Kirjallisuuden ja musiikin leikkauspintoja
Toim. Siru Kainulainen, Liisa Steinby ja Susanna Välimäki
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2018, 429 s.
Kirjallisuuden ja musiikin leikkauspintoja tavoittelee musiikin ja kirjallisuuden yhteisiä alueita: yhtäältä sitä, kuinka musiikillinen ajattelu ilmenee kirjallisuudessa, ja toisaalta sitä, millaisia sanataiteelle tyypillisiä piirteitä voidaan löytää musiikista. Antologia lähtee liikkeelle äänestä kirjallisuutta ja musiikkia yhdistävänä elementtinä. Kirjan toimittajat, kirjallisuuden tutkijat Liisa Steinby ja Siru Kainulainen sekä musiikkitieteilijä Susanna Välimäki, toteavat teoksen johdannossa, että ääni liittyy yhtä luonnollisesti ja alkuperäisesti kumpaankin taiteeseen. Kirjallisessa ilmaisussa ääni ilmenee esimerkiksi äännemaalailussa, äännetoistossa ja rytmissä. Musiikintutkijan näkökulmasta ääni on yksi musiikin aines – ainakin jos ajatellaan, että musiikki on järjestettyjä ja kulttuurisesti esteettisenä kokonaisuutena koettuja ääniä. Musiikki on kuitenkin sanataiteen tavoin myös rytmiä, mittaa ja sointia, kuten Lea Rojola huomauttaa koko antologian päättävässä artikkelissaan. Lopulta onkin niin, että kirjallisuus ja musiikki tuntuvat oleskelevan suhteellisen lavealla yhteisellä alueella.
Kirjan kirjoittajina on laaja joukko kirjallisuuden ja musiikin tutkijoita, joista monet työskentelevät Turun yliopistossa. Tavallaan kirja antaakin hyvän kuvan siitä, millaista aihepiiriin liittyvää tutkimusta Turussa tehdään, vaikka mukana ovat myös kirjallisuuden tutkija ja pianisti Laura Wahlfors Sibelius-Akatemiasta sekä tutkija ja kääntäjä Krzysztof Majer Łódźin yliopistosta Puolasta. Maantieteellinen rajaus auttaa myös ymmärtämään kokoelman suhteellisen laajaa skaalaa ja eri puolille haarautuvia polkuja. Monimuotoisuus ei kuitenkaan ole sinänsä ongelma, vaan teoksesta voi löytää useita innostavia ja oivaltavia lähtökohtia eri taiteenlajien leikkauspintojen ajattelulle. Artikkelit käsittelevät niin sanataiteen musiikinomaista rakennetta kuin musiikillista kerrontaa, musiikillisia merkityksenantotapoja kirjallisuudessa, nykyrunouden äänteellisyyttä, rapin riimittelyä, joikaamisen kerrontatapoja sekä musiikillis-kirjallista intertekstuaalisuutta. Tästä kuljetaan vielä audiovisuaalisen median puolelle ja puheen musiikilliseen estetisoitumiseen.
Vaikka musiikille ja kirjallisuudelle voidaan löytää äänen kaltainen luontainen yhteinen alue, ei musiikkia ja kirjallisuutta ole aina ajateltu toisiaan lähellä olevina. Kirjan toimittajat muistuttavat johdannossa, kuinka keskiajan koulutusjärjestelmässä kirjallisuus kuului triviumiin eli grammatiikan, retoriikan ja dialektiikan muodostamaan kokonaisuuteen ja musiikki oli osa quadriviumia, johon laskettiin musiikin ohella kuuluvaksi tähtitiede, aritmetiikka ja geometria. Kirjoittajat valaisevat havainnollisesti taiteiden historiallisen polun: renessanssi löysi ajatuksen kirjallisuudesta, musiikista, kuvataiteista, arkkitehtuurista ja teatterista taiteina; 1700-luvun lopulla G. E. Lessing kuvasi, että maalaus on tilan taidetta ja runous tutkii aikaa – ja näin ollen musiikki on lähempänä kirjallisuutta kuin esimerkiksi maalausta; 1800-luvulla huipentui käsitys ”puhtaasta” eli absoluuttisesta musiikista, joka viittaa vain itseensä. Tästä lähtökohdasta musiikki ottikin joitakin askelia pois maailmasta eikä kirjallisuus ole kai koskaan mennyt autonomiavaatimuksissaan yhtä kärkeviin argumentteihin kuin musiikki. Näin on siitä huolimatta, että esimerkiksi nykyrunous saattaa olla kiinnostuneempaa sanojen soinnista kuin siitä, mihin ne viittaavat.
Kirjallisuuden ja musiikin leikkauspintoja onnistuu kuvaamaan, kuinka taiteiden hygieeninen erottaminen omille alueilleen on lopulta keinotekoista. Sekoittumista ja rajojen liudentumista tapahtuu kaikilla rintamilla ja jatkuvasti. Taiteenlajit myös avaavat tulkintakehyksiä toisilleen. Näin on esimerkiksi audiovisuaalisessa taiteessa, joka tuo useita ilmaisukeinoja yhteen. Esimerkiksi John Richardson kirjoittaa puheen musikalisoitumisesta eli estetisoitumisesta elokuvissa sekä siitä, kuinka puheen eri sävyt tuovat uuden tulkintatason elokuvan kerrontaan. Kielen soinnillisuus ja puheen musikalisoituminen on keskeistä myös nykyrunoudelle. Siru Kainulainen ottaa esimerkiksi Henriikka Tavin runoteoksen Toivo (2011), jossa kielen musikaalisuus syntyy yhtä lailla äänteiden ja sanojen merkityksen kautta. Teoksen päättävässä runossa ”Kehtolaulu” Tavi rakentaa yöllistä maisemaa luettelemalla yökkösiä, joiden nimissä kovat äänteet yhdistyvät peittämistä ja näkyvyyden katoamista kuvaaviin sanoihin: ”kaapu”, ”peitto”, ”varjo”, ”huppu”:
Kaapuyökkönen, kaakonpeitto,
lounaanpeitto, korpivarjo,
sinihuppu, savukaapu,
tuhkakaapu, veljeskaapu
Antologiassa keskenään kiinnostavan vertailukohdan muodostavat Liisa Steinbyn romaanin musiikinomaista rakennetta ja Yrjö Heinosen sonaattimuodon kerrontaa käsittelevät tekstit. Steinby selventää Friedrich Schlegelin ajatuksia kirjallisten fragmenttien suhteesta toisiinsa musiikinomaisina komponentteina. Heinosen artikkelin teemat ovat tuttuja musiikkitieteitä opiskelleille, mutta aiheen selkeä esitys on paikallaan erityisesti tässä kontekstissa. Niin ikään Majerin kirjoitus Vladimir Nabokovin ”Bachman”-novellin fuugamaisuudesta synnyttää raikasta ristivetoa Heinosen ja Steinbyn tekstien kanssa.
Musiikin tutkimuksen näkökulmasta kirjallinen ilmaisu liittyy itsestäänselvästi laulujen sanoituksiin. Varsinaista laululyriikkaa antologiassa käsitellään kuitenkin vain vähän. Sen sijaan hiphop-tutkija Inka Rantakallion artikkeli suomenkielisen rap-lyriikan riimeistä selventää lajityypin konventioita ja avaa samalla suomalaisen rapin historiaa. Hiukan yllättäen Rantakallion artikkelia vasten puhuttelevan vastinparin voi löytää Lea Rojolan Nils-Aslak Valkeapään runoutta käsittelevästä tekstistä. Rojola kuvaa, kuinka joiku on enemmän kuin melodia tai siihen liitetyt sanat. Joiku on tapa kiinnittyä maailmaan. Joikaamalla puhutellaan yhteisessä todellisuudessa olevia olentoja ihmisistä eläimiin, kerrotaan tarinoita ja tuodaan asioita läsnä oleviksi. Joiun kerronnallisuus ylittää monin paikoin sanat, ja joiun sanallinen ilmaisu voi olla kulttuuria tuntemattomalle aukkoista ja vaillinaistakin. Joiun esimerkin kautta tulee kuitenkin selkeästi ilmi se, kuinka sävelet ja sanat ovat molemmat kerronnallisia. Parhaimmillaan ne laajentavat ja tukevat toinen toistaan ja tuovat ilmaisuun sellaista syvyyttä, jota kumpikaan ei voisi yksin saavuttaa.
Taiteen tutkimuksen näkökulmasta antologia tarjoaa monia käytännöllisiä lähtökohtia sille, kuinka analyyttiset käsitteet voivat vaeltaa taiteenlajista toiseen. Esimerkiksi Susanna Välimäen artikkeli dekkariromaanien musikaalisuudesta on velkaa elokuvamusiikin tutkimukselle, jossa on totuttu analysoimaan henkilöhahmojen ominaisuuksia osin sen mukaan, millaista musiikkia niihin liitetään. Elokuvien ja televisiosarjojen kautta monelle onkin tuttu ajatus murhaajahahmoista nerokkaina yksilöinä, joiden monimutkaista ja poikkeavaa psykologiaa konniakin nerokkaammat etsivät pyrkivät ratkomaan. Aivan kuten elokuvissa ja televisiossa, myös kirjallisuudessa näiden poikkeusyksilöiden luonnetta kuvataan usein musiikin avulla. Välimäki kirjoittaa musiikkidekkareista ja siitä, kuinka esimerkiksi Sherlock Holmes keskittyy aina musisointiin erityisen vaikean tapauksen kohdatessaan. Tuolloin etsivä tavataan syventyneenä ajatuksiinsa ja ”raapi[massa] polveaan vasten nojaavaa viuluaan omituisella tavalla”. Esimerkki kertoo tietenkin paitsi Holmesista normeista poikkeavana intellektuellina ja vaikean musiikin intohimoisena harrastajana, myös musiikista avaimena mahdottomalta tuntuvan kysymyksen ratkaisuun. Tässä esimerkissä havainnollistuu musiikin ja kirjallisuuden syvin yhteys ja ehkä myös inspiraation alkulähde – musiikin edustama esikäsitteellinen ja intuitiivinen, joka auttaa sysäämään käsitteellisen ilmaisun uusien mahdollisuuksien avaruuksiin.
Sini Mononen