Aaltoja rakkaudesta

21.7.2019 :: Arvostelut

Kaija Rantakari

Koko meren laajuus

Poesia 2018, 71 s.

 

Kaija Rantakarin Koko meren laajuus palkittiin ilmestymisvuotenaan sekä Toisinkoisella että Kalevi Jäntin palkinnolla. Teosta kiiteltiin etenkin sen modernista ja minimalistisesta, ilmavasta rakkauslyriikasta, jossa eroottista kohtaamista rakastetun kanssa kuvataan valtamereen rinnastaen.

Koko meren laajuus käyttää samaa fragmenttimuotoa kuin Rantakarin esikoisteos Mikado (2015), jonka havainnoissa nousevat esiin järki ja loogisuus. Koko meren laajuus on tunteiden ja tuntemusten runoutta, kun Mikadon kuvallisuudessa terävät kulmat, kolmiot ja suorat korostuvat. Teosten keskinäinen vastakohtaisuus ja täydentävyys näkyvät myös miljööratkaisuissa. Mikadossa liikutaan kaupungissa, kun uusimmassa luontokuvasto korostuu: meri, sen aallot, tyrskyt ja kiviset rannat ja saaret mallintavat todellista meriluontoa. Molemmissa teoksissa puhutellaan toista ja nähdään unia, aggressiivisesti tai kaivaten, ja unenomaisuus kuvastaa Koko meren laajuuden olemusta.

Mikado ja Koko meren laajuus asettuvat säetasolla kauniisti lomittain. Teosten yhdessä luoma maailma on eheä. Niitä voi lukea samaan aikaan, toinen jatkaa siitä, mihin toinen jää. Kun Mikadon väreinä mainitaan tuberkuloosinpunainen ja musta, on punainen Koko meren laajuudessa läsnä eniten poissaolossaan. Se on piilossa ihon alla, miltei siinä: ”veri on niin lähellä ihon toisella puolella, että suutelen / suun täydeltä raudan makua”. Mustansinistä on rakastetussa asuva vieraus ja metaforinen meri, johon kohtaaminen puhujan heittää.

Koko meren laajuuden puhuja kuvaa toista kuin syvän meren sisältä, keskeltä aallokkoa, jossa jalat eivät osu pohjaan ja ympäröivästä maailmasta näkee kerrallaan vain lyhyitä välähdyksiä, valoa ja rantakallioita. Tekstifragmentteja lukiessa syntyy maininkien rytmi kuin kuuntelisi merta tai yhteistä hengitystä. Fragmentit voi lukea erillisinä havaintoina, mutta ne asettuvat kronologisesti toistensa yhteyteen, tarinallisemmin kuin Mikadossa. 

Koko meren laajuudessa toista kuvataan hyvin läheltä, mikrotasolta. Kun rakastetun silmistä tulee todellisuuden kiintopiste, aiheutuu tästä katkos suhteessa ympäröivään maailmaan. Rakastetun läheisyys aiheuttaa osin tiedostamattomien, epämääräisten fyysis-psyykkisten tuntemusten eli affektien ja toisaalta ainakin osittain tietoisten tunteiden eli emootioiden vyöryn[1] ja sekoittumisen keskenään vielä moninaisempiin sävyihin ja tunnelmiin. Puhujan kokemuksessa tapahtuva horisontin katoaminen tapahtuu myös merellä: ”sumu tarttuu silmiin, / vastarannalle ei voi nähdä”.

Teoksen kolmannen osan eroottisessa kohtaamisessa fragmenttimuotoinen runo vaihtuu säkeistölliseksi, minämuotoiseksi ajatuksenvirraksi. Vaikka puhujan ajatukset katkeilevat, ei havainnoiva mieli oikein koskaan lepää. Runoissa toisesta tehdään tarkkoja mutta vääristyneitä huomioita: runon puhuja näkee vain silmiä tai rakastetun huulet toisiinsa tarttuneina, niin sylikkäin he ovat. Kaikki mitä tuossa osastossa ääneen sanotaan, on ”oi”, vanhahtava, ylätyylisen runouden ilahdusta merkitsevä konventio, tuttu esimerkiksi Matti Kangaskosken Pääkalloneuvotteluista (2017), jossa huudahdus jäljittelee tunnetta. Koko meren laajuudessa ”oi” ironisoituu rakastelun huipentuman paikaksi, jota kohti ja josta pois teos kulkee huokausten ja huudahdusten, muuntuneen aikakäsityksen ja tajunnan saattelemana. Hetkittäin teoksen lukeminen aiheuttaa vaivaantuneisuuden tunteita, niin lähelle ja intiimin kokemuksen sisään runoilija osaa lukijansa viedä.

Koko meren laajuuden meri on romanttinen ja ylevä, subliimi valtameri, ääretön ja pelottava, ja samalla metafora rakastetussa koetulle vieraudelle, jota kuvaa Martin Heideggerin käsite Unheimlich, joka usein kääntyy vieraaksi, oudoksi tai kammottavaksi. Se on kotoisuuden puutetta,[2] jonka vieraus rakastetussa herättää. Meressä ja rakastetun kohtaamisessa on jotain uhkaavaa, kiellettyä: ”poikkeaminen suunnasta, / erehdys // paitasi napit sormissani, // meduusat silkistä kasattuja tähtiä”.

Rannoilleen meri on kesytön ja ehdoton, niitä hitaasti kuluttava, ja sen kaltainenkin rakastettu voi olla. Koko meren laajuuden lukijalle syntyy vaikutelma muodosta, joka feminiinisen subjektin olisi vuoroin otettava tai menetettävä suhteessa maskuliiniseen subjektiin. Kuvastossa tätä eroottista kamppailua heijastanee kallion jykevyys suhteessa hedelmällisiin joenuomiin, jotka virtailevat minne niitä huvittaa. Ylipäätään teos hyödyntää vastakkainasettelua, jähmettynyt kivivirta ja virtaava vesi kuvaavat rakastavaisten eroja, pimeys saa valon loistamaan, sumu peittää selkeät näkymät. Kohtaamisen ulkopuolella puhuja ja puhuteltava ovat tasaveroisia, he ovat teoksen ”voimakkaat rannikkovirrat // päällekkäin ja limittäin”, ja he ovat kaksi saarta, erillisiä, erilaisia ja karuja saaria, joiden välillä ja siitä pois valtavat vesimassat liikkuvat.

Saila Susiluodon Ariadnessa (2015) pohjoinen, karu meri ja sen saaristoelämä toimivat miljöön ohella metaforana emootiolle, tiedostetulle tunteelle, toisessa ihmisessä asuvasta pysyvästä vieraudesta. Pohjoinen saaristo on myyttistä ”pelon maisemaa”[3]. Ariadnessa ystävää tai edes lapsiaan ei voi lopulta kokonaan tuntea. Silti sekä Ariadnessa että Koko meren laajuudessa rakastettu voi tuoda puhujan takaisin eheyteen, rakkaudessa ja seksuaalisessa kohtaamisessa. Molemmat teokset kuvaavat eroottisen kohtaamisen yhteydessä häpeän kaltaisia affekteja, paljastumista toisen katseelle, joka pyrkii ihon alle ja näkee. Koko meren laajuuden puhuja ajattelee: ”riisut minua sittenkin kun kaikki vaatteet on jo riisuttu”. Veden alta paljastuu sileä kallio, rakastetun ruumis, ja oma minuus suhteessa siihen. Ariadnessa kuvatun pettymyksen ja toivon aaltoilu on sukua Koko meren laajuuden vetäytymisen ja lähentymisen vaihtelulle, sillä toiseen sulautumista ja nähdyksi tulemista on vaikeaa kantaa.

Sen vuoksi ei vain valtameren vaan myös avaruuden suunnattomuus on kirjoittautunut Koko meren laajuuteen, sen puhuteltavaan ja puhujaan. Kun rakastettua katsoo hyvin läheltä, tämän iholta aukeaa makrokosmos. Vaikka sukupuolidikotomiaa ei Koko meren laajuudessa suoraan ilmaista, miellän kohtaamisen vastakohtaisuuksien vuoksi maskuliinisen ja feminiinisen subjektin väliseksi intohimoksi, jota myös Outi–Illuusia Parviaisen Meren nivelet (2017) kuvaa. Meren nivelissä puhujan ajatukset vyöryvät kuin aallot kohti rantaa, yhtenä ajatusten merenä kohti toista, puhuteltavaa, ja eroottisessa kohtaamisessa paikka ja aika sulautuvat samalla tavoin subliimisti avaruuden näyiksi, sen ikivanhaksi valoksi, joka Koko meren laajuudessa loistaa aurinkona rakastetun silmistä. Rakkaudessa ja sen teoissa saaria pyyhkii niitä paljon suurempi valtameri, ja avaruus lähettää valonsa rakastetun silmiin.

Koko meren laajuus on kohtaamisen runoutta. Rakkaus sallii sulautumisen, selkeiden rajojen muuntumisen polveilevaksi rantaviivaksi, ei pysyvästi, mutta kosketuksessa. Toisen vieraus saa sekoittua puhujan kokemusmaailmaan, ja tunteiden myrskyssä tunnelmat vaihtuvat kuten sää merellä, ja siksikin sydämessä läikkyy punaa.

 

1 Anna Helle & Anna Hollsten 2016. Tunnetko kirjallisuutta? Johdatus suomalaisen kirjallisuuden tutkimukseen tunteiden ja tuntemusten näkökulmasta. Helle & Hollsten (toim.), Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa. Helsinki: SKS, 7–33.
2 Martin Heidegger 2007. Oleminen ja aika. (Sein und Zeit, 1927.) Suom. Reijo Kupiainen. Tampere: Vastapaino, 237.
3 Maria Laakso, Toni Lahtinen & Merja Sagulin 2017. Johdatus suomalaisen kirjallisuuden saarille. Laakso, Lahtinen & Sagulin (toim.), Lintukodon rannoilta. Saarikertomukset suomalaisessa kirjallisuudessa. Helsinki: SKS, 15.

 

Tarja Hallberg

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi