Kolme jälkinähtyä

13.5.2018 :: Runot

Joskus käy niin, että kun kokoelma on jo maailmalla, ilmestyy tajuntaan vielä joitakin uusia runoja, kuin ulko-ovelle tuntemattomia sukulaisia. Nämä kolme runoa ovat juuri sellaisia, eräällä tavalla myöhässä, ja silti ne tarraavat kiinni Nähty. Elämä -kokoelmaani (Siltala 2017), ajatellen kuuluvansa sinne.

 

-10 magnitudia

 

Vajaan kymmenen magnitudin kohtaaminen
Minna Canthin ja Maria Jotunin välillä.

Canth käyttäytyy kuin Afrikka. Jotuni kuin
Etelä-Amerikka.

Yhteys on alkuun vain etääntynyt.

Mutta nämä naiset tietävät, että luonnonvoimien kanssa
pitää osata pelata.

Heidän itsevarmat
hymynsä järähtelevät

sillä jompikumpi on juuri sanonut ääneen japanilaisen viisauden
jos se on realismia se ei ole taidetta

toinen nyökännyt

ja niin kaksi mannerta
alkaa litistää väliin jäävää Atlanttia

ja hitaasti lähestyä toisiaan.

 

 

 

 

33,3

 

Uutisesta otettua kasvokuvaa, kun se kertoi murskaantuneeseen henkilöautoon juuttuneesta kuninkaallisesta, jonka vartalo oli taittunut erittäin kivuliaaseen
kolmenkymmenenkolmen pilkku kolmen asteen kulmaan,
harva olisi halunnut oppia tuntemaan.

 

 

 

2–2

 

Koevastaus ei koskaan ollut oikea:

”Miten näkemämme kakkoset
ainutkertaiset
kokevat kohtaamisensa hetken
kun se kestää vain silmäyksen

samassa kadoten!

Ja siitä huolimatta lähes-yhtymisen muisto
säilyy miljoonissa oppikirjoissa

ylitse monien muiden
maailman sattumusten.

Ovatko näkemämme kakkoset näytelmän kaksi
rakkaudessaan pian näkymättömään katoavaa
”viimeisen alle” sankaria

ja sen tähden kaksi
kaiken myötätuntomme ansaitsevaa

ikuista kakkosta…

(Koevastaus ei koskaan ollut erotus
vaan rakkaus: Amorin nuoli, miehen pehmeä keihäs
lennähtää parhaillaan vasemmalta oikealle
ja kun se osuu
kumpikin rakastavaisista tuhoutuu.)

 

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi