Juha Kulmala
Ränttätänttä
Savukeidas 2017, 71 s.
Juha Kulmalan viidennen kokoelman Ränttätänttän kannessa on kaksi tekijän päällä varustettua mustavalkeaa hahmoa, jotka ojentunein käsin tarjoilevat kirjan ja tekijän nimiä. Kaikkea tätä valvovat banaaninkeltaisella taustalla aurinko, kuu ja tähdet jostakin renessanssinaikaisesta painotyöstä. Siinä ovatkin teoksen pääainekset: itseään reflektoiva puhuja, kosmoksen läsnäolo, esityksellisyys ja ränttätänttä. Kuvasta puuttuu vain yhteiskunnan ja rakastetun läsnäolo.
Päiden sopimattomuus vartaloilleen jää mieleen. Ehkä se ennakoi runon ”Taiteilijan omakuva vanhana miehenä” ilmaisemaa ristiriitaa poetiikan, meiningin tai tyylin pysyvyyden tai kehityksen äärellä: ”miksi yhä soitan tätä / progressiivista tilulilua aavetukka silmillä / ikään kuin maailma vuotaisi kivutonta harmoniaa / ikään kuin huutomerkkiin voisi tukehtua / kun sisimpäni janoaa räikeää ränttätänttää”. Lukiessa Ränttätänttää tämä mielessä sen muodollinen kaari jännitteistyy.
Teoksen jännite vääntyy vuolaan ja maailmasta etääntyvän pitkän psykedelian ja sosiaalipsykologisen tilannekuvauksen tiukan rutistuksen välillä. Mutta kukin runo edustaa kumpaakin näistä vaihtelevin suhtein. Tai Kulmalan sanoin: ”kirjoitan samaa runoa / vuodesta toiseen / uudelleen ja uudelleen se puhkeaa kuin piileskelevä tauti / […] / eri rytmeissä ja / eri hepenissä, mutta niiden alla aina sama / […] / samaa runoa kuin lemmiskelisi samaa / naista koko ikänsä, saman runon kimpussa joka ei koskaan / anna itseään kerralla kokonaan”.
Kokoelma on kehystetty esityksen, pläjäyksen muotoon. Ensimmäinen runo on ”Alkusoitto”, kuten keikalle sopii, ja sitä edeltävät kiitokset kehottavat ”Let’s dance”. Runojen esiintyminen on äänilähtöistä – runojen visuaalinen asu on paljolti sattumanvarainen, kuitenkin rytmiä merkitsevä. Poikkeuksena ”Staithesin aallonmurtajalla”, joka tuo aallot ja sumun taittoon erityisellä tavalla. Afroamerikkalaisen rytmimusiikin perinteeseen viittaavat jatsit ja bluesit, rokit. Beatlähtöinen säekierto on monen puheenomaisen vuodatuksen poetiikkana. Sanaa tai fraasia toistetaan vaihtelevalla frekvenssillä – monta kertaa säkeessä, kerran sivussa tai säkeistössä, mutta suppeampia tai laajempia toiston muotoja ei käytetä. Toiston varassa runo kasvaa, puhe virtaa ja toistetun merkitys muuttuu asiayhteyden mukaan.
Rytmin kiivaus muotoutuu paitsi toistorakenteista, myös taiten leikatuista säkeenylityksistä, sanaston ja kuvaston äkkikäänteistä, väitteiden ympärikääntämisestä virkkeen mitassa, pysähtymättömästä merkityksestä, joka ei ehkä lainkaan löydy tai sumenee banaliteettiin, hämärtyy nokkeluuteen, tuupertuu välinpitämättömyyteen, kiirehtii seuraavaan. Kuten keskellä miltei 10-sivuista ”Mätäkuuta”: ”tämä on dokumenttinauhaa, loputtomaan / kieppiin teipattua / tässä kuvassa edellinen / kuva menee juuri silppuriin ja / ministerien alta raaputetaan / esiin uudet ministerit, aika / käännetään kuin sukka / nurin, eikä löydy mitään, on säästynyt / vai nöyhtää”.
Tarkoittaako runoilija kirjoittaa ”vain nöyhtää”, en tiedä, mutta säkeistö sisältää myös luennan: aika on joko säästynyt tai aika on nöyhtää. Säetulvassa riippuu lukijasta, milloin merkitys katoaa ja milloin kajastaa. Mitä runoilija dokumentoi? Alitajuntaa, ajankuvaa, elämänpiiriään, sen mediavälitteistä ja konkreettista sosiaalisuutta, ainakin. Tapahtumiksi ja tilanteiksi hahmottuvat kohtaamiset läheisten tai vieraiden kanssa ovat kenties lähimmäs tulevaa runoainesta.
Useimmin puhutaan joukolle ennemmin kuin yhdelle, sillä kehotus tuntea ”kuinka voimalaitos värisee ja sähkö ryntää suoniin” on tanssijoiden kannustusta. Puhuja myös usein häivyttää itsensä, puhuu meinä, joka on milloin ihmiskunta tai länsimaisto, milloin Turun runoilijat. Takakansi kehystää esityksen toisin: puhuja vakoilee lukijaa ovisilmästä. En lukijana aina löydä paikkaani yleisöstä, mutta tunnistan tilanteen: esitys, luenta tarvitaan sen ”saman runon” tulla esiin: ”sinä puhallat tulen kynttilöihin //minä ratkaisen tätä arvoitusta, en / ratkaistakseni sen, vain kietoutuakseni / siihen lujemmin ja täysin”.
Kulmalan elävänä esittämänä moni vuolaampi, palopuhetta, saarnaa tai huulenheittoa hyödyntävä teksti väkevöityy verrattuna siihen, että itsekseni luen niitä kirjasta. Esityksen kehys ei ole sattumaa, moni runo on puhe kanssaihmisille. Puheet ovat sanastoltaan poliittisia mutta sikäli korrekteja tai kyynisiä vaikka eivät kylmiä, ettei minkäänlaista aktivismin haaraa voi runojen varaan ripustaa. Puhuja on havainnoija, ”yksin ylhäällä majakantornissa kun kaikki / laivat ovat jo uponneet” – modernille runolle tuttu suhde modernin maailman kestämättömyyteen. Puhuja ottaa lokoisan asennon ja näkee maailman, ylisen ja alisen: ”aurinko on vaakasuorassa lännessä / seppelöitynä kuin kolikkoon jyrätty jumalatar / ja kaiteen yli näen kuinka juopot kaatuilevat / puistikossa kuin pandat / kuningattaret”.
Runosmäen lauantai-illassa jumalhahmoiksi valottuvat tyypit tai ”kaikki ihmiskuntamaisuus tunkee liian lähelle ja puristaa / kuuluu vain peruuttavien avantgardistien piippaus” ovat Kulmalan kielellistä tarkkanäköisyyttä. Leikillisyyttäkin, jota myös äänteellisesti tulitetaan: ”sutii lihaa hallitus / istualtaan, lituskaisena haalii / tuskaa lisää”.
Kun otsikkojensa perusteella keväästä kevääseen rakentuvan teoksen lopussa kuullaan ”Monologi eron jälkeen”, jonka ympärillä haetaan rokimpaa rytmiä, voi nähdä miten puhuja joutuu ja pyrkii erkanemaan saman runon/naisen kohtaamisesta.
Ränttätänttä hakee lyhyen ja iskevän muodon kautta uutta Kulmalan tuotantoon, mutta pitkä runo on Kulmalan teoksille ominainen, huomionarvoinen muoto. Parhaimmillaan tulvivat kuvat asettuvat niissä laajempaan yhteyteen, jossa vallitsee asenteen avoimuus, kyky kutsua rinnakkain tunteita ja aikeita, jotka eivät ymmärtäisi toisiaan.
Esimerkiksi teoksen päättävä ”Soittakaa mulle blues” alkaa vertauskuviin verhottuna eron kuvauksena, kunnes puhuja katuja kulkiessaan kuvittelee ihmiskunnan ”tarinoineen, näkyineen ja selityksineen”, mistä absurdin uutistoimiston nukketeatterijaosto alkaa esittää väläyksiä aikalaiskärsimyksen vinoimpia kuvaelmia: ”järki ja omatunto / on myyty Emiraatteihein, Putin / köyrii mammuttia tundralla”, ja lukijana jään miettimään, miten se ero nyt tuli ja miten siitä selvitään, tai toisaalta, mitä tuosta Putinista ja mitä ne ostetulla omatunnolla tekevät. Sitten kyllä käykin ilmi, että maailmantuska on yhtä rakkaudentuskan kanssa, kun pohjaan vajoamisen kuvaus murheellisen äänneleikin saattelemana osoittaa Kulmalan kielellistä taituruutta eikä edes otsikon antama kertosäe tunnu väljähtyneeltä vaan lukija on kuin onkin sisällä runokirjan esityksessä. Sillä mikään hämärtyneen olohuoneen intiimi keskustelu Ränttätänttä ei ole edes puhujan melankolisimmilla hetkillä. Se on puhetta joukolle. Tai ehkä sille rakastetulle.
En ole varma, mutta ”Soittakaa mulle blues” jättää otsikkonsa ja kaartaa loppuhuipennuksensa avaraan, toiveikkaaseen eli jännitteiseen tilaan. Tälle olisi varmaan jokin musiikkitermi olemassa: kärsimyksestä tietoinen ja sitä kantava, elämän mahdollisuuksien yltäkylläisyyden haistava, yhteiseen tunteeseen sitä määrittelemättä johdatteleva nostatus.
Hylätessään kertosäkeen varaan rakentuvan toiston, kun siitä ensin on kylliksi lypsetty variaatioita, runo kiertyy muotoon, joka ei ole ”loputonta kieppiä” vaan ehkä saniaisen sykerö. ”Soittakaa mulle blues” vie lukijan kenties viiden tai seitsemän tunnelman läpi ja päättää Ränttätänttän shown sellaiseen puheen virittämään tunteeseen, jolle ei ole yksinkertaista nimeä, jossa syntymätön tulevaisuus ja ”muinaisten tulien savu” kohtaavat ja lukija kokee olevansa mukana tässä jossakin mitä emme vielä tiedä – ”kaikesta huolimatta, kaikesta piittaamatta”. Koska Kulmala mieltää runoutensa soittamisena – progen tiluttamisena tai ränttätänttänä – voi todeta, että päätösruno muistuttaa taiten rakennettua sooloa, jossa on kylliksi toistoa ja vuolaita käänteitä, niin että jännite ei vain säily vaan muuntelee ja merkitys ei paalutu tai repeile vaan avartuu.
Jos Kulmalan omaääniseen runouteen jotain voisi kaivata, niin teoskokonaisuudentuntua, joka vaikka edellisen esimerkin valossa on täysin mahdollista saavuttaa jo näillä keinoin. Nyt puhe, vuodenkierron kirjaaminen, näkyjen keksiminen ja ränttätänttä kantavat kyllä runokirjan verran, mutta puhe on sikäli välinpitämättömyyden kyllästämää, että puhuja-havainnoija joko jättäytyy erilliseksi maailmasta, tunteista tai turtuu toivottoman aikalaistunteen mukana. Paikoitellen myös hyökätään maailman älyttömyyttä vastaan vaikkapa alleviivaamalla.
Parhaat runot, kuten ”Soittakaa mulle blues”, asettuvat aivan toisella tapaa kokonaisuudentajuisesti maailman ja tunteiden suhteen kuin vain turtumalla, etääntymällä tai hyökkäämällä. Näitä toisia tapoja Kulmalan tuotannossa parhaimmillaan lempeänväkevästi vinoilevan puhujan äänestä voikin kuulla. Tämä on kuviteltavissa teosmittaan, jonka ei välttämättä tarvitse tarkoittaa runoelmaa.
Jonimatti Joutsijärvi