Runotulia ja shokkihoitoa Sieravuoressa

14.9.2018 :: Artikkelit

Onneksi olkoon, olette selvinneet ihmiskokeesta. Sunnuntain alkuiltapäivässä odotellaan bussia, juodaan viimeiset viinit ja jaetaan solidaarisesti esiintyjien mökiltä ylijäänyt ruoka. Lava on tyhjillään, festivaalialueella ovat enää esiintyjät, Helsingistä bussilla tulleita ja lähtöä tekeviä kimppakyytiläisiä. Edellispäivän monikymmenpäisen yleisön jälkeen katsomo näyttää autiolta. Takana on ensimmäinen lavarunofestivaali Sieravuoressa. Tapahtuman puuhamies Harri Hertell vaikuttaa väsyneeltä mutta onnelliselta. Hän aloittaa joka toisen lauseen sanomalla, että palautetta pitää kerätä ja parannuksia tehdä ensi vuodelle mutta tänään niistä ei vielä keskustella.

Jos runofestivaali Eurassa on ihmiskoe, kuten Hertell useaan otteeseen sitä kutsuu ensikertaisuuden ja ennakoimattomuuden johdosta, on aika arvioida, onnistuiko koe. Puitteet olivat varsin poikkeukselliset: lomakeskus on kaukana kaikesta, yöpyminen hoitui joko lomamökissä tai teltassa. Uskaliaimmat saapuivat jo perjantaina, mutta suurin osa runoilijoista esiintyi lauantaina. Sieravuoren lavarunofestivaali järjestettiin 3.–4.8.

Lauantai alkoi haastavissa merkeissä, sillä koko kesän helteiden jälkeen juuri Sieravuoren runofestivaalien kesken sää muuttui lähes syksyisen sateiseksi ja koleaksi. Katsomo oli yhtä lailla autio kuin sunnuntaina festareiden päätyttyä, sillä yleisö oli pakkautunut sateen suojaan pihapiirin rakennusten kuisteille. Runouteen vähemmän vihkiytynyt väki istui sisällä ravintolassa.

Ensimmäisten artistien osa ei ole kadehdittava millään festivaaleilla. Juho Nieminen ja Anja Erämaja suoriutuivat kuitenkin olosuhteisiinkin nähden erinomaisesti. Niemisen esitykseen pienen lisänsä toi se, että Erämaja esiintyi mukana lavalla kuullussa dialogirunossa. Nieminen on tullut monille tutuksi ”Kevätpörriäis”-sarjastaan, jossa hän yhdistelee teemoittaisia kokonaisuuksia eri vuosina ilmestyneistä koululaisten Kevätpörriäinen-lehdistä. Esityksen päättänyt runo ”Yksinäisyys” kirvoitti kaatosateen kanssa painiskelevalta yleisöltä ilahtuneet naurut. Kuten sarjan runoille on tyypillistä, naurussa on kolkko sävy. Runon puhuja käskee puhuteltavaa sinää vain etsimään itselleen kaverin. Siitä huolimatta, että runo on koottu eri kirjoittajien hyvin erilaisessa tarkoituksessa kirjoittamista teksteistä, mukaan tuli satiirinen ulottuvuus tämän ajan syrjäytymiskeskustelua vasten.

Erämajan runoissa toistui samankaltaisia elementtejä kuin Niemisellä: molemmat osoittavat teksteillään, miten lavarunous voi hyödyntää huumoria, viihdyttää ja olla silti koskettavaa. Vaikka kummatkin luottivat esityksissään kohtalaisen perinteikkääseen esiintymiseen, musiikillisuus ja äänielementit toivat elävyyttä sateenharmaaseen iltapäivään. Parhaiten tunnelmaan sopi Erämajan melankolinen dialogiruno, jossa kaksi puhujaa keskustelee kuolleesta äidistä ja tämän tuhkista marjapensaiden juurella. Kun runon kaksi ääntä ovat tarkoituksellisen häilyviä ja päällekkäisiä, oli sadesäässä myös kuulijan keskittymiskyky runoon sopivan häilyväinen. Jopa kuoleman toistuminen monen runon tematiikassa festarilavalla tuntui luontevalta, kun kesän lämmön katoavaisuudesta saatiin väkevä muistutus.

Seuraavien esiintyjien siirtäminen sisätiloihin oli kuitenkin hyvä päätös. J. K. Ihalaisen sähäkkä klubibiitti ja möreät runot pääsivät parhaiten oikeuksiinsa matalassa ja hämärässä tilassa. Samanlaisella otteella jatkoi Susinukke Kosola (siviilinimeltä Daniil Kozlov), jonka säkeet solahtivat tarkan täsmällisesti Niagara 2000:n biittien päälle. Lisäksi biittien vaihtelevuus palveli hyvin runojen tunnelmaa. Esitys olisi kenties kantanut ilmankin, että biiteistä olisi vaihdettu runojen esittämiseen ilman.

Raikuvimmat aplodit sai paikallinen vahvistus Heli Laaksonen. Hän jakoi oman esiintymisensä alussa paikallisen Lappi-runokilpailun palkinnon, ja Laaksonen ja Hertell esittivät kilpailun parhaat runot Sieravuoren yleisölle. Illan kulkuun sopien Satu Kivelän voittajaruno oli hyväntuulisempi ja murteella kirjoitettu. Sen sijaan Sari Harsu sijoittui perkeleitä, Aleppoa ja pimeää energiaa arkikokemuksiin yhdistelleellä runollaan toiselle sijalle. Laaksonen pyyteli runon rajua kieltä anteeksikin.

Runoudessa ei kaiketi ole tarpeenkaan asettaa vastakkain Helsinkiä ja muuta maata tai kaupunkeja ja maaseutua. Runous pyrkii pikemminkin rakentamaan siltoja erojen yli kuin korostamaan niitä. Hertell sai muutamassakin jutussa Sieravuoren festivaalin alla oikoa sitä, ettei tapahtumaa järjestä Helsinki Poetry Connection vaan hän itse, vaikka suuri osa runoilijoista onkin kollektiivista tuttuja. Esiintyjäkaartilta kaivattiin kuitenkin pioneeriluonnetta ja valmiutta heittäytyä Hertellin ihmiskokeeseen: ”Valitsin esiintyjiksi sellaisiksi ihmisiä, joihin minulla on sataprosenttinen luotto. Kun itsekään en voinut tietää mitä tapahtuu, halusin, että on ikään kuin perhe ympärillä.”

Esiintyjäkaartikaan ei ollut mikään HPC:n esiinmarssitus: J. K. Ihalainen saapui Siurosta, Susinukke Kosola ja Juha Kulmala DIODI-bändeineen Turusta, toinen päivän musiikista vastannut artisti Joose Keskitalo Savonlinnasta. Keskitalo sopi erinomaisen hyvin muiden runoilijoiden joukkoon groteskeine pikku tarinoineen, joita kitara ja huuliharppu säestivät vähäeleisesti. Hän esitti muista viimeaikaisista esiintymisistään poiketen yksinomaan vanhempaa tuotantoa. Keikan päätti kuolemasta lämminhenkisesti kertova ”Kerubi kosketti huuliani”. Kun Keskitalo lauloi ”on hyvä olla tuttuja hautausmaalla”, musiikki liittyi hyvin loppukesän ja elonkorjuun tunnelmissa soljuneiden runoesitysten joukkoon.

Tapahtuman markkinoinnissa runoilijoita tituleerattiin Suomen parhaiksi lavarunoilijoiksi. Se on paljon sanottu, mutta ei välttämättä liikaa. Jos helsinkiläisten klubien runsaassa tarjonnassa näkee kokeneiltakin lavarunoilijoilta vaihtelevan tasoisia suorituksia, Sieravuoressa kaikki antoivat parastaan. Lavalla oltiin keskittyneesti, mikä johtui todennäköisesti vieraasta paikasta ja oudosta yleisöstä. Latauksen aisti yleisöön.

Helsingistä bussikuljetuksen ja lipun ostaneiden osalta ohjelmisto herätti kuitenkin perustellun kysymyksen: onko Sieravuoressa riittävästi nähtävää helsinkiläiset runoklubit ja festivaalit kiertäneelle runouden ystävälle? Ulkopaikkakuntalaiset esiintyjätkin ovat kuitenkin monilla runoklubeilla ja tapahtumissa kiertäneitä. Mikä on lavarunofestivaalin kohdeyleisö? Kovimmatkaan nimet eivät nimittäin tällä alalla sano paljoa ihmiselle, joka ei lavarunoutta tunne.

Kahdeksan vuotta sitten Suomen Kuvalehden (23.7.2010) haastattelussa Hertell visioi runofestivaalia, joka olisi ”maan mahtavin runotapahtuma”. Vaikka tuhansiin katsojiin ei Sieravuoressa ylletty, Hertell sanoo olevansa tyytyväinen lopputulokseen. Lähiseudun ihmisiä ja nuorempaa väkeä kaupungeista hän osasi odottaa. Tarkoitus ei ollut järjestää vain elämysmatkaa ”helsinkiläisille runoharrastajille” vaan tavoittaa uudenlaista yleisöä. Kuitenkin ikäjakauma ja pitkän matkan takaa tulleet kävijät yllättivät Hertellin: ”Kun kaupungeissa vastaavanlaiset tilaisuudet keräävät nuorta yleisöä, Sieravuoressa oli yllättäen paljon iäkkäämpiä ihmisiä paikalla. Se tullaan jatkossa huomioimaan myös artistivalinnoissa. Heli Laaksonen varmasti puhuttelee iäkkäämpää ja paikallista yleisöä ja on sellainen turvallinen esiintyjä – mutta muissa esiintyjissä saattoi olla vähän shokkihoitoakin.” Kuten joku paluumatkan bussissa lohkaisi: ”Ensin lavalle tuli vegaani, sitten seuraava puhumaan naisasioista.”

Oikeastaan lavarunouden seuraaminen Sieravuoressa sai tajuamaan, kuinka poliittista lavarunous Suomessa on – vieläpä laadukasta sellaista. Ihalainen vei kesälomailijat Ukrainaan ja Putinin tekojen synkkyyteen. Susinukke Kosolan hyvällä tavalla keuhkoavassa runossa syljettiin ulos kaikki ennakkoluuloiset nettipuheet äärivasemmistolaisesta väkivallasta Alexander Stubbiin. Juho Kuusen runo susista kuultuna pari viikkoa aiemmin Tampereella ei vaikuttanut yhtään niin poliittiselta kuin sen ollessa Sieravuoressa osana kokonaista eläinoikeuksiin keskittyvää runoperformanssia. Muutamankin katsojan päät kääntyivät ja närkästyneet kasvot hakivat toisia samoin reagoivia, kun Kuusi marssitti lavalle fiktiivisen räppitrion Sinikettujen räppiyhdistys. Toisaalta taas kaiken eläinhassuttelun ja pehmolelu-dj:n jälkeen setin päättävä narratiivinen runo kissanpentujen hukuttamisesta sai kylmät väreet selkäpiihin riipivyydellään.

Rohkein oli kuitenkin Jonna Nummela, joka lavalla esiintyy nimellä Nihkee Akka, sillä hänen hyvin henkilökohtaisissa runoissaan etäännytys tapahtui lähinnä hienoisen ironian ja säästeliäästi käytetyn komiikan avulla. Siinä missä Kuusi tasoitti sanomalle tietä huumorilla, Nihkee Akka puhutteli yleisöä suoraan ja kritisoi heteronormatiivisia oletuksia perhepiirissä ja patriarkaattia. Esityksen kohokohta oli runo ”Vähän nähty”, johon tiivistyi paljon lavarunouden uusista äänistä: ”Mä vannoin etten koskaan kirjottaisi runoa runoudesta […] Koska mä en ole runoilija. Mä oon aivojen reunoilta rispaantunut hörhö, taittelin mielipiteistä pahvilaatikon ja nousin sille seisomaan. Ja vaikkei kukaan koskaan kysynyt, mä aloin puhumaan.”

Uusille lavarunoilijoille runous ei ole vain sanataidetta. Se ei välttämättä alkuunkaan liity kirjoitettuun sanaan vaan äänen ja tilan ottamiseen ja saamiseen, puhumiseen. On sanottavaa, ei vain sanoja. Runous on kommunikaatiota, jossa yleisöön halutaan vaikuttaa. Kun yleisö kunnioittaa, runoilija tulee nähdyksi ja kuulluksi: ”Mua on aina katsottu / katsottu kieroon, ohi ja paidan läpi. / Tänään mut on viimein nähty. / Ja se. Ei. Ole. Vähän.” Tämän jälkeen Nihkee Akka otti esiin konfettitötterön ja heitti yleisön jalkoihin kimaltelevaa paperisilppua ja kommentoi ilahtuneesti: ”En saanut tehdä tätä Ruississa.”

Oheisohjelman virkaa toimittivat runotulet ja sauna. Jos lavarunoutta onkin pidetty kriitikoiden keskuudessa liian viihteellisenä, nuotion ääressä korostettiin pikemminkin esiintymisen ja kuuntelemisen voimaannuttavia vaikutuksia. Lavalla voi puhua vaikeistakin asioista, mutta myös kuulijan on helpompi ottaa niitä vastaan, kun taas lukiessa kokemus voisi olla ahdistava ja kirja lentää sivuun. Henkilökohtaisista asioista puhuttiin myös Sieravuoren festivaalilavalla.

Nuotion hiivuttua oli vuorossa sauna, mutta sen olivat vallanneet aivan muut kuin runouden takia paikalle tulleet. Joukolle varhaiskeski-ikäisiä miehiä ”runosauna” oli toistuva pilkanteon kohde, käyttäytyminen häiritsevää ja tungettelevaa. Tunnelma uhkasi nopeasti nopeasti.

Turvallisuus on yksi keskeisimmistä asioista, joita ensi vuoden festivaalilla parannetaan: ”Kun pikkasen kuplassa elää, sitä yllättyy. Ongelma ei ollut ehkä massiivisen iso. Yksikin puristelu tai läpänheitto on kuitenkin liikaa”, Hertell sanoo.

Kysymys on olennainen festivaalien kannalta: siinä missä Heli Laaksonen muistutti omassa välipuheessaan, että kenenkään kieli ei saa olla jollekulle toiselle vain vitsi, samaa voisi sanoa runoudesta yleensä. On niin esiintyjille, yleisölle kuin järjestäjillekin kiusallista, jos itsestä antamisen jälkeen vastassa on täysin ala-arvoista käytöstä. Ensi vuonna järjestyksenvalvojien määrää aiotaan lisätä eri puolilla aluetta ja heitä ohjeistetaan puuttumaan häiritsevään käytökseen.

Loppuillasta kulttuurierot näkyivät muuallakin: kun lomakeskukseen tullessa verkkainen palvelu ja tummat puupinnat toivat mieleen Twin Peaksin, illalla kellaridiskossa puolen tusinan paidattoman miehen seassa kaukana tunnelmasta oli niin The Roadhouse kuin Helsingin spoken word -spotti Siltanenkin.

Illan päätteeksi Sieravuoreen kokoontunut väki kulki sentään hieman paremmin samassa tahdissa. Runoilija Kasper Salonen oli festivaaleilla vain katsojan roolissa, mutta illalla hänen tulkintansa ”Saarenmaan valssista” eestiksi sai lavan täyteen tanssivia pareja. Toisaalta aamuyöllä karaoken loisteliaaksi lopuksi karaokeisäntä hoilasi Maamme-laulun – samalla lavalla oli kuultu aiemmin Juha Kulmalan kapinalliset säkeet: ”Oi Finlandia, katso sun yösi koittaa, päivän tuska karkoitettu on jo pois.”

Niin Hertell kuin Sieravuoren toimitusjohtaja Jari Laakso haluavat jatkaa festivaalia ensi vuonna. Hertellin mukaan kriittinenkin palaute on esitetty positiiviseen sävyyn. Pahimpien ylilyöntien estämisen ohella Sieravuoren kävijöitä muistutetaan yleisesti ottaen siitä, että runofestivaali on alueella ensisijainen. ”Ensi kerralla varmistetaan, että kaikki alueelle tulijat varmasti tietävät, että täällä on runofestarit käynnissä. Kun tapahtumasta tiedotetaan tätä vuotta aikaisemmin, saadaan runokansaa alue täyteen.”

Hertell on tapahtumaan tyytyväinen, vaikka työmäärää hän kuvaa naurahduksen säestämänä ”lähes kohtuuttomaksi”. ”Tunnen ylpeyttä, että pystyin itse tällaisen järjestämään, mutta ennen muuta siitä, että kutsuun vastattiin.”

Hertell toimi tapahtuman tuottajana, juontajana ja vielä roudarina. Välillä hän hyppäsi kalsareissa lavalle tyhjentämään kattoa vedestä. Ensi vuonnakin mennään taloudellisten realiteettien ehdoilla, mutta järjestelyjä tehdään todennäköisesti useamman ihmisen voimin. Kun festivaalia aletaan valmistella aikaisemmin, kokoluokkaakin pyritään jo ensi vuodelle kasvattamaan.

Palautteessa on ehdoteltu kaikenlaista workshopeista paneelikeskusteluihin ja runojoogaan. Tämänkertaisilla festareilla aktiviteetti painottui lähinnä penkissä istumiseen ja esitysten seuraamiseen. Ohjelma olisi kaivannut jokusen tauon. Ensikertalaiseksi festivaali suoriutui kuitenkin hyvin.

Ohjelmaa silmäilemällä ei saa käsitystä siitä, mitä kaikkea muutakin Sieravuoren lavarunofestivaali oli: siinä keskeinen osuus oli yhteisillä bussimatkoilla. Runotulet jatkuivat paluumatkan minibussissa, jossa siteerattiin toisten runoja, jatkettiin vakavassa ja leikkisässä hengessä puhetta runouden tilasta ja karkailtiin pohtimaan ensi vuoden festareita. Myös Hertell korostaa yhteisen matkan merkitystä tapahtuman luonteelle – kaikki ovat vieraaseen paikkaan tullessa samassa tilanteessa: ”Sijainti on oleellinen. Suhteessa isoihin runokaupunkeihin Sieravuori on no man’s landia ja neutraalia maaperää, vaikka siellä jokunen paikallinen onkin.”

Ihmiskokeeseen kuulunee se, että aivan varmaksi ei tiedetä, kuka runotulien valon perässä paikalle löytää. Kohtaamisia kuitenkin tapahtui. Vaikka Helsingin bussiin lauantaiaamupäivällä tuli vain kymmenkunta ihmistä, paikanpäälle oli tultu omin neuvoin perinteisistä esiintyvän runouden kaupungeista ja kauempaakin. Kun jotkut matkustavat Raahesta asti nimenomaan lavarunofestivaaleille ja saunan lauteilla kertovat olevansa aivan haltioissaan näkemästään, voi kokeen sanoa onnistuneen.

Lavarunous on ottanut kuluvan kesän aikana arvostettavia harppauksia pois mukavuusalueeltaan. Suurten kaupunkien ulkopuolella HPC järjesti kesällä On the Road -kiertueen, jolla vierailtiin niin lavatansseissa kuin ginitislaamolla. Kunhan Sieravuoresta saadaan vähän runouteen keskittyvämpi miljöö, se on varmasti tapahtuma, johon on helppo tulla hakemaan ensi kosketusta lavarunouteen kauempaakin. Samalla runoilijoiden päästessä uusiin ympäristöihin ne saattavat suodattua teksteihin ja esityksiin. Jos tänä vuonna Sieravuoressa runoiltiin Kallion kuppiloista, ensi vuonna saatetaan kuulla vaikkapa Pyhäjärven öisten aaltojen innoittamia tekstejä.

 

Ville Hämäläinen

 

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi