Sota ja kissa

14.10.2018 :: Arvostelut

Lassi Hyvärinen

Tuuli ja kissa

Poesia 2018, 84 s.

 

Lassi Hyvärinen jatkaa absurdin runon tekijänä kolmannessa teoksessaan Tuuli ja kissa. Teoskokonaisuudessa hieman odottamaton ystävysjoukko elää maalaisidyllissä, metsän ja viljavainioiden keskellä, sopivan etäisyyden päässä yhteiskunnan humusta. Kissa, tuuli, sipulinvarsihameinen nainen, mehiläistarhuri ja kertoja ovat Hyvärisen surrealistisen eläinsadun keskeiset henkilöhahmot.

Tuulta kuvaillaan vähän ukkomaiseksi. Se on kissan apuri ja toveri. Personoituneena luonnonvoimana tuuli hoitaa tuulen töitä, pudottaa lehdet puista. Sipulinvarsihameinen nainen toimittelee hänkin arkisia askareita, joutuu pulaan, tulee pelastetuksi ja pysyy kertojalle ainaisena mysteerinä. Mehiläistarhuri pitää mehiläisistä, viinistä ja oopperasta. Kertojan itsensä voi tulkita olevan keisari Augustuksen pään unitajunta, kattilaan majoitettu. Jos hän on valveilla, Augustus yleensä lepää: ”Kotona kattilassa nukkunut pää / katsoo nyt hiekasta unisena. / Tuuli neuvoo minua silittämään sitä, / se on tavallaan minun pääni ja kuuluu perheeseen.” Ja myöhemmin: ”Kypärä on sotilaan koti, kattila Augustuksen.”

Kissa teoksen keskeisenä toimijana on itsenäinen ja tavallista kotikissaa arvaamattomampi tapaus, inhimillisiä piirteitä saanut puhuva eläin. Kissaolemuksensa säilyttäneenä se saalistaa ja leikkii saaliillaan ja on muutenkin luonteeltaan kissamaisen kaksijakoinen. Se pujahtaa sujuvasti oravannahkaan ja ilveksen turkkiin, kuten kertoja toverinsa luonnetta kuvailee.

Riimiteltyjen kissarunojen ystäville voi suositella Eeva-Liisa Mannerin yhteiskuntasatiirista kokoelmaa Kamala kissa. Pilakokoelma (1976), josta on julkaistu useita versioita. Aikalaiskritiikki koki Mannerin poliittisen teoksen saaneen vaikutteita T. S. Eliotin kissakirjasta Old Possum’s Book of Practical Cats (1939). Se on nyt julkaistu Jaakko Yli-Juonikkaan suomentamana nimellä Kissojen kielen kompasanakirja (2018).

Ystävyyttä ja arjen sattumuksia Tuuli ja kissa kuvaa lämpimästi. Maaseudulla kasvatetaan kurkkuja ja sytytetään kirjasto palamaan (kissan mielestä se on sauna). Kun traktori lipsahtaa vahingossa laavavirtaan, ikuistetaan sattumus maalaukseen. Syy-seuraussuhteet noudattavat pitkälti unen ja lapsen ajattelun logiikkaa: kuu voi kuurouttaa, peitto tarjota unen. Lukukokemusta määrittää hämmästys; yllättäviä, mahdottomia asioita tapahtuu kaiken aikaa.

Tuuli ja kissa on kirjoitettu säemuotoon, ja sen säkeet ovat pääosin virkkeen tai lauseen mittaisia. Lauseyhteyttä huojuttavia säkeenylityksiä on vain vähän. Teoksessa kertoja puhuttelee yllättäen atonaalisen musiikin kehittänyttä säveltäjää, Arnold Schönbergiä: ”Kysyn haudoilta: sinä Schönberg, / miksi korvani vain harvoin sietää viulun?” Samastuttava kysymys saa selityksensä, kun Ylen haastattelussa runoilija toteaa atonaalisen musiikin vaikuttaneen vahvasti teokseen, sen hahmoihin ja säkeistöllisyyteen, mutta vaikutus näkyy myös absurdin kuvaston nopeissa siirtymissä.

Teoksen pinnaltaan yksinkertaisissa virkkeissä on kaikki tarpeellinen, muttei mitään liikaa. Sattumukset polveilevat vaihtelevan mittaisten säkeistöjen kuljettamina, neljän osaston verran. Runojen nimeämättömyys antaa tilaa yllättäville käänteille. Tuuli ja kissa onkin runoilijan teoksista hallituin.

Esikoisteos Riippuvat puutarhat (2007) esitteli perinnettä ironisoivan runoilijan, kielen kohosteisuudella ja nonsensella leikittelevän. Hyvärisen seuraava teos, Kalevi Jäntin palkinnon saanut Keisarin tie (2012), on Tuulen ja kissan lailla absurdin omalakinen eepos. Siinä runoilija vielä jatkaa esikoisteoksesta tuttua visuaalista ja runsasta linjaansa.

Hyvärisen uusin on edeltäjiensä kaltaisesti ironisessa mutta melko rakastavassa suhteessa luontorunouden perinteeseen. Metsältä pyydetään saalista ja kypsyvä vilja loistaa kultaisena. Kuvastossa romanttiset luontoaiheet, tähkät ja tähdet, kuu, pilvet ja meri auringonlaskuineen ja linnunsiipineen, kuvittavat sadunomaista kertomusta.

Luonto turvallisen pihapiirin ulkopuolella on vieras ja vaarallinen. Raja idyllin ja luonnon toiseuden välillä kulkee polveillen, nopeasti muuttuvana. Joki saattaa tulvia mökille saakka. Eräässä runossa Hyvärinen kirjoittaa ilkikurista muunnelmaa Edith Södergranin ”Tähdet”-runosta (1916). Kissan päähän tipahtaa tähti ja sen silmälasit rikkoontuvat sirpaleiksi ruohikkoon.

Romanttisen luontorunouden peruskuvastoa on korkealta kukkulalta avautuva, huolella katsottavaksi valittu maisemanäkymä. Kissakin seisoo romanttisen oloisena kukkulalla, tuulen kanssa auringonlaskua katsomassa, mutta jylhän näkymän sijaan auringon säteet kultaavat kukkulaa saartavan tulvaveden. Kissalle ei oikein suoda romantikon osaa.

Kissan kokemusmaailmaa kuvataan teoksessa jonkin verran. Sille puusta pudonneet lehdet näyttäytyvät kultakaloina. Kissa tuntee ihmisten kulttuuria, mutta on lähempänä luontoa. Sen kerrotaan lapsena uittaneen purtta laavavirrassa. Kissan kuvauksessa ironisoituu osaltaan myös ekokriittisesti valveutuneen nykyrunouden tendenssi kuvata eläimenä olemisen kokemusta. Tuulessa ja kissassa länsimaisen kulttuurin suhdetta luontoon edustaa lintu, joka runoilijan sanoin ”nielee oksan jolla istuu”. Kertoja tarkentaa oksan olevan ”japanilainen oksa, harvinainen paju” ja viittaa itämaisiin vaikutteisiin 1970-luvun luonnonrunoudessa. Ympäristöherätyksen jälkeen kulttuurin puristukseen joutuneesta luonnosta tuli suojelukohde, jonka hauraita ja monimuotoisia prosesseja haluamme hallitusti tuhota ja säilyttää.

Suojelutoimista huolimatta tavalliset, arkisesti huomaamattomat lajit ovat vaarassa kuolla sukupuuttoon. Toive katoavien lajien säilömisestä kulttuurin piiriin, runoihin, on ohut fantasia, kevyesti savuna ilmaan haihtuva. Kissan hahmo muistuttaa, että kirjat katoavat helposti.

Teoksen luontosuhde on ympäristötietoinen ja apokalyptinen. Ydinlaskeumasta saastunut luonnonpaikka peitetään kuvulla, ja merta höyrystää siihen valuva laavavirta. Laavavirta-aihe heijastelee länsimaisen ihmisen itsetuhoista luontosuhdetta. Vaikka rappeutuvasta Maasta ei pääsekään pakoon, laavavirtaan voi viimein heittää kaiken kulttuurin piirissä tarpeettomaksi käyneen roinan: traktorin ja television. Tuhotunnelmien vastapainona teoksessa on kauniita ja mystisiä olentoja, kuusikossa laulavia yöhevosia, joita kissa ansastaa (ne pääsevät kyllä pakenemaan).

Tuuli kehottaa tutkimaan aivan pientä, maan rajassa kasvavaa kihokkia, soiden lihansyöjäkasvia. Luonnon suloisuuden ja kauneuden takaa pilkistää aina saalistajan tuntokarva. Tuulessa ja kissassa luonnon yksityiskohtiin keskittyminen jättää idyllin ulkopuolisen maailman tarkoituksellisesti katveeseen. Mutta niin vain panssarivaunut, kranaatit ja valonheittimet tulevat esiin: ”Koko kylä herää kauhujen yöhön / suhteessa unen suloisuuteen”, kertoja sanoo.

Lopulta juuri kissa tuo sodan idylliin:

 

Se ottaa rasiasta oravankynnen ja viiltää ilmaan.
Viillosta kuuluu legioonalaisten puhetta.

Laulavat joukot nousevat jo satamaan johtavaa tietä.
Lähden rantaan huhuilemaan ilvestä.
Hökkelien miehet on viety sotaan,
haavoittuneita liotetaan rantavedessä.

 

Ajan ohuen verhon takaa vyöryy maanpäällinen helvetti. Sillä tavoin heiveröisenä runoilija kuvaa ihmisen rauhan ja onnen. Kissa itse lähtee sodan ajaksi maanpakoon. Se on opportunisti, kuten kissat aina, ja tulee sitten taisteluiden tauottua takaisin. Kertojalle itselleen turvapaikkaa ei löydy, ja hetken kaikki on samalla tavalla absurdia kuin todellisuudessa.

Faabeliperinnettä mukaileva Tuuli ja kissa on viihdyttävää ja opettavaista runoutta ihmisluonteesta, maailman sattumanvaraisuudesta ja vahvimman oikeudesta. Vaikka teoksen kissa on aktiivinen toimija, se on samalla vain lajinsa edustaja, kissa ilman nimeä, allegoriaa meistä itsestämme.

 

Tarja Hallberg

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi