Väkivallan kehästä

30.12.2018 :: Arvostelut

Ebba Witt-Brattström

Vuosisadan rakkaussota

Suom. Jaana Nikula. Into 2018, 173 s.

Århundradets kärkekskrig. Norstedts 2016, 188 s.

 

Olipa kerran kaksi sukupuolta, ja niiden välillä sota.
Oli järki ja tunne, ja niiden välinen yhteys poikki.
Oli mies joka heitti naisen lattialle, ja nainen joka halusi antaa anteeksi.
Oli yksityinen ja julkinen, ja niiden välinen fasadi.
Jota vain siskot välillä rikkoivat.
Oli tarina naisesta normieheyden[1] umpikujassa.
Olipa kerran… ja taas kerran…” (Cixous 2013, 75).

 

Ebba Witt-Brattströmin Vuosisadan rakkaussodassa kahden sukupuolen vastakkainasettelu on läsnä jo kansisivulta lähtien: Romaanin nimi viittaa Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaan ja ensimmäisen sivun mottona on lainaus August Strindbergin Kuolemantanssista. Teos on omistettu näille kahdelle kirjailijalle, jotka ovat teoksessa läsnä sekä tematiikan (molemmat ovat kirjoittaneet tuhoisista avioliitoistaan) että muodon (dialogimuotoinen runoromaani, ruotsiksi punktroman) kautta. Ruotsinkielisessä tekstissä han ja hon, Jaana Nikulan suomennoksessa mies ja nainen, keskustelevat toistensa ohi, laukovat sanoja kuin kuulia. Tämän kilpailevan monologin kautta romaanissa käsitellään väkivaltaisen miehen ja alistuvan naisen suhdetta.

Kuvaus on yhtäpitävä sen tutkimuksen kanssa, jota väkivaltaisista parisuhteista on viime vuosikymmeninä tehty. Ollaan tilanteessa, jossa nainen tukahtuu, suree, pelkää, kokee syyllisyyttä, ja mies raivostuu, pilkkaa, mitätöi. Mies tuntee ennen kaikkea vihaa, nainen häpeää ja syyllisyyttä. Suvi Ronkainen on analysoinut naisten ja miesten erilaisia tuntemuksia parisuhdeväkivallasta ja erityisesti vihan puuttumista pahoinpidellyn naisen tunneskaalasta:

 

[H]aastattelukuvauksissa, joissa osalliset miettivät jälkikäteen tapahtunutta ja suhdettaan, naiset ja miehet vaikuttavat tuntevan erilaista syyllisyyttä. Toisaalta tämä liittyy juuri heidän erilaisiin asemiinsa väkivaltaisissa suhteissa. Useimmissa kuvauksissa naiset ovat olleet ’uhreja’, miehet pahoinpitelijöitä. Mutta juuri siksi kuvittelisi naisten kuvausten ensisijaisesti uhkuvan vihaa. Näin ei kuitenkaan ole. Vihan sijasta naisten kuvauksista löytyy pohjatonta surua, väsymystä, epäuskoa ja turtumusta: on kuin kaikki tapahtumat ja kauheudet olisivat olleet jonkun toisen elämää. Viha on kuivunut. Kuitenkin kertomukset ovat tulvillaan syyllisyyttä, mutta – lukijan näkökulmasta – outoa sellaista. Syyllisyys johtuu epäonnistumisesta jossakin sellaisessa, joka jo etukäteen oli tuhoon tuomittua. Syyllisyyttä tunnetaan siitä, ettei nainen onnistunutkaan luomaan edellytyksiä avio-onnelle, lasten tyytyväisyydelle ja tasapainoiselle perhe-elämälle. Syyllisyyden taustalla on laaja vastuunotto ja yhteisyyden kokemus. Syyllisyyttä tunnetaan siitä, ettei nainen ollutkaan toisenlainen. Että hän oli liian pieni muuttamaan miehensä, maailman, yhteiskunnan, itsensä. (Ronkainen 1997, 133, viite poistettu.)

 

Romaanin kuvaaman feministin ja älykkömiehen avioliiton kääntymisestä väkivaltaiseksi suhteeksi voisi käyttää Susan Faludin termein sanaa takaisku. Vaikka ”henkilökohtainen on poliittista” oli feministien iskulause yli neljäkymmentä vuotta sitten, se ei tarkoita sitä, että heteroseksuaalisen perhe-elämän raamitetut roolit olisivat toisen aallon feministien omalla kohdalla muuttuneet. Ebba Witt-Brattströmin sanoma on selkeä: intiimistä tulee edelleen kirjoittaa julkisesti, henkilökohtaista puhetta sukupuolittuneen väkivallan rakenteista tulee jatkaa.

Kirjan liepeessä siteerattu kriitikko Sandra Ahtola kirjoittaa, että ”samaistuttavuutta todennäköisesti löytyy aivan liian monelle”. Todennäköisyyden kysymys on mielenkiintoinen teoksen yhteydessä. Romaani pyrkii eittämättä kuvaamaan todellisuutta, jonka sanoiksi pukemisessa feministisen ajattelun ja tutkimuksen antamilla välineillä on ollut ja on edelleen tärkeä rooli. Romaania lukiessani päällimmäiseksi tunteeksi nousee turhautuminen. Se koskee sitä kertakaikkista umpikujaa, joka teoksen maailmassa vallitsee. Pohdittava on kuitenkin myös sitä, mikä teoksen rakenteessa ja muodossa herättää tuon turhautumisen.

 

Nainen sanoi:
Kävit minuun käsiksi
iskit kylpyhuoneen lattialle
työnsit kaksi sormea sisälleni koska
minä muka olin provosoinut sinua.

 

Witt-Brattström on rajannut romaaninsa tarkkaan. Tekstissä ollaan ahdistavassa sisätilassa, jota kodiksikin kutsutaan. Tämän eristäytymisen aiheuttamaa turhautumista keskiluokkaiselle valkoiselle naiselle käsiteltiin 1960–70-lukujen feministisessä ajattelussa runsaasti, kuuluisimmin Betty Friedanin klassikkoteoksessa The Feminine Mystique (1963), suomeksi Naisellisuuden harhat (Ritva Turunen & Jertta Roos, 1967). Runoromaanin kohtaus, jossa nainen muistelee, kuinka istui pimeässä keittiössä puhumassa puhelimessa miehensä kanssa, tuo mieleeni myös keittiöön sijoittuvat Chantal Akermanin esikoiselokuvan Saute ma ville (1968) ja Martha Roslerin videoperformanssin Semiotics of the Kitchen (1975). Märta Tikkanenkaan ei analysoinut avioliiton ja perhe-elämän lainalaisuuksia ainoastaan Vuosisadan rakkaustarinassa. Pari vuotta aiemmin ilmestyneessä Miestä ei voi raiskata -romaanissa hän siteeraa Alexandra Kollontain lausetta (luultavasti 1920-luvulla kirjoitetusta Punainen rakkaus -romaanista), jonka merkitystä kirjan naispäähenkilö pohtii läpi teoksen: ”Rakkaus ja intohimo ovat tärkeitä asioita, mutta ne eivät saa tulla kaikkein tärkeimmiksi naisen elämässä”. Romanttisen heterorakkauden ruusuisia silmälaseja on pyritty riisumaan jo kauan naisten silmiltä, mutta kuvitelmaa romanttisesta rakkaudesta tuotetaan yhä edelleen.

Witt-Brattströmin runoromaani liittyy sellaisen realistisen kirjallisuuden traditioon, jota ei voi erottaa tuossa perinteessä hegemonisesta (hetero)rakkauden tarinasta. Feministinen kirjallisuudentutkimus, jonka antia Witt-Brattström on akateemisessa työssään kartuttanut, on osoittanut, kuinka naispäähenkilöiden rooli tuossa traditiossa on ollut äärimmäisen rajattu. Realistisen romaanin alkumetreillä naispäähenkilön taival päättyi joko avioliittoon tai kuolemaan (ks. Boumelha). Jos George Sandin Indiana-romaanissa (1832) tuo kuvitelma esti naista kehittämästä taiteellista visiota, joka oli lähestulkoon hänen ulottuvillaan (ks. Miller), Witt-Brattströmin romaanissa naisella on toki oma visionsa (uransa, jolla hän on elättänyt vuosien ajan koko perheen), mutta suhteessa mieheen hän kokee olevansa sidottu menneen maailman rooleihin.

Todellisuutta jäljentävällä dialogimuodollaan romaani tuntuu vangitsevan mimeettisesti sivulle sanoja, repliikkejä, lauseita ja tilanteita, jotka ovat jo olemassa sitä edeltävässä todellisuudessa. Kaikki tuntuu jossain määrin banaalilta, toistolta, jo aiemmin tapahtuneelta. Rakkaus on viittaus johonkin jo menetettyyn, josta ei uskalleta vielä luopua:

 

Mies sanoi:
Rakkaani.
Jos tarkastelee syntynyttä tilannetta järkevästi
on melko selvää
että meidän olisi parasta erota mitä pikimmin
ja alkaa elää erillämme.

Mutta tällaisia asioita
ei ratkaista järjellä
vaan tunteella.

Millä tunteella
sinä kysyt.
Sillä joka palaa takaisin
kun ajattelemme
millaista meillä oli.

 

Romaani on kuvaus siitä, kuinka se mikä on jo menetetty pitää otteessaan ja estää elämästä – myös siksi sen herättämä tunne on niin vahvasti turhautumista. Vakavana hetkenä nainen siteeraa Edith Södergrania ja toteaa: ”Sinä et halunnut olla vapaan sydämeni veli.” Jotakin paljastavaa on siinä, että käsitys vapaudesta ja tasa-arvosta – ne arvot joita hän rakkaudessa etsii – ovat totta tosiaan yhteydessä käsitykseen veljeydestä. Siinä kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän tilassa, jota romaani tallentaa – ja jossa mies on aina ylempi kuin nainen, sillä vastakohtaparit rakentuvat hierarkkisesti –, toimijuus rakentuu miesyhteisöllisyyden, normieheyden kautta, sellaisen veljeyden puitteissa, jossa ei ole ”tasa-arvoista” sijaa naiselle. Vihan hetkellä mies sanookin: ”Mies on naista ylempi. Niin on aina ollut ja tulee olemaan.”

Voiko rakkaudessa olla tämän kaksinaisen asetelman puitteissa kyse muusta kuin vallasta? Ei. Tässä kehässä ei ole tilaa muutokselle. Koska sisaruutta ei suljetussa tilassa ole kuin hetkellisten keskeytysten muodossa, vain normieheys on mahdollista. Mahdollisuus toisenlaiseen ihmissuhteeseen – jossa ei olisi kyse vallasta ja hallinnasta – on alusta lähtien pois suljettu. Koska naisen repliikit ovat niin teräviä ja hän analysoi tilanteen niin selkeästi, saattaa tuntua siltä, että taistelu olisi tasaväkistä. Kuitenkin vain yksi osapuoli turvautuu fyysiseen väkivaltaan.

Miten feministinen kirjallisuus ja taide voivat muuttaa todellisuutta? Ensinnäkin horjuttamalla uskoa siihen, että todellisuus on olemassa ennen kuin se puetaan sanoiksi. Ajattelen Judith Butlerin (1990) tavoin, että feministisessä ajattelussa parhaimmillaan on kyse sellaisen todellisuuden sanoiksi pukemisesta, joka vaatii tulla ilmaistuksi mutta joka tuntuu epätodelta, epätodennäköiseltä, joka ei (vielä) ole olemassa. Se tuo ihmisten ulottuville kertomuksia, käsitteitä ja ilmaisuja, joiden avulla on helpompi hengittää, jotka avaavat todellisuuden toisin sanoin.

 

Nainen sanoi:
Joskus vastenmielisyyteni on niin voimakasta
että se kalvaa minua kuin lapamato.
Mielenliikkeistäni on tultava loppu. [Det måste bli ett slutt på mina affekter.]
Haaveilen siitä päivästä
kun en tunne enää mitään.
[…]
Kaipaan mielettömästi miestä
joka haluaa minulle hyvää.

 

Parhaimmillaan Witt-Brattströmin romaani onnistuu avaamaan ristiriitojen riivaaman pahoinpidellyn naisen näkökulman lukijoille, jotka eivät sitä vielä tunne. Havahtuisiko lukija myös siihen, että kaksijakoinen sukupuolijärjestelmä on mennyttä kalua, ja säilyy hengissä vain nostalgisen rakkausfantasian ansiosta?

Yksi feministisen ajattelun kantavista affekteista on turhautumisen tunne. Sara Ahmed muistuttaa, että usein tunteet jotka johtavat feminismiin myös seuraavat feministiä kaikkialle:

 

Feminismin kautta voit ymmärtää vääryyksiä ja ymmärtää että et ole väärässä. Mutta kun sanot, että jokin on väärin, sinut käsitetään väärin yhä uudelleen. Näin vääryyden kokemus voi paisua: koet kärsiväsi vääryyttä koska sinun sanotaan olevan väärässä vain sen vuoksi, että osoitat että jokin on väärin. Se on turhauttavaa! Ja sitten sinun turhautumisesi käy todisteeksi siitä, että olet turhautunut, että mistä tahansa puhutkin, sanot niin, koska olet turhautunut. On turhauttavaa että sinua pidetään turhautuneena; vihastuttavaa että sinua pidetään vihaisena. Mutta jos olet vihainen jostakin ja sinua pidetään vihaisena (vihainen musta nainen tai vihainen rodullistettu nainen), silloin se asia josta olet vihainen häviää, mikä tekee sinusta vielä vihaisemman. Jos feminismi antaa meidän suunnata tunteemme erilaisiin kohteisiin, juuri tunteistamme voi myös tulla tunteiden kohteita. Meidät sivuutetaan tunteellisina. Jo se riittää nostamaan tunteet pintaan. (Ahmed 2017, 38, suom. H.R.)

 

Vihastuminen on usein turhautumista siihen, kuinka hitaasti maailma muuttuu.

Turhautuminen aikoihin – siihen että asiat yhä edelleen ovat näin – liittyy taatusti myös siihen, että on hankala erottaa feminististä ajattelua progressiivisuuden eetoksesta – vaikka edistymisen ajatusta kuinka myös feministiseltä kannalta kritisoisi. Feminismiä ei voi irrottaa modernista edistyksen kertomuksesta, jota taas ei voi erottaa yksilöllisistä kokemuksista, jotka usein ilmenevät tarinoina ”henkilökohtaisesta kasvusta” tai kehittymisestä.

Tässä tarinassa sen sijaan ei ole varsinaisesti kehitystä, vaan romaanin rakenne on syklinen. Se noudattaa toistumistaan toistuvien tunteiden ilmentymistä. Niin kauan kuin nostalgia menneeseen pitää teoksen puhujia otteessaan, väkivallan kehästä ei ole ulospääsyä. Nainen ja lukija tietävät jo romaanin alkaessa, että tästä väkivallan kehästä on riuhtaistava itsensä ulos. Ei ihme, että turhaudun: haluaisin pian päästä jonnekin muualle, nähdä ja kuulla monenlaista näiden kahden sijaan.

 

Heta Rundgren

 

1 Normieheydellä viittaan kaksijakoiseen heteronormatiiviseen maailmankäsitykseen, jossa mieheys on normi ja naiseus määrittyy suhteessa mieheen (ks. ”Normieheyttä haastamassa”).

 

Lähteet

Ahmed, Sara 2017. Living a Feminist Life. Durham: Duke University Press.

Boumelha, Penny 1988. Realism and the Ends of Feminism. Susan Sheridan (ed.), Grafts. Feminist Cultural Criticism. New York & London: Verso, 77–91.

Butler, Judith 1990. The Force of Fantasy: Feminism, Mapplethorpe, and Discursive Excess. Differences. A Journal of Feminist Cultural Studies, Summer 1990, 105–125.

Cixous, Hélène 2013. Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia. (Le rire de la Méduse et autres ironies, 2010, Paris: Galilée. Sisältää esseet ”Le rire de la Méduse” ja ”Sorties”, 1975.) Suom. Aura Sevón & Heta Rundgren. Helsinki: Tutkijaliitto.

Friedan, Betty 1967. Naisellisuuden harhat. (The Feminine Mystic, 1963.) Suom. Ritva Turunen & Jertta Roos. Helsinki: Kirjayhtymä. New York: W. W. Norton.

Miller, Nancy K. 1986. Arachnologies: The Woman, the Text, and the Critic. Nancy K. Miller (ed.), The Poetics of Gender. New York: Columbia University Press, 270–295.

Ronkainen, Suvi 1997. Naisistako raivottaria? Naisen viha, syyllisyys ja häpeä. Pekka Robert Sundell & Helena Tikkanen (nyk. Creutz)̈ (toim.), Keskusteleva Psykologia. Tulevaisuuden Ystävät ry, 129–142.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi