Mongerrusta pinkeän kalvon läpi

9.9.2019 :: Arvostelut

Stina Saari

Ä nim ling

Teos 2018, 70 s.

 

Jos Stina Saaren esikoiskokoelma Ä nim ling onnistuu aiheuttamaan lukijassaan ylitsepääsemätöntä pähkäilyhampaan kolotusta tai kukaties jopa paheksuvaa tuhinaa, saa siitä syyttää yksinomaan omia fakkiintuneita lukutottumuksiaan. Itse jouduin aprikoimaan hyvän tovin ennen vakuuttumistani siitä, että teos on todella kaiken lyyrillisen metelinsä väärti. Saaren ilmaisutyyli kun vääntää kieltä hervottomille, tunnistamattomillekin mutkille pääosin erilaisten tekstuaalis-äänteellisten vääristymien voimalla. Rytmisesti säkeet purskahtelevat liki hallitsemattoman tuntuisesti impulssista toiseen; tekstin syke on jatkuvien rytmihäiriöiden värittämää äkkiväärää ryöpsähtelyä. Kaikki tämä tekee lukemisesta haastavaa ja häiritsevääkin, mutta vain, mikäli lukija lähestyy tekstiä pakonomaisesti jonkin sortin ihmiskeskeisestä lähtökohdasta; Ä nim lingin tapauksessa sitä kun huomaa ennemmin tai myöhemmin lukevansa nimenomaan kirjaa eikä ihmistä.

Saaren teoksen lähtökohtana tuntuu yhtä kaikki olevan sinänsä vielä melko konventionaalinen esikoisajatus minän, kielen ja maailman välisten suhteiden uudelleenarvioinnista. Kokoelman alkutuimaan puhtaalta siansaksalta näyttävä nimi tarjoaa lisäksi ainakin jonkinlaisen suuntiman tekstimassan järjellisestä jäsentämisestä haaveilevalle. Minä – tai oikeammin min Ä – on kätketty otsikkoon nurinperin ja tavupari ”nim ling” puolestaan kytkeytyy toisenlaisen vinouman kautta sekä liimausta että liitoksistaan repeämistä merkitsevään ruotsin kielen sanaan ”limning”. Ilmaus ”ling” yksinään mieltyy tietysti kielen rekistereihin fokusoivaksi, ja yksigrafeeminen avaustavu ”Ä” kääntää vielä koko sotkun vastakohdakseen tai negaatiokseen kreikkalaisperäisen etuliitteen ääkköstettynä versiona. Runon minää tai puhujapositioita tekstistä jahtaavalle Saaren ilmaisu on toisin sanoen omiaan tuottamaan kosolti päänvaivaa, mikäli teoksen otsikkoon on luottaminen.

Kokoelman alusta asti ilmeinen kielikeskeisyys ajaa suhteuttamaan Saaren käyttämiä tyylikeinoja aikalaisiinsa nimenomaan tekstistä kumpuavan kielikäsityksen raameissa. Eroja kotimaisiin poetiikkoihin yhäti vaikuttavissa kielikäsityksissä voisi luonnehtia karkean, epätieteellisen lokeroinnin nimissä esimerkiksi seuraavalla tavalla. Yhtäältä edelleen elinvoimaisessa modernistisessa ilmaisutraditiossa kieli merkityksineen muodostaa subjektin ja maailman välisen suhteen perälaudan, viimeisen oljenkorren yhtenäiskulttuuri(e)n jälkeisessä individualistisessa hajaannuksessa. Toisaalta jälkimodernistinen tulokulma rakentuu merkitysten epävakauden ja jatkuvien siirtymien sekä puhuvan ja kirjoittavan subjektin ratkaisemattoman epäkoherenssin ympärille. Näihin kahteen edellä mainittuun suhteutettuna erityisesti 2010-luvun taitteen ilmiöksi mieltyvä kieli-intensiivinen runoilmaisu vääntäytyy usein tyystin toisenlaisiin asentoihin. Kysymykset merkitysten, kommunikaation ja itseilmaisun ensisijaisuudesta runouden asiana väistyvät ilmaisun aineellisten ja visuaalisten ulottuvuuksien tieltä; runoteksti hahmottuu toistodellisia merkityksiä sisäänsä kätkevän median sijaan maailmaan ja maailmassa vaikuttavaksi materiaaliseksi objektiksi.

Saaren esikoiskokoelma kytkeytyy tässä jaottelussa selkeästi sen viimeiseen lokeroon. Ä nim ling hahmottuu ensisijaisesti painoväriksi paperipinnalla sen sijaan, että teksti sysisi lukijaa mieltämään kirjoituksen esimerkiksi puhetta esittäväksi tai mukailevaksi representaatioksi. Mitään mielikuvissa aktualisoituvaa tekstin ulkopuolista todellisuutta ei enää tarvita; yhtäältä kaikki olennainen, ilmaiseva, on jo lukijan edessä paperilla, ja toisaalta tämä paperinen kirjaesine jäsentyy jo itsessään osaksi sitä yhtä ja samaa maailmaa, jonka ilmaisulliseksi komponentiksi se kirjoittuu. Tämä ei suinkaan tarkoita, etteivät kysymykset merkityksistä ja kommunikaatiosta voisi edelleen lukeutua runouden asiaksi sen yhtenä, runon muiden mahdollisten elementtien kanssa tasa-arvoisena osatekijänä. Saari eksplikoi tämän hienosti tekstissä, joka ironisoi purevasti nykynäkökulmasta käsin tarkasteltuna suorastaan pölhöidealistista ajatusta runoilijan ja lukijan välisestä kommunikatorisesta suhteesta:

 

 

Lukijan ja tekstin välille levittyy runossa konkreettinen, kaikesta metaforisesta painolastista riisuttu ”pinkeä kalvo”, jonka siihen hengittäminen kastelee, mikä pahimmassa tapauksessa jopa tuhoaa runon paperille painettuna materiaalisena objektina. Kalvon taakse ei tietenkään ole pääsyä; sen takana ei välkehdi minkään sortin merkitysten runsaskalaista eldoradoa, johon ahkeralla, käsitteitä oikein soveltavalla analyysilla päästä käsiksi.

Teoksen päättävässä yli kymmensivuisessa hulvattomassa kokonaisuudessa ajatus runon kommunikatorisesta funktiosta kirjoitetaan nimenomaan kirjan ja lukijan eikä niinkään runoilijan ja lukijan väliseksi suhteeksi. Lukija huomaa olevansa kirjan kanssa treffeillä, ja efekti on sekä vastaansanomattoman herttainen että riipivän kiusallinen: ”Pidetäänkö pippalot? / Oletko sä ikinä rakastanut kirjaa? Mä olen ajatellut sua paljon. […] Et kai sä peukaloi mua? / Suussa. // Olisihan se vaikea pidellä tätä ilman peukaloita. // Saat anteeksi. Minne kieli menee? Etsitäänkö Memia?”. Kielellisten ilmausten sijaan itse teosobjekti personifioituu; kirjaesine ei avaa ihmeteltäväksi vaatekaapin perukoille kätkeytyvää maailmaa vaan avautuu itse aineellisena, auki taittuvana objektina kohti maailmaa. Lukijan rooli Saaren kirjassa ei muodostu niinkään merkityksissä piehtaroivan tulkitsijan ymmärrykseen tähtääväksi despotismiksi kuin eettiseen suhteeseen tekstin kanssa asettuvan toimijan vastavuoroiseksi jännitteeksi.

Saaren materiaalisesti intensiivinen runoilmaisu on tässä ja nyt, ei missään määrin ”tuolla”, graniitiksi kivettyneiden individualismin airuiden kansoittamalla ”ei kenenkään maalla”. Yksittäiset säkeet rakentuvat hetkellisten, epäloogisten ja monin paikoin semanttista koodaamista vastustavien, tekstin aineellisuutta korostavien impulssien varaan:

 

 

Ilmaisun materiaalisuus mieltyy Ä nim lingissä yhtäältä huudahdusten, muminan ja mongerruksen äänteellisen aineksen ja toisaalta kielen paperille painetun mustavalkoisen dynamiikan raameissa: ”nivelet valkoista vasten: äänteet ja merkit / tajunnan tilalla / ei ole tissejä eikä hauiksia”.

Saaren runokieli liukasteleekin onnistuneesti pakoon ilmaisun merkityksellistymisen ja tematisoitumisen mestarikoodeja. Kokoelman tekstiaineksessa ilmenee yhtä kaikki sanastotason toisteisuutta, joka pusertaa runoa tuolloin tällöin myös semanttisiksi tihentymiksi. Teos vilisee aivan kuin jonkinlaisen motiivisen toiminnallisen funktion saavaa sanastoa, joka ei kuitenkaan toimi perinteisen motiivin tavoin ilmaisun teemojen rakentumiseen osallistumalla. Tärkein tai ainakin hätkähdyttävin näistä epäkeskisistä motiivisista sanaklustereista kytkeytyy ruumiillisen koskemattomuuden ja seksuaalisen hyväksikäytön aiheistoon. Esimerkiksi kokoelman puolivälin hujakoilla sanallistuva ”billcosby (joka sarjaraiskasi)” luo taannehtivasti järkyttävän varjonsa teoskokonaisuuden avaavaan, ensi alkuun vain herkullisen käsittämättömältä vaikuttaneeseen säepariin ”Meidän sisälläniö / sormerrr”. Suorasanaisten shokkiefektien yhdistyminen täysin pitelemättömään kielelliseen ilmaisuun tekee Saaren esikoisesta lukukokemuksena hieman hankalan tapauksen. Omalakisesta kielestä intoilu alkaa äkkiä vaikuttaa eettisesti ongelmalliselta, puhumattakaan aiemmin mainitusta kirjan ”peukaloinnista”. Tekstin aiheuttama vaikutus on tässä mielessä ainakin omassa lukuhistoriassani aivan poikkeuksellinen kotimaisella nykyrunokentällä.

Onnistuneita ensiteoksia on päivälehtikelpoisen kritiikkitradition puitteissa toisinaan tapana kutsua ”kypsiksi” – skribentti on jo varhaisessa vaiheessa sisäistänyt kirjallisuusinstituution ylevät laatukriteerit ja onnistunut operoimaan niiden raameissa säntillisesti, sääntöjä noudattaen. Kiltit runovauvat kypsyvät syvästi traditiotietoisissa puissa, ja heistä neuvokkaimmat osaavat täyttää teknisesti esikoisteoksille esitetyt vaatimukset ”omaehtoisen poetiikan” synnyttämisestä. Stina Saaren kokoelman kohdalla ajatus kypsästä, sääntöjä noudattavasta esikoisrunoudesta tuntuu liki pejoratiiviselta, vähintäänkin irvokkaalta. Ä nim lingiä ei niin sanotusti kiinnosta säännöt pätkääkään, ja juuri se tekee teoksesta ensiluokkaisen. Summataan tuumaukset siispä vaikka näin: harvinaisen epäkypsä, suorastaan läpiraaka esikoinen, ja sellaisena vuoden 2018 kotimaisen runotarjonnan korkeimpia veisuja.

 

Miikka Laihinen

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi