Vakaasti harkiten merten hiljaisuuteen

19.3.2019 :: Arvostelut

Martina Moliis-Mellberg

7

Schildts & Söderströms 2017, 114 s.

 

Suomenruotsalaisen Martina Moliis-Mellbergin toisen runokokoelman nimi 7 viittaa myyttiseen seitsemään mereen. Kokoelman meriä, ja samalla sen osioita, ovat tosin vain Tyynimeri, Pohjoinen jäämeri, Itämeri, Atlantti ja Adrianmeri.

Tunnelma luodaan heti alussa. Moliis-Mellberg kuvaa Tyynenmeren esiin runossa, joka kutsuu meren olemaan tässä, syvimpänä, liikkeessä:

 

det är
annorlunda.
stilla.
det andas. pulserar.

 

Runon lyhyissä sanoissa ja säkeissä onkin tilaa hengitykselle. Teoksen alkuosa maalailee tunnelman, jotta myöhemmissä osioissa voitaisiin paneutua yksityiskohtaisempiin tapauksiin.

Mereen mennään kokoelman edetessä syvemmälle, säe säkeeltä alemmas. Loihditaan esiin ”me”, sinä ja minä. Minä ja hänen sinänsä ovat harjoitelleet syvemmälle sukeltamista, se ei ole mikään harkitsematon hyppy. Sieltä löytyvät myös ikävä ja pelko, tunteet, joille ei löydy määrää. Ollaan sukellusvene Triestessä ja Mariaanien haudassa, mutta se ei lopulta ole keskeistä. Ensimmäisellä lukukerralla en kiinnittänyt kokoelman alussa mainittuun ”Batyskaf Triesteen” huomiota, vaan keskityin syvenevään tunnelmaan.

Toisessa, ”Norra ishavet” -osiossa puhujana on mies, joka haluaa saada löytämänsä vedenalaisen harjanteen (rygg) nimettyä itsensä mukaan, sillä hän kokee sen kuin oman selkänsä jatkeeksi. Hän kirjoittaa nimistökomitealle, joka lähettää kylmäsävyisen vastauksen. Palattuaan Pohjoiselta jäämereltä hän kokee vain kaipuuta, johon ei auta jäävuorien tutkimustyö eikä tiedeakatemian puheenjohtajuus, joten on palattava takaisin.

Mies lie itse Lomonosov, jonka mukaan tekstissä mainittu vedenalainen muodostelma Lomonosovin harjanne nimettiin myöhemmin, mutta todellisuudessa tiedemies Mihail Lomonosov eli 1700-luvulla, ja runo-osion jatkokertomus sijoittuu aikaan, jolloin harjanne löydettiin – todellisuudessa vuonna 1948. Tosiasiat hämärtyvät runossa vaivatta, eikä niiden oikea yhdisteleminen ole lukijan kannalta niin oleellista kuin runosarjan kuvaaman hahmon erityislaatuisuus, hänen pakkomielteisyytensä ja kokemuksensa.

Mies on puhujana intensiivinen, eikä harjanne jätä häntä rauhaan. Meri on hänelle fyysinen kokemus ja kivunkin lähde, ei pelkkä kaukainen osa luontoa. Merenalaisella harjanteellakin on hänen mukaansa tunteita. Hän päästää itsensä liian syvälle, asiasta ja työstä tulee hänelle muiden mielestä liiankin tärkeä. Hänelle löytäminen on kuin loisi sen ja samalla itsensä: ”Att upptäcka den var att upptäcka mig själv.” Merenpohja on hänelle paikka, jossa kaikki pysähtyy ja pidättää hengitystä:

 

Jag ville inte lämna den. Jag ville stanna. Sänka mig
ner i havet och landa mjukt i dess famn. Men där
nere är det så mörkt. Inget lever där, inte egentligen.
Allt väntar. Håller andan.

 

Näin Moliis-Mellberg kirjoittaa, panostaa runojensa puhujien suoraan kokemusten ja tunteiden ilmaisuun pikemminkin kuin kauniisiin merimetaforiin, joita meriaiheiselta runokokoelmalta saattaisi odottaa. Kokemukset meren syvyydestä, hiljaisuudesta ja liikkeestä saattaisivat tuntua banaaleilta, elleivät ne olisi niin intensiivisiä.

Teksti etenee vakaasti harkiten, ja keskeisiä ovat tarinat, jotka ovat päämäärätietoisia kuin kuvatut hahmotkin. Ajoittain on hieman paradoksaalista, miten tyyntä merellä voi olla. Vaikka runoissa mielet murtuvat ja sekoittuvat, kuten Lomonosovin, Moliis-Mellbergin ilmaisu pysyy hallinnassa.

”Östersjön”-osiossa puhutellaan sinää, joka on tullut saarimökkiin lepäämään ja olemaan yksin. Siellä pimeys hyökkää silmille, mutta myrskyt eivät pelota. Sirkkojen siritys vaivaa häntä, ja kaikki muuttuu hitaasti häiritsevämmäksi ja tuskaisemmaksi. Saarella aikakin kulkee eri tavoin, tuntuu pysähtyneen. Eräänä yönä hän herää siihen, että on tukehtua sirkkaan. Runojen sinä voisi olla jonkinlainen Itämeren Gregor Samsa, joka tulee hitaasti hulluksi.

”Atlanten”-osio kertoo miehestä, jonka sukunimi on Witte. Koko osion kestävä runo on säemuodossa etenevä tarina, joka perustuu tositapahtumiin Berliinin Spreepark-huvipuistoa pyörittäneestä Norbert Wittestä. Tivolityö kulki hänellä suvussa, ja hänellä oli taustallaan paha huvipuisto-onnettomuuskin. Spreepark meni lopulta konkurssiin, ja Witte siirsi osan huvipuistolaitteista Limaan, Peruun, tavoitteenaan aloittaa uusi huvipuisto siellä. Siitä ei tullut mitään.

Witte ja hänen poikansa tuomittiin lopulta yrityksestä salakuljettaa kokaiinia Saksaan, ja poika sai isäänsä ankaramman tuomion Perussa. Tästä runo ei mainitse suoraan, vihjaa vain siihen, että Lentävän maton sisään mahtuu jotain. Witten perheen tositarina on jo itsessään hämmentävä. Runo puolestaan kertoo särkyneistä huvipuistohaaveista ja kutsumuksesta, isän poikaansa kohdistamista odotuksista sekä hetkestä, jolloin Witte seisoo Azoreilla rannalla ja odottaa.

”Atlanten”-osion kulminaatiopisteenä on kertosäkeenomaisesti toistuva lause ”Allt ska bli bra”, ’kaikki käy hyvin’. Teksti etenee rivi riviltä, selkeästi kirjoitettuna narratiivina:

 

Kontraktet.
Olyckan.
Oturen.

Den har följt Witte genom livet.

 

Miehen huvipuistosuunnitelma Azoreilla lienee jälleen kirjailijan fiktiota, osoitus Moliis-Mellbergin tavasta yhdistellä fiktiota ja tositapahtumia. Se luo usein vaivaavan tuntuman siitä, että pitäisi selvittää taustoja ja kartoittaa, mitä tapahtui todella, mutta tosiasiassa lukijana parempi olisi luottaa tekstiin ja siihen, että se kertoo kyllä, mikä on oleellista. Todellisuuteen tehdyt nyrjähdykset ovat pieniä, mutta ne mahdollistavat sisäisen kokemuksen esiinnousun.

Viimeinen, Adrianmerelle sijoittuva osio on dialogi kreikkalaisen mytologian hahmojen Andromedan ja Aioloksen välillä. Aiolos oli tuulten jumala, ja kaunis Andromeda määrättiin uhrattavaksi merihirviölle. He puhuvat toisistaan ja toisilleen mutta kuitenkin toistensa ohi, toisiaan kuulematta. He ovat kuin näytelmän hahmoja, jotka puhuvat näyttämön eri laidoilla näkemättä toisiaan. Kun kommunikaatio on ulkoistettu mytologian hahmoille, osio on kokoelman etäisin.

7 on selvää jatkoa Moliis-Mellbergin esikoiselle, proosarunokokoelma A:lle, joka sekin kertoi osittain merestä Jacques Cousteaun kautta. Nyt Moliis-Mellberg varioi kirjoitustyyliään hieman enemmän, kirjoittaa välillä ilmavaa lyhyttä säettä mutta palaa myös samaan proosatyyliin, joka hallitsi esikoista. Rivit ja sanat pitenevät kokoelman edetessä. Tarinallisuudessaan varsinkin ”Atlanten”- ja ”Norra ishavet” -osiot toimisivat novelleina, mutta tekstien tiiviys lunastaa runomuodon perinteiset odotukset.

Kokonaisuutena 7 kertoo uhkarohkeista unelmista ja tuhoutuneista yrityksistä. Se kertoo ahdistuksesta ja epävarmuudesta, hitaasti etenevästä tai kalvavasta todellisuudentajun hämärtymisestä ja siitä, kuinka voi keskittyä johonkin niin, että kaikki muu sumenee. Se kertoo epäonnistuneista yrityksistä kommunikoida:

 

du försöker igen,
hallå? hallå?

 

Näin huudetaan ”ur havet har vi stigit” -runossa, ehkä suoraan mereen. Meri on kokoelman tärkein hahmo, joka on, kuten arvata saattaa, aina muutoksessa ja liikkeessä. Se voidaan nimetä ja kartoittaa, mutta siitä ei saa kiinni.

 

Elina Siltanen

 

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi