kuvailla mittasuhteita mahdollisimman tarkasti?” – osoitetaan, että oikeuslaitoksen kielenkäyttö usein jatkaa väkivallan kohteeksi joutuneen kokemaa vääryyttä, sillä trauman typistäminen yksinkertaistaviin lukuihin ei voi mitenkään tavoittaa haavoitetun psyyken ja ruumiin yksilöllistä kokemusta.

Ä nim ling näyttää hätkähdyttävän konkreettisesti, mitä seksuaalinen väkivalta saa aikaan: se rikkoo tutut ja turvalliset merkitykset, sirpaloi kielen ja kriisiyttää kokijan ja maailman suhteen. Tämä kaikki luodaan teoksessa hämmästyttävän vaivattomasti, ja samalla esitetään syvällinen kysymys: miten työstää symbolien avulla väkivaltaa, joka tuntuu perustavanlaatuisesti uhmaavan inhimillistä ymmärrystä?

Traumateoreetikko Cathy Caruthin mukaan traumaattisen tapahtuman työstämisessä inhimillisen käsityskyvyn rajat tulevat vastaan, eli ”trauma vastustaa inhimillistä ymmärrystä” (Caruth 1995, 154). Luin sattumalta Ä nim lingin samalla viikolla kun uutisissa kerrottiin Oulun joukkoraiskauksesta, ja päällimmäisenä mielessäni pyörikin, voiko niin hirveää asiaa koskaan todella ymmärtää.

On melkoinen haaste kirjailijalle löytää toimiva ilmiasu sille, mikä tuntuu pakenevan ymmärrystä mutta jää silti elävänä sykkimään ruumiiseen ja tiedostamattomaan.

Ä nim ling lähestyy haastetta ennakkoluulottomasti merkityksenantoa edeltävällä kielen alueella: äänteiden, rytmin ja itse kehittelemänsä uuskielen avulla.

Alussa nimetään uusiksi ruumiin häirityt sisätilat: ”meidän sisälläniö.” ”Suuniö.”

Myös Jenni Saaren suunnitteleman kannen ja nimiösivun tärähtäneellä visuaalisella ilmeellä kuvastetaan häiriötä, jota omistussivun graafisesti luotu repeämisvaikutelma korostaa. Draaman kaaren sysää liikkeelle repeämä, ja sellaisen käsittelynä kirja on omistettu ”Lukemattomille”.

Vaikutelmaa tehostaa entisestään kirjainyhdistelmä ”rrrrRRRIP”, jonka riipivyys jää kaikumaan sanoihin ”rarrastaja”, ”vierasesine” ja ”val taistekirkunaar”. Pian raastava vä-ärryys kääntyy kuitenkin affirmatiivisen sisarelliseen muotoon: ”Sys Tää RRrr RRR Rrr rrr rr rr rr r r r r r r”.

Naivistisen uuskielisillä ilmaisuillaan Ä nim ling kirjoittaa trauman kaaren negatiivisesta alkurepeämästä ilon ja leikin kautta vahvasti positiiviseen.

 

*

 

Ä nim ling on ensimmäinen lukemani kirja, jonka samasta painoksesta on liikkeellä kaksi eri nimeä: kustantajan katalogissa ja useimmissa arvioissa on suosittu muotoa Änimling, kun taas kirjastojen tietokantoihin on valikoitunut aukkoisa asu Ä nim ling. Aukkoisalla ilmaisulla on perinteensä sekä feministisessä että traumakirjallisuudessa: sotien jälkeisessä ranskalaisessa modernismissa poeettinen fragmentaarisuus ilmensi usein vaikeutta käsitellä holokaustin kauhuja, mutta esimerkiksi Marguerite Durasin teoksissa se saa myös erittäin sukupuolittuneita merkityksiä manatessaan esiin naiseuden ja feminiinisyyden puuttumisen patriarkaalisesta kielestä ja kulttuurista ja toisaalta luodessaan paljonpuhuvista hiljaisuuksista ammentavaa uutta, affektiivisen feminiinistä ilmaisua. (Ks. Sevón 2017.)

Tunnetuimmissa naisten luomissa kaunokirjallisissa seksuaalisen väkivallan kuvauksissa toistuu väkevä affektiivisuus. Lukijaan pyritään usein vaikuttamaan herättämällä hänessä surun, vihan tai kauhun kaltaisia voimakkaita tunteita.

Yhdysvaltain orjuuden historiaa maagisen realismin hengessä käsittelevä Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani (1987) maalaa tositapahtumiin perustuvaa tarinaa vapautetusta orjasta, joka ruoskitaan ja raiskataan ja jonka on sen seurauksena tehtävä vaikea päätös lapsensa pelastamiseksi. Merkittävän yhteiskunnallisen aiheensa ohella teos on tullut tunnetuksi vahvasta tunnepitoisuudestaan, ja sitä on jopa kritisoitu liiallisesta sentimentaalisuudesta.

Joyce Carol Oatesin Kosto: Rakkaustarina (2003) viiltää lukijaan pysyvät jäljet kuvailemalla yksityiskohtaisesti brutaalia joukkoraiskausta väkivallanteon kohteen 12-vuotiaan tyttären näkökulmasta.

Katja Ketun ja Krista Petäjäjärven toimittamassa kotimaisessa, naisiin kohdistuvan seksuaalisen vallankäytön antologiassa Laura Lindstedtin novelli ”Tuu meijjä messii vhä shake shake” jäljitellään teinitytön ja nettipedofiilin viestittelyä. Novelli herättää lukijassa kiusallisia kauhun tunteita jättäessään hänen tehtäväkseen kuvitella teinitytön ja pedofiilimiehen ensimmäisen livekohtaamisen.

Yhteistä näille teoksille on vakavan yhteiskunnallisen sanoman iskeminen lukijan tajuntaan voimakkaan affektiivisella latauksella.

Niin teki aikanaan myös Märta Tikkasen klassikkoromaani Miestä ei voi raiskata (1975). Kuten Heta Rundgren kirjoittaa väitöstutkimuksessaan, Suomen rikoslainsäädäntö ei vielä teoksen ilmestymisajankohtana tunnistanut naista raiskaajana vaan ainoastaan uhrina. Tikkasen romaani pureutuu tähän lain epäkohtaan: romaanissa raiskattu nainen kostaa raiskaajalleen, mutta poliisi ja oikeuslaitos eivät ymmärrä hänen tekoaan vaan kuittaavat sen naurettavana, lapsellisena leikkinä.

Stina Saaren Ä nim lingin voi nähdä nivoutuvan kotimaisen feministisen kirjallisuuden perinteeseen juuri ilon ja leikin kautta, sillä ilo, ehkä hieman yllättäenkin, kasvaa teoksen vahvimmaksi tunteeksi. Jos vielä Tikkasen romaanissa naisen kokema tai harjoittama seksuaalinen väkivalta mitätöitiin naurettavaksi leikiksi – ”Nyt saavat leikit loppua tältä yöltä, ylikonstaapeli sanoo. Pikkurouva lähtee kiltisti meidän kanssamme, niin ette enää joudu mihinkään seikkailuihin” (Tikkanen 1989, 162) – Saaren esikoisteoksessa leikistä kehkeytyy positiivinen voima, jonka voi myös tulkita vastarinnaksi.

Viimeaikaisessa traumateoriassa on kuultu samankaltaisia kaikuja: filosofi Susan J. Brison on perustavanlaatuisesti eri mieltä kuin Cathy Caruth siitä, että trauma uhkaisi jäädä kokonaan käsittämättömän ja kielentämättömän piiriin (Brison 2002, 71). Viimeaikaisessa teoriassa on pyritty osoittamaan, että merkittävä osa traumaattista tapahtumaa on mahdollista tuoda tajuntaan kerronnan ja kirjoittamisen terapeuttisessa prosessissa (Visser 2014, 11).

Myös feministinen ajattelija Hélène Cixous on pitänyt leikkiä ja iloa väkevänä vastavoimana vihalle ja misogynialle. Ä nim lingiä onkin luontevaa tulkita tätä taustaa vasten: nuoruuden ilo ja energia saavat siinä voiton vihasta ja muuntuvat elinvoimaiseksi, uudistusvoimaiseksi kirjallisuudeksi.

 

ling ling ling ling ling ling

 

banana phone!

 

Kielellistelising!

 

Sain joulun alla tilaisuuden kuulla Saaren lukevan teostaan Poesia-kustantamon järjestämällä Runoalueella.

Luennassa eläydyttiin tekstin vaihtuviin tunnelmiin kujeilevasta kelluvaan, raivokkaasta vellovaan. Kuulin öllötystä, pahpatusta, huuhutusta, huutoa. Teksti nousi siivilleen rikkaan heterogeenisena äänitaideteoksena, niin että melkein tekisi mieli kannustaa lukijoitakin paitsi lukemaan, myös laulamaan, kuiskuttamaan, maiskuttamaan tekstiä halunsa mukaan.

Luennan alkaessa lapset yleisössä hiljenivät kuin taikasauvan iskusta kuullakseen, miten tomu kihartuu, miten leijuvaan hiekkaan piirretään kaari.

 

*

 

Loppua kohden teoksen runokieli hakeutuu naivistisiin, hieman palikkamaisiin visuaalisiin muotoihin, mikä saa miettimään, tyydytäänkö siinä liiankin kiltisti seuraamaan kotimaisen kokeilevan nykyrunouden tendenssiä arvostaa muotoa ja älyllisyyttä enemmän kuin feministisessä kirjallisuudessa yleisesti suosittuja, ruumiillisuuden ja affektiivisuuden piiristä suoraan kumpuavia merkityksiä. Joitakin lukijoita teoksen älyllisyys varmasti etäännyttää.

Ä nim ling päättyy kohtaamiseen, moikkaamiseen. Tahdoin kirjoittaa kirjan, joka avautuisi kuin ovi, tekijä kertoi luennan jälkeen. On jotain, mitä väkivalta ei voi ottaa ihmiseltä pois, kykyä kohdata ja koskettaa, ja se on ihmisyydessä olennaista, hän sanoi.

Ä nim ling tekee suuren vaikutuksen transformatiivisuudessaan: matkalla väkivaltaisen hallintavimman ja sukupuolen tuolle puolen sitä ei voi runnoa määrittelyn rusentaviin pihteihin, mutta sen voi ottaa vastaan sellaisenaan, transkielisenä, muuntuvana, liikkuvana, laulavana, soivana, kauniina.

 

Aura Sevón

 

Lähteet

Brison, Susan J. 2002. Aftermath. Violence and the Remaking of a Self. Princeton, N.J.: Princeton UP.

Caruth, Cathy (ed.) 1995. Trauma. Explorations in Memory. Baltimore & London: The Johns Hopkins University Press.

Cixous, Hélène 1995. Démasqués! Michel de Manessein (dir.), De l’égalité des sexes. Centre national de Documentation Pédagogique, 73–80.

Lindstedt, Laura 2012. Tuu meijjä messii vhä shake shake. Katja Kettu & Krista Petäjäjärvi (toim.), Pimppini on valloillaan. Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö. Helsinki: Wsoy.

Morrison, Toni 1988. Minun kansani, minun rakkaani. Suom. Kaarina Ripatti. Helsinki: Tammi.

Oates, Joyce Carol 2010. Kosto: Rakkaustarina. Suom. Kaijamari Sivill. Helsinki: Otava.

Rundgren, Heta 2016. Vers une théorie du roman postnormâle. Féminisme, réalisme et conflit sexuel chez Doris Lessing, Märta Tikkanen, Stieg Larsson et Virginie Despentes. Thèse de Doctorat. Université Paris 8 / University of Helsinki.

Sevón, Aura 2017. Hiljaisuuden voima Marguerite Durasin kirjoituksessa. Avain 4/2017, 50–65.

Tikkanen, Märta 1989. Miestä ei voi raiskata. Suom. Kyllikki Villa. Helsinki: WSOY.

Visser, Irene 2014. Entanglements of Trauma. Relationality and Toni Morrison’s Home. Postcolonial Text 2/2014.

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi