Havaintoja moniaineksisesta maailmasta

12.8.2018 :: Arvostelut

Riina Katajavuori

Maailma tuulenkaatama

Tammi 2018, 109 s.

 

Riina Katajavuoren seitsemäs runokokoelma Maailma tuulenkaatama liikkuu arjen havainnoista kohti ”uutta maailmaa”. Sen lähtökohtana on nykyaika ja Suomi, toisaalta suuntana globaali maailma alkaen aina 1700-luvun tutkimusmatkailija James Cookista päätyen nykyajan sotiin ja pakolaisuuteen.

Katajavuori aloittaa kutsumalla lukija-asiakkaansa sisään runossa ”Tervetuloa”, jossa lukijaa tosiaan puhutellaan asiakkaana: ”Tämän runon mukana tulee ämpäri.” Kun hän kirjoittaa, että ”Puhumme tässä runossa ymmärrettävämmin kuin tietokonekauppias tai liittymämyyjä”, hän kuulostaa hieman Aki Salmelalta, jonka runoustekniset havainnot olivat kotimaisessa runoudessa yllättäviä kymmenisen vuotta sitten. Nyt ne kuulostavat miellyttävän tutuilta, vaikka eivät enää yllätä. Kokoelman kokonaisuuteen havainto sopii, se asettaa tunnelman, jossa asiat ovat tiettyyn pisteeseen saakka arkisen selvälinjaisia.

Katajavuoren ilmaisu onkin helppoa luettavaa. Hän riimittelee ja soinnuttelee kepeästi: ”Olen ontto ja kumiseva, ääneni on taaja ja humiseva”. Hän vaihtaa sujuvasti proosarunoista lähes huomaamattomiin säerunoihin. Hänen tekstinsä on vankkaa perusrunoa, jossa on käytössä laaja skaala runouden parina viime vuosikymmenenä tutuksi tulleesta muotovalikoimasta.

Osa havainnoista on hyvin yksityisiä, kuten 80-luvun ylioppilasjuhlat, joita runon puhuja ei halua muistaa. Puhuja on asiansa tasalla ja tietää, miltä hänestä tuntuu. Hän on aktiivinen toimija, heittää valokuva-albuminkin pois ja kertoo, mitä siitä puuttuu. Välillä muistellaan lapsuutta ja sen ”kiellettyjä pelkoja”, kuljetaan nykyhetkestä muistoihin.

Verbit ovat vahvoja, niitä Katajavuori käyttää monessa eri muodossa. Puhuja tekee havaintoja, esittää käskyjä, kehotuksia, kutsuja, vaatimuksia ja vastustuksia, operoi erilaisten arjen vaatimusten ja reunaehtojen puitteissa. Hän kehottaa pysymään sängyssä sunnuntaisin, pitämään arjen tiiviisti kulkemassa:

 

Fokusoi, erittele, näe, keskitä, tiivistä, argumentoi, rauhoitu,
nuku, hengitä, juokse juoksumatolla, pumppaa, kiihotu, hyväile,
pussaa märästi, pussaa korvaan, rakasta, tee voileipä, paahda se

 

Näinhän arki etenee, pienin pilkkuhengähdysten oloisin tauoin rytmitettynä. Toisaalta hän toteaa: ”Älkää kuvitelko tätä käskymuodoksi. / Miten voisin teitä käskeä? / Kerron vain sen minkä tiedän.” Runon puhuja julistaa itsensä välikappaleeksi, joka vain kertoo minkä on maailmalta oppinut, muistuttaen kaikista niistä kehotuksista joita arjessa, mainoksissa ja aikakauslehdissä luoksemme tulee. Havainnot ovat usein arkisia, mutta näissä runoissa toisin kuin arjessa ne tuskin ”lipuvat ohitse huomaamatta”, kuten eräässä runossa väitetään.

Erään runon nimi onkin ”Miten asiat on”, siinä ollaan ”lumisateessa alamäessä / pyörämatkalla kohti työtä, kehonhuoltoa, / matkalla kohti piinaavaa rehellisyyttä, body attackia, / kohti huoletonta monialaista haltuunottoa”. Monissa runoissa puhuu hieman kliseinenkin nykyihminen, joka on varma itsestään ja kaikista rooleistaan ja velvollisuuksistaan, pysyttelee asioiden tasalla, mutta on silti hieman hukassa tai vähintään vaarassa leipiintyä jokapäiväisellä työmatkallaan.

Kielelläkin Katajavuori leikittelee, mutta ne hetket ovat kuin väliaikanumeroita, lyhyitä huomioita siitä, että tämäkin on mahdollista, ei itse tarkoitus. Sanasta ”yksinäisyys” hän kaivaa sivun mittaisessa runon osassa ”sinän”, kuin sanoakseen, että yksinäisyys ovat toiset ihmiset, tai sittenkin sinä itse. ”Suku”-nimisessä runossa hän juoksuttaa toisiinsa kiinni tutunkuuloisia sanoja: ”vesi ved vezi vezi”. ”Sukulaiset ovat takautuvia” -osasto keskittyy kielten lisäksi sukuun ja perheeseen. Runon puhuja muistelee lapsuuttaan ja aikuisena kaipaa ja ihailee äitiään. Hän kertoo, että ”en halua palella ilman äitiä”.

Kolmas osasto on näppärän sanaleikillisesti nimeltään ”Vaadin revontulet”, ja nimi jo kertoo minne päin ollaan matkalla, pohjoiseen, jossa kirjoitetaan kirjeitä Sodankylästä ja vaaditaan yksityistä joulupukkia. Ollaan turisteja ja maksetaan elämyksistä, tai sitten ollaan matkalla jossain, missä kukaan ei ole hereillä tai elämää ei muuten juuri ole.

Kokoelmassa katsotaan myös maailmankarttaa ja lähdetään muun muassa Adrianmerelle, Palestiinaan ja Nicaraguaan. Tavataan palestiinalainen mies ja turvapaikanhakija, kaikki Rautatientorin erilaiset ihmiset, lähdetään ”kaikille lennoille” ja toivotaan samalla kotiinpaluuta. Turvapaikanhakijat runon puhuja toivottaa tervetulleeksi runossa ”Pakkopalautusvuonna” ja lupaa heille ”kaupan jäsenetukortin”.

”Juna Helsinki–Lahti” -runon puhuja myöntää avoimesti pessimistisyytensä kommunikaation suhteen: ”kun Whitman ja hänen kaltaisensa vielä uskoivat, / että yhteys olisi mahdollista, onni, tasa-arvo”. Siksikö nämä runot keskittyvät yksityisiin huomioihin? Toisaalta en ymmärrä väitettä, onhan selvää, että yhteys on sitäkin kautta mahdollista, tai siihen on ainakin selkeä pyrkimys, miksi tämänkään runon puhuja muuten vaivautuisi.

Toki havainnolla on selkeä kohde: runossaan ”To the East and to the West” Walt Whitman kirjoitti Pohjois-Amerikan ihmisistä ja uskoi heistä löytyvän kykyä yhteyteen ja ystävyyteen. Runossaan ”Song of the Open Road” Whitman julisti idän ja lännen, etelän ja pohjoisen omikseen, hän oli matkalla ja tie oli hänelle avoin. Nykyaika on tietenkin toinen, näkymät erilaiset, maailma on enemmän avoin, mutta optimistisuus kai vähentynyt.  ”Sodassa juostaan, kävellään, odotetaan” -runossa puhuja kertoo, että ”Sodassa on huivipäitä ja baskeripäitä, kaljuja ja korkokenkäisiä, / läntisiä ja itäisiä, pohjoisia ja sohjoa”. Samalla ”kadotetaan polku, / koti ja kieli”. Tähän kiteytyy Katajavuoren ja Whitmanin aikojen ero.

Toiseksi viimeisessä osastossa meriä seilaa 1700-luvun tutkimusmatkailija Cook, joka tuntuu tietävän mitä tekee, kuten runossa ”Maailman tasapaino”:

 

Tämä oli minun elämääni, minun takilani, retkikuntani, valtakuntani.
En koskaan halunnut olla toisaalla. Itse luotasin syvyydet, itse
nimesin maat, saaret, lahdet ja niemet, merkitsin vaaranpaikat
ja piirsin kartat sitä mukaan kuin etenin, piirsin kauniit kartat
korealla kynällä. Tiesin kaiken mikä tuli tietää, ja halusin
tietää enemmän.

Kultaa ja hopeaa, totisesti! Myrskylintuja, pingviinejä ja hylkeitä.
Näin maapallon selvästi, näin ettei mitään tarunhohtoista
mannerta ollut olemassa, näin sen kaukaa, näin täsmälleen
missä pisteessä laivani oli menossa.

 

Runon puhujana Cook on varma itsestään ja omasta paikastaan maailmassa, mutta hänellä ei myöskään ole illuusioita tarunhohtoisista mantereista eikä hänellä, kuten runo ”Valloittaja” kertoo, ”ole mitään valmista maailmankuvaa, jota voisi horjuttaa”. Valloittaja hän onkin, mies joka tarvittaessa ottaa ”tuliaseet käyttöön heti kättelyssä”. Cookin maailmankuva on eri kuin Whitmanilla. Siksi ei olekaan ihme, että he ovat molemmat tässä kirjassa. Hänen maailmansa on auki kuin nykyihmisellä, ja hän olettaa oikeutensa tehdä maailmalla kuten huvittaa, vaikka sitten tuliasein.

Cook reflektoi itseään nykyajasta, kuvaa oman kuolemansakin ja ristiriitaiset tiedot, joita siitä on jäänyt kerrottavaksi. Kirjan lopusta löytyy lista elämäkerroista, joita on käytetty lähteinä. Usein Katajavuori tuo Cookin ääneen kaikuja kritiikistä, jota häntä kohtaan voisi esittää: ”En tiedä, kuinka monta lasta minulla on.” Kontrastiksi Cookille ääneen pääsee hänen vaimonsa, joka odottaa kotona, synnyttää ja hautaa lapsiaan ja tarkastelee miestään ulkopuolelta, viileän kriittisesti, feministiselläkin äänellä. Vaimo toteaakin, että Cook ei ole viimeinen asia, ”joka minulle tapahtui”, ja hänestä kerrotaan, että hän poltti miehensä kirjeet ennen kuolemaansa.  

Paikoitellen Katajavuori hyppii hieman yllättäen aiheesta toiseen, vastaanottokeskuksen tunnelmasta ylistyslauluun hyvinvointiyhteiskunnan kustantamalle leikkaukselle ja sieltä suoraan Shetlantiin. Vasta viimeisessä osastossa ”Lise (1971–2013), Fair Isle” päästään laajemmin Shetlantiin, otsikko kun viittaa mainittuina vuosina eläneeseen shetlantilaisrunoilija Lise Sinclairiin. Kokonaisuudessa viimeinen osasto tuntuu irralliselta, haikealta muistokirjoitukselta, joka päättää kokoelman etäisiin tunnelmiin.

Maailma tuulenkaatama on moniaineksinen kokoelma, jonka kokonaisuus paikoitellen hajoaa, mutta onhan se järkeenkäypää, jos tarkoitus on kuvata maailmaa. Päällimmäisenä kokoelmasta jäävät mieleen alkupuolella kuvatut arjen rajoitukset ja vaatimukset, käskyjen ja kehotusten rytmi ja tapa, jolla ne asettuvat vasten myöhemmin käsiteltyjä historiallisia maailmankuvia, Cookin, Whitmanin ja nykymaailman rajoituksia ja näkymiä.

 

Elina Siltanen

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi