Rakkauden lyyrinen härveli

28.7.2018 :: Arvostelut

Helena Sinervo

Merveli

WSOY 2018, 74 s.

 

Helena Sinervon yhdestoista runoteos Merveli säväyttää värityksellään. Jokaista aukeamaa kehystää sivujen taustalta erottuva pinkki kannen reunus. Kuin tilaa rajaisi lapsena latkittu karamellinvärinen lääke, vaaleanpunaisesta langasta virkattu pussyhat, makea tyttötuoksu – tai ehkä jopa ”lipstick-femme on top”, johon kokoelman eräässä runossa viitataan.

Pinkki anarkia huojuttaa merkityksiä, saa lukijan epävarmaksi. Viestiikö väri jonkinlaista manifestia, vai onko kyseessä vain keino korostaa kokoelman nimen leikillisyyttä?

Sinervon aiempien teosten nimissä on viittauksia runojen teemoihin, kuten esimerkiksi Väärän lajin laulut (2010), Tilikirja (2005), Oodeja korvalle (2003) tai Ihmisen kaltainen (2000). Tässä joukossa Merveli vaikuttaa oudolta, jopa liian epätyypilliseltä valinnalta, vaikka se kutkuttavasti lukeutuu samaan sanaperheeseen kuin virveli, härveli ja kihveli. Toki silläkin on oma tehtävänsä:

 

Ehkä rakkaus hyvinkin on merveli
ja virtailee kaikkiaikaisena aineen vangitsematta.
Historia ei yllä tyrkkimään sitä
uhkiensa jyrkänteiltä,
vaikka saisi meidät revittäväkseen.

 

Sanat kahlitsevat: lienee keksittävä merveli, mikäli haluaa tavoitella kulttuurisesti väljähtyneen rakkaus-käsitteen taustalla vallitsevaa elinvoimaisuutta. Samankaltaista semantiikan pauloista irtautumista oli Sinervon edellisessäkin kokoelmassa Avaruusruusuja (2013) – siinä mielensärkyjä luotaavien tekstien lomassa kieli välillä liudentui ilmaisuksi, jossa sanojen merkityksen määritteli niiden sointi, ei sanakirja. Valitettavasti Mervelissä kielen valtaa vastaan kapinoivat uudissanat tyrehtyvät hajamaininnoiksi: teokseen kaipaisi mervelin rinnalle lisää kohti kielen ja todellisuuden metatasoa kurkottavia ”lyyrisiä härveleitä”.

Kannen riehakkaasta väristä ja teoksen erikoisesta nimestä huolimatta runot rivittyvät aukeamille sopuisasti. Täsmällinen säkeistörakenteiden käyttö ja/tai tekstihahmosta rakentuva kokoelmien yleisilme onkin Sinervon tuotannolle luonteenomaista. Esimerkiksi Oodeja korvalle hyödyntää runoissa lukumäärältään tasasäkeisiä säkeistöjä, Avaruusruusuja-kokoelmassa proosarunojen välissä käytetään typografisia tehokeinoja ja Täyttä ainetta koostuu neliöiksi rajatuista teksteistä. Mervelissä säejakoa on monenlaista, mutta erityisesti huomio kiinnittyy kaksi- tai kolmisäkeiseen säkeistörakenteeseen perustuviin runoihin. Niissä muoto synnyttää pidempiinkin teksteihin tiiviyden tuntua, kuten esimerkiksi ”Rakkausrunoksi” nimetyssä runossa:

 

on koettava omakohtaisesti ettei se ehdy
kauhomalla, se on avaruudellinen tuotantolaitos,

kosminen uima-allas tai luoja jonka synnytyskanavat
repeävät kun otsatöyhtö tunkee esiin

 

”Rakkausruno” kertoo rakkauden alkuvoimaisesta, universaalista läsnäolosta. Telttailusta alkukesän hallayönä edetään kärrypolulla kuleksivan Jeesuksen kautta kosmisen uima-altaan äärelle ja lopulta rakkauden paimentorvet toitottavat löydöksiään. Esitystapa voisi hyvin olla vuolaana ajatuksenvirtana etenevä proosaruno, mutta nyt sivuaukeamalla lepää kaksikymmentäneljä säettä pareiksi ryhmiteltynä: tyhjien rivien suodessa hengähdystaukoja yksittäiset ajatelmat ja ilmaisut korostuvat, syntyy tilaa ja aikaa.

Aikoinaan suomalaisen runouden siirtyessä vapaaseen mittaan monet modernistit jatkoivat perinteisten säkeistörakenteiden vaalimista: esimerkiksi Eeva-Liisa Manner käyttää teoksessaan Niin vaihtuivat vuoden ajat (1964) paljon juuri kaksisäkeistä säkeistöä. Sinervon teksteissä samankaltainen traditiotietoisuus lisää tulkinnan tasoja. Vaikka toisinaan Mervelissä runojen asemointia motivoisikin estetiikka – siis se miltä runot näyttävät – ei lukukokemuksen nautittavuus vaarannu, päinvastoin. Harkittu muoto saa nopeassa luennassa yleisluontoisenkin huomion tuntumaan viisaalta. Toisaalta se myös velvoittaa: säkeiltä alkaa odottaa enemmän kuin niillä ehkä on tarjota, jolloin paikoitellen runojen ilmaisu vaikuttaa turhan keveältä, tavanomaiselta.

Rakkaus on kokoelmassa keskeinen teema. Kannen pinkki reunus ei silti imelöitä tekstiä: elämän ja olemassaolon edellytystä kartoitetaan arkisilla havainnoilla. Mervelissä moni runo saakin alkunsa konkreettisen asian tarkastelusta. Pöytäliina, polkupyörä, työhuoneen seinä, huonekasvi, vesijohdot, loistevaloputket: kokemus jalostaa esineiden todellisuuden lyriikaksi. Ei mikään poikkeuksellinen kirjoitusmetodi, mutta Sinervon käsittelyssä tuottaa laadukkaita tekstejä, kuten sisällöllisesti lyyrisen miniesseen mittoihin kasvavan pyöräilystä, elämästä ja vuodenajoista kertovan ”Tuhannet kilometrit” tai runon nimeltä ”X”, jonka alusta löytyy oivallinen esimerkki esinemetaforien käytöstä:

 

Halusin antaa X:n tapahtua,
mutta se mitä tapahtui
oli satulaton pyörä ja puhjennut kumi.
Emme ajaneet yli kukkivien kunnaiden.

 

Mennyttä on turha murehtia. Runon puhuja pitää syyllisenä pettymykseensä lapsuuden fantasioita – vai onko sittenkin syynä ”tämä hullu ammatti, joka pitää niistä kirjaa”? Rakkautta on koettu ja rakkaus on myös koetellut: enää ei anneta oksitosiinihuurujen hämätä. Tai kuten runossa “Suhde” todetaan, kaikki riippuu näkökulmasta: pöytäliinan kuviot ovat sivulta katsottuna lähellä toisiaan, mutta päältä katsottuna välimatkat kasvavat, ”ja läheisyys onkin harhanäky, fantasia, // pöytäliinan kuvioiden ruuhkaa” .

Kokoelmassa on viisi osiota, joiden nimet – (1) Rakastan, (2) sinua, elämä, (3) Tervehdin aurinkoa, (4) ja varjoja, (5) Se ympäröi teidät tuoksullaan – muodostavat teoksen läpäisevän punoksen, Viimeisenä on Helsingin Sanomissa tasa-arvoisen avioliittolain voimaantulon päivänä 1.3.2017 julkaistu runo ”Se ympäröi teidät tuoksullaan.” Otsikon alapuolella on tarkenteena ”Vihkiruno, kirjoitettu tammikuussa 2017”: teksti on kirjoitettu kaikille heille, jotka vihdoin saavat oikeuden samaan kuin heteroparit. Vihkirunon lempeä realismi valaa uskoa tulevaan positiivisuudellaan:

 

Ehkä rakkaus pystyy enempään
kuin siihen mitä te sille teette,
ehkä se on salaisuuksien ruusuvettä
piittaamattoman universumin keskellä

 

Juuri tässä tekstissä jonkinlaiseksi rakkauden entiteetiksi nimetään merveli. Kun ajattelee tasa-arvoisesta avioliittolaista käytyä keskustelua, niin ehkä on tarpeellista näin korostaa, että rakkaus voi ottaa minkä tahansa, yllättävänkin hahmon. Vihkiruno naulitsee muuten monin paikoin sangen iättömältä vaikuttavan kokoelman aikaansa. Juhlistaisiko kannen pinkki sittenkin tätä itsenäisyyden juhlavuoden merkittävää tapahtumaa?

Muullakin tavoin Sinervon kokoelma sitoutuu aikaansa. Nimensä veroista leikkisyyttä Merveli osoittaa kahdessa runosarjassa, joihin idea on mahdollisesti saatu sosiaalisesta mediasta. Kirjankansirunoutena tunnettu haaste levisi blogeissa, Facebookissa ja Instagramissa pari vuotta sitten. Tarkoituksena oli tehdä runo pinoamalla kirjoja ja kuvaamalla selkämyksissä olevista teosten nimistä muodostuva teksti. Sinervo on valinnut runoonsa ”Vanhat mestarit” kolme klassikkoa: T. S. Eliotin Autio maa, Mirkka Rekolan Taivas päivystää ja Wisława Szymborskan Ihmisiä sillalla. Sinervo ei kuitenkaan tyydy pelkkään pinoamiseen vaan kirjoittaa teemasta sarjan variaatioita. Kolmannessa muunnelmassa teosten hahmot vielä tunnistaa:

 

Autio minä:
Päivä illastaa
sillalle ajetut.

 

Hieno, pysäyttävä kuva intertekstuaalisine viittauksineen. Toinen sarja, ”Vanhat mestarit palaavat”, jossa kollaasi on koottu viidestä tunnetusta runosta, toimii myös hyvin. Vaikka runojen väliset etäisyydet kasvavat suuriksi – mukana muun muassa Aleksis Kiven ”Sydämeni laulu” ja Stéphane Mallarmén Nopanheitto ei koskaan tuhoa sattumaa – alkavat ne lukijan mielessä heti resonoida keskenään. ”Vanhat mestarit” -sarja osoittaa, kuinka runoudessa kyse ei ole yksittäisistä kokemuksista vaan niiden välisistä suhteista.

Merveli on vaaleanpunainen runoteos, joka väistää liian ehdottomia määritelmiä: ”te ette saa sitä kiinni vaan se saa teidät”, kuten Sinervo kirjoittaa vihkirunossaan rakkaudesta. Paikoitellen kokoelma tuntuu hieman hajanaiselta: ehkä runsaan rakkauspuheen vuoksi sitä tulee luettua liian vaateliaasti, pyrkimyksenä sulauttaa kaikki samaan kosmisen rakkauden vyyhtiin. Lievä epäyhtenäisyys luettakoon kuitenkin mahdollisuudeksi, koska kokoelman yksittäiset, ansiokkaat tekstit – niin sisällöltään kuin muodoltaan – nousevat silloin paremmin esille.

 

Penjami Lehto

 

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi