Kukkien ja sodan lauluja. Asteekkien runoutta
Toim. & suom. Pekka Valtonen
Aviador 2017, 178 s.
Suomenkielinen käännöskirjallisuus on viime vuosina saanut arvoisiaan ja asiantuntevia lisäyksiä muinaisten kansojen kirjallisuudesta, muun muassa ugaritilaisen Baalin palatsin ja kuninkaiden suvun (2017) ja Paavo Castrénin uuden Odysseia-käännöksen (2016). Amerikan alkuperäiskansojen klassista kirjallisuutta ei kuitenkaan ole suomeksi aiemmin ilmestynyt lukuun ottamatta mayojen eeposta Popol Vuhia (suom. 1995), Jorma Erosen intiaanirunouden tulkintaa Juoksu Yönmaahan (1977) ja muutamaa tekstiä antologioissa. Tätä puutetta paikkaamaan astuu nyt Pekka Valtosen suomentama valikoima asteekkien runoutta. Valtonen on antropologi ja historioitsija ja kirjoittanut muun muassa Latinalaisen Amerikan historian (2001) ja Karibian historian (2017).
Valikoima koostuu 38:sta nahuatliksi ja kahdesta espanjaksi ylöskirjatusta runosta. Asteekit elivät nykyisen Meksikon alueella espanjalaisten valloittajien saapumiseen asti 1500-luvun alussa. Runot on kerätty 1300–1500-luvuilta, ja niitä oletetaan tarkoitetun laulettaviksi yläluokan tilaisuuksissa, sekä uskonnollisissa tilaisuuksissa että sivistyneistön illanistujaisissa – tavallisen kansan runoutta ei asteekeilta ole säilynyt, jos sitä on ollutkaan.
Nahuatl on voimakkaasti agglutinoiva kieli, mikä luo runoille ääneen luettuina monotonisen ja jopa hypnoottisen rytmin. Lukukokemuksen rikastamiseksi kannattaa ehdottomasti kuunnella YouTubesta asteekkien runoutta luettuna musiikin säestyksellä, mikä jäljittelee niiden alkuperäistä esitystapaa.[1] Valtonen ei kuitenkaan ole kääntänyt runoja suoraan nahuatlista vaan tukeutunut asteekkitutkijoiden, erityisesti Ángel María Garibayn ja Miguel León-Portillan, espanjannoksiin.
Valtonen on valikoinut kokoelmaansa edustavan otoksen erityyppisiä runoja, kuten uskonnollisia hymnejä ja jumalista kertovia eeppisiä runoja, mutta painopiste on Garibayn lyyrisiksi nimittämissä runoissa, joissa korostuvat erityisesti tuokiomaiset runokuvat. Vuoropuhelu niin jumalten ja ihmisten kuin luonnon ja ihmisten välillä nousee suureen osaan.
Myös proosamaisempaa runoutta on otettu mukaan, erikoisena poikkeuksena kokoelman muuhun sävyyn nähden voimakkaan eroottinen, hallitsija Axayacatlia ylistävä ”Chalcon naisten laulu”, jonka dialoginen muoto lähentelee näytelmäkirjallisuutta. Onkin erityisen mielenkiintoista, että asteekkien runoutta sekä kirjoitettiin että lainattiin erilaisiin esitystilaisuuksiin nykyaikaista tekijänoikeusjärjestelmää muistuttaen: tekijät saattoivat siirtää runon omistusoikeuden niitä ylistäville hallitsijoille.
Kuolema ja katoavaisuus hallitsevat asteekkien usein melko hengellisiä sävyjä saavaa runoutta. Maallinen kauneus ja suru koristavat maanpäällisen ja kuolemanjälkeisen elämän olemuksen pohdintaa:
Onko tottakaan ilomme,
elämämme päällä maan?
Eihän ole varmaa, että elämme
ja iloitsemaan tänne tulimme.
Poloisia olemme kaikki.
Kärsimys tietämme ohjaa
täällä, ihmisten parissa.
Melodraamastaan huolimatta asteekkien runous ei ole lohduttoman synkkää ja itkuvirsistä, vaan ennemminkin sitä luonnehtii toiveikas uteliaisuus, johon kietoutuu iloa mutta yhtä lailla melankoliaa. Ne vuorottelevat runoissa lähes symbioottisesti:
Vain turhaa työtä täällä teen,
nauttikaa, nauttikaa, ystävät hyvät.
Emmekö saisi iloita,
tuntea mielihyvää, ystävät hyvät?
Otan mukaani kauniit kukat,
kauniit laulut.
En koskaan enää laula keväiseen aikaan,
olen yksin vain, ja onnen kerjäläinen,
sitä vain olen minä, Cuacuauhtzin.
Runot kietoutuvat valikoiman nimenkin mukaisesti kukkien ja sotien ympärille. Ne tarjoavat moninaisia, toisiinsa limittyviä tulkintoja, joissa kukat saavat monia merkityksiä niin yleispätevänä elämän ja ilon kuvastajina kuin päihteenäkin: ”Iloitkaa kera päihdyttävien kukkien, / joita käsissämme pitelemme.” Kukkien ja laulujen yleispätevä tulkinta elämää kuvaavina symboleina tai synekdokeina ei ole erityisen kiehtova. Kiinnostavampaa onkin lukea runoja kerrostumina, joihin kiteytyy samanaikaisesti sekä asteekkien taustaa valottavaa tarkkaa historiallista tietoa että hyvin yksinkertaisia ja teeskentelemättömiä runokuvia.
Liioittelun ja räiskyvien tunteiden kanssa rinnastuvat luonnonilmiöt ja pienieleiset ja kauniit runokuvat. Runojen herkän tunnelman nostattama valoisuus kantaa pitkälle:
Te elitte vain laulun,
avasitte kukan,
oi, te ruhtinaat,
minä, Tochihuitzin, vain risuja punon,
kukkaköynnökset
jossain toisaalla putoavat.
Kaikkien runojen tekijöitä ei tiedetä, mutta kokoelman tunnistettavimmaksi ääneksi nousee ruhtinas Nezahualcóyotl (1402–1472), joka hallitsi Tezcocon valtakuntaa yli 40 vuotta. Hänen hallitsijan ja ihmiselon tuskaa voivottelevat runonsa antavat asteekkien runouden lempeälle kaipaukselle hahmon:
Minä kukkivan veden lintu juhlaa jatkan.
Olen lavean veden piirittämä laulu,
käy sydämeni ihmisten rannoilla,
kuljen kukkiani sirotellen,
niistä päihtyvät ylhäiset.
On kaikki pelkkää ilonpitoa.
Olen lohduton, oi, on lohduton sydämeni,
olen runoilija Yhdeksän virran latvoilla,
kukkivan veden maassa.
Käännös on erittäin laadukas. Runojen rytmi soljuu yleisesti ottaen sujuvasti, kuten erityisesti ”Axayacatlin laulussa”:
Kukkainen kuolema on laskeutunut tänne,
se tulee lähemmäksi,
Punaisen värin maassa sen huomasivat
ne jotka vielä äsken olivat kanssamme.
Nousee murheen huuto,
ihmisiä ajetaan eteenpäin,
taivaassa soivat surulliset laulut,
niiden myötä ihminen kulkee
sinne missä vielä jollain tavoin ollaan olemassa.
Zan nican temoc y xochimiquiztli tlalpan,
aci yehua ye nican,
in tlapalla quichihuan,
tonahuac onoque.
Choquiztlehuatiuh,
yece ye oncan nepan netlazalo,
ylhuicatl ytic cuicachocoa,
ica huiloan quenonamican.
On ymmärrettävää, ettei espanjannoksia ole otettu osaksi antologiaa, sikäli kuin Valtonen on käyttänyt useiden eri espantajien käännöksiä. Jokin näyte olisi kuitenkin tarjonnut enemmän läpinäkyvyyttä ja vertailukohtaa käännösratkaisuille. Tässä näyte ”Axayacatlin laulusta” Miguel León-Portillan espanjankielisenä käännöksenä, jonka vaikutus Valtosen suomennokseen käy hyvin ilmi:
Ha bajado aquí a la tierra la muerte florida,
se acerca ya aquí,
en la región del color rojo la inventaron
quienes antes estuvieron con nosotros.
Va elevándose el llanto,
hacia allá son impelidas las gentes,
en el interior del cielo hay cantos tristes,
con ellos va uno a la región donde de algún modo se existe.[2]
Toisaalta säe- ja säkeistöjaot ovat ajoittain haparoivia eikä käännöksissä näytä olevan mitään selkeää strategiaa hankalasti tulkittavien alkutekstien ortografian suhteen. Usein suomennoksen säkeistys on melko uskollinen alkutekstille, mutta koska alkutekstien säejako on joka tapauksessa lukijan nähtävissä, suomennoksen olisi sopinut irrottautua siitä rohkeamminkin. Säe- ja säkeistöjakojen häilyvyys ei ole kuitenkaan ongelma, sillä se ei olennaisesti muuta runojen semanttista merkitystä tai niiden runollista vaikuttavuutta. Muun muassa ”Chalcon naisten laulua” käännettäessä espantajatkin ovat joutuneet arvailemaan, kuka milloinkin puhuu.
Laulurunouden muuntaminen kirjoitetuksi tekstiksi aiheuttaa kääntäjälle erityisen haasteen syntaksin ja onomatopoetiikan osalta. Valtonen on melko johdonmukaisesti sovittanut runot suorasanaisiksi välimerkkeineen. Ylhäisön puhetapa on kuitenkin haluttu säilyttää, minkä vuoksi syntaksi on ajoittain hieman kömpelöä ja vanhahtavaa eikä tunnu täysin sopivan nykykieleen. Lähimmät vertailukohdat käännökselle löytynevätkin Raamatusta. Nezahualcóyotlin laulu ruhtinas Motecuhzoma I:lle on vuolas kuin jumalan ylistys ikään:
Ihanin pajuin
vehrein kuin jade ja kvesaali, koristelet kaupungin,
sumu leviää yllemme:
puhjetkoot uusia kukkia kauniita
ja kietoutukoot kukat käsiisi,
niin olkoon sinun laulusi ja sanasi!
Ayocuan Cuetzpaltzin taas runoilee hieman ”Laulujen laulun” tapaan:
Sinun kaunis laulusi:
helkkyvä kultainen lintu,
jonka hellästi nostat siivilleen.
Olet kukkaisniityllä,
laulat kukkivien oksain keskellä.
Oletko kenties Elämänantajan suloinen lintu?
Oletko kenties jumalalle puhellut?
Niin pian kun aamunkoiton näit
aloit laulaa.
Useissa runoissa toistuvat ”aya”- ja ”ayyo”-huudahdukset ovat suomennoksessa pelkistyneet huutomerkeiksi ja vanhahtaviksi imperatiivimuodoiksi. Ratkaisu on hyvin kaksijakoinen: se tekee esitetystä runoudesta voimakkaan kirjallista, jopa pelkistettyä, sillä tällöin runosta häviää suhde niiden käyttötarkoitukseen, joka on merkityksellinen, ellei jopa elintärkeä, osa niiden olemusta. Toisaalta se on omiaan korostamaan asteekkien runouden runollista vaikuttavuutta riisumalla niiden ajallinen ja kielellinen konteksti. Ratkaisu asettuu hyvin osaksi muinaisen käännösrunouden tai ainakin sen markkinoinnin perinnettä, joka painottaa runouden yleisinhimillisyyttä ajasta ja paikasta riippumatta.
Valtosen käännös on niin perinteinen ja varmaotteisesti tehty, että se tuntuu ajoittain jopa liiankin klassiselta ja tavanomaiselta. Se ei kuitenkaan vähennä millään tapaa hänen suuren urakkansa arvoa, ja Kukkien ja sodan lauluja onkin erinomainen lisä Aviador-kustannuksen julkaiseman Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden joukkoon.
1 Runoja löytyy espanjannoksilla varustettuna muun muassa Proyecto Cultural Tequiliztli -kanavalta.
2 Miguel León-Portilla 1972. Trece poetas del mundo azteca. México: SepSetentas, 162.
Henri Nerg