Merkitsevä etäisyys

16.7.2019 :: Arvostelut

Tuukka Pietarinen

Yksin ja toisin

WSOY 2018, 61 s.

 

Tuukka Pietarisen esikoisteos Yksin ja toisin on keinoiltaan ja tyyliltään riisuttu kokonaisuus, josta huokuu myös aforistisuutta. Teos uppoutuu ihmisten ja asioiden välisiin etäisyyksiin ja läheisyyksiin ja niiden merkityksiin. Kyse on myös filosofisesta olemassaolon pohdiskelusta – siitä, mitä ylipäänsä on, tai siitä, kuinka havainto vinouttaa kokemusta todellisuudesta. Ensin mainitut teemat lienevät ikiaikaisia ja viimeksi mainitut sellaisia, joihin nykyrunous on viime aikoina erityisesti paneutunut.

Ensivaikutelma on hillitty. Marjaana Virran suunnitteleman kannen perinteikäs lintuaihe ja maanläheiset värit eivät herätä suuremmin huomiota, vaikka kuvassa taivas onkin ylösalaisin. Sisältö ei tunnu pettävän kannen lupausta suhteellisen sovinnaisesta muodosta ja runokeinoista: teoksessa on parilliset neljä osastoa, ja osuvasti Yksin ja toisin rakentaa poetiikkaansa kahden pääasiallisen runomuodon varaan. Teoksen ensimmäinen ja viimeinen osasto nojaavat pelkistettyyn, kertomukselliseen lyhytproosaan, ja kaksi keskimmäistä osastoa jatkavat ja vievät omaan hallittuun suuntaansa viime vuosina erityisesti Poesian runoteoksissa jo valtavirraksi asettunutta fragmentaarisuutta.

Yksin ja toisin käsittelee olemassaolon kysymyksiä usein hämmentävien mutta loogisten – tai loogisilta vaikuttavien – väittämien kautta, ja sen maailma rakentuu paljolti lisäämisen ja poistamisen, ihmisten läsnä- ja poissaolojen väliselle jännitteelle. On kuin tuota maailmaa säätelisi jokin mielivaltaisesti muuttuva vakio, eräänlainen maailmanjärjestys:

 

Toisen poissaolo yhden välttämätön ja riittävä ehto
Yhden poissaolo toisen välttämätön ja riittävä ehto

Ja koska toinen ei koskaan ole poissa
ei yksi koskaan ole täällä

 

Onko kyseessä jonkin ylemmän voiman huumori? Kysymyksiä herättää myös kielen ja lauserakenteen epätarkkuus, vuotaminen: mille ”yhden” tai ”toisen” poissaolo ylipäänsä on ehto? Kiinnostavimmillaan teoksen tyyli hahmottuu vastaavanlaisissa (muka)syllogismeissa tai niiden kaltaisuuksissa, jotka saavat aikaan äkillisen halun mennä opiskelemaan logiikkaa. Kokoelman retoriikassa ja muotoratkaisuissa ilmituleva tarkkuus törmäytetään yhteen absurdien ja surrealististen elementtien kanssa. Tarkkuus myös synnyttää tätä absurdiutta; juuri säännönmukaisuuksien maailmasta kuoriutuu mielettömyyttä.

Ihmisten välisiä suhteita käsitellään symmetrian ideaa hyödyntäen. Pietarinen kehittelee kieleensä toistuvasti vastakohtaisuuksia ja hakee muotoon balanssia käyttämällä esimerkiksi kiasmia ja sen vapaita muunnelmia. Kiasmi on kaksiosainen retorinen kuvio, jossa toinen osa toistaa ensimmäisen pääelementit käänteisesti:

 

Kaksi peiliä joiden välissä ei ole ihmistä
Kaksi ihmistä joiden välissä ei peiliä

Kun vesi heijastuu vedestä on mahdotonta
erottaa sitä mikä heijastuu siitä mikä heijastaa

 

Puhuja rinnastaa kaksi elementtiä, peilin ja ihmisen, ja näin ne merkityksellistyvät toistensa avulla, tulevat peileiksi sekä muodon että sisällön kautta. Tuttu ajatus ihmisistä toistensa peileinä on varioitu kiehtovaan muotoon – peiliä heijastava toinen peili heijastaisi paradoksaalisesti vain tyhjää. Seuraava kaksisäkeinen fragmentti taas jäljittelee ja täydentää edellisiä kuvia. Minuuden alkuperä näyttäytyy jäljittämättömänä sikäli kuin minuutta edes on, ja ihminen rakentaa itseään suhteessa toiseen ihmiseen väistämättä, huomaamattakin. Heijastus ei paljasta alkuperää.

Pietarinen hyödyntää fragmenttia erittäin hallitusti, rönsyämättä ja säännönmukaisemmin kuin useimmat hänen todennäköiset poesialaiset esikuvansa. Säkeiden ja fragmenttien lukumäärä aukeamalla vaikuttaa niin ikään toteuttavan jotakin johdonmukaista periaatetta, ja parhaimmillaan kiasmin idea ja teoksen teemoja varioiva toisto heijastuvat aukeaman kaikkiin fragmentteihin. Säkeet eivät virtaa vaan luovat toisiinsa suorempia esteettis-geometrisia yhteyksiä. Tämä on sekä kokoelman heikkous että sen vahvuus: on älyllisesti kiihottavaa ja ilahduttavaa havaita kaava, mutta oma kauneudentajuni jää kaipaamaan rohkeampia poikkeamia ja useampia railoja kielen pintaan.

Useat Pietarisen käyttämät runokeinot (kuten edellisessä esimerkissä) synnyttävät halun piirtää säkeiden sisältöjen mukaisia kaavioita, ja näin teoksen visuaalisuus ulottuu metatasolle. Mukana on myös muutamia matemaattisia konkreettisia runoja, jotka rytmittävät ja keventävät sen tiheää filosofisuutta, vaikka vähintään yhtä paljon ajateltavaa nekin tarjoavat.

Harrassävyisessä ontologisessa pohdiskelussa ja nolla-aiheissa on kaikuja etenkin Olli-Pekka Tennilän tuotannosta: ”Yksi ja nolla, kaksimielinen.” (Tennilä, Ontto harmaa). Pietarinen:

 

1/0

0/1

 

Kristian Blombergin itsekseen muuttuvaan taas viitataan suoraan, ja Yksin ja toisin käsitteleekin sen tavoin esimerkiksi ihmisen tapaa merkityksellistää todellisuutta ikonisesti tai indeksisesti. Usein korostuu ajatus siitä, miten savu voi olla havaitsijalleen itse tulta todellisempaa: ”Verhoa esittävä maalaus, jonka jokainen katsoja yrittää vetää / sivuun maalauksen tieltä”.

Ilmeisimmillään teoksen nimi Yksin ja toisin viittaa vinksallaan olevaan maailmaan, toisin näkemiseen tai havaitsemiseen: heti alussa kuvaan ilmestyy kummallinen, vuoroin sortuva tai purettava, vuoroin rakennettava kaupunki. Kaupungin nyrjähtävät tapahtumat kuvastavat myös sitä asuttavia ihmisiä, joiden elämässä poissaolo, syntymä ja kuolema ovat jatkuvasti läsnä. Nämä kirjan hahmot ovat lähes persoonattomia toimijoita, joihin viitataan sanoilla kuten ”hän”, ”nainen”, ”mies” – tai ”yksi” ja ”toinen”. Toimijuuskin on kyseenalaista sikäli, että useimmiten yhteisö tai ulkoinen olosuhde tekee valinnan yksilön puolesta: ”Tässä leikissä kuvitellaan yksi kadonneeksi ja lähetetään toinen / etsimään”.

Itselleni kiinnostavin tulkinnallinen ulottuvuus syntyykin siitä, mitä teoksen hahmojen välillä tapahtuu. He eivät usein ole suhteessa toisiinsa suoraan vaan jonkin periaatteen, tehtävän tai etäisyyden kautta – eivätkä välttämättä edes tietoisia toisistaan. Sivussa pysyttelevä puhuja luo heidän välilleen yhteyksiä, jotka asettavat kysymyksen sattumanvaraisuudesta uuteen, logiikkaa ja estetiikkaa korostavaan valoon. Syntyy assosiaatiota esimerkiksi jungilaiseen synkronisiteetin käsitteeseen, joka viittaa kahden asian väliseen ”merkitykselliseen yhteensattumaan”. Vaikka nämä asiat eivät ole kausaalisuhteessa keskenään, ne luetaan symbolisesti merkityksellisinä yhteensattuman epätodennäköisyyden vuoksi. Kuinka tietoisuus kahden toistaan muistuttavan tai toisilleen vastakkaisen tapahtuman yhtäaikaisuudesta vaikuttaa käsitykseemme todellisuudesta, teos vaikuttaa kysyvän. Juuri retorinen peilirakenne johtaa usein ikään kuin plus miinus nolla -tilanteeseen, jossa asiat palautuvat määrällisiin uomiinsa. Toisin sanominen ohjaa siis myös hahmojen etäisyyksien kautta määrittyviä suhteita, eräänlaisia rinnakkaistodellisuuksia:

 

Juuri ennen junan lähtöä yksi nousee paikaltaan ja ryntää
lähimmälle ovelle, vääntää sen auki ja hyppää jo liikkuvasta
vaunusta takaisin laiturille…

…tietämättä toisesta, joka on tullut asemalle viime hetkellä,
juossut lipuntarkastajista välittämättä jo kiihdyttävän junan
kiinni ja kammennut itsensä takaovesta sisään.

 

Toisaalta hahmot ovat yksin silloinkin kun ovat kaksin, heillä on ikään kuin jaettu toiseuden kokemus. Kun kumppani vaihtuu naapuriin täysin huomaamatta, olemme beckettiläisyyden jäljillä. Pidän siitä, miten teos tuntuu kääntävän päälaelleen modernin yksilökeskeisen ajatuksen ihmisyksilön korvaamattomuudesta.

Pääosin teos tuntuu ajattomalta, ehkä liiankin. Ilmestyskirjamaisten elementtien kautta syntyy selviä viitteitä ajankohtaisiin ekokriittisiin teemoihin, joista voidaan johtaa yksi itse teoksesta lähtevä, sitä nykyaikaan motivoiva tekijä vierauden ja toiseuden tematiikalle: ”Tappava kuivuus on vaivannut kaupunkia jo kuukausia, / kun äkkiä kuuluu voimakas jysäys ja maa tärähtää”. Näin nykyisyys toistaa ja toteuttaa kirjoitettua historiaa. Teoksessa on kirjallisuushistoriallisesti hyvinkin perinteistä kuvastoa, satumaisia hahmoja kuten metsästäjä, paimenet, lampaat ja sudet, mutta vinkkeli on hitusen uudempi: ”ja nyt syödään aitauksessa kokonaista lajia sukupuuttoon”.

Outojen sattumuksien lyhytproosa luo yhteyksiä esimerkiksi Kafkaan ja Daniil Harmsiin, joista jälkimmäisen kokoelman Ensiksikin ja toiseksi nimeä Pietarisen teoksen nimi muistuttaa. Suomalaisista samansuuntaista tummasävyistä huumoria on viljellyt esimerkiksi Juhani Peltonen lyhytproosassaan, vaikka hän olikin selkeämmin humoristi ja satiirikko. Pietarisen pienoisproosan käänteet ovat selittelemättömyydessään nautittavia, hauskojakin, mutta niiden kieli ja tyyli kaipaisi lisää hienovirettä ja sävyjä vaikuttaakseen ja tuntuakseen enemmän, etenkin kun kyse on runoteoksesta – nyt tietoinen ja korostettu koruttomuuden estetiikka ei kaikilta osin asetu teoksen eduksi. Luultavasti pelkistetyn tyylin on ajateltu tekevän sijaa paitsi ajatuskuvioiden monimutkaisuudelle, myös unenomaiselle sävylle. Mutta pelkistämisen ei tarvitsisi tarkoittaa sitä, että kielen vivahteikkuus ikään kuin antaa periksi sisällölle. Kyseessä on kuitenkin monin tavoin ansiokas, taitava ja huolellinen esikoisteos, mistä kertoo jo sijoittuminen toiseksi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnossa.

Pelastukseksi maanpäällisestä mielettömyydestä teoksen hahmot tuntuvat usein etsivän itsensä tai jonkin alkuperää, yhteyttä aliseen maailmaan. He tutkivat maan ojia, aukkoja, kaivavat kuoppia ”äiti-maahan”: ihmisiä houkutellaan omien hautojen kaivuuseen, maa nielaisee jonkun pään. Vaikka sukupuoli itsessään ei olekaan teoksen ydinaiheita, toinen on näin tulkiten läsnä myös feminiinisenä, ikiaikaisen kuvaston mukaisesti toisaalta pelottavana, toisaalta jonakin, jonka toivotaan synnyttävän maailmaan ”se, jota ensin lähdettiin etsimään”. Lopuksi syntyykin itse pyöreä nolla, jota kukaan ei ole tervehtimässä – tietenkään.

 

Anniina Meronen

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi